Näihin kysymyksiin on kaksi huonoa vastausta.

Ensimmäinen on suosituin. Britannian, Neuvostoliiton ja USA:n hallitsijat, Thatcher, Gorbatshov ja Reagan, allekirjoittavat sen muodossa tai toisessa. Niin tekevät myös liian monet vasemmistolaiset. He ovat kaikki samaa mieltä siitä, että Venäjä todella on esimerkki sosialistisesta yhteiskunnasta; tai ainakin se on tiellä sosialismiin. Jos he ovat oikeassa, meidän ei tarvitse välittää marxilaisuudesta. Venäjän kompuroiva kasvuvauhti ja jatkuva työläisten sorto huomioon ottaen sen sosialistisuus olisi saanut marxilaisuuden menettämään kaiken uskottavuutensa tavallisten työtätekevien joukkojen vapauttamisen teoriana.

Toinen huono vastaus on sanoa, että Venäjä, vaikkei olekaan tiellä sosialismiin, on jälkikapitalistisen yhteiskunnan uusi muoto. Sekin vastaus kaivaa kotona maata sosialistisen strategian alta. Mikäpä silloin estäisi vallankumousta täälläkin menemästä samaan suuntaan? Täällä kapitalismissa työläisillä on ainakin oikeus järjestäytyä; eikö silloin pitäisi puolustaa porvarillista demokratiaa ’jälkikapitalistisen’ diktatuurin mahdollisuutta vastaan, vaikka sen toteutuminen olisikin hyvin epätodennäköistä? Yksi tämän näkökannan perustajista, Max Schachtman, päätyi tukemaan Amerikan imperialismia Vietnamissa seuraten tämän väitteen logiikkaa sen loppuun asti.

Kumpikaan näistä näkemyksistä ei kuitenkaan ole meidän näkemyksemme. Marxin kapitalismianalyysiin perustuva Venäjän kunnollinen ymmärtäminen paljastaa sen olevan kapitalismin muoto, valtiokapitalismi, eikä sen kummemmin matkalla sosialismiin kuin täysin uudenlaiseen yhteiskuntaankaan. Venäjän yhteiskunnallinen järjestelmä ei eroa Lännen yhteiskunnista. Venäjä on länsimaiden tavoin imperialistinen, kapitalistinen valtio ja noudattaa samoja sisäisiä kehityslakeja. Siitä ei saada sosialistista muutamalla uudistuksella siellä ja muutamalla täällä, vaan Lännen tavoin se vaatii täysimittaisen työläisten vallankumouksen hallitsevaa luokkaa ja koko sen valtaa ylläpitävää yhteiskunnallista kudosta vastaan.

Nähdäksemme miksi, meidän on aloitettava tarkastelemalla tämän päivän Venäjää.

Venäjän työväenluokka tänään

Työväenluokan asema Venäjällä on tänään täysin päinvastainen kuin silloin, kun se teki vallankumouksen 1917. Silloin työläisten neuvostot olivat kaiken poliittisen vallan perusta. Tänään työläiset ovat vallatta. Tässä ei ole tilaa selittää, miten vallankumous hävittiin, se on tehty toisaalla87 , mutta käänteen laajuus pitää silti todeta.

Tuloerot työläisten ja johtajien välillä ovat yhtä suuria, kuin pahimmillaan Lännessä sellaisissa paikoissa kuten Brasilia ja Filippiinit, ja suurempia kuin Britanniassa, Saksassa, Japanissa ja USA:ssa. Ministerin tai akatemian puheenjohtajan ostovoima on vähintään 60 kertaa suurempi kuin konttori- tai perustyöläisen minimipalkka.88  ’Ammattiliitot’, paitsi että järjestävät lomia, ovat pääasiassa omistautuneet puristamaan työläisistä irti lisää ponnisteluja tuotannon eteen. Ne ovat valtion elimiä, joita työläiset eivät voi valvoa. Ja jos työläiset sitä yrittävät, he joutuvat automaattisesti vainotuiksi. Viktor Hlebanov on yksi monista työläisistä, jotka joutuivat vankilaan tai mielisairaalaan tehtyään rikoksen vaatimalla todella vapaiden ammattiliittojen perustamista.89  Byrokratia pelkää siinä määrin avointa keskustelua, että kaikki kopiointikoneet pidetään lukkojen takana. Salainen poliisi jopa seuraa jokaisen yksittäisen kirjoituskoneen olinpaikkaa Neuvostoliitossa!

