Tänään harva vasemmistolainen tukisi Neuvostoliiton hallitusta. Tukahdutettuaan julmasti Unkarin 1956 vallankumouksen se sai tuhannet militantit vastaansa. Kun se toisti, vaikkakin vähemmän verisesti, samanlaisen hyökkäyksen ’sosialistista’ Tshekkoslovakiaa kohtaan, virallisetkin kommunistiset puolueet kääntyivät innottomasti sitä vastaan. Samalla sen vastakkainasettelu Kiinan kanssa, kipeästi kaivatun teknisen avun eväämisestä täysimittaisella sodalla uhkaamiseen pienten raja-alueiden vuoksi, on vienyt kuvitelmat niiltä, jotka vielä tänään onnistuvat ylistämään Stalinia.

Mitä tapahtui vallankumouksen jälkeisinä kohtalokkaina vuosina? Mikä meni pieleen? Ketä syyttää?

Kaksi vallankumousta

1917 helmikuun ja lokakuun vallankumousten välistä kautta muovasi kaksi kilpailevaa prosessia. Ensimmäinen prosessi esiintyi kaupungeissa: työväenluokan tietoisuuden erittäin nopea kasvu. Heinäkuuhun tultaessa teollisuustyöläiset olivat ainakin näyttäneet ymmärtäneen luokkien erilaiset edut vallankumouksessa. Maaseudulla tapahtui toisenlainen luokkaeriytyminen, ei omistavan luokan, porvariston, ja työväenluokan, joka ei edes voinut haaveilla henkilökohtaisesta omistuksesta, välillä, kuten kaupungissa, vaan pikemminkin se oli kahden omistavan luokan, toisaalta maanomistajien, toisaalta talonpoikien välinen. Jälkimmäisten tavoitteet eivät olleet sosialistisia. Heidän tarkoituksenaan oli vallata maanomistajien tilat, mutta jakaa ne yksilöllisellä pohjalla. Tähän liikkeeseen saattoivat kulakit, rikkaat maanviljelijätkin osallistua.

Vallankumousta ei olisi voinut olla ilman näitä kahta samanaikaista prosessia. Niitä ei liittänyt yhteen kuitenkaan lopullinen tavoite, vaan pikemminkin se, että tiettyjen historiallisten syiden takia teollisuusporvaristo ei voinut irrottautua suurmaanomistajista. Se työnsi talonpojistoa (jota itse asiassa armeijakin oli) ja työläisiä yhteen leiriin:

Neuvostovaltion toteuttamiseksi tarvittiin kahden aivan eri historialliseen lajiin kuuluvan tekijän yhdistämistä: talonpoikaissodan, joka on porvariston kehityksen aamunkoitolle ominainen liike, ja proletaarisen vallanoton, liikkeen, joka kuuluttaa sen katoamista.5

Kaupunkien kapina ei olisi onnistunut ilman enimmäkseen talonpoikaisen armeijan myötätuntoa. Eikä talonpojisto olisi voinut onnistua taistelussa, ellei sitä olisi johtanut ja liittänyt yhteen keskitetty, ulkopuolinen voima. Vuonna 1917 Venäjällä ainoa sellainen voima oli järjestäytynyt työväenluokka. Kyky saada talonpojisto taakseen ratkaisevalla hetkellä teki työläisille mahdolliseksi vallan säilyttämisen kaupungeissa.

Porvaristo ja sen maanomistajaliittolainen pakkolunastettiin. Kuitenkaan luokat, jotka osallistuivat tuohon pakkolunastukseen, eivät pitemmän päälle jakaneet mitään yksinkertaista yhteistä etua. Kaupungeissa oli luokka, jonka koko olemassaolo riippui kollektiivisesta toiminnasta; maaseudulla oli luokka, jonka jäsenet liittyisivät keskenään yhteen vain hetkeksi vallatakseen maat, mutta viljelisivät niitä sitten itsekseen. Kun valtaus ja valtauksen puolustaminen oli ohi, vain ulkoiset vaikuttimet saattoivat liittää heidät mihinkään valtioon.

Vallankumous taas oli todellisuudessa työläisten diktatuuria suhteessa kaupunkien muihin luokkiin, suurimmissa kaupungeissa työläisten neuvostojen enemmistön hallintaa, ja kaupunkien diktatuuria suhteessa maaseutuun. Maatilojen jakamisen ensi vaiheessa tuo diktatuuri saattoi nojata talonpoikien tukeen ja itse asiassa sitä puolustivat talonpoikien pistimet. Mutta mitä sen jälkeen tapahtuisi?

Tämä kysymys oli askarruttanut Venäjän sosialisteja jo pitkään ennen vallankumousta. Sen tajuaminen, että sosialistinen vallankumous Venäjällä häviäisi toivottomasti talonpoikien massaan, oli yksi syy, miksi kaikki Venäjän marxilaiset (mukaan lukien Lenin, mutta ei Trotskia ja Parvusta) olivat nähneet tulevan vallankumouksen porvarillisena. Kun Parvus ja Trotski ensimmäisen kerran esittivät, että vallankumous saattaisi luoda sosialistisen hallituksen, Lenin kirjoitti:

”Näin ei voi olla, koska sellainen vallankumouksellinen diktatuuri voi olla vakaa vain…jos se perustuu kansan suureen enemmistöön. Venäjän proletariaatti muodostaa nyt vähemmistön Venäjän väestöstä.”

Hän säilytti tämän kantansa aina vuoteen 1917 saakka. Hän hyväksyi vallankumouksen sosialistisuuden ja taisteli sen puolesta siksi, että näki sen yhtenä vaiheena maailmanlaajuisessa vallankumouksessa, joka antaisi vähemmistönä olevalle Venäjän työväenluokalle suojan ulkomaista interventiota vastaan ja auttaisi sopeuttamaan talonpojiston sen hallintaan. Kahdeksan kuukautta ennen lokakuun vallankumousta hän kirjoitti Sveitsin työläisille, että ”Venäjän proletariaatti ei voi omin voimin tehdä voitokasta sosialistista vallankumousta.” Neljä kuukautta vallankumouksen jälkeen (7. maaliskuuta 1918) hän toisti: ”Ehdoton totuus on, että ilman vallankumousta Saksassa me häviämme.”

Kansalaissota

Neuvostovallan ensimmäiset vuodet näyttivät kantavan eteenpäin näköalaa maailmanvallankumouksesta. 1918-19 välistä kautta luonnehtivat yhteiskunnalliset kapinat, jollaisia ei oltu nähty sitten vuoden 1848. Saksassa ja Itävallassa seurasi sotilaallista tappiota monarkian kukistuminen. Kaikkialla puhuttiin neuvostoista.

Unkarissa ja Baijerissa neuvostohallitukset todella ottivat vallan, vaikkakin vain lyhyeksi aikaa. Italiassa vallattiin tehtaita. Silti ei viisikymmenvuotista asteittaisen kehityksen perintöä voitu pyyhkiä pois niin nopeasti. Vanhat sosialidemokraatti- ja ammattiyhdistysjohtajat täyttivät aukon, jonka olivat jättäneet jälkeensä arvovaltansa menettäneet porvarilliset puolueet. Kommunistinen vasemmisto taas oli vielä vailla organisaatiota, joka voisi vastata tähän. Se toimi, kun ei ollut joukkotukea; kun joukkotukea oli, sen ei onnistunut toimia.

Silti Euroopan tasapainottaminen vuoden 1919 jälkeen oli parhaimmillaankin horjuvaa. Jokaisessa Euroopan maassa oli yhteiskuntarakenne vakavasti uhattuna seuraavan viidentoista vuoden kuluessa. Ja niin kommunististen puolueiden kuin työväenluokankin kokemus oli auttanut niitä ymmärtämään huomattavasti paremmin, mitä oli tapahtumassa.

