Tänään Neuvostoliitto saa silti vähän tukea vasemmistosta. Moskovan oikeudenkäynneistä ja Stalinin ja Hitlerin sopimuksesta 30-luvulla Unkarin vallankumouksen raakaan ja veriseen tukahduttamiseen 1956 ovat sen toimet saaneet tuhannet militantit sitä vastaan. Jopa Lännen viralliset kommunistipuolueet protestoivat, vaikkakin puolella sydämellä, Tsekkoslovakiaan tunkeutumista ja sen miehitystä vastaan. Samalla Kiinan kohtelu, paljon kaivatun teknisen avun poisvetämisestä sodalla uhkaamiseen muutaman pienen raja-alueen vuoksi on hävittänyt kuvitelmia niiltäkin, joiden vielä tänään onnistuu ylistää Stalinia.

Yli neljä vuosikymmentä on yritetty päästä käsitykseen siitä mitä Venäjällä on tapahtunut, ja ymmärtää miksi vuoden 1917 toiveet eivät toteutuneet, sekä selittää tilalle tulleen yhteiskunnan dynamiikkaa.

Nämä ongelmat ovat vähintäänkin lisääntyneet sitten toisen maailmansodan, kun ainakin tusina maita on saanut todistaa enemmän tai vähemmän Venäjän kaltaisten yhteiskuntien perustamista.

Lokakuu

Lokakuun 1917 vallankumouksen teki selvästi ja kiistatta teollisuustyöväenluokka. Vaikka bolshevikkien vastustajat sittemmin, olivat he sitten anarkistista vasemmistoa tai sosialidemokraattista tai liberaalia oikeistoa, ovat useasti väittäneet työväenluokan olleen vähäisessä tai ei minkäänlaisessa roolissa, ja Leninin kaapanneen vallan itsevaltaisesti hallitun puolueen avulla, ilman työläisiä tai näiden pään yli, eivät tosiseikat puhu tuollaisten väitteiden puolesta. Martov, yksi huomattavimpia bolshevikkien vastustajia, kirjoitti tuolloin:

”Yrittäkää ymmärtää, että edessämme on proletariaatin voittoisa kapina, miltei koko proletariaatti tukee Leniniä ja odottaa yhteiskunnallista vapautustaan kapinalta…”21 

Itse asiassa bolshevikkipuolue ei ollut lainkaan pieni, työläisjoukoista irrallaan toimiva järjestö: sillä oli heinäkuussa 1917 176 00022  ja vuoden 1918 alussa 260 000 jäsentä23. Koska tarkastettavissa tehtaissa24  oli vain kaksi miljoonaa työläistä, on lähes 10 % työläisistä täytynyt olla bolshevikkipuolueen jäseniä heti ”kesäkuun päivien” jälkeen, jolloin puolue oli käytännössä ottaen laiton ja sen johtajat piilossa tai vangittuina.

Totta ei myöskään ei ole väite, että puolue olisi ollut ”itsevaltaisesti johdettu” tai jopa ”totalitaarinen”. Vapaalla keskustelulla, johon koko puolue, ja silloin tällöin jopa puolueen ulkopuoliset työläiset ottivat osaa, oli tärkeä osa vuonna1917 ja sen jälkeen aina kymmenenteen edustajakokoukseen 192125  asti.

Lopuksi itse vallankumous oli kaikkea muuta kuin kaappaus, joka olisi tuonut valtaan totalitaarisen tai itsevaltaisen hallituksen. Pikemminkin se korvasi väliaikaisen hallituksen, joka ei ollut vastuussa kenellekään, hallituksella, jonka olivat vapaasti valinneet neuvostojen toisen kongressin bolshevikkien vastaisen johdon26  kokoamat työläis- ja sotilasedustajat. Lokakuun jälkeisinä kuukausina erilaiset puolueet jatkoivat neuvostoissa vapaata keskustelua. Vielä kansalaissodan ollessa kiihkeimmillään 1919 sallittiin esimerkiksi menshevikkien julkaista propagandaa.

Kymmenen vuotta myöhemmin

Vuonna 1927 proletaarisesta demokratiasta oli enää vähän jäljellä. Tästä tuskin kuitenkaan voitiin syyttää niitä, jotka olivat ottaneet vallan lokakuussa. Pitkän ja katkeran vastavallankumouksen ja maahantunkeutumisen vastaisen taistelun aikana vallankumouksen tehnyt työväenluokka oli itse harventunut. Raaka-ainelähteistään eristettynä teollisuuden tuotanto pysähtyi pitkäksi aikaa. Vuoteen 1920 mennessä oli teollisuustuotanto laskenut niin, että se oli 18 % verrattuna vuoteen 1916. Työssä olevien työläisten määrä oli suunnilleen puolet vuoden 1916 määrästä. He eivät pysyneet hengissä sillä, minkä heidän kollektiivinen tuotteensa olisi voinut ostaa. Monien oli turvauduttava suoraan vaihtokauppaan talonpoikien kanssa, vaihdettava tuotteitaan, jopa koneidensa osia, ruokaan.

Suuret määrät työläisiä oli rintamalla. Siroteltuina talonpoikaisarmeijan joukkoon laajalla alueella he tuskin saattoivat valvoa suoraan ja välittömästi kaupunkien neuvostoja. Heistä parhaimmat ja militanteimmat olivat niitä, jotka todennäköisimmin kantoivat taistelun taakan ja kärsivät suurimmat menetykset. Ne, jotka selvisivät, palaisivat armeijasta, eivät työläisinä, vaan armeijan ja valtiokoneiston komissaareina ja hallintomiehinä. Heidän paikkansa tehtaissa ottaisivat vastikään maaseudulta tulleet talonpojat, joilla ei ollut sosialistisia perinteitä eikä tavoitteita.

Bolshevikkipuolue oli tullut valtaan työväenluokan joukkokapinan tietoisimpana osana; se jäi valtaan, vaikka työväenluokkaa hädin tuskin oli jäljellä 1920. Jos hallitus olikin vielä jollain tapaa sosialistinen, se ei ollut sitä yhteiskunnallisen pohjansa takia, vaan siksi, että päätöksiä huipulla tekevillä oli vielä sosialistisia pyrkimyksiä.

Kuten Lenin kirjoitti: ”On tunnustettava, että puolueen proletaarista politiikkaa määrittää tällä hetkellä ei sen perusväki, vaan niiden pienten ryhmien suunnaton ja jakamaton arvovalta, joita voitaisiin kutsua puolueen ”vanhaksi kaartiksi”27.

Pitääkseen maan koossa vallankumouksen tehneen luokan harvennuttua oli bolshevikkien vanhan kaartin turvauduttava erilaisiin byrokraattisiin menetelmiin. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin yrittää rakentaa luotettava valtiokoneisto. Miehittääkseen sen heidän oli pakko käyttää sitä, mikä monissa tapauksissa oli ainoata käytettävissä olevaa tarpeelliset tiedot omaavaa henkilökuntaa, vanhan tsaaribyrokratian jäseniä. Nämä eivät kuitenkaan jakaneet vuoden 1917 tavoitteita ja olivat tottuneet täsmälleen päinvastaisiin keinoihin ollessaan tekemisissä kansanjoukkojen kanssa. Nuo keinot ja asenteet vaikuttivat väistämättä heidän kanssaan työskenteleviin bolshevikkipuolueen jäseniinkin. Lenin oli selvillä tästä:

Jos otamme Moskovan – 4700 vastuunalaista kommunistia – jos otamme tämän virkamiespaljouden, virkamiesrykelmän, niin kuka ketä johtaa? Epäilen suuresti, voidaanko sanoa, että kommunistit johtavat tätä rykelmää. Totta puhuen eivät he johda, vaan heitä johdetaan.28 

Leninin kuollessa kävi selväksi, ettei edes puolueen korkein johto ollut immuuni vaikutuksille, jotka söivät muuta puoluetta. Leninin viimeinen poliittinen toimi oli esittää Stalinin siirtämistä pois puoluesihteerin tehtävästä hänen muihin puolueen jäseniin kohdistamansa raa’an byrokraattisen käytöksen takia. Seuraavina vuosina autoritaarisia menetelmiä, jotka olivat tulleet puolueen alempiin riveihin sen ympäristöstä, käytettiin eliminoimaan johdosta ne, jotka haastoivat vallitsevan byrokraattisen lähestymistavan. Aluksi Trotski ja vasemmisto-oppositio olivat kohteena solvausryöpylle, jollaista ei aikaisemmin oltu nähty bolshevikkipuolueen sisäisessä keskustelussa. Vuotta myöhemmin saivat Zinovjev ja Kamenevin seuraajat saman kohtelun. Seurasi puolueesta erottaminen ja poliisivoimin karkottaminen kaukaisille seuduille, ja niiden osalle, jotka eivät julkisesti mieltään muuttaneet, lopulta vangitsemiset. Sama kohtalo odotti viimeistäkin erimielisyyden lähdettä, Buharinin ja Tomskin oikeisto-oppositiota.

Työväenluokan harventuminen kansalaissodassa oli jättänyt vallan bolshevikkipuolueelle, kun puolueen edustamaa luokkaa ei ollut. Hallitakseen tuossa tilanteessa ei puolueella ollut muuta mahdollisuutta kuin herättää eloon massiivinen byrokratia. Juuri sen jäsenet kontrolloivat objektiivisesti valtiota ja teollisuuden tuotantovälineitä.

Silti tehdyt päätökset ja toteutettu politiikka johtuivat vielä osin niiden puoluejohdon jäsenten subjektiivisista aikomuksista, jotka olivat viettäneet koko elämänsä taistellen työväenluokan puolesta. Ryhmäkuntataistelut puolueessa 1920-luvulla eivät olleet niinkään taisteluita erilaisten lähestymistapojen välillä kuin taistelua niiden välillä, jotka johtivat keskusbyrokratiaa ja niiden, jotka olivat johtaneet puolueen läpi vallankumouksen. Tässä taistelussa ne, jotka johtivat koneistoa, alkoivat määritellä omia etujaan vastakkaisina lokakuun vallankumoukselliselle sosialistiselle perinteelle. Useissa pääkiistoissa he irtautuivat selvästi tuosta perinteestä, muuttivat laadullisesti puolueen ja valtion toimintaa ja pakottivat fyysisesti ulos joukoistaan ne, jotka, vaikka epäjohdonmukaisestikin, pitivät kiinni noista perinteistä.

Aluksi eliminoitiin oleelliset edellytykset tieteelliselle keskustelulle taistelussa vasemmisto-oppositiota vastaan, sitten hävitettiin kaikki vaihtoehtoiset politiikan teon ja propagandan lähteet taistelussa Zinovjevin Leningradin oppositiota vastaan ja hylättiin kaikki sosialistisen internationalismin perinteet tunnuksella ”sosialismi yhdessä maassa”, ja lopuksi, käyttämällä väkivaltaa toisin ajattelevia vastaan, lopetettiin kaikki vapaa keskustelu.