Tämä Venäjän työväenluokan riisto ja voimattomuus ei ole uutta. Se on syntynyt yli 50 vuotta sitten. Viimeiset työläisten oikeuksista katosivat 1929, kun säädettiin, että kaikki johdon määräykset olisivat nyt ’ehdottomasti sen alaista hallintoväkeä ja kaikkia työläisiä sitovia’.90  Siinä vaiheessa ammattiliitot muuttuivat kykenemättömiksi toimimaan työläisten puolesta erityisesti palkkaneuvotteluissa. Sisäinen passijärjestelmä luotiin, ja 1930 kaikkia yrityksiä kiellettiin ottamasta työhön työläisiä, jotka olivat jättäneet edellisen työpaikkansa luvatta.91  Pakko- tai orjatyövoima otettiin joukkomitassa käyttöön, kun Stalinin terrorikampanja työläisiä vastaan pääsi vauhtiin 30-luvulla. Kuten Venäjän valtaapitävät itse kyynisesti asian esittivät: ’Neuvostoliiton tultua sosialismin kauteen on mahdollisuus käyttää ojennustyötä pakkotoimena mittaamattomasti lisääntynyt’.92

Venäjällä valtio omistaa tuotantovälineet, mutta kuka omistaa valtion? Eivät ainakaan työläiset! Vaikka sen hallitsijat vielä puhuvatkin siitä Neuvostoliittona, on koko ajatus valtiosta, jota demokraattisesti hallitsisivat työläisten edustajat, jotka voidaan kutsua takaisin, täysin poissuljettu Gorbatshovilta ja kumppaneilta. Itse asiassa kaikki yritykset aloittaa mitään riippumatonta työläisten liikettä, puhumattakaan työläisten neuvostoista, tukahdutetaan ja tavanomaisesti palkitaan äärimmäisillä sortotoimilla.

20-luvun lopulta talouden keskitetty suunnitelma on tullut johtajilta työläisille ja talonpojille, joilla ei ole ollut edes oikeutta vastustaa päätöksiä. Tämän prosessin alussa Kirov, Stalinin silloinen kakkosmies, ennusti tarkasti: ”Me olemme armottomia niitä kohtaan, joilta puuttuu lujuutta tehtaissa ja kylissä ja jotka epäonnistuvat täyttämään suunnitelman.”93  Tuhansia johtajia vangittiin, koska he eivät sortaneet työläisiään tarpeeksi, ja yhdessä tapauksessa 1953 satoja orjatyöläisiä ammuttiin hengiltä heidän mentyään lakkoon, koska viranomaiset eivät toteuttaneet luvattua armahdusta.94  Tänään vastine on hienostuneempi – toisinajattelevat työläiset, jotka yrittävät saada aikaan työläisten puolustuksen alkeellistakaan muotoa, kuten vapaita ammattiliittoja, luokitellaan nyt mielisairaiksi ja suljetaan mielisairaaloihin – mutta lopputulos on sama.

