Ekonomistit, niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin, puolustavat Keynesiä vastauksena kriisiin. Koska hänen teoriansa eivät juuri muuta kapitalismin perusotetta, eikö vasemmistolaisten olisi aika myöntää hänen heikkoutensa?John Maynard Keynes
”Kaikki ovat suuren taloustieteilijän pauloissa nyt.” Näin kirjoitti Financial Times John Maynard Keynesistä. Ja siltähän se näyttää. Samaa viestiä toistavat USA:n valtiovarainministeri Hank Paulson ja Yhdysvaltain keskuspankin Ben Bernanke yhtäällä ja vasemmistolaiset, kuten Larry Elliot ja Graham Turner toisaalla. Heidän mukaansa Keynes osoitti 30-luvulla, kuinka estää kriisit, ja hänen menetelmänsä voivat toimia nyt.
Viestissä on kuitenkin yksi suuri vika. Keynes ei osoittanut, kuinka 30-luvulla oltaisiin estetty kriisi. Hän kyllä hyökkäsi säälimättä niitä vastaan, joiden mielestä kriisit voitiin ratkaista työläisten elintasoa alentamalla, ja että kriisi kuitenkin oli hintansa väärti, että markkinajärjestelmän pysyi liikkeellä.
Markkinat kaalimaan vartijana
Keynesin argumentit idiotiasta nojata markkinoihin niiden omien ongelmien ratkaisemiseksi ovat ajankohtaisia tänäänkin. Perinteiset taloustieteilijät nojasivat tuohon aikaan ”Sayn lakina” tunnettuun käsitykseen, jonka mukaan yleistä ylituotantokriisiä ei voinut olla, koska aina kun joku ostaa jotakin joku toinen myy sen.
Keynes otti esille asian, jonka Karl Marx oli todennut yli 60 vuotta aiemmin – Keynes tosin kieltäytyi lukemasta Marxia muutamaa sivua enempää. Kaikki markkinajärjestelmässä tuotetut tavarat voidaan myydä vain, jos työläiset käyttävät kaikki palkkansa ja kapitalistit kaikki voittonsa. Työläiset eivät keskimäärin voi välttää käyttämästä koko palkkaansa. Kapitalistit voivat kuitenkin päättää pitää voittonsa pankeissa tai patjassa sen sijaan, että investoisivat ne, tai käyttäisivät ne itseensä. Tuossa tapauksessa avautuu kuilu sen välille, mitä on tuotettu, ja mitä voidaan myydä.
Työläisten ostovoima ja lama
Niille, joiden mukaan enemmän tavaroita voitiin myydä ja työttömyys katoaisi, jos työläiset hyväksyisivät palkanalennukset, mikä tekisi mahdolliseksi alentaa hintoja, Keynes vastasi, että se tarkoittaisi pelkästään sitä, että työläiset voisivat ostaa vähemmän tavaroita. Se vaatisi lisää palkanalennuksia ja vielä vähemmän myyntiä. Tällä tavoin hän tuhosi perinteiset väittämät, joita oltiin käytetty perustelemaan se, ettei joukkotyöttömyydelle tehty mitään. Hän ei kuitenkaan pitänyt väitteitään kapitalismin vastaisina: pikemminkin niiden tarkoitus oli taivuttaa kapitalistit hyväksymään muutokset, jotka pitäisivät heidän järjestelmänsä toiminnassa.
Keynes kirjoitti, että hänen teoriansa oli ”merkitykseltään maltillisen konservatiivinen”. Hänen elämäkerturinsa, lordi Skidelsky, katsoo että hänen ehdotuksensa oli räätälöity ”ottamaan huomioon liikeyhteisön psykologia. Käytännössä hän oli todella hyvin varovainen.” Ei tarvittu muuta, kuin että olemassa oleva valtio puuttuisi asioihin nostaakseen investoinnin ja kulutuksen tasoa. Kahdenlaiset toimet olivat välttämättömiä.