Vuoteen 1929 mennessä ne, jotka olivat olleet osa vallankumouksen tehnyttä puoluetta, oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta siirretty tehtävistä, joissa he olisivat saattaneet vaikuttaa tapahtumiin. Heidät korvattiin miehillä, joiden rooli vallankumouksessa oli ollut merkityksetön, bolshevikkipuolueen koneiston miehittäneillä alemman tason toimitsijoilla, niillä jotka olivat vallankumouksen jälkeen siirtyneet bolshevismiin menshevismistä, uudella byrokraattien lajilla, joka oli moninkertaistunut 20-luvulla. Nämä uudet hallitsijat juhlivat lopulta voittoaan Moskovan oikeudenkäynneissä likvidoidessaan fyysisesti puolueen, ei vain Trotskin, Zinovjevin ja Buharinin seuraajia, vaan myös ne, jotka olivat tehneet yhteistyötä Stalinin ja koneiston kanssa näiden tiellä valtaan.29

Koska kyseessä oli vanha kaarti, eikä itsestään varma, aktiivinen työväenluokka, joka vartioi vallankumouksen perinteitä ja varmisti niiden muuttamisen sosialistiseksi politiikaksi, vanhan kaartin tappio oli itse vallankumouksen tappio.

Koneiston kontrolloijat valvoivat jo teollisuutta ja valtiovaltaa 1923. Varmastikaan ei ollut työväenluokkaa kontrolloimassa näitä tavalla, jonka Lenin oli linjannut kirjoittaessaan Valtiota ja vallankumousta. Byrokraatit eivät kuitenkaan vielä hallinneet tietoisesti, tietoisina omista eduistaan. Marxin termein he olivat ’luokka itsessään’, kokoelma yksilöitä, joilla oli samanlainen suhde tuotantovälineisiin, eivät vielä ’luokka itselleen’, ryhmä, joka olisi tietoinen yhteisistä eduistaan ja joka toimisi yhdessä riippumattomana historiallisena voimana saavuttaakseen ne.

Vuosien 1923 ja 1929 välillä tämä hallitseva ryhmä tuli tietoiseksi erillisistä, vuoden 1917 perinteissä ruumiillistuneille ja vanhassa kaartissa henkilöityneille työväenluokan eduille vastakkaisista eduistaan, pääasiassa kielteisessä mielessä. He pelkäsivät mitä tahansa näköalaa, joka saattaisi vahingoittaa heidän byrokraattisen etuoikeuden asemiaan ja tekisi heidän elämänsä hankalammaksi, ja taistelivat sitä vastaan. Heidän tärkein ominaisuutensa oli inertia ja itsetyytyväisyys. Kotona se tarkoitti myöntymistä talonpojiston paineisiin; ulkomailla kommunististen puolueiden alistamista Neuvostoliiton kansainvälisen turvallisuuden tarpeisiin. Molemmat politiikat oikeutti tunnus ”sosialismi yhdessä maassa”, hiljaisena implikaationa se, että sosialismiin ’kasvettaisiin’ ilman kouristuksia ja koneiston huomattavia tietoisia ponnistuksia.

Tänä kautena, vaikka Venäjän valtio ei enää ollut mitenkään Lenin Valtion ja vallankumouksen ”valtio, joka ei ole valtio”, ”kommuunivaltio”, ”työläisten valtio”, se ei kuitenkaan tähdännyt tavoitteisiin, jotka olisivat olleet suorastaan päinvastaisia työläisjoukkojen tavoitteille. Politiikkaa ohjasi yhä vähemmän bolshevismin vallankumouksellinen ohjelma, mutta ei silti vielä mikään selvästi ilmaistu vaihtoehtokaan. Koneiston miehet ulottivat kontrollinsa kaikkiin mahdollisiin vallan lähteisiin ja tulivat yhä enemmän tietoisiksi omista eriytyneistä eduistaan, mutta eivät olleet vielä täysin määritelleet niitä. Tuloksena politiikka näytti ajelehtivan milloin mihinkin suuntaan, riippuen kulloisistakin paineista: myönnytykset talonpojistolle, paineet ammattiliittokoneistosta, tarve saartaa tietty opposition vaatimus, tarve todistaa opposition olevan väärässä, tämän tai tuon koneiston erityisen ryhmän edut.

Tietyssä mielessä valtiota saatettiin vielä kutsua ’työläisten valtioksi’, vaikkakin ’rappeutuneeksi’, kuten Trotski sitä kutsui. Työläisten edut vaikuttivat vielä politiikan muotoutumiseen.30  Tehtaissa johtajan, ammattiliiton ja työläisten troikka toimi vielä jossain määrin, johtodirektiivien ollessa vielä ammattiliittokomiteoiden ja kommunististen työläisten vaikutettavissa.

Työläisillä oli vielä lakko-oikeus ja he harjoittivat sitä (vaikka hyvin vähäisessä määrin). Kolmasosa lakoista päättyi heidän etujensa mukaisesti.

Ammattiliittotoimitsijat olivat kiinnostuneet jäseniensä tarpeista ja osallistuivat työehtosopimusneuvotteluihin työnantajien kanssa.31  Reaalipalkat olivat pitkällä aikavälillä nousussa ainakin sotaa edeltävälle tasolle.32 Vaikka byrokraatit kiristivät otettaan viimeisistä vallan lähteistä ja eliminoivat kaiken opposition, heidän politiikkansa heijasti vielä joitain työläisten etuja (kuten byrokraattisinkin riippumaton ammattiyhdistys kapitalistisissa maissa heijastaa). Yksi merkki tästä oli se, että ennen vuotta 1929 puolueen jäsenen palkka, työstä riippumatta, oli rajoitettu samalle tasolle kuin ammattitaitoisen työläisen.

1929

Vuoden 1928 lopussa Venäjän johdon politiikassa tapahtui yhtäkkiä dramaattinen käänne. Viisi vuotta Stalin oli Buharinin ja Tomskin kanssa väitellyt vasemmisto-oppositiota vastaan, joka piti teollisuuskasvun tahtia liian hitaana ja talonpoikaispolitiikkaa vielä jonain päivänä hallitusta vastaan hyökkäävää kulakkia vahvistavana.33  Vuonna 1928 nämä ennustukset toteutuivat, kun talonpojat kieltäytyivät joukoittain ja spontaanisti myymästä viljaansa valtiolle. Stalin kääntyi kannattajineen silloin Buharinia ja Tomskia vastaan ja alkoi toteuttaa politiikkaa, joka näytti samanlaiselta, kuin aiemmin vastustettu.

Itse asiassa se alkoi ’hyökätä kulakkeja vastaan’ ja viedä läpi teollistamista mittakaavassa, josta vasemmisto-oppositio ei ollut koskaan uneksinut. Aseistettuja osastoja lähetettiin maaseudulle hankkimaan viljamääriä, jotka tarvittiin kaupunkien väestön ruokkimiseksi. Samat voimat ’rohkaisivat’ talonpoikia liittämään maansa ’kollektiiveiksi’. Tämä tapahtui nopeudella, jota Stalin ei olisi voinut ennustaa. Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma vuoden 1928 lopussa arvioi vain 20 % kollektivisoinnin, todellinen tahti oli ainakin 60 %. Saavuttaakseen tämän oli käytävä todellinen kansalaissota maaseudulla, jolla miljoonat talonpojat, eivätkä kaikki kulakkeja, kuolivat.

Kollektivisoinnin tarkoitus oli sekä tuhota talonpoikaiston taloudellinen voima että pumpata ruokaa ja raaka-aineita maalta kaupunkeihin, joissa ne saattoivat ruokkia kasvavan teollisuuden työvoimaa, antamatta kuitenkaan talonpojistolle vastineeksi teollisuustuotteita. Vaikka kollektivisointi ei johtanut koko maataloustuotannon kasvuun (50-luvun alussa se oli hädin tuskin korkeampi, kuin ennen ensimmäistä maailmansotaa), vaan päinvastoin katastrofimaiseen pudotukseen monien elintarvikkeiden tuotannossa, se mahdollisti byrokratialle suuremman viljamäärän saamisen talonpojilta alentamalla kulutustasoa.

Vasemmisto-opposition teollistamissuunnitelmat, joita Stalin oli ankarasti arvostellut, olivat edellyttäneet alle 20 % vuotuista teollisuuskasvua. Vuoteen 1930 mennessä Stalin puhui 40 % kasvusta.

Tässä puolueen politiikan kääntämisessä eivät vain talonpojat menettäneet sitä, minkä olivat saavuttaneet vallankumouksessa, maanomistusta, vaan myös työläisten olot heikkenivät nopeasti. Syyskuussa 1929 julkaistiin säädökset, jotka vähensivät radikaalisti troikan valtuuksia tehtaissa. ’…Suunnitelman hyväksyminen päätti kauden, jona ammattiliitot yhä enenevin vaikeuksin olivat nauttineet tiettyä riippumattomuutta Neuvostoliiton taloudessa.’34  Uuden politiikan mukaisesti lakot eivät enää olleet luvallisia eikä niistä edes kirjoitettu lehdistössä. Lisäksi vuoden 1930 lopusta alkaen työläisillä ei ollut oikeutta vaihtaa työpaikkaa ilman lupaa.35

Työläisten ja työntekijöiden keskipalkat alenivat seitsemän vuoden aikana vuodesta 1929 jopa 50 %.36  Samaan aikaan palkkaerot lisääntyivät jyrkästi ja sääntöä, joka rajoitti puolueen jäsenen ansioita suhteessa ammattitaitoiseen työläiseen, muutettiin. Samalla pakkotyöjärjestelmä esiteltiin ensimmäistä kertaa. Vankileireissä olevien luku nousi 30 000:sta 1928 662 257:iin 1930. Seuraavina viitenä vuotena luku nousi noin viiteen miljoonaan tai suuremmaksi.37

Ennen vuotta 1928 valtio ja teollisuuskoneisto harjoittivat politiikkaa, joka ilmaisi byrokraattisten valvojiensa etujen yhteensulauttamista ja työläisten ja talonpoikien painetta sitä vastaan. Vuodesta 1929 se alkoi toimia selvällä ja määritellyllä tavalla harjoittaakseen politiikkaa, joka heikensi sekä työläisten että talonpoikien elinoloja. Talouspolitiikka ei enää ajelehtinut sinne tänne omaa kantaansa ilmaisevien eri voimien paineessa. Se liikkui päättäväisesti yhteen suuntaan ja sillä näytti olevan oma dynamiikkansa. Silti vaikuttaa, ettei siihen tultu tietoisesti. ’Siihen asti [kevät 1929] keskusteluja käytiin johtavissa puolue-elimissä politiikan pääasioista…vaikka vapaata puolueelle vihamielisten mielipiteiden esittämistä oli enenevästi rajoitettu. Tämä lakkasi miltei yhtäkkiä keväällä 1929.’38  Politiikan tavoitteet eivät siis enää olleet tietoisen keskustelun ja valinnan asia. Ne otettiin nyt itsestään selvinä ilman väittelyä, kuin jonkin muuttumattoman tuntemattoman voiman asettamina. Tämä jatkuu vieläkin, eikä vain Venäjällä, vaan myös muissa kommunistisissa maissa.

Neuvostoliitto ja maailmantalous

Vallankumouksen varhaisina vuosina oli kaikille bolshevikkijohtajille ollut miltei itsestään selvä totuus, että Venäjän suhteellisen pieni työväenluokka ei voisi pitää valtaa pitkään, saati sitten kehittää sellaisia tuotantovoimia, jotka tarvittaisiin voittamaan niukkuus ja rakentamaan sosialismi, ilman onnistuneiden vallankumousten apua kehittyneissä kapitalistisissa maissa. Vuonna 1924 Stalin ja Buharin revisioivat tuon opinkappaleen sopimaan paremmin koneiston uudelle ilmeelle. He väittivät, että sosialismi voitaisiin rakentaa takapajuisella Venäjällä ’etanan vauhdilla’ politiikalla, jolla tehtäisiin myönnytyksiä talonpojistolle. Tässä tarkoituksessa tulisi olla hidas, mutta vakaa kulutustavaratuotannon kasvu kevyestä teollisuudesta, mikä rohkaisisi talonpoikaa tuottamaan enemmän viljaa ja lähettämään sen kaupunkiin.