Ajoittaiset vaalit Venäjällä ovat nekin täyttä petosta. Ensiksikin kaikki päätökset tekevät elimet, joita ei ole valittu; nuo päätökset kumileimaa sitten ’valittu’ elin. Korkeimmallakin valituista elimistä, Korkeimmalla neuvostolla, on vain muodollista, ei todellista valtaa. Esimerkiksi yhdestäkään viisi- tai seitsemänvuotissuunnitelmasta tai mistään Stalinin kauden ulkopolitiikan äkkikäännöksestä ei edes keskusteltu tässä oletetusti korkeimmassa elimessä ennen niiden toteuttamista! Lisäksi näiden elinten ’vaalit’ tapahtuvat vaalipiireissä, joissa ei koskaan ole ehdolla kuin yksi ehdokas (jonka on ylhäältä nimittänyt täysin epädemokraattinen kommunistinen puolue) ja jossa tämä saa aina vähintään 93 % äänistä, ja joskus (kuten Stalin 1947) tiedetään ’saavutetun’ jopa 147 %!95

Kun valtio omistaa tuotantovälineet, olisi selvästi hölynpölyä uskoa työläisten omistavan valtion. Minkälainen yhteiskunta Venäjä sitten on? Ainakaan se ei ole sosialistinen, siitä riittävänä todisteena on työväen vallan täydellinen puuttuminen, mutta toisaalta siellä ei ole yksityistä pääomaakaan, joka kilpailisi keskenään, kuten tavallisesti on Lännessä. Vastataksemme tähän kysymykseen meidän on ensin tarkasteltava kapitalismia, ja erityisesti Marxin analyysiä sen perustavista piirteistä.

Kapitalismi ja nopeasti muuttuvat yhteiskunnat

Tärkein syy, miksi Venäjä oletetaan niin usein kuulumattomaksi maailman kapitalistiseen järjestelmään, on, että kapitalismi nähdään tietyllä, varsin yksinkertaistetulla tavalla. Sen mukaan se muodostuu (1) tuotantovälineiden yksityisomistuksesta, (2) tuotannon säätelystä ei valtion suunnittelulla, vaan persoonattomalla ’kysynnän ja tarjonnan’ lailla ja (3) oletetaan, että kapitalistit kilpailevat vain markkinoilla ja vain siellä myytävien tavaroiden hinnoilla. Siitä on vain lyhyt askel määritellä sosialismi yksinkertaisesti tämän vastakohdaksi, yhteiskunnaksi, jossa on (1) tuotantovälineet kansallistettu, (2) valtion suunnittelu (3) eikä vapaata kilpailua markkinoilla.

Vaikka 1800-luvun puolivälin Britannia, jossa Marx kirjoitti Pääoman, olikin lähellä tätä klassista kuvaa, se ei suinkaan ollut Marxin näkemys asiasta. Hän tiesi esimerkiksi hyvin, että kapitalismi alkoi Englannissa 1600- ja 1700-luvulla ryöstämällä ja siirtokunnissa tehdyllä orjatyöllä osana sen tuotannon perustaa. Se alkoi myös kaupalla, mutta kauppa perustui valtion voimakkaaseen puuttumiseen ja kaiken vapaan kieltämiseen markkinoilla (ns. merkantilistinen järjestelmä).

Keskustellessaan kapitalismin koitosta Marx ei korosta vain palkkajärjestelmän kasvua vaan myös ’Amerikan kulta- ja hopeakenttien löytö, alkuasukkaiden sukupuuttoon hävittäminen, orjuuttaminen ja kaivoksiin hautaaminen, alkanut Itä-Intian valloittaminen ja ryöstäminen, Afrikan muuttaminen mustaihoisten metsästysalueeksi – sellainen oli kapitalistisen tuotantokauden aamunkoitto… Suuria rikkauksia syntyi kuin sieniä sateella, alkuperäinen kasautuminen tapahtui ilman sillinginkään ennakkosijoitusta’.96  Ja kysynnän ja tarjonnan lakien ’näkymättömän käden’ sijasta Britanniassa ’alkuperäisen kasautumisen eri momentit… yhdistetään 1600-luvun loppupuolella systemaattisesti siirtomaajärjestelmäksi, valtionlainajärjestelmäksi, uudenaikaiseksi verojärjestelmäksi ja suojelutullijärjestelmäksi. Nämä menetelmät perustuvat osaksi mitä häikäilemättömimpään väkivaltaan, kuten esimerkiksi siirtomaajärjestelmä. Mutta kaikki ne käyttävät valtiomahtia…’97