Ensinnäkin hallitusten pitäisi alentaa korkoja. Se sekä rohkaisisi varakkaampia ihmisiä kuluttamaan tulojaan säästämisen sijaan, mikä toisi markkinoita muiden tuotannolle, ja rohkaisisi yrityksiä investoimaan. Keynes tosin myönsi olevansa ”hiukan skeptinen pelkän rahapolitiikan suhteen”.
Alijäämärahoittaminen
Toiseksi hallitukset voisivat ryhtyä suoraan kuluttamiseen itse ja se rahoitettaisiin lainalla. Tuollainen ”alijäämärahoittaminen” maksaisi lopulta itsensä, sillä kun talous laajenisi, valtion verotulot nousisivat.
Mutta kun tätä linjaa piti toteuttaa käytännössä, Keynes oli aina varovainen, ettei hermostuttaisi kapitalisteja, sillä heidän psykologiansa määräsi, tehtäisiinkö investointia. Niinpä hänen ehdotuksensa olivat aivan liian mietoja, että ne olisivat voineet lopettaa suuren laman. 30-luvun alussa, kun työttömyys kasvoi 100 prosenttia, hän tuki Lloyd Georgen vaatimusta yleisten töiden ohjelmasta, jonka ansiosta kasvu olisi jäänyt 89 prosenttiin. Hän neuvoi Rooseveltia olemaan ajamatta ”liike-elämän ja yhteiskunnallisia uudistuksia, jotka ovat jo myöhässä” jos ne ”vaikeuttavat elpymistä hermostuttamalla liikemaailman luottamusta”.
Maltillisten keinojen riittämättömyys
Yksi arvio on, että 30-luvulla syvimmän laman aikana täystyöllisyyden palauttamiseen vaadittaviin kolmeen miljoonaan työpaikkaan olisi pitänyt sijoittaa valtion varoja 56 prosenttia. Tuollainen lisäys ei ollut mahdollinen Keynesin ”asteittaisilla” menetelmillä, koska se olisi johtanut suoraan pääoman pakenemiseen ulkomaille, tuonnin kasvuun, maksutaseen vajeeseen ja korkojen jyrkkään nousuun.
Joissain kohdin tärkeintä kirjaansa, Työllisyys, korko ja raha: yleinen teoria, Keynes tajusi puolittain, ettei tuollainen maltillisuus riittäisi. Hän esitti, että jokin perustavanlaatuinen järjestelmässä aiheutti investointien vähenemistä, vähenemistä ”investoinnin rajatehokkuudessa”. Tuo ajatus on jossain määrin samanlainen kuin Marxin voiton suhdeluvun aleneminen, ja merkitsee, että kapitalismissa on jotain perustavalla tavalla väärin, eikä sitä voida parantaa vain säätämällä korkoja tai valtion menoja. Se johti Keynesin radikaaleimpaan asettamukseensa, ”että jokseenkin kattava investointien sosialisointi osoittautuu ainoaksi keinoksi taata suunnilleen täysi työllisyys”.
Puolivälin keynesiläisyys?
Keynes itse ei seurannut loppuun asti näitä oivalluksiaan, eivät myöskään useimmat hänen seuraajistaan. Sen sijaan he Keynesin lailla räätälöivät joitakin vaatimuksia, joita uskoivat kapitalismin hyväksyvän.
Nykyiset keynesiläisyyteen vasta kääntyneet USA:n ja Euroopan hallitusten edustajat pyrkivät Keynesin tavoin pelastamaan kapitalismin kapitalismilta. Se tarkoittaa, että he aikovat panna meidät muut maksamaan pitääkseen kapitalistit tyytyväisinä. Vasemmistokeynesiläisillä on vaihtoehto: mennä tämän lähestymistavan mukana ja vain etsiä tapoja pitää kapitalismi toiminnassa, tai ottaa vakavasti Keynesin radikaalimmat oivallukset ja liittyä marxilaisiin vastustamaan pääoman otetta taloudesta.