”Sosialismi yhdessä maassa”-politiikka vastasi kokonaisen oman asemansa puolesta pelkäävän byrokraattikerrostuman etuja, joita jokainen taistelu talonpoikia vastaan tai mikä tahansa kansainvälinen vallankumouksellinen tapahtuma ulkomailla saattaisi vaarantaa. Se merkitsi kaiken alistamista henkilökohtaiselle inertialle.

Vasemmisto-oppositio väitti sellaisen politiikan johtavan vain vallankumouksen tappioon pitkällä tähtäimellä, koska todellisuudessa kapitalistisilla voimilla oli etevämpiä tuotantovoimia käytössään, ja ne voisivat johtaa vallankumouksen kukistumiseen sotilaallisin toimin tai tuhoamalla vallankumouksen näköalalla halvoista ulkomaisista tuotteista, jotka vetoaisivat porvarillisiin elementteihin, talonpoikiin ja osiin puoluetta. Kuten yksi opposition johtajista, Smilga sanoi 1926:

”Meidän on suuntauduttava omiin voimavaroihimme; meidän on toimittava kuten maan, joka ei halua muuttua siirtomaaksi, meidän on väkisin teollistettava talous.”39  Johtopäätöstä, tarvetta teollistaa, ei kuitenkaan oltu pidetty riittävänä sosialismin rakentamiseksi, vaan pelkästään vallankumouksen puolustamiseksi, kunnes se leviäisi ulkomaille.

Oppositio toivoi, että teollistaminen olisi turvaamassa ja oli laajentamassa vallankumouksen saavutuksia. Siksi he liittivät sen vaatimuksiin työläisten olojen parantamisesta, työläisdemokratian laajentamisesta ja taistelusta byrokratiaa vastaan, sekä nimesivät sen johdonmukaiseksi vallankumoukselliseksi suuntaukseksi. Vuoteen 1928 asti byrokratian päätehtävä oli taistella asemalleen noin vaarallisia haasteita vastaan. Mutta kun sen oma valtion ja teollisuuden kontrolli oli varmistettu kaikelta vasemmistosta tulevalta häirinnältä, argumentit teollistamisen puolesta alkoivat vedota ainakin osaan koneistoa. Teollistaminen lisäisi sen valtaa suhteessa muihin Venäjän yhteiskuntaluokkiin, etenkin talonpoikiin ja suojaisi sen omaa Venäjän teollisuuden kontrollia ulkomaisilta uhkilta.

Venäjän puolustaminen, etenkin, jos ei uskottu ulkomaisen vallankumouksen mahdollisuuteen tai tarpeeseen, merkitsi painopisteen siirtämistä raskaaseen teollisuuteen kevyen teollisuuden sijasta, jonka tuottamiin tavaroihin talonpojat olisivat voineet vapaaehtoisesti vaihtaa elintarviketuotteitansa. Tämän suuntainen siirtymä alkoi vuoden 1927 puolivälissä. Kansainvälisen jännityksen kiristyessä Stalinin ympärillä olevat puolueryhmät alkoivat julistaa, että ”meidän on sidottava teollisen kehityksen suunnitelmat läheisemmin maamme puolustuskykyyn.”40  Seuraavina kuukausina teollisuuden kehittämisen korostaminen lisääntyi. Tämä siirtymä alkoi luoda lisää etuja koneistolle, jota kiinnosti teollistaminen. ’Painetta suurempaan laajentamiseen tuli yhtä paljon niin virkamiehiltä ja johtajilta, joista monet olivat nyt puolueen jäseniä, kuin puolueen johtajiltakin.’41

Tämä raskaan teollisuuden kehittäminen ei ollut vielä mitään verrattuna tasoon, jonka se saavutti vuodesta 1929. Merkitsikö se byrokratian sisäisten juopien avautumista yhtäältä niiden välillä, joille merkitsi jotakin helppo elämä myöntymisine talonpoikien ja työläisten paineeseen ja toisaalta niiden, jotka näkivät omat pitkän aikavälin etunsa tärkeämpinä liittäen ne raskaan teollisuuden kehitykseen riippumatta seurauksista? Talonpoikien kieltäytyminen viljatoimituksista kaupunkeihin 1928-9 asetti koko teollistamisen vaaraan. Ainoa keino rauhoittaa heitä olisi ollut hyväksyä Buharinin ja Tomskin kannat ja alistaa raskas teollisuus, ja siten myös nykyaikaisen aseistuksen kehitys, talonpoikien vaatimukselle saada kulutustavaroita. Tästä eturistiriidasta byrokratian sisällä seurasi varsinainen hajoaminen, enemmistön sitten kääntyessä sekä talonpoikia että työläisiä vastaan, ja kehittämään raskasta teollisuutta näiden kustannuksella.

Että tämä kehitys savutettaisiin ei kulutustavarateollisuutta kehitetty juuri lainkaan. Kun 1927-8 vain 32.8 % teollisuusinvestoinnista tehtiin tuotantovälineisiin (ja 55.7 % kulutustavaroihin), vuoteen 1932 mennessä tuo osuus oli kasvanut 53.3 %:iin, miltä tasolta se nousi 68.8 %:iin 1950. Toisin sanoen kaikkien, etenkin työläisten ja kollektiivitalonpoikien elintaso, oli alistettu uusien tuotantovälineiden tuottamiseen valmistettujen tuotantovälineiden tuottamiselle. Teollisuus kasvoi, mutta elintaso heikkeni.42  Stalin teki selväksi syyn tälle politiikalle:

[Teollistamisen] tahdin löysääminen merkitsee jälkeenjäämistä, ja jälkeenjääneet tulevat lyödyiksi. Me emme halua tulla lyödyiksi. Ei, sitä me emme halua. Vanhaa (…) Venäjää (…) lyötiin historiassa lakkaamatta takapajuisuutensa tähden. (…) mongolikaanit, (…) Turkin beyt, (…) Puolan ja Liettuan tilanomistajat, (…) englantilais-ranskalaiset kapitalistit, (…) Japanin paronit, sitä löivät kaikki – sen takapajuisuuden tähden. Sen sotilaallisen takapajuisuuden, kulttuurisen takapajuisuuden, poliittisen takapajuisuuden, teollisen takapajuisuuden, maataloudellisen takapajuisuuden vuoksi.(…) me olemme viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä kehittyneistä maista. Meidän on kurottava tämä rako kiinni kymmenessä vuodessa. Joko me teemme sen tai he murskaavat meidät.43

Tai edelleen:

Ympäristö, jossa olemme…kotona ja ulkomailla…pakottaa meidät omaksumaan nopean teollisuuskasvun.44

Stalinia ympäröivälle byrokratian ryhmälle kollektivisointi, teollistaminen ja kulutuksen alistaminen tuotantovälineiden kasautumiselle ei enää näyttänyt kysymykseltä, jossa voitaisiin tehdä harkinnanvarainen valinta. Siitä oli heille tullut kysymys elämästä tai kuolemasta. Joko kasautuminen tai ’ympäristö’ ulkomailla murskaisi heidät. Kasaantumisen oli tapahduttava niin, että Venäjää, heidän Venäjäänsä, Venäjää, jonka he omistivat valtion ja teollisuuskoneiston valvontansa kautta, Venäjää, joka saatettiin helposti samaistaa tsaarin Venäjään puheissa, kuten yllä lainatut Stalinin puheet, voitiin puolustaa hyökkäystä vastaan. Jos kasaantuminen ei tuottanut kulutustavaroita Venäjän työtätekevälle väestölle, se tuotti aseet, jotka takasivat, ettei byrokratia menettäisi valvomiaan tuotantovälineitä kansainväliselle imperialismille.

Itse asiassa stalinistinen byrokratia vastasi samaan valintaan, jonka jokainen ei-kapitalistinen hallitseva luokka ympäri maailmaa kohtasi 1900-luvun toiselta neljännekseltä alkaen. Kun teollisuuskapitalismi kehittyi Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa levittäen tuntosarvensa imeäkseen voimavaroja maailman syrjäisimmiltäkin alueilta, se uhkasi kaikkien hallitsevien luokkien asemaa. Se yritti joka puolella korvata niiden vallan omalla vallallaan tai ainakin alentaa ne tasolle, jolla ne olisivat sen jatkuvasti nöyryytettyjä agentteja. Ja kun otetaan tuotantovälineiden ennustamaton kasvu kapitalismissa suurimman osan maailman resursseista keskittyessä metropolien kapitalismin käsiin, keinot, sotilaalliset ja taloudelliset, olivat saatavilla tuon päämäärän saavuttamiseksi.

Ainoa keino, jolla olemassaolevat hallitsevat luokat saattoivat vastustaa tuota alistamista, oli radikaalisti muuttaa tapaa riistää paikallista väestöä. Kaikilla esikapitalistisilla yhteiskunnilla on yksi piirre: oli väestöjoukon riistoaste sitten kuinka suuri tahansa, sen määritti hallitsevan luokan kulutustarve. Riiston pääfunktio oli taata hallitsevalle luokalle ja sen siipeilijöille ylellinen elämä. Riiston todellinen laajuus ja tehokkuus on siksi tiettyyn pisteeseen asti satunnaista, se riippuu hallitsijan haluista sekä sorrettujen vastarinnan laajuudesta. Kuten Marx sanoi, ’herran vatsan seinämät määrittävät maaorjan riiston rajat’. Jokainen parannus kulttuurin yleisessä tasossa tai jokainen edistys tuotantovoimissa on satunnainen hallitsevan luokan kulutuksen sivutuote. Siten esimerkiksi keisarillisessa Kiinassa talonpoikia riistettiin niin paljon kuin mahdollista, mutta tavoite oli kuitenkin vain mahdollistaa massiivisen byrokratian loistelias elämä, ei kehittää tuotantovoimia, paitsi hajanaisesti ja satunnaisesti.

Toisaalta kapitalismin aikana, on hallitsevan luokan ylellinen kulutus sitten kuinka korkeata tahansa, se ei ole motivoivana voimana järjestelmässä. Taatakseen oman asemansa jokaisen yrittäjän on jatkuvasti investoitava suuria summia voitoistaan uusiin tuotantovälineisiin. Vain sillä tavalla hän voi vähentää tuotantokustannuksiaan ja estää jokaista kilpailijaa syrjäyttämästä häntä markkinoilta. Samaan aikaan ja samasta syystä hänen on jatkuvasti pidettävä tarkasti silmällä itse riistoprosessia varmistaakseen, että palkkakulut ovat minimissään. Selviytyäkseen kapitalistin on jatkuvasti laajennettava tuotantoa kulutuksen kustannuksella. Tuotanto lisätuotannon vuoksi, kasautuminen lisäkasautumisen vuoksi, ne ovat kapitalismia liikuttavat voimat, ei kuten esikapitalistisissa yhteiskunnissa (sekä muuten sosialistisessa yhteiskunnassa), joissa tuotanto ja kasautuminen ovat kulutuksen hyväksi. Kuten Marx kirjoitti:

Ainoastaan sikäli kun kapitalisti on henkilöitynyttä pääomaa, hänellä on historiallista arvoa ja se historiallinen olemassaolon oikeus…Mutta sikäli myös hänen toimintansa kannustajia eivät ole käyttöarvo ja nautinto, vaan vaihtoarvo ja sen lisääminen. Arvon lisäämisen intohimoisena tavoittelijana hän pakottaa häikäilemättömästi ihmiskunnan tuottamaan tuotannon takia;…mikäli siis kapitalistin toiminta on vain pääoman toimintaa, on hänen kannaltaan hänen oma mieskohtainen kulutuksensa hänen pääomansa kasautumisen vahingoittamista… Siis säästäkää, säästäkää, ts. muuttakaa mahdollisimman suuri osa lisäarvosta tai lisätuotteesta jälleen pääomaksi! Kasaaminen kasaamisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi.45

Tämä jatkuva kasaaminen antaa kapitalismille keinot taata menestyksensä yrityksessään alistaa muita yhteiskuntia. Paitsi jos näiden yhteiskuntien hallitsevat luokat voivat muuttaa omaa hallitsemispohjaansa. Ne voivat suojella itseään vain, jos ne voivat kehittää tuotantovoimia kapitalismien tahtiin verrattavalla tavalla (tai itse asiassa, koska ne aloittavat kilvan myöhemmin, nopeammassa tahdissa). Toisin sanoen, jos nekin voivat muuttaa riistotapansa alistaen kaiken muun kasatakseen muita tuotantovälineitä, ne voivat suojella itseään laajenevalta kapitalismilta, jos ne voivat muuttaa itsensä ja jäljitellä onnistuneesti tuon kapitalismin absurdia rationaalisuutta.