Venäjän bolshevikit eivät kuitenkaan aikoneet odottaa vallankumousta ulkomailla. Neuvostotasavallan puolustaminen ja vallankumoukseen yllyttäminen ulkomailla vaikuttivat erottamattomilta. Ainakaan toistaiseksi käsillä olevia tehtäviä Venäjällä eivät määrittäneet bolshevikkijohtajat vaan kansainväliset imperialistiset voimat. Ne olivat aloittaneet ”ristiretken” neuvostotasavaltaa vastaan. Vastavallankumoukselliset ”valkoiset” ja ulkomaiset armeijat oli ajettava pois ennen kuin muita kysymyksiä voitiin käsitellä. Siihen oli käytettävä kaikki mahdolliset resurssit.

Yhdistelemällä kansan tukea, vallankumouksellista hehkua ja ajoittain, kuten tuntui, pelkkää tahtoa, vastavallankumoukselliset voimat ajettiin pois (vaikka Venäjän kaukoidässä ne toimivatkin vuoteen 1924). Mutta maksettu hinta oli valtava.

Hintaa ei voida laskea vain aineellisesti. Sellaisenakin se oli suuri. Ennen kaikkea kärsi teollisuus- ja maataloustuotanto. 1920 oli harkkoraudan tuotanto vain 3 % sotaa edeltävästä, hampun tuotanto 10 %, pellavan 25 %, puuvillan 11 %, punajuuren 15 %. Se merkitsi pulaa, kärsimystä ja nälkää. Ja paljon muuta. Teollisuustuotannon sekasorto oli myös työväenluokan sekasortoa ja hämmennystä, joka pieneni 43 %:iin aikaisemmasta. Loput olivat palanneet kyliinsä tai kuolleet sotakentällä. Pelkästään määrällisesti luokka, joka oli johtanut vallankumousta, ja jonka demokraattiset prosessit olivat muodostaneet neuvostovallan elävän ytimen, oli puolittunut merkitykseltään.

Todellisuudessa tilanne oli vieläkin pahempi. Jäljellä ei ollut edes puolta siitä luokasta, joka oli ollut pakotettu kollektiiviseen toimintaan pelkästään elinolojensa luonteen vuoksi. Teollisuustuotanto oli vain 18 % sotaa edeltävästä; työn tuottavuus oli vain kolmannes siitä, mitä se oli ollut. Pysyäkseen hengissä työläiset eivät voineet nojata kollektiivisen tuotteensa ostovoimaan. Monet turvautuivat tuotteidensa ja jopa koneidensa osien suoraan vaihtokauppaan talonpoikien kanssa saadakseen ruokaa. Paitsi että vallankumouksen johtava luokka oli kutistunut, olivat myös ne siteet, jotka liittivät sen jäsenet yhteen, nopeasti löystymässä.

Tehtaiden henkilökunta ei ollut samaa, joka oli muodostanut 1917 vallankumouksellisen liikkeen ytimen. Militanteimmat työläiset olivat luonnollisesti taistelleet enimmäkseen kansalaissodan rintamilla ja kärsineet useimmat tappiot. Selvinneitä tarvittiin paitsi tehtaissa myös kaadereina armeijassa tai komissaareina pitämässä virkamiehet käyttämässä valtiokoneistoa. Yksinkertaiset talonpojat maaseudulta, ilman sosialistisia traditioita tai tavoitteita, ottivat heidän paikkansa.

Mutta mikä oli oleva vallankumouksen kohtalo, jos sen tehnyt luokka oli lakannut olemasta millään merkittävällä tavalla? Tämä oli ongelma, jota bolshevikkijohtajat eivät olleet kyenneet näkemään. He olivat aina sanoneet, että vallankumouksen eristyminen johtaisi sen tuhoutumiseen vieraiden joukkojen ja kotimaisen vastavallankumouksen tuloksena. Nyt heillä oli vastassa ulkomaisen vastavallankumouksen menestys vallankumousta johtaneen luokan tuhoamisessa; sen rakentama valtiokoneisto jäi jäljelle. Vallankumouksellinen valta oli selviytynyt; radikaaleja muutoksia oli kuitenkin syntynyt sen sisäiseen koostumukseen.

Neuvostovallasta bolshevikkidiktatuuriin

Vuoden 1917 vallankumoukselliset instituutiot, ennen kaikkea neuvostot, liittyivät alunperin vallankumousta johtaneeseen luokkaan. Niiden jäsenten ja näiden valitsijoiden tavoitteiden ja aikeiden välillä ei voinut olla kuilua. Kun joukot tukivat menshevikkipuoluetta, neuvostot olivat menshevistisiä; kun joukot alkoivat seurata bolshevikkeja, samoin tekivät neuvostot. Bolshevikkipuolue oli vain koordinoitujen luokkatietoisten militanttien joukko, joka saattoi raamittaa politiikkaa ja ehdottaa toimintasuuntaa, kuten muutkin samankaltaiset joukot, niin neuvostoissa kuin itse tehtaissakin. Heidän johdonmukaiset näkemyksensä ja itsekurinsa merkitsivät, että he saattoivat toimia politiikan toteuttamiseksi tehokkaasti, mutta vain, jos työläisjoukot seurasivat heitä.

Jopa bolshevikkien johdonmukaiset vastustajat tunnustivat tämän. Bolshevikkien johtava menshevikkikriitikko kirjoitti:

On ymmärrettävä, että edessämme on kuitenkin proletariaatin voittoisa nousu, miltei koko proletariaatti tukee Leniniä ja odottaa kapinasta yhteiskunnallista vapautustaan…6 

Täysimittaiseen kansalaissotaan saakka tämä puolueen ja luokan demokraattinen dialektiikka saattoi jatkua. Bolshevikit pitivät enemmistöpuolueena valtaa neuvostoissa, mutta muut puolueet olivat niissä edelleen olemassa. Menshevikit jatkoivat laillista toimintaansa ja kilpailivat bolshevikkien kanssa kannatuksesta kesäkuuhun 1918 asti.

Työväenluokan pienentyminen muutti tämän kaiken. Neuvostoinstituutiot alkoivat elää väistämättä riippumattomina luokasta, josta ne olivat nousseet. Ne työläiset ja talonpojat, jotka olivat taistelleet kansalaissodassa, eivät voineet hallita kollektiivisesti itseään tehdaspaikoistaan. Sosialistisia työläisiä, jotka olivat levinneet pitkin sota-alueita, piti organisoida ja koordinoida keskitetyllä hallintokoneistolla, joka oli riippumaton näiden suorasta kontrollista – ainakin toistaiseksi.

Bolshevikeista näytti, että tällainen rakenne pysyisi kasassa, jos siihen kuuluisi vain niitä, jotka koko sydämestään tukivat vallankumousta, siis vain bolshevikkeja. Oikeistoeserrät olivat vastavallankumouksellisia kiihottajia. Vasemmistoeserrät olivat valmiita turvautumaan terroriin, kun he olivat eri mieltä hallituksen politiikasta. Mitä menshevikkeihin tulee, heidän politiikkansa oli tukea bolshevikkeja vastavallankumousta vastaan ja vaatia, että valta luovutetaan perustuslakikokoukselle (mikä oli vastavallankumouksen päävaatimuksia). Käytännössä se tarkoitti, että menshevikkipuolueessa oli sekä neuvostovallan kannattajia että vastustajia. Monet sen jäsenistä siirtyivät valkoisten puolelle (esimerkiksi menshevikkijärjestöt Volgan alueella olivat myötämielisiä vastavallankumoukselliselle Samaran hallitukselle, ja yksi menshevikkien keskuskomitean jäsenistä, Ivan Maiski, myöhemmin Stalinin suurlähettiläs, liittyi siihen).7  Bolshevikkien vastaus oli sallia kaikille puolueen jäsenille heidän vapautensa (ainakin suurimman osan aikaa), mutta estää heitä toimimasta tehokkaana poliittisena voimana, eikä heille esimerkiksi sallittu lehdistöä kesäkuun 1918 jälkeen lukuunottamatta kolmea kuukautta seuraavana vuonna.