Siksi Marx varoittaa meitä: ’Jos pääoman tietty muoto abstrahoidaan, ja vain sisältöä korostetaan… Pääoma ymmärretään tässä esineeksi, ei suhteeksi… Pääoma ei ole mikään yksinkertainen suhde, vaan prosessi, jonka eri momenteissa pääoma pysyy aina pääomana.’98  Koska se on prosessi, ja siinä on ristiriitoja, se muuttuu aina kehittyessään. Meidän on ymmärrettävä sen dynamiikka – sen perimmäinen periaate, jonka mukaisesti se muuttuu ja kehittyy. Kapitalismi pysyy kapitalismina eri muutostensa läpi, koska sen keskeinen dynamiikka, sen sisäinen moottori, pysyy muuttumattomana, ja siihen me nyt käymme kiinni.

Kasautuminen: avain kapitalismin kehitykseen

Seikka, joka liittää monopoliin, ryöstämiseen ja orjuuteen perustuneen kapitalismin varhaisen kehityksen myöhempiin vaiheisiin, kuten 1800-luvun yksityiseen kapitalismiin ja 1900-luvun valtiokapitalismiin, on kasautumisprosessin luonne. Kaikissa näissä vaiheissa välittömiä tuottajia riistetään, ja tämän riiston hedelmät – Marx kutsui sitä ’lisäarvoksi’ -kasautuu muissa tuotantovälineissä. Tämä on jotain muuta, kuin mitä tapahtui esikapitalistisissa yhteiskunnissa, kuten feodalismissa ja muinaisessa yhteiskunnassa, joissa riisto ei johtanut kasautumiseen, vaan hallitsevan luokan yhä runsaampaan kulutukseen.

Kommunistisessa manifestissa Marx esittää tiiviisti tämän seikan ja asettaa vastakkain kapitalistisen ja sosialistisen tuotantotavan. Edellisessä:
…työläinen elää vain lisätäkseen pääomaa, ja elää vain sikäli, kuin hallitsevan luokan edut sitä vaativat. Porvarillisessa yhteiskunnassa elävä työ on vain keino kasaantuneen työn lisäämiseksi. Kommunistisessa yhteiskunnassa kasaantunut työ on vain keino työläisen elämän avartamiseksi, rikastuttamiseksi ja korottamiseksi. Porvarillisessa yhteiskunnassa menneisyys siis hallitsee nykyisyyttä, kommunistisessa nykyisyys menneisyyttä.99

Ratkaiseva seikka kapitalismissa on, että sitä määrittää yhteiskunta, jossa ensiksikin työväenluokan riistetty luova energia kasautuu tuotantovoimien alati laajenevaksi määräksi ja toiseksi, että tämän kasautumisen kulunut historia on keskeinen määrittäjä siinä, mitä kapitalistisessa yhteiskunnassa nyt tapahtuu.

Pääomassa Marx kehittää tätä edelleen. Hän korostaa, että kapitalismin liikuttava voima ei ole kapitalistin kulutus, vaan se, että toteuttaakseen rooliaan kapitalistina ylipäätään tämän on kasattava:

[Kapitalistin] oma mieskohtainen kulutus on hänen pääomansa kasautumisen vahingoittamista… Kasaa, kasaa! Siinä Mooses ja profeetat!… Siis säästäkää, säästäkää, ts. muuttakaa mahdollisimman suuri osa lisäarvosta tai lisätuotteesta jälleen pääomaksi! Kasaaminen kasaamisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi…100

Mikä sitten tekee tämän kasaamisvietin, ja koko yhteiskunnan alistamisen sille ylipäänsä mahdolliseksi? Tarvitaan kaksi tekijää; yhdessä ne antavat meille yhteiskunnan, jota kapitalismin lait täysin hallitsevat.