1800-luvulla eri hallitsevat luokat yrittivät suojata itsensä tällä tavoin. Sellainen oli varhainen, mutta epäonnistunut yritys muuttaa idän despoottista Egyptiä tuolla tavoin. Tsaarin Venäjällä hallitus rohkaisi teollisuuden kehitystä. Yksin Japanissa yritys oli täysin onnistunut. Satoja vuosia Japanin hallitseva luokka oli yrittänyt keinotekoisesti eristää maata ulkomaalaiselta tunkeutumiselta (’feodalismi yhdessä maassa’ -politiikka). 1860-luvulla amerikkalaisen tykkiveneen saapuminen todisti sellaisen politiikan hyödyttömyyden, mikäli ei ollut tuotantovoimia, jotka valmistaisivat aseita sitä tukemaan. Tässä vaiheessa sen hallitsevan luokan osa suoritti Meiji-uudistuksen, jolla se otti valtion valvontaansa ja käytti kontrolliansa alistaakseen koko Japanin yhteiskunnan teollisuuden kehittämiselle kapitalistiselta pohjalta.

1929 stalinistinen hallitseva kerros Venäjällä kohtasi täsmälleen saman ongelman: seurata kapitalismin logiikkaa ja kasata lisäkasaamisen vuoksi tai joutua kansainvälisen kapitalismin jalkoihin. Ainoa toinen vaihtoehto oli vasemmisto-oppositiolla, heikentää dilemman perustaa alistamalla Venäjän sisäinen kehitys vallankumouksen levittämisen tarpeisiin ulkomailla (ja kun ottaa huomioon yhteiskunnalliset kouristukset, joita oli 30-luvulla, Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, se ei ollut absurdi näköala. Jos näiden maiden kommunistiset puolueet olisivat seuranneet kansainvälisen vasemmisto-opposition politiikka, olisi onnistumisen mahdollisuus ollut varmasti suuri). Sitä vaihtoehtoa ei Venäjää hallitseva byrokraattinen kerrostuma ei voinut hyväksyä, koska se olisi kalvanut sen omaa etuoikeutettua asemaa.

Nopeutettu teollistaminen ja talonpojiston kollektivisointi olivat ainoat keinot puolustaa itseään, jotka byrokraattinen hallitseva kerrostuma tiesi. Saadakseen ne läpi sen oli kuitenkin käännyttävä jokaista venäläisen yhteiskunnan muuta luokkaa vastaan ja alistaa ne kasaamistarpeelleen. Siksi viisivuotissuunnitelmien alkuvuosi oli vuosi, jona lakkautettiin riippumattomat ammattiliitot, lakko-oikeus, ja vuosi, jona byrokratia ensimmäistä kertaa pakotti palkat alas. Se merkitsi myös, että byrokratian itsensä oli muututtava eri etuoikeutettujen etujen liitosta yhtenäiseksi luokaksi, joka oli omistautunut kasautumiselle ainoana tavoitteenaan ja jossa ei ollut jäljellä minkään asteista vapaata keskustelua aiheesta.

Valtiokapitalistinen Venäjä

Ihmisillä on tapana samaistaa kapitalismi johonkin sen pinnan ominaisuuksista, pörssimarkkinoihin,46  ajoittaisiin talouskriiseihin, työttömyyteen, ’voitonjanoon’47  tai ’pääoman lopulliseen rahamuotoon’.48  Heidän luonnollinen johtopäätöksensä on, että koska Venäjällä ei näitä ole, ei maa voi olla kapitalismin muoto. Marxia toisaalta eivät nämä ulkoiset aspektit kiinnostaneet, vaan ne tuottavan kapitalismin pohjimmainen dynamiikka. Tämän hän sijoitti kahteen peruspiirteeseen:

1. Että jokainen yksittäinen työteko on suhteessa toisiin, ei tietoisen suunnittelun kautta, vaan tuon työn tuotteiden suunnittelemattoman ja anarkkisen vertailun kautta. Tällä tavoin jokaisen hyödykkeen hinnan määrää osuus koko yhteiskunnan työstä, joka tarvitaan sen tuottamiseen. ’…Eri yksityisen työn lajit, jotka tehdään riippumatta toisistaan…vähennetään jatkuvasti määrälliseen osuuteen, jossa yhteiskunta niitä tarvitsee…’49  ’Tuottajien suhde heidän työnsä yhteissummaan näyttäytyy heille yhteiskunnallisena suhteena, joka ei ole heidän välisensä vaan heidän työnsä tuotteiden välinen.’50  Niinpä yksilöiden työ on määrällisessä suhteessa kaikkien muiden yksilöiden työhön yhteiskunnassa suhteilla, jotka ovat olemassa heidän työnsä tuotteiden välillä. Tämä vuorostaan tarkoittaa, että jokaista tuotantoprosessia määrittävät sen ulkopuoliset tekijät, siis suhteessa sen tuotantokustannuksiin verrattuna muualla tapahtuvaan tuotantoon…tuote on suhteessa itseensä tietyn määrän yleistettyä työtä realisaationa, yhteiskunnallisena työaikana.’51  Jokaisen tuottajan tuotantomenetelmien on jatkuvasti muututtava, koska kaikkien muiden tuottajien menetelmissä on suunnittelemattomia ja anarkkisia muutoksia.

2. Tuottajat erotetaan tuotantovälineistä. Työläiset voivat siten tulla toimeen vain myymällä omaa työkykyään (’työvoimaansa’) niille, jotka omistavat tuotantovälineet. Hinta, jonka he saavat (toisin sanoen heidän palkkansa) pienenee jatkuvasti heidän itsensä vaikuttaessa työvoiman tuotantokustannuksiin, siis heidän ja heidän perheidensä historiallisesti ja kulttuurisesti määräytyneeseen toimeentulotasoon.

Nämä kaksi tekijää yhdessä tuottavat tilanteen, jossa kilpailevat tuotantovälineiden omistajat tuottavat tavaroita kilpaillen toinen toistensa kanssa. Jokainen voi käyttää riiston kautta saamansa lisäarvon kehittääkseen tuotantovälineitä, siten lisäten tuotantoa ja alentaen kustannuksia, siten pakottaen kilpailijat ulos markkinoilta, jolleivät nämä tee samoin. Jokaisen on siksi yritettävä vastustaa toisen ryöstöretkiä laajentamalla valvottuja tuotantovälineitä.

Se, mikä kitupiikillä on vain omituisuus, on kapitalistissa sellaisen yhteiskunnallisen mekanismin vaikutusta, jossa hän itse on vain yksi pieni ratas. Sitäpaitsi kapitalistisen tuotannon kehitys tekee jatkuvasti tarpeelliseksi lisätä sen pääoman määrää, joka on kulutettu tietyssä teollisessa hankkeessa, ja kilpailu tekee kapitalistisen tuotannon sisäsyntyiset lait jokaisen yksityisen kapitalistin tuntemiksi ulkoisina pakkolakeina. Se panee hänet laajentamaan pääomaansa jatkuvasti sen säilyttääkseen, mutta hän ei voi sitä laajentaa paitsi kasaamalla.52 

Tämä suhde vieraantuneen työn (tuotantovälineiden) eri kasautumisten välillä määrittää jokaisen niistä pääomaksi Marxille ja niiden omistajat kapitalisteiksi. Se määrää myös kapitalistien väliset toimet toisiinsa ja työläisiinsä nähden, uudistaakseen jatkuvasti kilpailua.

Kun Marx nyt kuvaa mekanismeja, joilla erilaisia vieraantuneen työn kasautumisia verrataan toisiinsa, hän puhuu markkinamekanismeista. Mutta periaatteessa ei ole mitään syytä, miksi muut mekanismit, jotka liittävät riippumattomia tuotantotapahtumia toisiinsa suunnittelemattomalla tavalla, eivät esittäisi samaa roolia.

Jokaisella prosessilla, jolla tuotannon organisaatio muuttuu jatkuvasti muualla tapahtuvan tuotannon vertailun kautta suunnittelemattomasti, on samat tulokset. Itse asiassa, kun kapitalismi kehittyy, markkinoiden suora rooli tuotannon eri prosessien liittämisessä taipuu vähenemään. Kuten Hilferding kirjoitti kuusikymmentä vuotta sitten: ’Marxin keskittymisteorian realisoituminen, monopoliliittyminen, vaikuttaa johtavan Marxin arvolain muuttumiseen pätemättömäksi.’53

Jättiyrityksessä tarkoitukselliset, suunnitellut johdon päätökset, ei markkinoiden suora vaikutus, näyttävät määräävän resurssien sijoittamisen, työläisten palkat, ja tuotantoprosessin vauhdin jokaisessa yksittäisessä kohdassa. Päätöksiä ei kuitenkaan tehdä tyhjiössä. Suurinkin jättiyritys joutuu huolehtimaan kilpailusta kansainvälisessä mittakaavassa. Se voi selviytyä vain niin kauan, kuin se voi laajentua kilpailijoidensa kustannuksella. Vaikka ehtojen, joilla jokainen erillinen esine tuotetaan, ei välttämättä tarvitsekaan ottaa kilpailua huomioon, koko tuotannon täytyy. Kansainvälisten markkinoiden anarkia määrää yhtiön tyranniaa.

Sotatalouden tai pysyvän asetalouden kehityksen mukana markkinoiden suora rooli häviää vieläkin enemmän. Tyypillinen tilanne suurelle osalle taloutta on monopoliyritys, joka tuottaa yhdelle ostajalle, hallitukselle, jälkimmäisen päätöksien määräämällä hinnalla.