Bolshevikeilla ei ollut tässä valinnanvaraa. He eivät voineet luopua vallasta vain siksi, että luokka, jota he edustivat, oli hajonnut taistellessaan puolustaakseen tuota valtaa. Eivätkä he voineet myöskään sietää sellaisten ajatusten propagointia, jotka kaivoivat sen vallan perustaa – juuri siksi, että työväenluokkaa itseään ei enää ollut kollektiivisesti organisoituneena ja omat etunsa määrittelevänä toimijana.

Välttämättömyyden takia vuoden 1917 neuvostovalta korvautui yksipuoluevaltiolla vuodesta 1920 eteenpäin. Jäljelle jääneet neuvostot olivat lisääntyvässä määrin bolshevikkivallan rintamana (vaikka muut puolueet, kuten menshevikit, jatkoivat toimintaansa niissä niinkin myöhään kuin 1920). Vuoteen 1919 mennessä ei Moskovan neuvostossa ollut ollut vaaleja yli 18 kuukauteen.8

Kronstadt ja uusi talouspolitiikka

Paradoksaalisesti kansalaissodan loppuminen ei lievittänyt tätä tilannetta, vaan monin tavoin vaikeutti sitä. Välittömän vastavallankumouksen uhkan väistyttyä oli side, joka oli yhdistänyt kaksi vallankumouksellista prosessia, työläisten vallan kaupungeissa ja talonpoikien nousun maalla, katkennut. Saatuaan maat hallintaansa talonpojat menettivät kiinnostuksen lokakuun kollektivistisiin vallankumouksellisiin ihanteisiin. Heitä motivoivat yksilölliset tavoitteet, jotka kumpusivat heidän työnsä yksilöllisestä muodosta. Jokainen pyrki maksimoimaan oman elintasonsa toimimalla omalla maapalallaan. Itse asiassa ainoa, mikä saattoi yhdistää talonpoikia nyt yhtenäiseksi ryhmäksi, oli verojen ja kaupunkien väestön ruokkimiseksi toimitettujen viljan pakkolunastusten vastustaminen.

Tämän vastustuksen huippukohta tuli viikkoa ennen Kommunistisen puolueen kymmenettä kongressia 1921. Matruusien kapina puhkesi Kronstadtin linnoituksessa, joka vartioi kulkua Pietariin. Monet ovat myöhemmin pitäneet sen jälkeen tapahtunutta bolshevikkihallituksen ensimmäisenä irtautumisena sosialistisista pyrkimyksistään. Seikkaa, että Kronstadtin matruusit kuuluivat 1917 vallankumouksen tekijöihin, on usein käytetty sen argumenttina. Kuitenkaan tuohon aikaan ei kenelläkään bolshevikkipuolueessa, ei edes työläisoppositiolla, joka väitti edustavansa monien työläisten antipatiaa hallitusta kohtaan, ollut epäilystä siitä, mitä oli tehtävä. Syy oli yksinkertainen. Vuoden 1920 Kronstadt ei ollut vuoden 1917 Kronstadt. Sen matruusien luokkakoostumus oli toinen. Sen parhaat sosialistiset ainekset olivat jo kauan aikaa sitten lähteneet taistelemaan armeijan etulinjassa. Heidät oli korvattu pääasiassa talonpojilla, joiden omistautuminen vallankumoukselle oli heidän luokkansa omistautumista. Tämä heijastui heidän vaatimuksissaan: neuvostot ilman bolshevikkeja ja vapaat maatalousmarkkinat.

Bolshevikkijohtajat eivät voineet suostua sellaisiin vaatimuksiin. Se olisi merkinnyt vallankumouksen sosialististen tavoitteiden tuhoamista taistelutta. Kaikista vioistaan huolimatta nimenomaan bolshevikkipuolue yksin oli täydestä sydämestä tukenut neuvostovaltaa, kun muut puolueet, sosialistisetkin, olivat horjuneet sen ja valkoisten välillä. Parhaat militantit olivat liittyneet bolshevikkeihin. Neuvostot ilman bolshevikkeja saattoi tarkoittaa vain neuvostoja ilman puoluetta, joka johdonmukaisesti oli pyrkinyt ilmaisemaan työväenluokan sosialistisia ja kollektivistisia tavoitteita vallankumouksessa.

Kronstadtissa ilmeni perustava ero pitkän tähtäimen eduissa vallankumouksen tehneiden kahden luokan välillä. Kapinan kukistamista ei pitäisi nähdä hyökkäyksenä vallankumouksen sosialistista sisältöä vastaan, vaan epätoivoisena yrityksenä, voimaa käyttäen, estää kehittyvää talonpoikaisoppositiota tuhoamasta sitä.9

Silti Kronstadt oli enne. Se asetti kyseenalaiseksi työväenluokan koko johtavan roolin vallankumouksessa. Sitä ei pitänyt yllä ylivoimainen talousmuoto, jota työväenluokka edusti, ei sen korkeampi työn tuottavuus eikä kollektiivisuus, vaan fyysinen voima. Eivätkä tätä voimaa liittäneet yhteen suoraan aseistautuneet työläiset, vaan puolue, joka oli sidoksissa työväenluokkaan vain epäsuorasti, aatteiltaan, eikä suorasti, kuten 1917.

Sellainen politiikka oli välttämätöntä. Siinä oli silti vähän sellaista, jota sosialistit olisivat voineet tukea missään muussa tilanteessa. Sen sijaan, että se olisi ollut ”itsestään tietoinen, valtavan enemmistön itsenäinen liike valtavan enemmistön etujen puolesta”, vallankumous Venäjällä oli saavuttanut vaiheen, jossa se sitoutui kaupunkien suorittamaan maaseudun riistoon, jota ylläpidettiin paljaalla fyysisellä voimalla. Kaikille bolshevikkipuolueen ryhmille täytyi olla selvää, että se merkitsi vallankumouksen olevan vaarassa tulla talonpoikaiskapinoiden kaatamaksi.

Näytti olevan vain yksi tie jäljellä. Se oli useiden talonpoikien vaatimusten hyväksyminen samalla kun säilytettäisiin vahva, keskitetty sosialistinen valtiokoneisto. Tähän pyrki uusi talouspolitiikka (NEP). Sen tavoite oli sopeuttaa talonpojat hallitukseen ja rohkaista taloudellista kehitystä antamalla rajoitetun vapauden yksityiselle tavarantuotannolle. Valtio ja valtion omistamat teollisuuden alat toimisivat yhtenä osana taloutta, jota hallitsisivat talonpoikaistuotannon tarpeet ja markkinavoimien peli.

Puolue, valtio ja työväenluokka 1921-28

NEP:n kaudella väitettä Venäjän minkäänlaisesta sosialistisuudesta ei voitu oikeuttaa enää sen enempää työväenluokan suhteella valtioon, jonka se alunperin oli luonut, kuin sisäisten taloudellisten suhteiden luonteellakaan. Työläiset eivät harjoittaneet valtaa eikä talous ollut suunniteltua. Mutta valtio, ”joukko aseistautuneita miehiä”, joka valvoi ja piti kuria yhteiskunnassa, oli sellaisen puolueen käsissä, jota motivoivat sosialistiset pyrkimykset. Sen politiikan suunta, kuten vaikutti, olisi sosialistinen.