Ensiksikin työväenluokka on pakolla erotettava tuotantovälineiden omistamisesta ja valvomisesta. Tämä on oleellista; ilman sitä työläinen ei ikinä suostuisi omaan riistämiseensä. Jos työläiset valvoisivat tuotantoa kokonaisuudessaan, se alistettaisiin täyttämään työläisten tarpeita, toisin sanoen käyttöön, kulutukseen. He saattaisivat tietysti vapaasti päättää pistää sivuun osan tuotannosta laajentaakseen tuotantoa tulevaisuudessa, mutta kyseessä olisi kokonaan eri asia – se olisi vain keino tulevalle kulutukselle, työläiset hallitsisivat kasautumista pikemminkin kuin olisivat sen hallitsemia.

Toiseksi on oltava kilpailu niiden välillä, jotka omistavat tuotantovälineet. Ilman sitä jokainen kapitalisti saattaisi vapaasti päättää, kuluttaako työväenluokan riiston hedelmät, kasata ne tai jopa palauttaa ne työläisille, jotka ne loivat. Järjestelmästä tekee kapitalistisen se, että hänen on pakko kasata. Pakko tulee kilpailuprosessista, joka uhkaa jokaista kapitalistia häviöllä kilpaileville kapitalisteille, ellei hän investoi nykyaikaisimpaan ja tehokkaimpaan laitteistoon – ja siten kasaa pääomaa. Siksi, kuten Marx sanoi, ’kilpailu asettaa kapitalistisen tuotantotavan sisäiset lait jokaisen yksityisen kapitalistin noudatettaviksi ulkoisiksi pakkolaeiksi.’101

Kilpailu: kapitalismin päävaikutin

Kilpailu on siis kapitalismin päävaikutin. Se saa aikaan pääoman kasautumisen. Marxille se on ’ei muuta kuin kapitalismin sisäinen luonto, joka ilmenee ja toteutuu monien pääomien keskinäisissä suhteissa…’102 

Mutta samalla kun se ajaa liikkeelle kasautumisprosessia, kasautumisprosessi itse vaikuttaa takaisin siihen, ja voi siten muuttaa kilpailumekanismeja ratkaisevalla tavalla. Vaikka Marx kirjoittikin Pääoman klassisen ’laissez-faire’-kapitalismin huippuaikoina, hän oli tästä selvillä yleisesti. Hän tiesi esimerkiksi, kuten olemme jo maininneet, ettei pääoman kasautumisprosessi 1600- ja 1700-luvuilla johtanut vähempään vaan suurempaan valtion sekaantumiseen markkinoilla. Hän tiesi myös, että tämä merkitsi sotilaallisen kilpailun voimistumista juuri nousseiden kapitalististen valtioiden välillä.

Marx tunnusti, että kasautumisprosessi muuttaa jatkuvasti kilpailun muotoa. Se ei kuulunut vain kapitalismin lapsuuteen, sillä oli suora vaikutus hänen omankin aikansa kapitalismiin. Kriisi, hän väitti, oli ominaista kapitalismille, ja se johti paitsi kasaantumisen seurauksena toisiaan vastustavien pääomien kasvuun, myös toisiaan vastustamaan jäävien pääoman itsenäisten yksiköiden harvenemiseen.103  Kriisikaudella osa yrityksistä pakotetaan ulos liiketoiminnasta ja niiden kasaantumisen (tehtaat, tavarat, koneistot jne.) ottavat haltuunsa muut, vielä suuremmat kapitalistit. Kilpailu johtaa siten keskittymiseen ja pääoman yhteenkokoutumiseen. Marx totesi:

…yksityispääomien keskeinen vetovoima ja yhteenkokoutumispyrkimys ovat nykyään voimakkaampia kuin koskaan ennen… Jollakin liike-elämän alalla yhteenkokoutuminen saavuttaisi äärimmäiset rajansa, jos kaikki siihen sijoitetut pääomat sulautuisivat yhdeksi yksityispääomaksi. Tietyssä yhteiskunnassa tämä raja saavutettaisiin vasta silloin, kun kaikki yhteiskunnallinen pääoma joutuisi yksiin käsiin, joko jonkun yksityisen kapitalistin tai jonkun kapitalistiyhtiön haltuun.104