Kun kapitalistit työskentelevät puolustukselle, ts. valtiovarainministeriölle, se ei selvästikään ole enää ’puhdasta’ kapitalismia, vaan kansantalouden erityinen muoto. Puhdas kapitalismi merkitsee hyödyketuotantoa. Hyödyketuotanto merkitsee työskentelemistä tuntemattomia ja vapaita markkinoita varten. Mutta kapitalistin ’työskentely’ puolustukselle ei ’työskentele’ markkinoita varten lainkaan.54

Marxin arvolaki toimii silti, siinä määrin kuin hallitus, vastaten itseensä kohdistuviin erilaisiin paineisiin, yrittää tietoisesti rinnastaa aseista maksamansa hinnan tavaroiden tuottamisen kustannuksiin muualla. Hallitus päättää tietoisesti hinnoista; tähän asti markkinoilla ei ole roolia. Mutta hallitus tekee päätöksensä yhteiskunnan tuotantokustannusten mukaisesti kokonaisuutena, joten jokainen muutos kustannuksissa muualla taloudessa vaikuttaa siten asetuotannon prosessiin. Toisin sanoen hallitus pakottaa aseita tuottavan yhtiön käyttäytymään niin kuin se olisi tekemisissä markkinoiden kanssa. Hallitus soveltaa arvolakia yhtiöön.

Mikäli se siinä epäonnistuisi, olisivat seuraukset selvät. Joko suurempi osa kansallisista voimavaroista omistettaisiin asetuotantoon kuin ulkomaisilla kilpailijoilla, siksi (verojen, raaka-ainekustannusten inflaation jne. kautta) tehden aseita tuottamattomat yhtiöt kilpailukyvyttömiksi kansainvälisillä markkinoilla; tai sotilaallinen voima ei kehity tarpeellisessa määrin, jolloin kansallinen hallitseva luokka häviää fyysisessä yhteenotossa kilpailijoidensa kanssa. Kansainväliset markkinat saavat jälleen aikaan kurin pitkällä aikavälillä.

Vuodesta 1929 Venäjän talous on ollut alistettu tarpeille, jotka nousevat sen kanssakäymisestä kapitalistisen Lännen kanssa. Tämä ei yleensä ole saanut suoran markkinakilpailun muotoa.55  Mutta Venäjän talouden ja kapitalistisen Lännen talouksien välillä on ollut välittävä mekanismi, joka on esittänyt samanlaista osaa, kuin suora markkinakilpailu: kilpailu asetuotannossa. Kuten olemme yllä osoittaneet, mikä motivoi stalinistista byrokratiaa, kun se ensin alkoi järjestelmällisesti rakentaa raskasta teollisuutta kevyen teollisuuden ja työläisten ja talonpoikien elintason kustannuksella, oli pelko hävitä sotilaallisessa kilpailussa läntisten hallitsijoiden kanssa. Läntisten hallitsijoiden kyky uhata Venäjää perustui teollisuuden kehitykseen jatkuvan lisäarvon imemisen kautta. Stalin, kyetäkseen tuottamaan aseita samalla tasolla, joutui yrittämään samanlaisen raskaan teollisuuden tason kehittämistä. Sen hän pystyi tekemään, koska

Venäjä oli heikosti teollistunut, vain pumppaamalla itse asiassa lisäarvoa Venäjän väestöstä suuremmalla asteella kuin mitä Lännessä tehtiin.

Kapitalistien välinen kilpailu Lännessä pakottaa jokaisen vähentämään työläistensä kulutustasoa historiallisesti ja kulttuurisesti määrättyyn vähimmäismäärään. Kilpailu Lännen voimien kanssa pakottaa Venäjän byrokratian alentamaan palkkatason Venäjän sisällä historiallisesti ja kulttuurisesti määrättyyn vähimmäistasoon samalla tavalla.

Monet länsimaiset sosialistit ovat yrittäneet olla piittaamatta tuollaisista realiteeteista. Venäjän byrokraattisilla hallitsijoilla on kuitenkin jonkinlainen käsitys voimista, jotka pakottavat heidät toimimaan tietyllä tavalla; esimerkiksi Pravda (24. huhtikuuta 1970) raportoi puhetta, jossa toveri Brezhnev puhui kahden maailmanjärjestelmän kilpailusta. ”Tämä kilpailu saa erilaisia muotoja,” hän sanoi. ”Monissa tapauksissa olemme menestyneet kapitalististen maiden saavuttamisessa ja ohittamisessa tietyn tyyppisillä tuotannon alueilla…mutta peruskysymys ei ole vain, kuinka paljon tuotetaan, vaan myös millä kustannuksin, millä työn määrällä… Tällä alueella on kahden järjestelmän painopiste aikanamme.”

Tämä ei ole kertakaikkinen prosessi. Venäjän byrokratian menestyksestä kehittää raskasta teollisuutta ja asetuotantoa tulee voima, joka pakottaa kasautumista Lännessä, mikä vuorostaan pakottaa lisääntyvään kasautumiseen Venäjällä. Toisin sanoen luodaan kokonainen järjestelmä ’konkretisoituneita’ suhteita, joissa työn tuotteiden anarkkinen ja suunnittelematon keskinäissuhde määrää työprosessia.

Se esine, jonka työ tuottaa, sen tuote, on vastakkain työn kanssa vieraana olemuksena…työläinen suhtautuu työnsä tuotteeseen kuin vieraaseen esineeseen…mitä enemmän työläinen raataa kaikilla voimillaan, sitä mahtavammaksi tulee se vieras, esineellinen maailma, jonka hän luo itseään vastaan…työläinen panee elämänsä esineeseen; mutta nyt hänen elämänsä ei enää kuulu hänelle, vaan esineelle.56

Marxin klassinen kuvaus vieraantumisesta pätee yhtä paljon Venäjään kuin kapitalistiseen Länteenkin.

Samoin myös piirre, joka yli kaiken tekee kypsällä Marxilla kapitalismista erillisen tuotantotavan: kun esikapitalistisissa yhteiskunnissa tuotantoa määräävät hallitsevan luokan halut ja sosialismissa väestön joukkojen halut, kapitalismissa tuotannon luonne ja dynamiikka on tulosta tuotantoa kontrolloivien pakosta kerätä lisäarvoa kasatakseen tuotantovälineitä kilpailussa toistensa kanssa. Erityinen tapa, jolla hallitseva luokka omistaa teollisuuden Venäjällä, valtion valvonta, ei vaikuta tähän oleelliseen seikkaan. Siksi ainoa merkityksellinen määritelmä marxilaisittain yhteiskunnalle, joka on vallinnut Venäjällä viimeiset neljäkymmentä vuotta57  on ’valtiokapitalismi’.

Stalinin kausi

Eivät vain työläisten, talonpoikien ja orjatyöntekijöiden joukot kärsineet, kun kaikki Venäjän sisällä alistettiin raskaan teollisuuden rakentamiselle. Byrokratian itsensä sisällä vallitsi terrori. Ne, joilla oli jotain väestön loppuosan riistoa vastaan, vangittiin, karkotettiin, kidutettiin ja lopulta teloitettiin suurissa puhdistuksissa. Bolshevismin viimeiset salaiset jäänteet valtiossa ja puolueessa hävitettiin.58  Jokainen, joka olisi mahdollisesti voinut toimia esteenä lisäarvon imemiselle ja sen muuttamiselle tuotantovälineiksi, eliminoitiin. Pelon siitä, mitä tapahtuisi, jos ei onnistuttaisi täyttämään ylhäältä tulevia vaatimuksia, oli oltava tarpeeksi suuri ollakseen vastapainona paineille alhaalta, työläisten ja talonpoikien taholta. Tällä oli luonnollinen seurauksensa monoliittisen poliittisen linjan pakottamisessa: kaikki keskustelu byrokratian sisällä saattoi helposti alkaa heijastaa ulkopuolisten sorrettujen joukkojen alistettuja toiveita. Tästä loppumattomat ja päältäpäin absurdeilta vaikuttavat poliisikoneiston vaatimukset.

Mutta ei ainoastaan pelko edesauttanut tasapainoa Stalinin kaudella. Kuinka paljon yksilö kärsikin terrorista, kuinka suuri olikin jatkuva vainoharhaisuus ja turvattomuus, byrokratia kokonaisuudessaan hyötyi Stalinin hallinnosta. Ennen kaikkea teollisuus, jota se hallitsi, kasvoi. Sen voima lisääntyi ja sen asema oli kansainvälisesti turvattu. Vaikka Stalin oli kaikkialla vihattu, kukaan ei saattanut vakavissaan esittää vaihtoehtoa. Byrokratian yhteiskunnallinen asema pakotti sen hyväksymään Venäjän teollisuuden rakentamisen kilpailussa Lännen kanssa, ja Stalinin politiikka ja menetelmät tuntuivat siinä väistämättömiltä.

Samalla kun teollisuus laajeni edelleen ennalta näkemättömällä vauhdilla, monet yksilöt byrokratian ulkopuolella saattoivat hekin hyötyä. Työläisten enemmistö kärsi alenevasta elintasosta, mutta kymmenet tuhannet nousivat etuoikeutettuun asemaan laajenevassa valvonta- ja johtokoneistossa. Samaan aikaan miljoonat muuttivat talonpoikaiselämän alkeellisesta karuudesta kaupunkeihin, joissa olot olivat vaikkakin edelleen kurjat, niin mahdollisuudet suuremmat ja näköalat laajemmat.

Huolimatta monien vastustajiensa profetioista varhaisesta tuhoutumisesta,59  Stalinin hallinto osoitti huomattavaa elinvoimaa ja selvisi jopa murskaavista sotilaallisista takaiskuista toisen maailmansodan alkupuolella. Todellakin, Saksan tappion jälkeen 1945 se laajensi suoraan valvomaansa aluetta huomattavasti. Samalla se pystyi perustamaan monella tavalla Venäjän hallinnon kaltaisia hallituksia Itä-Eurooppaan60  ja alistamaan sen.

Imperialismi ja vastavallankumous

Stalinin ulkopolitiikka kumpusi samoista motiiveista kuin hänen sisäpolitiikkansa. 30-luvulla se oli oppositiona vallankumoukselliselle kehitykselle ulkomailla. 40-luvulla, 50-luvulla ja 60-luvulla tämä vihamielisyys jatkui; Stalinin tuen puute Maolle Kiinassa ja Titolle Jugoslaviassa61  on hyvin dokumentoitu. Samalla tavoin Stalinin taholta tullut painostus sai Italian kommunistit tukemaan taantumuksellista Badoglion hallitusta Italiassa samaan aikaan, kun sosialistinen puolue ja toimintapuolue molemmat vastustivat sitä vasemmalta, ja Stalinin painostus sai Ranskan kommunistit astumaan De Gaullen hallitukseen 1944.

Tämä ei silti tarkoittanut, kuten monet Stalinin vasemmistolaiset vastustajat uskoivat62 , etteivät Venäjän hallitsijat laajentaisi omaa valtaansa tilaisuuden tullen. Samalla kun se vastusti kaikkia ja jokaista vallankumouksellisten yritystä tehdä selvää kapitalismista Lännessä Stalin perusti Venäjällä olevan kaltaisia hallituksia Itä-Euroopan alueelle Puna-armeijan suoran tai epäsuoran valvonnan alla. Täällä Venäjän vaikutusta käytettiin varmistamaan, että Moskovalle kuuliaiset voisivat valvoa valtiokoneistoa, johon he olivat saaneet kontrollin osallistumalla koalitiohallituksiin porvarillisten ja sosialidemokraattisten puolueiden kanssa ja eliminoimalla kaikki muut poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat, suorittaakseen ’vallankumouksen ylhäältä’ ja vallitakseen yhteiskuntaa stalinistisen koneiston kautta.