Tilanne oli kuitenkin monimutkaisempi. Ensiksikin, valtioinstituutiot, jotka dominoivat Venäjän yhteiskuntaa, olivat kovin vähän identtisiä vuoden 1917 militantin sosialistipuolueen kanssa. Ne, jotka olivat olleet bolshevikkipuolueessa helmikuun vallankumouksen aikana, olivat vannoutuneita sosialisteja, jotka olivat ottaneet suuria riskejä vastustaessaan tsaristista sortoa ilmaistakseen ihanteitaan. Neljä vuotta kansalaissotaa ja eristystä työväenluokasta eivät nekään helposti voineet tuhota heidän sosialistisia tavoitteitaan. Mutta 1919 he olivat vain kymmenesosa puolueesta, vuoteen 1922 mennessä neljäskymmenesosa.

Vallankumouksessa ja kansalaissodassa puolue oli kasvanut jatkuvasti. Osin tämä heijasti kaikkien militanttien työläisten ja vannoutuneiden sosialistien tendenssiä liittyä siihen. Se oli tulosta myös muistakin tendensseistä. Kun työväenluokka itse oli supistunut, puolueen oli ollut otettava itselleen valvonta kaikista neuvostojen hoitamista alueista. Sen se saattoi tehdä vain laajentamalla kokoaan. Edelleen, kun oli selvää, kuka voittaa kansalaissodan, monet yksittäiset henkilöt, joilla oli vähän tai ei ollenkaan sosialistista vakaumusta, yrittivät tulla puolueeseen. Puolue itsessään oli siten kaukana yhtenäisestä sosialistisesta voimasta. Parhaimmillaan vain sen johtavista aineksista ja militanteimmista jäsenistä saattoi sanoa, että he todella kuuluivat sosialistiseen traditioon.

Tämä puolueen sisäinen laimentuminen rinnastui vastaavaan ilmiöön itse valtiokoneistossa. Säilyttääkseen kontrollin Venäjän yhteiskuntaan bolshevikkipuolueen oli ollut pakko käyttää tuhansia vanhan tsaristisen byrokratian jäseniä pitämään valtiokoneistoa käynnissä. Teoriassa bolshevikkien piti ohjata näiden työtä sosialistiseen suuntaan. Käytännössä vanhat työtavat ja -menetelmät, erityisesti vallankumousta edeltäneet asenteet joukkoihin, olivat vallitsevina. Lenin oli selkeästi selvillä tämän merkityksestä; hän sanoi maaliskuun 1922 puoluekokouksessa:

Mitä sitten puuttuu? Selvää on että puuttuu sivistystä siltä kommunistikerrokselta, joka on johdossa. Mutta jos otamme Moskovan – 4700 vastuunalaista kommunistia – jos otamme tämän virkamiespaljouden, virkamiesrykelmän, niin kuka ketä johtaa? Epäilen suuresti, voidaanko sanoa, että kommunistit johtavat tätä rykelmää. Totta puhuen eivät he johda, vaan heitä johdetaan.10  

Vuoden 1922 lopulla hän kuvasi valtiokoneistoa ”tsaarivallalta lainatuksi ja neuvostomaailman tuskin koskemaksi…porvarilliseksi ja tsaristiseksi mekanismiksi.”11  Vuonna 1920 kiistassa ammattiliittojen roolista hän argumentoi:

Valtiomme ei itse asiassa ole työläisvaltio, vaan työläis- ja talonpoikaisvaltio. Eikä siinä kaikki. Puolueohjelmastamme nähdään, että valtiomme on työläisvaltio, jossa on virkavaltaisuuden vikaa.12

Todellinen tilanne oli vieläkin vakavampi. Kysymys ei ollut vain siitä, että vanhat bolshevikit olivat tilanteessa jossa vihamielisten luokkavoimien ja byrokratian hitauden yhdistynyt voima tekisi heidän sosialistiset tavoitteensa vaikeiksi toteuttaa. Nämä tavoitteetkaan eivät voineet ikuisesti säilyä vihamielisen ympäristön turmelemattomina. Pakottava tarve rakentaa kurinalainen armeija usein välinpitämättömästä talonpoikaisjoukosta oli istuttanut moniin puolueen parhaista jäsenistä autoritaarisia tapoja.

NEP:in aikana tilanne oli toinen, mutta silti kaukana johtajien ja johdettavien demokraattisesta vuorovaikutuksesta, joka on olennaista sosialistiselle demokratialle. Nyt monet puolueen jäsenet huomasivat olevansa pakotettuja valvomaan yhteiskuntaa tulemalla toimeen pikkukauppiaan, pikkukapitalistin ja kulakin kanssa. Heidän oli edustettava työläisten valtion etuja näitä elementtejä vastaan, mutta ei kuten ennen, suoran fyysisen vastakkainasettelun kautta.

Heidän kanssaan oli oltava rajoitetussa yhteistyössä. Moniin puolueen jäseniin tuntui vaikuttavan enemmän tämä yhtäkkinen ja kouriintuntuva suhde pikkuporvariston elementteihin kuin heidän vähemmän tuntuvat siteensä heikkoon ja demoralisoituneeseen työväenluokkaan.

Ennen kaikkea vanhan byrokratian vaikutus, johon sen jäsenet olivat vaipuneet, tunkeutui puolueeseen. Puolueen eristyneisyys ulkopuolisista luokkavoimista, jotka tukisivat sen hallintoa tarkoitti, että puolueen oli käytettävä rautaista sisäistä kuria. Niinpä kymmenennessä puoluekonferenssissa, vaikka oletettiin keskustelun jatkuvan puolueen sisällä,13  muodollisten ryhmäkuntien perustaminen kiellettiin ”väliaikaisesti”. Mutta tämä vaatimus sisäisestä koheesiosta rappeutui helposti byrokraattisten kontrollitapojen hyväksymiseksi puolueen sisällä. Tästä oli ollut oppositioainesten valituksia puolueessa jo huhtikuussa 1920. Vuoteen 1922 mennessä Leninkin saattoi kirjoittaa, että ”meillä on byrokratiaa paitsi neuvostoelimissä, myös puolue-elimissä.”

Puolueen sisäisen demokratian rapautuminen näkyy parhaiten toisiaan seuranneiden keskusjohdon vastaisten oppositioiden kohtaloissa. 1917 ja 1918 vapaa keskustelu puolueen sisällä ja eri ryhmien oikeus ryhmittyä kantojensa taakse oli itsestään selvää. Lenin itse oli vähemmistössä puolueessa ainakin kahteen otteeseen (Huhtikuun teesien aikaan ja miltei vuotta myöhemmin Brest-Litovskin neuvottelujen aikana). Marraskuussa 1917 oli mahdollista, että ne bolshevikit, jotka olivat eri mieltä siitä, että puolue ottaa vallan yksin, erosivat hallituksesta painostaakseen sitä, ilman, että mitään kurinpitotoimia harjoitettiin heitä vastaan. Puolueen jakautuneisuudesta suhteessa puna-armeijan etenemiseen Varsovaan ja ammattiliittojen rooliin keskusteltiin varsin avoimesti puolueen lehdistössä.

Niinkin myöhään kuin 1921 puolue painatti Työläisopposition ohjelman neljännesmiljoonan painoksena, ja kaksi sen jäsenistä valittiin keskuskomiteaan. 1923, kun Vasemmisto-oppositio syntyi, oli vielä mahdollista saada näkemyksiään Pravdaan, vaikka siinä olikin kymmenen artikkelia puolustamassa johtoa jokaista sitä vastustavaa artikkelia kohti.