Marxin elinaikana tärkein kanava pääoman keskittymiselle ei ollut yhteensulautuminen tai ostotarjous vaan yksilön pääoman muuttuminen osa-omistukseksi yhteisyrityksessä. Tästä prosessista Marx sanoi:

Tämä on kapitalistisen tuotantotavan poistamista itse kapitalistisen tuotantotavan sisällä ja näin ollen itsensä kumoava ristiriita, joka prima facie105 tuntuu pelkältä siirtymävaiheelta uuteen tuotantomuotoon. Se johtaa tietyillä aloilla monopolin muodostumiseen ja vaatii näin ollen valtion väliintuloa. Se luo uuden finanssiylimystön, uuden loislajin yrittelijöiden, grynderien [Gründern] ja pelkästään nimellisten johtajien hahmossa, se luo kokonaisen huijausten ja petosten järjestelmän grynderitoiminnan, osakeannin ja osakekaupan alalla. Se on yksityistä tuotantoa ilman yksityisomistuksen valvontaa.106  Ajankohtaistaessaan tätä kohtaa 1890-luvulle, Engels kommentoi:

Sen jälkeen kun Marx kirjoitti ylläolevan, on tunnetusti kehittynyt uusia teollisuusyritysten muotoja… kilpailun vanha ja maineikas vapaus vetelee viimeisiään ja sen täytyy itsensä todeta ilmeinen skandaalimainen vararikkonsa… erillisillä aloilla… on siis kilpailu korvattu monopolilla…107 Kiistellessään niitä sosialisteja vastaan Saksassa, jotka halusivat yksinkertaisesti samaistaa kapitalismin yksityiseen tuotantoon, Engels kirjoittaa ”Vuoden 1891 sosiaalidemokraattisen ohjelmanluonnoksen arvostelussaan”:

Tunnen kapitalistisen tuotannon yhteiskunnallisena muotona, taloudellisena vaiheena ja kapitalistisen yksityistuotannon ilmiönä, joka esiintyy tietyssä muodossa tuon vaiheen puitteissa. Mitä kapitalistinen yksityistuotanto sitten on? -Erillisen yrittäjän harjoittamaa tuotantoa, mutta sehän muuttuu jo yhä enemmän poikkeukseksi. Osakeyhtiöiden harjoittama kapitalistinen tuotanto ei ole enää yksityistuotantoa, vaan monien yhdistyneiden henkilöiden etuja palvelevaa tuotantoa. Kun osakeyhtiöistä siirrytään trusteihin, jotka alistava valtaansa ja monopolisoivat kokonaisia teollisuudenaloja, niin silloin lakkaa paitsi yksityistuotanto myös suunnittelemattomuus.108

Marx ja Engels esittävät siis yksiselitteisesti useita seikkoja. Ensiksikin kapitalistinen tuotanto tuottaa, ja tuottaa väistämättä jatkossakin, harvempia, mutta paljon suurempia pääoman keskittymiä. Toiseksikin se tarkoittaa sitä, että kun kapitalistinen järjestelmä ikääntyy, kysynnän ja tarjonnan lakien ’näkymätön käsi’, jonka Adam Smith esitti, ei ole enää riittävä säätelemään taloutta. Marx puhuu tuotannon olevan näissä oloissa ’ilman yksityistuotannon valvontaa’, ja väittää sen ’vaativan valtion väliintuloa’. Engelsille ’kilpailun vanha ja maineikas vapaus vetelee viimeisiään’ ja ’se merkitsee loppua…yksityistuotannolle’.