Itse asiassa Stalinin asenteessa ei ollut mitään ristiriitaa. Hän oli vain valmis tukemaan kommunististen hallitusten perustamista siellä, missä hän saattoi olla varma, että pystyisi valvomaan niitä ja missä hän ei kohtaisi sitä tehdessään liikaa vihamielisyyttä. Näin oli useimmiten Itä-Euroopassa ja Pohjois-Koreassa. Maailman jaosta angloamerikkalaiseen ja venäläiseen vaikutuspiiriin oli päätetty Potsdamin ja Jaltan konferensseissa Churchillin, Rooseveltin ja Stalinin välillä. Vaikka rajoilla esiintyikin tuuppimista (Berliini, Korea), molemmat osapuolet pitivät sopimuksesta kiinni koko sodan jälkeisen kauden ajan. Stalin ei tehnyt mitään, kun brittiläiset ja amerikkalaiset väkivalloin palauttivat taantumuksellisen monarkian Kreikassa. Amerikkalaiset eivät tehneet muuta kuin halpa-arvoista propagandaa, kun Berliinin ja Budapestin työläiset nousivat vastarintaan.

Kun tutkitaan Venäjän ja sen satelliittien taloudellisia suhteita, paljastuu pian Venäjän politiikan takainen tärkein motivaatio. Itä-Euroopan valtioiden valvontaa käytettiin Venäjän byrokratian kasaamistarkoituksiin. Alunperin se sai muodon, jossa näiltä mailta anastettiin enemmän tai vähemmän julmasti ryöstösaalista Venäjälle. Sodassa Saksan kanssa liittoutuneilta mailta perittiin valtavat sotakorvaukset (joilla niiden, jotka ensin olivat kärsineet taantumuksellisten hallitsijoiden politiikasta, näiden maiden työläisten ja talonpoikien, odotettiin maksavan entisten sortajiensa rikoksista ulkomailla). Noudatettu politiikka ei tosiasiassa eronnut muualla noudatetusta, kuten kävi Mantsuriassa, jossa Venäjän armeija ilmoitti, että se ottaa teollisuuslaitteistot ’sotasaaliina’.

Pitkän aikavälin taloudellinen kehitys näissä maissa alistettiin Moskovan vaateille. Samalla näiden maiden väestöä riistettiin kaupan kautta. Vuoden 1948 kaikki ne suuntasivat länsikauppansa Venäjälle. Venäläiset käyttivät monopoliasemaansa maksaakseen maailmanmarkkinahintaa alempaa hintaa satelliittimaista tuoduista hyödykkeistä ja laskuttaakseen maailmanmarkkinahintoja korkeamman hinnan viennistään niihin.63  Yksi Jugoslavian pääsyytöksistä sen irrottautuessa Kominformista 1948 oli, että Venäjän ’vallankumousfraseologia peittää vastavallankumoukselliset yritykset estää maamme teollistuminen’…64 

Sama halu olla joutumatta vain halvan raaka-aineen toimittajaksi muulle Itä-Euroopalle oli Romanian ja Venäjän välirikon takana 60-luvulla. Ja yksi kiinalaisten valituksen aiheista oli, että ’…monien Neuvostoliitosta tuomiemme tavaroiden hinnat ovat paljon korkeampia kuin maailmanmarkkinoilla’.65

Turvatakseen alistumisen tuollaiselle politiikalle paikallisia kommunistisia byrokratioita puhdistettiin jatkuvasti Itä-Euroopassa sodan jälkeisen ajan alkuvuosina. Etenkin sen jälkeen, kun Titon ja Stalinin välit olivat rikkoutuneet, jokainen yksilö näiden puolueiden johdossa, joka todella saattaisi asettaa Venäjän hegemonian kyseenalaiseksi, likvidoitiin. Tsekkoslovakiassa hirtettiin kommunistisen puolueen sihteeri ja kymmenen hallituksen ministeriä; Unkarissa Rajk teloitettiin, Kadar vangittiin ja häntä kidutettiin; Bulgariassa Kostov teloitettiin; Puolassa Gomulka vangittiin. Samalla tuhannet alemmat virkailijat ja sadat tuhannet työläiset kärsivät niinikään Venäjän imperialismin tiukentaessa otettaan.

Monoliitin epäonnistuminen

Venäjän ja Itä-Euroopan hallitukset ovat olleet historian sortavimpia ja totalitaarisimpia. Vaikka esi-kapitalistisella kaudella on monia esimerkkejä yhteiskunnista, joissa byrokratia on hallinnut luokkana, kun sillä on ollut kollektiivisessa valvonnassaan valtio ja sen tuotantovälineet ja kun se on toiminut yhdessä estääkseen minkään muun yhteiskunnallisen voiman syntymisen, nykyaikaisen tekniikan hyödyntäminen kuitenkin mahdollistaa järjestelmällisen sorron ennennäkemättömässä mittakaavassa.

Samalla kuitenkin, erona aiempiin byrokraattisiin yhteiskuntiin, valtiokapitalistiset hallitukset ovat pakotettuja muuttamaan jatkuvasti oman hallitsemisensa taloudellista pohjaa. Heidän motivoiva voimansa on tuotantovälineiden jatkuva laajentuminen. Väistämättä se joutuu ristiriitaan jäykän, monoliittisen ja hengettömän poliittisen rakenteen kanssa.

Tämä on selvintä eri itäisten valtioiden kansainvälisissä suhteissa. Kun taloudet, joita he hallitsevat, muuttuvat, esittävät myös eri hallitsijat toisilleen eri vaatimuksia. Jokaista motivoi tarve rakentaa teollisuutta nopeimmalla mahdollisimmalla tavalla. He toimivat yhteistyössä muiden valtioiden kanssa vain siinä määrin, kun se auttaa heitä saavuttamaan tavoitteensa. Mutta kun näin ei enää ole, yhteistyön korvaa kiivas polemiikki, keskinäinen tuomitseminen, fyysinen uhkaaminen ja jopa sotilaallinen konflikti. Aivan kuten yksityiskapitalististen valtioiden kilpailu saa lakipisteensä sodassa, samoin tapahtuu kilpailussa nk. ’sosialististen’ valtiokapitalistien välillä. Niinpä kun Venäjästä riippumattomia stalinistisia hallituksia perustettiin, oli kansainvälisen kommunistisen monoliitin hajoaminen väistämätöntä. Se taas teki mahdolliseksi entisille Venäjän satelliiteille, kuten Romanialle ja Pohjois-Korealle, saavuttaa tietyn asteinen riippumattomuus.

Mutta myös sisäisesti nousee jännitteitä, jotka voivat repiä yhteiskunnan rikki. Sillä vaikka valtiokapitalistinen järjestäytymismuoto voi kehittää taloutta ennenäkemättömällä tavalla tietyissä oloissa, se ei ole universaalisesti onnistunut siinä.

Tuotannon sortava, byrokraattinen järjestäminen voi onnistua vain pakottamaan yhä kasvavaa lisäarvoa työtätekevästä väestöstä, kun enemmän tai vähemmän täydellinen ulkoinen kontrolli suhteessa varsinaiseen työprosessiin on mahdollinen. Mutta on tuotantoprosesseja, jotka luonteeltaan ovat riippuvaisia työläisen aloitteellisuudesta ja osallistumisesta. Niitä ei voida täysin valvoa ylhäältä käsin, jo senkin takia, ettei mikään ulkopuolinen valvoja voi seurata työn jokaista hienostunutta yksityiskohtaa.

Tämä on itse asiassa ollut tekijä, joka on vääristänyt Venäjän talouden yleistä kehitystä stalinistisen kauden alusta alkaen. Maataloudessa, etenkin karjanhoidossa on yksittäisen työntekijän aloite ja omistautuminen keskeistä. Byrokraattiset menetelmät, kaukana maataloustuotannon lisäämisestä, saattoivat itse asiassa johtaa vain laskuun.

Mikä on totta maatalouden osalta, on totta myös monilla edistyneen teollisuustuotannon aloilla. Täälläkin byrokraattiset valvontamenetelmät merkitsevät alhaista tuottavuutta ja heikkotasoista tuotantoa. Nämä ongelmat saatetaan voittaa vain sallimalla aloitteen luovuttaminen keskusbyrokraateilta paikallisille byrokraateille ja työläisille, jotka kuitenkin vastaavat tuotostaan parantamalla vain mikäli tuntevat olevansa tarpeeksi omistautuneita järjestelmälle työskennelläkseen hyvin ilman ulkoista pakkoa. Niinpä tuottavuuden parantaminen vaatii elintason nostamista ja parempia työolosuhteita. Niiden luomisessa epäonnistuminen voi merkitä vain pitkän aikavälin pudotusta kasaantumisasteessa ja byrokratian kansainvälisen kilpailukyvyn heikkenemistä.

Nämä ongelmat pahenevat teollistumisen edetessä, koska aiemmin toimettomat voimavarat otetaan käyttöön. Stalinin aikana voimavarojen runsaus mahdollisti teollisuuskasvun, vaikka niitä ei käytettykään tehokkaasti ja työn tuottavuus saattoi olla hyvinkin alhainen. Tämä ei ollut enää mahdollista 50- ja 60-luvuilla. Tuloksena on ollut lasku kasvuluvuissa kaikissa teollistuneissa stalinistisissa maissa.

Kansantulon kokonaiskasvun vuositaso
Maa	1950-55	1955-60	1960-65
Itä-Saksa	11,4	7,0	1,5
Tshekkoslovakia	8,0	7,1	1,8
Neuvostoliitto	11,3	9,2	6,3
Unkari	6,3	6,5	4,7
Puola	8,6	6,6	5,9
Bulgaria	12,2	9,7	6,5

Pysäyttääkseen tuon laskun byrokraattien on ollut järjestettävä uudestaan omat valvontamuotonsa väestön suhteen. Samaan aikaan näiden on ollut siirrettävä voimavaroja niille talouden aloille, jotka tuottavat joukkojen elintasoa nostavia tavaroita, toisin sanoen aiemmin pysähtyneisiin maatalouteen ja kulutustavarateollisuuteen.

Kaksi väistämätöntä ongelmaa kohtaa byrokratian, kun se yrittää tehdä tätä.

1. Jatkuva lyhyen aikavälin kilpailu Lännen (ja lisääntyvässä määrin muiden kapitalististen valtioiden) kanssa tuottaa suuria paineita jatkuvalle korkealle investointitasolle raskaassa teollisuudessa ja asetuotannossa. Niinpä ’kansainvälisen tilanteen vuoksi ei ole ollut mahdollista sijoittaa aiottua määrää voimavaroja maatalousinvestointeihin ja kun 1969 luvut ylittävät 1968 luvut, ovat ne alemmat kuin direktiivit vuosille 1966-70 edellyttävät’.66 

2. Jokainen muutos teollisuuden organisaatiossa merkitsee muutosta myös byrokratian itsensä sisäisessä valtarakenteessa. Jotkut ammattialat häviävät tässä prosessissa. Niiden joukossa ovat ne, jotka on vahvimmin asetettu vastustamaan noita muutoksia: ne, jotka ovat sortoelinten johdossa, mm. raskaan teollisuuden huippujohtajat. Ne, jotka harjoittivat valtaa menneisyydessä toteuttaakseen koko byrokratian tavoitteet jatkoivat vallanpitoa ja saattoivat nyt käyttää tätä hyväkseen sabotoidakseen tuotannon tavoitteiden realisoimiseen uusissa oloissa tarvittavia muutoksia. He löytävät paljon tukijoita valtio- ja teollisuuskoneiston joka tasolla. Lisäksi yhteiskunnan monoliittinen organisaatio tekee keskustelun muutoksista jopa byrokratian sisällä vaikeaksi. Ne, jotka vaativat muutoksia, voivat hyvin joutua painostetuiksi, uhkailluiksi, pidätetyksi jne.