Kuitenkin koko tämän kauden ajan opposition tehokkaat toimintamahdollisuudet pienenivät. 10. edustajakokouksen jälkeen Työläisoppositio kiellettiin. 1923 mennessä yksi oppositioryhmä kirjoitti, että ”puolueen sihteerihierarkia yhä suuremmassa määrin värvää konferenssien ja kongressien osanottajat”14 . Jopa johdon kannattaja ja Pravdan päätoimittaja Buharin kuvasi puolueen tyypillistä toimintaa täysin epädemokraattiseksi:

…solujen sihteerit ovat yleensä aluekomiteoiden nimittämiä, ja huomatkaa, että aluekomiteat eivät edes yritä saada ehdokkaitaan solujen hyväksymiksi, vaan tyytyvät nimittämään tämän tai tuon toverin. Säännönmukaisesti asiasta äänestäminen tehdään tavalla, jota pidetään itsestään selvänä. Kokoukselta kysytään: ”Kuka on vastaan?” ja koska jokainen enemmän tai vähemmän pelkää vastustaa, nimitetty ehdokas tulee valituksi…15

Byrokratisoitumisen todellinen laajuus paljastui täysin, kun ”triumviraatti”, joka oli ottanut puolueen johdon Leninin sairastuessa, hajosi. Lenin kuoli tammikuussa 1924. Vuoden 1925 loppua kohden Zinovjev, Kamenev ja Krupskaja siirtyivät oppositioon puolueen keskusta vastaan, jota nyt kontrolloi Stalin. Zinovjev oli Leningradin puoluejohtaja. Hän siis kontrolloi pohjoisen pääkaupungin hallintokoneistoa ja useita vaikutusvaltaisia sanomalehtiä. 14:nnessä puoluekonferenssissa jokainen leningradilaisedustaja tuki häntä keskusta vastaan. Silti viikkojen sisällä hänen oppositionsa häviöstä kaikki puolueen osastot Leningradissa, lukuun ottamatta muutamaa sataa veteraanioppositiolaista, äänestivät Stalinia tukevien julkilausumien puolesta. Tähän tarvittiin vain kaupungin puoluehallinnon johdon erottaminen. Joka kontrolloi byrokratiaa, kontrolloi puoluetta. Kun Zinovjev kontrolloi sitä, se oli opposition kannalla. Nyt kun Stalin oli lisännyt kaupungin kontrolloimaansa maanlaajuiseen koneistoon, siitä tuli hänen politiikkansa kannattaja. Johtajia vaihtamalla zinovjevilaisesta monoliitista tuli stalinilainen monoliitti.

Byrokratian nousu neuvostokoneistossa ja puolueessa alkoi työväenluokan kutistumisesta kansalaissodassa. Mutta se jatkui vielä, kun teollisuus alkoi elpyä ja työväenluokka alkoi NEP:in mukana kasvaa. Taloudellinen nousu pikemminkin kuin työväenluokan aseman nostaminen ”työläisten valtiossa” lamaannutti sitä. Aineellisesti talonpojistolle NEP:ssä tehdyt myönnytykset heikensivät työläisen (suhteellista) asemaa.

Kaikkialla sotakommunismin aikana proletariaatin diktatuurin pääsankariksi julistettuna hänestä näytti tuleva nyt NEP:n lapsipuoli. Vuoden 1923 talouskriisissä eivät sen kummemmin virallisen politiikan puolustajat kuin sen haastajat teollisuuden kehittämisen nimissä nähneet tarpeelliseksi pitää teollisuustyöläisen protesteja tärkeinä.16

Mutta työläisen asema heikkeni paitsi suhteessa talonpoikaan myös suhteessa teollisuuden johtajiin. Kun vuonna 1922 65 % johtohenkilöstöstä oli virallisesti luokiteltu työläisiksi ja 35 % ei-työläisiksi, vuotta myöhemmin luvut olivat miltei päinvastaiset, vain 36 % oli työläisiä ja 64 % ei-työläisiä17 . ”Punaiset industrialistit” alkoivat nousta etuoikeutettuna ryhmänä korkeine palkkoineen ja ”yhden miehen johtoineen” tehtaissa, oikeutenaan palkata ja erottaa kuten tahtoo. Samaan aikaan laajasta työttömyydestä tuli talouden sisäinen piirre, ja se nousi 1,25 miljoonan tasolle 1923-24.

Jaot puolueessa 1921-29

Ihminen tekee historiaa, mutta olosuhteissa, jotka eivät ole hänen aikaansaamiaan. Prosessissa he muuttavat sekä olosuhteita että itseään. Bolshevikkipuolue ei ollut sen immuunimpi tälle tosiasialle kuin mikään muukaan ryhmä historiassa on ollut. Yrittäessään pitää koossa Venäjän yhteiskunnan kudosta kansalaissodan, vastavallankumouksen ja nälän kaaoksessa, puolueen jäsenten sosialistiset pyrkimykset määrittivät historian kulkua; mutta yhteiskunnalliset voimat, joiden kanssa heidän oli toimittava tämän tehdäkseen eivät voineet jättää heitä itseään ennalleen.

NEP:n aikaisen Venäjän pitäminen yhdessä merkitsi välittämistä eri yhteiskuntaluokkien välillä vahingollisten yhteenottojen estämiseksi. Vallankumous saattoi selviytyä vain, jos puolue ja valtio tyydyttäisivät erilaisten, usein antagonististen luokkien tarpeet. Järjestelyjä oli tehtävä talonpoikien individualististen pyrkimysten samoin kuin sosialismin kollektivististen demokraattisten tavoitteiden tyydyttämiseksi. Prosessissa puolueen, joka oli noussut eri yhteiskuntaluokkien yläpuolelle, täytyi heijastaa niiden eroja omassa rakenteessaan. Eri luokkien paineet puolueeseen aiheuttivat, että puolueen eri lohkot määrittelivät sosialistiset tavoitteensa eri luokkien etujen mukaisesti. Se luokka, jolla oli kapasiteettia aidosti sosialistiseen paineeseen, työväenluokka, oli heikoin, hajanaisin, vähiten kykenevä harjoittamaan sellaista painetta.

Vasemmisto-oppositio

Aatteiden suhteen ei voi olla epäilystä, etteikö Vasemmisto-oppositio olisi ollut se ryhmä, joka liittyi läheisimmin bolshevismin vallankumoukselliseen perinteeseen. Se kieltäytyi sosialismin uudelleen määrittelystä joko hitaasti kehittyvänä talonpoikaistaloutena tai kasautumisena kasautumisen vuoksi. Se piti kiinni näkemyksestä työläisten demokratiasta keskeisenä sosialismille. Se kieltäytyi alistamasta maailmanvallankumousta ”sosialismin rakentamisen yhdessä maassa” sovinistisen ja taantumuksellisen tunnuksen vaatimukselle.

Silti ei Vasemmisto-oppositiota voida sanoa millään tavoin suoraan ”proletaariseksi” ryhmäksi puolueessa. 1920-luvun Venäjällä työväenluokka painosti vähiten puoluetta. Kansalaissodan jälkeen se rakentui uudestaan olosuhteissa, jotka tekivät sen kyvyn taistella omien tarkoitusperiensä puolesta heikoksi.

Työttömyys oli korkealla; militanteimmat työläiset olivat joko kuolleet sodassa tai nostettu byrokratiaan; suuri osa luokasta koostui talonpojista, jotka juuri olivat tulleet maalta. Sen tyypillinen asenne ei ollut tuki oppositiolle, vaan pikemminkin apatia suhteessa poliittisiin keskusteluihin, mikä teki siitä helposti ylhäältäpäin manipuloitavan, ainakin suurimmaksi osaksi aikaa. Vasemmisto-oppositio oli sosialisteille tavallisessa tilanteessa: heillä oli sosialistinen ohjelma työväenluokan toiminnalle, kun työläiset itse olivat liian väsyneitä ja masennettuja taistellakseen.

Mutta ei vain työläisten apatiasta kehittynyt vaikeuksia oppositiolle. Ne johtuivat myös sen omasta taloudellisten realiteettien tunnustamisesta. Sen argumenttina oli, että resurssien objektiviinen puuttuminen tekisi elämän kovaksi, oli politiikka mikä tahansa. Se painotti sekä tarvetta kehittää teollisuutta sisäisesti että vallankumouksen tarvetta levitä kansainvälisesti tämän saavuttamiseksi. Lyhyellä aikavälillä se kykeni kuitenkin tarjoamaan työläisille vain vähän, vaikka oikeata sosialistista politiikkaa olisikin noudatettu. Kun Trotski ja Preobrazhenski alkoivat vaatia lisää suunnittelua, he korostivat, ettei sitä voitu tehdä puristamatta talonpoikaa eikä ilman uhrauksia työläisten puolelta. ”Trotskilaisten” ja ”zinovjevilaisten” yhdistynyt oppositio vaati 1926 tärkeimpänä asiana tiettyjä parannuksia työläisille. Se oli kuitenkin riittävän realistinen ilmoittaakseen utopistisiksi Stalinin työläisille antamat lupaukset, jotka ylittivät huomattavasti sen omat vaatimukset.

Tässä ei ole tilaa keskustella Vasemmisto-opposition eri kannoista. Niissä kuitenkin oli toisiinsa liittyneinä kolme keskeistä kohtaa.

1. Vallankumous saattoi edistyä sosialistiseen suuntaan vain, jos kaupunkien taloudellista painoa suhteessa maaseutuun ja teollisuuden suhteessa maatalouteen lisättäisiin. Tämä vaati teollisuuden suunnittelua ja varakkaiden talonpoikien tietoista diskriminoimista verotuspolitiikassa. Jos näin ei tehtäisi, jälkimmäiset saattaisivat kasata riittävästi taloudellista valtaa alistaakseen valtion omille eduilleen, tuottaen ”thermidorin”, sisäisen vastavallankumouksen.

2. Tätä teollista kehitystä olisi täydennettävä lisääntyvällä työläisten demokratialla, jotta saatettaisiin loppuun puolueen ja valtion byrokraattiset suuntaukset.

3. Nämä kaksi ensin mainittua päämäärää voisivat säilyttää Venäjän vallankumouksen sillanpääaseman, mutta ne eivät voisi tuottaa sosialismin edellyttämää aineellista ja kulttuurista tasoa. Tämä vaatisi vallankumouksen ulottamista ulkomaille.

Taloudellisesti tässä ohjelmassa ei ollut mitään mahdotonta. Itse asiassa sen vaatimus teollistamisen suunnittelusta ja talonpoikien aseman kiristämisestä oli jo tehty, vaikka tosin opposition pyrkimysten kanssa ristiriidassa olevalla tavalla. Mutta ne, jotka kontrolloivat puoluetta vuodesta 1923, eivät nähneet sen viisautta. Vasta vakava talouskriisi 1928 pakotti heidät suunnittelemaan ja teollistamaan. Viisi vuotta ennen tätä he syyttivät vasemmistoa ja erottivat sen johtajia. Toinen kohta ohjelmassa jäi heiltä täysin toteuttamatta. Kolmas kohta puolestaan oli ollut bolshevikkiortodoksiaa 192318 , jonka puolueen johtajat hylkäsivät lopullisesti vasta 1925.

Talous ei estänyt puoluetta hyväksymästä tätä ohjelmaa. Kyseessä oli pikemminkin itse puolueessa kehittyvien yhteiskunnallisten voimien tasapainon vaikutus. Ohjelma vaati irtautumista tuotantotahdista, jonka määritti talonpojiston taholta tuleva taloudellinen paine. Puolueessa oli kehittynyt kaksi yhteiskunnallista voimaa, jotka vastustivat sitä.

”Oikeisto” ja ”keskusta”

Ensimmäinen oli yksinkertaisin. Se muodostui niistä aineksista, jotka eivät katsoneet talonpojistolle tehtävien myönnytysten olevan haitallisia sosialistiselle rakennustyölle. He halusivat tietoisesti puolueen muokkaavan ohjelmaansa talonpoikien tarpeisiin. Tämä ei ollut kuitenkaan vain teoreettinen kanta. Se heijasti kaikkien niiden etua puolue- ja valtioelimissä, jotka pitivät yhteistyötä talonpoikien, mukaanlukien kulakkien ja kapitalististen viljelijöiden sekä NEP:n aikana kehittyneiden loismaisten yksityiskauppiaitten, nepmanien, kanssa sopivana. Nämä saivat teoreettisen ilmaisunsa Buharinissa, joka kehotti talonpojistoa ”rikastumaan”.

Toinen sai valtansa yhtä paljon yhteiskunnallisista voimista puolueen sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Sen päällimmäisenä huolena oli ylläpitää yhteiskunnallista koheesiota. Sellaisena se vastusti yhteiskunnallisia jännitteitä, joita saattaisi ilmetä tietoisessa yrityksessä alistaa maaseutu kaupungille, mutta ei mennyt niin pitkälle talonpoikaismielisissä lausunnoissaan kuin oikeisto. Se koostui pääasiassa aineksista itsessään puoluekoneistossa, joiden koko tarkoitus oli pitää puolue kasassa byrokraattisin keinoin. Sen johtaja oli puoluekoneiston päällikkö, Stalin.

Vasemmisto-oppositiosta Stalinin ryhmäkunta vaikutti tuolloin keskustalaiselta ryhmältä, joka horjui puolueen perinteiden (jotka ruumiillistuivat vasemmiston ohjelmassa) ja oikeiston välillä. 1928, kun Stalin yhtäkkiä omaksui opposition oman ohjelman ensimmäisen kohdan, kääntyen oikeistoa vastaan yhtä kiukkuisesti kuin hän oli kuukausia aiemmin hyökännyt vasemmistoa vastaan ja aloittaen teollistamisen ja talonpojiston täydellisen pakkolunastuksen (nk. kollektivisoinnin), tämä tulkinta sai pahan iskun. Stalinilla oli selvästi oma sosiaalinen pohjansa. Hän selviytyi, kun proletariaatti ja talonpojisto eivät pitäneet käsissään valtaa.

Jos Vasemmisto-oppositio oli tulos ryhmistä, joita motivoivat puolueen sosialistiset ja työväenluokkaiset perinteet, joita se pyrki ruumiillistamaan realistiseksi politiikaksi, ja oikeisto-oppositio tulosta talonpojiston paineesta puoluetta kohtaan, menestyksekäs stalinilaisryhmä perustui itse puoluebyrokratiaan. Se oli alkanut elämänsä vallankumouksen luoman sosiaalisen rakenteen alisteisena elementtinä. Se toteutti vain työläisten puolueen tiettyjä perustoimintoja.