Niinpä uudistuksia, joita tarvitaan kasautumistason ylläpitämiseksi, ei voida ajaa läpi, jollei monoliittisen koneiston sisällä ole tietoista organisaatiota niiden läpiviemiseksi. Koneiston niiden osien, jotka näkevät uudistusten tarpeellisuuden, on ryhdyttävä vastatoimiin suojellakseen itseään vahvoissa asemissa olevia konservatiivisia byrokraatteja vastaan.

Klassinen muoto, jonka alla nuo prosessit toimivat, nähtiin Unkarissa ja Puolassa 1956 ja Tsekkoslovakiassa 1968. Kaikissa kolmessa tapauksessa ne, jotka tunnistivat byrokratian pitkän aikavälin tarpeet reformeja edellyttävinä, olivat kyvyttömiä taivuttelemalla voittamaan konservatiivien vastarintaa. Muodollisesti hyväksyttyjäkin uudistuksia sabotoitiin käytännössä. Kärjistyneen taloudellisen tilanteen painamina ja pelätessään sitä, mitä tapahtuisi heille henkilökohtaisesti mikäli he häviäisivät, uudistajat alkoivat etsiä liittolaisia, jotka auttaisivat heitä halvaannuttamaan vastustajansa heidän itse samalla ottaessaan täyden kontrollin. Tietyssä vaiheessa se merkitsi katseen luomista yli hallitsevan byrokratian rajojen väliryhmiin, kuten opiskelijoihin ja älymystöön, jopa tiettyihin ryhmiin työläisten keskuudessa. Saadakseen sellaista tukea uudistusbyrokraattien oli kuitenkin nostettava tunnuksia, jotka ilmaisivat yhteiskunnan yleistä vihamielisyyttä poliisikoneistoa ja stalinismia vastaan.

Puolassa Gomulka vei tuon koko manööverin onnistuneesti läpi. Kun hän sitten oli saanut haltuunsa koneiston, hän jatkoi perustamalla uudelleen täyden byrokraattisen kontrollin täydennettynä stalinistisella vainolla.67

Toisaalta Unkarissa ja Tsekkoslovakiassa uudistajien yritykset halvaannuttaa tilapäisesti sortokoneisto johti, vaikkakin eri nopeudella, kansanjoukkojen osallistumiseen poliittiseen keskusteluun. Tämä vuorostaan johti suuren osan uudistajista, peläten heidän luokkavaltansa häviävän kansan toimesta, vaihtamaan tietyssä vaiheessa puolta (Unkarissa Kadar, Tsekkoslovakiassa Cernik ja Svoboda, jne.). Se tuotti myös Venäjän väliintulon ainoana keinona turvata byrokraattisen valvonnan jatkuminen.

Byrokratian sisäisen taistelun huippukohdissa ”uudistajat” pitivät kaikissa kolmessa tapauksessa näennäisen radikaaleja, demokraattisia ja sosialistisia puheita. Länsilehdistö otti ne paljolti täydestä. Itse asiassa ne, jotka esittelivät tuollaisia tunnuksia, omasivat usein stalinistisen taustan eivätkä mitenkään halunneet kaivaa maata byrokratian vallan alta yleisesti. He vain halusivat vaihtaa sen erityistä muotoa. Todellinen merkitys tapahtumissa Unkarissa tai Tsekkoslovakiassa ei ollut Nagyn ja Dubzhekin puheissa, vaan siinä seikassa, että vallankumouksesta tuli pysyvä, alkaen byrokratiasta ja siirtyen välikerroksiin, sekä niistä sitten työläisiin tehtaissa ja kaduilla, huipentuen työläisneuvostojen järjestämiseen.

Venäjällä 50- ja 60-luvun krooninen kriisi ei koskaan muuttunut niin akuutiksi kuin osissa Itä-Eurooppaa. Huipulla ilmeni katkeraa valtataistelua. Oli myös kampanjoita, jotka oli tähdätty koko koneiston toimintatavan muuttamiseen (kuten stalinismin vastaisissa kampanjoissa 1956 ja 1961-62). Ne eivät kuitenkaan saaneet aikaan koneiston halvaannuttamista tai byrokratian ulkopuolisten ryhmien liikkeelle saamista. Siksi Venäjän valtiokoneisto saattoi astua Itä-Eurooppaan korjaamaan tasapainoa. Samalla kuitenkin koneiston suhteellinen koheesio merkitsi, ettei Venäjällä peruskysymyksiä koskaan kohdattu. Hrustshevin aikana yritetyt uudistukset vietiin vain osittain läpi, ja monissa tapauksissa ne hylättiin myöhemmin.68

Unkarin ja Tsekkoslovakian kokemukset ovat osoittaneet byrokratialle sen sisäisen jakautumisen vaarat. Tämä yhdessä Lännen kanssa käydyn asekilpailun välittömien paineiden kanssa lujittaa niitä elementtejä, jotka vastustavat kokonaisuudistusta. Viimeisten muutaman vuoden69  on tapahtunut kääntymistä raa’an painostuksellisiin lähestymistapoihin suhteessa ongelmiin. Sen sijaan, että yritettäisiin tulla toimeen yhteiskunnallisten voimien muutosten kanssa, koneisto yrittää jäädyttää ne. Uudistuksia toteutetaan puolittaisesti ja ehdollisesti. Sen sijaan voimaa näytetään raa’asti, ulkoisesti suhteessa Tsekkoslovakiaan ja Kiinaan, sisäisesti suhteessa toisinajatteleviin älymystön jäseniin.

Koneisto ei kuitenkaan kokonaisuudessaan voi ikuisesti olla piittaamatta pitkän aikavälin taloudellisista ongelmistaan. Tarve tulla toimeen niiden kanssa törmää jatkuvasti yhteen tarpeen pitää yllä koheesiota suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Sen sijaan, että olisi selvä näkemys siitä, mihin se menee ja mitä se tekee, byrokratia yrittää yhä enemmän vain suoriutua jotenkin. Kykenemättä esittämään selvää ja määrättyä toimintalinjaa muulle yhteiskunnalle, sen turvautuminen raakaan painostukseen ei riitä toisin ajattelevien pelottamiseksi. Pidätys-, vankeus-, toimeentulon menettämisuhasta huolimatta he nostavat ääntään tavalla, joka oli mahdoton Stalinin aikana. Kukaan ei odota, että runoilijoita ja älymystön jäseniä asetettaisiin oikeuteen tunnustamaan syyllisyyttään ja tekemään tunnustuksia. Moskovan oikeudenkäynneissä 30-luvulla, huolimatta vuosien kokemuksesta sortohallituksien vastustamisessa, kaikki syytetyt70  tunnustivat.

Ero on siinä, että tänään71  byrokratia ei kykene vakuuttamaan edes itseään siitä, että se todella tietää, mitä aikoo. Lisätessään painostusta se myös käyttäytyy sillä tavoin, että vastustus painostukselle lisääntyy, ja tekee lisäsorron tarpeelliseksi. Tämä vuorostaan tekee vaikeammaksi uudistukset, joita tarvittaisiin sen ongelmien ratkaisemiseksi. Se on loukussa noitaympyrässä, josta ei ole ulospääsyä. Ainoat vaihtoehdot ovat: suhteellinen taloudellinen stagnaatio, ja siten lisääntyvä tyytymättömyys niin byrokratian sisällä ja mikä tärkeintä, koko väestössäkin, mikä johtaa sitten kansan voimien räjähdykseen; tai selvä jakautuminen byrokratiassa, mikä vuorostaan johtaisi taas kansan voimien omaan liikekannallepanoon.

Kun tämä tapahtui 1956 tai 1968, se koski valtion voimia yhtä paljon kuin loppua joukoista. Vain ulkomainen puuttuminen saattoi palauttaa byrokraattien vallan. Kun purkautuminen iskee Moskovaa ja Leningradia, sellaisia ulkomaisia voimia ei enää ole saatavilla. Kuten puolalaiset Kuron ja Modzelewski ovat kirjoittaneet: ”Vallankumous on välttämätöntä kehitykselle… Vallankumous on väistämätön.”72

Muita tulkintoja Venäjän kehityksestä

Tähän asti olemme yrittäneet selvittää Venäjän vallankumouksen rappeutumista ja tulkita, mitä sen jälkeen on tapahtunut. On syytä tässä lyhyesti viitata muihin tulkintoihin Venäjän kehityksestä ja siihen, mitä niistä seuraa.

Tärkeimpien tulkintojen kannattajat pitävät Venäjää vielä jonkinlaisena sosialistisen tai työläisvaltion muotona. Sikäli, kun he yrittävät selittää Venäjän yhteiskunnan todellisuutta, he tekevät sen nähden valtion politiikan sortavat piirteet periaatteessa terveessä rakenteessa olevista vääristymistä johtuvina.

Nuo tulkinnat ovat tulleet lisääntyvässä määrin vallitseviksi vasemmistolaisissa ja vallankumouksellisissa piireissä Lännessä viime vuosina.73  Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen ne ovat olleet suosittuja jopa eri läntisten kommunistipuolueiden johtajien keskuudessa. Varhaisin ja pisimmälle menevin yritys tehdä tuollainen analyysi oli kuitenkin Trotskin 30-luvulla tekemä.74

Trotski oli sitä mieltä, että byrokratia oli vieras elementti, joka oli kasvanut Venäjällä ”kaupungin ja maaseudun ristiriidan; talonpojiston ja proletariaatin; kansallisten tasavaltojen ja piirien; talonpojiston eri ryhmien; työväenluokan eri kerrosten; kuluttajien eri kerrosten; ja lopulta neuvostovaltion ja koko sen kapitalistisen ympäristön välisen ristiriidan [ansiosta]… Byrokratia nostaa itsensä työtätekevien joukkojen yläpuolelle ja säätelee näitä ristiriitoja.”75  Siten se pystyi kehittymään ’parasiittikastina’. ”Mutta se ei kyennyt muuttamaan Venäjän perusluonnetta työläisten valtiona,” sanoi Trotski. ”Byrokratialta puuttuvat kaikki ne [luokan] yhteiskunnalliset ominaisuudet. Sillä ei ole riippumatonta asemaa tuotanto- ja jakoprosessissa.”76  Se oli pikemminkin noussut vain ’säätelemään epätasa-arvoa kulutuksen alueella’, toimimaan ’santarmina’ jaon alueella.

Tuo merkitsi, että Venäjän yhteiskunnan kehityksen dynamiikka saatettiin nähdä vain tuloksena muista voimista kuin byrokratia. Koska se saattoi selvitä vain tasapainoilemalla noiden voimien välillä, oli stalinismin elinikä jäävä hyvin lyhyeksi. ”Bonapartismi ei olemukseltaan voi kauaa säilyä itsenään: pyramidin huipulla tasapainoilevan kehän on väistämättä pudottava jommallekummalle puolelle.”77  Niinpä Neuvostoliiton vaihtoehdot olivat selvät. ”’Joko byrokratia, josta yhä enemmän tulee maailman porvariston elin työläisten valtiossa, kumoaa uudet omaisuussuhteet tai työväenluokka murskaa byrokratian ja avaa tien sosialismiin.”78  Ja nämä vaihtoehdot avautuisivat ”muutamassa vuodessa tai jopa muutamassa kuukaudessa”.

Siis huolimatta suhteellisesta autonomiastaan poliittisessa päätöksenteossaan, byrokratia saattoi Trotskille merkitä vain tasapainoa eri voimien välillä. Sillä ei ollut omaa itsenäistä historiallista roolia esitettävänä. ”Kasvain voi kasvaa valtavaan kokoon ja jopa tukahduttaa elävän organismin, mutta kasvaimesta ei koskaan voi tulla elävää organismia.”79

Byrokratialla on kuitenkin oma elävä dynamiikkansa. Tämä oli selvää jo Trotskin aikoina. 1929 byrokratia ei vain pysyttänyt vuoden 1917 kansallistamista, se itse asiassa kansallisti enemmän omaisuutta ’kollektivisointinsa’ kautta kuin vallankumous. Eikä sitä tehty siksi, kuten Trotski kuvasi, koska ”keskustalaiset [stalinistit] löysivät tukensa työläisistä…”80  Itse asiassa se, kuten aikaisemmin olemme osoittaneet, pelattuaan vuosia muita yhteiskunnallisia voimia toisiaan vastaan, lähti omilleen lopullisesti 1929 iskien työläisiä ja talonpoikia yhtä aikaa.

Siitä alkaen hyökkäykset talonpojistoa vastaan eivät enää edellyttäneet myönnytyksiä työläisille. Eivätkä hyökkäykset työläisiä tai harvoja puolueessa olevia bolshevistisia elementtejä vastaan edellyttäneet myönnytyksiä talonpojistolle. Epäonnistuminen sen näkemisessä johti toiseen virheeseen Trotskin analyysissä, taipumukseen jatkuvasti yliarvioida ”porvarillisten tendenssien voimaa ”sosialistisessa” sektorissa itsessään…”,81  esimerkiksi, ”rikkaiden kollektiiviviljelijöiden”.

Trotski itse oli riittävän rehellinen tunnustaakseen epätäsmällisyydet omissa aikaisemmissa analyyseissään, kun niihin sopimatonta kehitystä ilmeni. Se kuitenkin tarkoitti, että hänen oli jatkuvasti tarkistettava sekä perustavia määritelmiä että niistä tehtyjä johtopäätelmiä. Niinpä hän 1931 kirjoittaa:

”Nykyisen neuvostovaltion tunnustaminen työläisten valtioksi merkitsee paitsi, että porvaristo voi saada vallan vain aseistetulla kapinalla, myös että Neuvostoliiton proletariaatti ei vielä ole menettänyt mahdollisuutta alistaa byrokratia itselleen, tai mahdollisuutta elvyttää puolue uudelleen ja korjata diktatuurihallitus – ilman uutta vallankumousta, reformin menetelmin ja tiellä.”82

Näin siis valtio on työläisten valtion muoto, koska työläiset voivat ottaa valvonnan rauhanomaisesti.

Vuonna 1935 Neuvostoliiton olojen ja Kominternin kansainvälisen politiikan todellisuus pakottivat Trotskin näkemään, että vain työläisten vallankumous saattaisi palauttaa terveen työläisten valtion. Vuoden 1931 määritelmänsä mukaisesti hänen olisi ollut myönnettävä, ettei Venäjä enää ole minkäänlainen työläisten valtio. Pikemminkin kuin myöntää se, hän ajatteli olevan parempi muuttaa määritelmäänsä ’työläisten valtiosta’, ja samalla Marxin, Engelsin ja Leninin määritelmää, sellaiseksi, jossa määrittävänä ei ollut todellinen (tai edes potentiaalinen) työläisten kontrolli valtion suhteen, vaan että omaisuus oli kansallistettu.

Hän oikeutti tätä väittämällä, että tuollainen kansallistaminen oli mahdollista vain lokakuun vallankumouksen pohjalla. Byrokratia ”on tuomittu puolustamaan valtion omaisuutta voimansa ja tulonsa lähteenä. Tältä kannalta sen tointa on edelleen proletariaatin diktatuurin ase.”83

Kirjoittaessaan nämä sanat tärkeimmältä argumentilta sitä väitettä vastaan, että Venäjän byrokratia on luokka, tuntui Trotskista se, että ”byrokratia ei ole vielä kehittänyt yhteiskunnallista tukea dominoinnille erityisten omaisuustyyppien muodossa”.84  Hän hylkäsi tämänkin argumentin, kun hän yhdessä viimeisistä artikkeleistaan85  myönsi hypoteettisen mahdollisuuden, että hallitseva luokka saattaisi perustua kansallistetulle omaisuudelle.

Toisen maailmansodan (ja Trotskin murhan) jälkeen oli kehitystä, jota ei voitu lainkaan selittää Trotskin teorialla. Ensiksikin Venäjän byrokratia selvisi suuresta historiallisesta kriisistä (Venäjän armeijoiden tappiot sodan alkuvaiheissa) ja nousi, huolimatta kaikista Trotskin ennustuksista, itse asiassa vahvistuneena. Se laajensi hallintonsa fyysistä aluetta valtavasti, näennäisesti hämärtäen Trotskin selvää luonnehdintaa sen roolista ’vastavallankumouksellisena’. Toiseksi, hallituksia, jotka olivat luonteelta enemmän tai vähemmän identtisiä Venäjän hallinnon kanssa, pystytettiin useissa maissa ilman työläisten vallankumousta, ilman tietoista sosialistista johtoa, ja useissa tapauksissa jopa ilman Venäjän ’rappeutuneen työväen valtion’ väliintuloa.

Ne, jotka jatkoivat Trotskin Venäjä-tulkinnan kannattamista, olivat silloin, ja ovat olleet sittemmin liian eksyksissä ymmärtääkseen tapahtumia. Jotkut ovat mielivaltaisesti tehneet eron eri valtioiden välillä, kutsuen joitakin ’vääristyneiksi’ tai ’rappeutuneiksi työläisten valtioiksi’, toisia ei. Toiset ovat hyväksyneet kaikki valtiot, joissa omaisuus on kansallistettu, työläisten valtioiksi. Molemmissa tapauksissa kuitenkin tärkeätä on, että demarkaatiolinja on mielivaltainen. Se ei perustu Trotskin teoriaan, vaan ad hoc -oletuksiin, jotka on lisätty varsin pragmaattisesti ja empiirisellä tavalla tapahtuneen jälkeen. Väistääkseen ennen kaikkea mielivaltaista erottelua Venäjän ja Itä-Euroopan selvästi identtisten hallitusten välillä heidän on pakko tarkistaa marxilaisuuden peruselementtiä: että työläisten valtion perustamisen on oltava tulosta työväenluokan vallankumouksesta, jota on johtanut tietoisten militanttien puolue. Puolustaakseen Trotskin teorian muotoa heidän on hylättävä koko se marxilainen malli, johon Trotski itsensä liitti.

Perusvirhe kaikissa tuollaisissa teorioissa on, että ne eivät kykene paikallistamaan stalinistisen politiikan liikkeellepanevia voimia. He näkevät kehon, jolla on pääasiassa sosialistinen aineenvaihdunta, mutta jonka toimintaa estävät poistamista kaipaavat känsät, tai jopa syöpä, joka olisi leikattava. He eivät ymmärrä, että koko aineenvaihdunnan luonne on muuttunut. He eivät selitä, mitä on tapahtunut vuoden 1929 jälkeen. He vain kirjaavat tapahtumia jälkikäteen poikkeamina normeista. Tämä kyvyttömyys ilmenee ennen kaikkea epäonnistumisessa nähdä eri byrokraattisten hallitusten kansainvälistä käyttäytymistä, niiden ja Lännen imperialismin välisten konfliktien luonnetta, ja voimia, jotka väistämättä johtavat niitä konfliktiin ja jopa sotaan toistensa kanssa.

Totta Trotskin teoriasta on se, mikä on totta kaikista samankaltaisista teorioista. Kuvaamalla Venäjää ja muita byrokraattisia valtioita ’byrokratisoituneiksi’, ’rappeutuneiksi’ tai ’vääristyneiksi’ ’sosialistisiksi’ tai ’työläisten valtioksi’, he eivät sijoita mihinkään voimia, jotka määräävät niiden kehitystä.

Kyseessä ei ole vain pieleen mennyt määritelmä. Kysymys on jostain paljon perustavammasta. Marxilaisuuden voima maailmankatsomuksena on siinä tosiseikassa, että se näkee sosialismin olevan mahdollista ensimmäistä kertaa maailmassa, mahdollistaen siten vieraantumisen ja riiston, epäinhimillisyyden ja kurjuuden, väkivallan ja sodan, jotka ovat luonteenomaisia luokkayhteiskunnalle, voittamisen. Työläisvaltion perustaminen on oleva ensimmäinen askel tuossa prosessissa eteenpäin. Kokemus osoittaa, että heidän politiikkansa johtaa yhtä väistämättä näihin kaikkiin kuin tavallisten kapitalististen valtioidenkin. Kutsua noita hallituksia ’sosialistisiksi’ tai ’työväenvaltioiksi’ merkitsee samaa kuin marxilaisuuden tyhjentäminen sen perusmerkityksestä.

Yhteenveto

Menneisyydessä vallankumouksellisen vasemmiston Lännessä on jatkuvasti epäonnistunut ymmärtää, että vuoden 1917 vallankumouksen pyyhki pois stalinismi vuosia sitten. Sen sijaan se on näyttänyt väärää solidaarisuutta, puolustanut jotain, mitä ei voi puolustaa, yrittänyt kätkeä itseltään realiteetteja, joita se ei ole kyennyt kätkemään toisilta. Tämä on väistämättä heikentänyt sen ideologista uskottavuutta, johtanut kymmenien tuhansien kannattajien toiveiden menettämiseen, ja halvauttanut sen silloin kun toiminta olisi ollut tärkeintä.

Näiden hallitusten olemuksen selvä analyysi on välttämätön ennakkoehto vasemmiston uudistuneelle kasvulle Lännessä. Vain teoria, joka keskittyy noiden maiden hallitsijoiden keskeiseen ongelmaan – pääoman kasaamiseen – ja näkee tämän niiden pakottamisena yhteenottoon toistensa ja työväenluokan kanssa, voi ymmärtää niitä muotoja, joita heidän hallintansa saa ja sitä politiikkaa, jota he harjoittavat tietyssä historiallisessa vaiheessa.

Tämä merkitsee väistämättä sen tunnustamista, että on olemassa hallitsevia luokkia, niin porvarillisia kuin byrokraattisia, sitova maailmanjärjestelmä, jota nämä itse ylläpitävät. Kumpikaan näistä ei voi käyttäytyä toisella tavoin kuin käyttäytyy kieltämättä itse olemassaolonsa perustaa. Kumpikaan näistä ei voi valvoa prosesseja, joita niiden keskinäinen kilpailu on väistämättä saattanut liikkeelle. Kaikki edesauttavat epäröimättä niiden voimien ylläpitoa, jotka pakottavat jokaisen rakentamaan teollisuutta piittaamatta inhimillisistä tarpeista ja kehittämään hirviömäisiä aseita, jotka voisivat tuhota ihmiskunnan ainiaaksi. Uskoa, että mikään hallitsevista luokista, joka osallistuu tähän järjestelmään, pystyy sen lopettamaan, on absurdi. Frankensteinin hirviön vasen käsi ei koskaan voi tuhota muuta ruumista. Mitä tarvitaan, on järjestelmän itsensä synnyttämien todellisten oppositiovoimien järjestäytyminen. Niitä on, maailman mittakaavassa, yhtä paljon Berliinin, Poznanin, Budapestin tai Prahan kaduilla, Moskovan ja Leningradin tehtaissa, Siperian vankiloissa, kuin Vietnamin riisipelloilla tai Amerikan kaupunkien ghetoissa.