Työväenluokan supistuttua kansalaissodassa puolue jäi olemaan luokan yläpuolella. Tässä tilanteessa tuli roolista puolueen ja valtion koheesion ylläpitäjänä keskeinen. Tämä suoritettiin valtiossa lisääntyvässä määrin kontrollimenetelmin ja samoin sen jälkeen puolueessa byrokraattisin menetelmin, joita usein harjoittivat entiset tsaarin virkamiehet. Puoluekoneisto harjoitti yhä enemmän todellista valtaa puolueessa, nimittäen kaikkien tasojen toimitsijoita ja valiten edustajia kokouksiin. Jos puolue eikä työväenluokka valvoi valtiota ja teollisuutta, niin silloin puoluekoneisto peri enenevässä määrin saavutukset, jotka työläiset olivat saaneet aikaan vallankumouksessa.

Ensimmäinen tulos tästä politiikasta oli byrokraattinen hitaus. Koneiston byrokraatit tarjosivat vastuksen kaikelle politiikalle, joka saattaisi häiritä heidän asemaansa. He alkoivat toimia repressiivisenä voimana mitä tahansa ryhmää vastaan, joka saattaisi haastaa heidän asemansa. Tästä seurasi, että he vastustivat vasemmiston ohjelmia ja kieltäytyivät minkäänlaisen todellisen keskustelun sallimisesta niistä.

Kun byrokratia reagoi tällä kielteisellä tavalla sosiaalisen häiriön uhkiin, se luonnollisesti liittoutui oikeiston ja Buharinin kanssa. Tämä peitti sen lisääntymisen itseoikeutettuna sosiaalisena kokonaisuutena omine suhteineen tuotantovälineisiin. Puolueopposition vaino vaikutti sen yritykseltä tuoda talonpoikaismyönteinen politiikka puolueeseen ylhäältä, eikä taistelulta kaiken sen oman vallan vastustuksen lopettamiseksi valtiossa ja teollisuudessa. Vielä senkin jälkeen, kun se oli julistanut sosialismia yhdessä maassa, sen virheet ulkomailla tuntuivat johtuvan enemmän byrokraattisesta hitaudesta ja talonpoikaismyönteisestä sisäpolitiikasta kuin tietoisesta vastavallankumouksellisesta roolista.

Silti koko tuon kauden byrokratia oli kehittymässä luokasta itsessään luokaksi itselleen. NEP:n aloittamisen aikaan valta puolueessa ja valtiossa oli objektiivisesti pienen toimitsijajoukon käsissä. Mutta he eivät olleet mitenkään yhtenäinen hallitseva luokka, eivätkä he olleet lainkaan tietoisia yhteisen aikeensa jakamisesta. Politiikkaa, jota he toteuttivat, muokkasivat edelleen ne puolueen ainekset, joihin vahvasti vaikuttivat vallankumouksellisen sosialismin traditiot. Jos kotimaassa objektiiviset olosuhteet tekivät työläisten demokratian olemattomaksi, niillä joita motivoivat puolueen perinteet oli ainakin mahdollisuus palauttaa se kotimaisen teollisen elpymisen ja ulkomaisen vallankumouksen kautta.

Toki maailman mittakaavassa puolue jatkoi vallankumouksellisen osansa esittämistä. Neuvoessaan ulkomaiden puolueita se teki virheitä, ja epäilemättä jotkut niistä johtuivat sen omasta byrokratisoitumisesta, mutta se ei tehnyt rikoksia alistamalla niitä omille kansallisille eduilleen. 1920-luvun ryhmäkuntataistelun alla käynnistyi prosessi, jolla tämä yhteiskunnallinen ryhmittymä ravisti päältään vallankumouksen perinnön ja tuli itsestään tietoiseksi itse oikeutetuksi luokaksi.

Vastavallankumous

On väitetty usein, että stalinismin nousua Venäjällä ei voida kutsua ’vastavallankumoukseksi’, koska se oli asteittainen prosessi (esimerkiksi Trotski sanoi, että tuollainen näkemys sisälsi ’reformismin filmin takaisinpäin kelauksen’). Se on kuitenkin marxilaisen metodin väärintulkintaa. Ei ole niin, että siirtyminen yhdestä yhteiskuntatyyppistä toiseen on aina yksi äkillinen muutos. Näin on siirtymisessä kapitalistisesta valtiosta työläisten valtioon, koska työläiset eivät voi harjoittaa valtaa muuten kuin kollektiivisesti, ottamalla yhteen hallitsevan luokan kanssa kulminaationa vuosien taistelulle ja kun jälkimmäisten voimat kärsivät tappion. Siirryttäessä feodalismista kapitalismiin on kuitenkin useita tapauksia, joissa ei ole yhtä yhtäkkistä yhteenottoa vaan useita yhteenottoja eri tasoilla ja voimakkuuksilla, kun ratkaiseva taloudellinen luokka (porvaristo) painostaa itselleen poliittisia myönnytyksiä.

Vastavallankumous Venäjällä kulki jälkimmäistä polkua pikemminkin kuin edellistä. Byrokratian ei tarvinnut vallata työläisiltä kaikkea valtaa kerralla. Työväenluokan supistuminen jätti vallan sen käsiin kaikilla Venäjän yhteiskunnan tasoilla. Sen jäsenet kontrolloivat teollisuutta, poliisia ja armeijaa. Sen ei tarvinnut edes anastaa itselleen valtiokoneiston kontrollia saadakseen sen sopimaan yhteen taloudellisen valtansa kanssa, kuten porvaristo teki varsin onnistuneesti useissa maissa ilman äkillistä yhteenottoa. Sen tarvitsi vain saada jo kontrolloimansa poliittinen ja teollinen rakenne sopimaan yhteen sen omien etujen kanssa.

Tämä ei tapahtunut ’asteittain’, vaan laadullisten muutosten seuratessa toisiaan, jolla tavalla puolueen toimintatapa saatiin sopimaan yhteen keskusbyrokratian vaatimusten kanssa. Jokainen näistä laadullisista muutoksista voitiin saada aikaan vain suoralla vastakkainasettelulla niiden puolueen ainesten kanssa, jotka jostain syystä edelleen pitivät kiinni vallankumouksellisesta sosialistisesta traditiosta.

Ensimmäinen (ja tärkein) tuollainen vastakkainasettelu oli vasemmisto-opposition kanssa 1923. Vaikka oppositio ei ollut ehdottomasti ja yksiselitteisesti puolueen tapahtumia vastaan (esimerkiksi sen johtaja, Trotski, oli esittänyt uskomattoman substitutionistisia lausuntoja ammattiliittokeskustelun aikana 1920; sen ensimmäisen ohjelman, 46:n ohjelman, hyväksyivät allekirjoittajat vain usein varauksin ja lisäyksin), byrokratia suhtautui siihen ennennäkemättömän vihamielisesti.

Suojellakseen valtaansa puolueen hallitseva ryhmä turvautui argumentointikeinoihin, jotka olivat ennenkuulumattomia bolshevikkipuolueessa. Järjestelmällinen vastustajien panettelu korvasi järkevän keskustelun. Puolueen sihteeristön kontrollia nimityksissä alettiin ensimmäistä kertaa käyttää avoimesti opposition sympatisoijien poistamiseksi paikoiltaan (esimerkiksi enemmistö nuorisojärjestö Komsomolin keskuskomiteasta erotettiin ja lähetettiin provinsseihin kun eräät heistä olivat vastanneet Trotskia vastaan tehtyihin hyökkäyksiin).

Oikeuttaakseen tuollaisen menettelyn hallitseva ryhmä keksi kaksi uutta ideologista kokonaisuutta, jotka se asetti vastakkain. Yhtäältä se aloitti ’leninismin’ kultin (huolimatta Leninin lesken protesteista). Tämä pyrki nostamaan Leninin puolijumalalliseen asemaan muumioimalla hänen kuolleen ruumiinsa Egyptin faaraoiden tapaan. Toisaalta se keksi ’trotskilaisuuden’ leninismin vastaisena suuntauksena, oikeuttaen tämän omalaatuisilla kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmalta ajalta poimituilla Lenin-sitaateilla, piittaamatta Leninin viimeisestä lausunnosta (hänen ’testamentistaan’), joka viittasi Trotskiin ’keskuskomitean kyvykkäimpänä jäsenenä’ ja ehdotti Stalinin siirtämistä syrjään.

Puolueen johtajat toteuttivat nämä vääristymät ja väärennökset tietoisesti taistellakseen kaikkea heidän puoluekontrolliaan uhkaavaa vastaan (Zinovjev, joka oli siihen aikaan ’triumviraatin’ johtava jäsen, myönsi tämän myöhemmin). Tehdessään niin yksi puolueen osa todisti alkaneensa nähdä oman valtansa tärkeämpänä kuin vapaan puoluekeskustelun sosialistisen perinteen. Alentamalla teorian pelkäksi omien kunnianhimojensa apulaiseksi puoluebyrokratia alkoi puolustaa omaa identiteettiään muita yhteiskunnallisia ryhmiä vastaan.

Toinen tärkeä vastakkainasettelu alkoi toisella tavalla. Se ei ollut aluksi yhteenotto puolueen sosialistisia tavoitteita ajavien jäsenten ja voimistuvan byrokratian välillä, vaan alkoi yhteenottona puolueen näennäisen johtajan (siihen aikaan Zinovjevin) ja sitä tosiasiassa kontrolloivan puoluekoneiston välillä. Leningradissa Zinovjev kontrolloi osaa byrokratiasta huomattavassa määrin riippumatta muusta koneistosta. Vaikka sen toimintatapa ei poikennut muussa maassa vallitsevasta, sen riippumattomuus oli este keskusbyrokratialle. Se edusti mahdollista sellaisen politiikan ja toiminnan lähdettä, joka saattaisi häiritä byrokratian hallintaa kokonaisuudesta. Siksi se täytyi saada keskuskoneiston hallintaan.

Tässä prosessissa Zinovjev pakotettiin pois johtavalta paikaltaan puolueessa. Menetettyään sen hän alkoi kääntyä yhä enemmän bolshevismin historialliseen perinteeseen ja vasemmiston politiikkaan (vaikka hän ei koskaan menettänyt kokonaan toivoaan hallitsevan blokin osana olemisesta, horjuen jatkuvasti seuraavien kymmenen vuoden ajan vasemmiston ja koneiston välillä).

Zinovjevin kaaduttua valta oli Stalinilla, joka rajoittamattomassa byrokraattisten metodien käytössään puolueen valvomiseksi, piittaamattomuudessaan teoriasta, vihamielisyydessään vallankumouksen perinteelle, jossa hänen oma roolinsa oli ollut vähäinen, ja halussaan turvautua kaikkiin keinoihin päästäkseen eroon vallankumouksen todellisista johtajista, edusti ennen kaikkea koneiston kasvavaa itsetietoisuutta pienoiskoossa.

Kaikki nämä ominaisuudet hän osoitti täydessä mitassaan taistelussa uutta oppositiota vastaan. Kokoukset olivat puolueellisia, puhujia huudettiin alas, huomattavat oppositiomiehet saivat usein huomata tulleensa nimitetyiksi vähäisiin toimiin kaukaisille alueille, ja entisiä tsaarin upseereita käytettiin provokaattoreina mustaamaan oppositioryhmiä. Itse asiassa Stalin alkoi jäljitellä tsaareja ja karkottaa vallankumouksellisia Siperiaan. Pitemmän päälle tämäkään ei ollut tarpeeksi. Hän oli tekevä mitä Romanovitkaan eivät olleet pystyneet tekemään: murhaamaan järjestelmällisesti niitä, jotka olivat muodostaneet vallankumouksellisen puolueen 1917.

Vuoteen 1928 mennessä Stalinin ryhmittymä oli lopullisesti vakiinnuttanut kontrollinsa puolueessa ja valtiossa. Kun Buharin ja oikeisto erosivat siitä kauhistuneina siitä, mitä he olivat auttaneet luomaan, he huomasivat olevansa vielä vasemmisto-oppositiotakin voimattomampia.

Puolue ei kuitenkaan kontrolloinut koko Venäjän yhteiskuntaa. Kaupungit, joissa todellinen voima piili, olivat vielä talonpoikaistuotannon meren ympäröimiä. Byrokratia oli anastanut paljon työväenluokan vallankumouksessa saavuttamasta, mutta toistaiseksi talonpojisto oli koskematon. Talonpoikien joukkokieltäytyminen viljanmyynnistä 1928 teki sen selväksi byrokratialle.

Siitä seurasi kaupunkien asettaminen etusijalle suhteessa maaseutuun, mitä vasemmisto-oppositio oli vaatinut vuosia. Tämä johti tietyt opposition edustajat (esimerkiksi Preobrazhenskin ja Radekin) tekemään rauhan Stalinin kanssa. Kuitenkin tuo politiikka oli hengeltään vastakkainen vasemmisto-opposition politiikalle. He olivat perustelleet sitä tarpeella alistaa talonpoikaistuotanto työläisten omistamalle teollisuudelle kaupungeissa, mutta kaupunkien teollisuus ei kuitenkaan enää ollut työläisten omistamaa. Se oli valtiota hallussaan pitävän byrokratian valvonnassa. Kaupunkien etusijalle asettaminen suhteessa maaseutuun ei ollut työväenluokan valtaa talonpojiston yli vaan byrokratian valtaa suhteessa siihen viimeiseen osaan yhteiskunnasta, joka oli sen valvonnan ulkopuolella.

Se istutti herruutensa sillä kaikella julmuudella, jota hallitsevat ovat aina harjoittaneet. Eivät vain kulakit, vaan kaikenlaiset talonpojat, kokonaiset talonpoikaiskylät kärsivät. Vuoden 1928 ”vasemmistokäänne” likvidoi lopullisesti vuoden 1917 vallankumouksen kaupungissa ja maalla.

Ei voi olla epäilystäkään, että vuoteen 1928 mennessä uusi luokka oli ottanut vallan Venäjällä. Sen ei tarvinnut turvautua suoraan sotilaalliseen yhteenottoon työläisten kanssa saavuttaakseen vallan, koska suoraa työläisten valtaa ei ollut ollut sitten vuoden 1918. Mutta sen piti puhdistaa valtaan jäänyt puolue kaikista heikoistakin siteistä sosialistiseen traditioon. Kun elpynyt työväenluokka kohtasi sen uudelleen, joko Berliinissä tai Budapestissa 50-luvulla tai itse Venäjällä (esimerkiksi Novotserkasskissa 1962), se käytti tankkeja, joita ei ollut tarvittu vuonna 1928.

Vasemmisto-oppositio ei ollut läheskään selvillä siitä, mitä vastaan se taisteli. Trotski uskoi kuolemaansa asti, että koneisto, joka oli vainoava ja murhaava hänet, oli rappeutunut työläisvaltio. Kuitenkin vain oppositio taisteli päivästä toiseen stalinistisen koneiston vallankumouksen tuhoamista vastaan kotimaassa ja vallankumouksen estämistä vastaan ulkomailla.19  Kokonaisen historiallisen kauden se yksin vastusti stalinismin ja sosialidemokratian vääristävää vaikutusta sosialistiseen liikkeeseen. Sen omat teoriat Venäjästä tekivät tehtävästä vaikeamman, mutta se jatkoi silti. Siksi tänään jokaisen aidosti vallankumouksellisen liikkeen on sijoitettava itsensä tuohon perinteeseen.