Lopuksi, mikä tärkeintä, sekä Marx että Engels ovat selkeitä siinä, että näissä oloissa meillä ei ole uutta, post-kapitalistista tuotantotapaa. Marx kyllä puhuu siitä ’kapitalistisen tuotantotavan poistamisena’, mutta lisää heti ’itse kapitalistisen tuotantotavan sisällä’, ikäänkuin sanoakseen, että se näyttää liikkeeltä kapitalistisesta tuotantotavasta erikseen tarkoitettuna, mutta on todellisuudessa oleellinen osa sitä katsottuna koko järjestelmän dynamiikan kontekstissa. Eikä Engels epäröi lainkaan torjuessaan näkemyksen, että kapitalistista tuotantoa voisi olla vain ’yksityistuotannon’ ja ’suunnitelmattomuuden’ oloissa.

Valtion osuuden nopea kasvu Lännen kapitalistisissa talouksissa 1900-luvulla vahvistaa Marxin ja Engelsin analyysin tässä seikassa. 60-luvulle tultaessa Italiassa valtio vastasi suurimmasta osasta kiinteän pääoman muodostumisesta; Bangladeshissa 70-luvulla valtiolla oli 85 % ns. ’modernin teollisuustoiminnan’ varallisuudesta; Algeriassa sen palkkalistoilla oli 51 % teollisuus-, rakennus- ja kaupan työntekijöistä 1972; Turkissa se vastasi 40 % teollisuuden arvonlisästä 1964; Brasiliassa selvästi yli 60 % kaikista investoinneista 70-luvun puolivälissä; ja Britanniassa 45 % kiinteän pääoman muodostumisesta samalla kaudella.109

Tämä kuitenkin synnyttää heti lisäkysymyksen. Jos suunnitelmattomuus ja yksityistuotanto ovat vain yksi vaihe kapitalismin kehityksessä, ja silti kilpailu pysyy kapitalismin ’sisäisenä olemuksena’, minkä muodon kilpailu voi saada, joka ei ole sidoksissa tähän omaisuuden yksityiseen muotoon, mutta joka silti voi säädellä tuotantoa ja aiheuttaa kapitalistisen kehityksen dynamiikan jatkumisen?

Ikääntyvä kapitalismi lännessä

Kuten olemme nähneet, 1800-luvun yksityistuotannon kultaisen kauden lopussa Engels kirjoitti ’yksityistuotannosta’ ja ’suunnitelmattomuudesta’ vain yhtenä kapitalismin kehityksen ’vaiheena’, silti hän ei missään vaiheessa edes kyseenalaistanut, etteikö kilpailu olisi kapitalismin ’sisäinen olemus’. Selvästi implisiittisenä tässä on käsitys, että kilpailun on voitava saada muita muotoja kuin yksityispääomien autonomisille markkinoille tuottamien tavaroiden hintakilpailu.

Tällaiset näkemykset muodostivat lähtökohdan hedelmällisimmille marxilaisen teorian kehittelyille tämän vuosisadan alussa. Käydessään käsiksi systeemin nopean imperialismiin ja maailmansotaan ajautumiseen Lenin, Buharin ja muut, perustaen ajatuksensa näille lähtökohdille, alkoivat esittää, että ’rauhanomainen’ kilpailu vaihtui yhä enemmän väkivaltaisiin muotoihin – siirtomaiden ja raaka-aineiden fyysiseen haltuunottoon, kilpailevien kapitalistien sulkemiseen pois tullimuureilla ja ennen kaikkea itse sotilaallisen voiman käytöllä.

Buharinille (jota Lenin 110  tuki) tämä oli kapitalismin kriisin kahden marxilaisen teorian selittämän pääseurauksen tulosta. Ensiksikin jokaisessa maassa taloudellinen valta on keskittymässä ja kokoontumassa yhä harvemman ja harvemman jättiläisyrityksen käsiin. Toiseksi, käyttääkseen hyväkseen maailmanmittaisen työnjaon tehokkuutta, jokaisen pääoman oli pakko laajentaa lonkeronsa omien kansallisten rajojensa yli.

Ensimmäinen tendenssi merkitsee yrityksen yhä suurempaa integroitumista valtioon; toinen merkitsee sen toiminnan ulottumista ulkomaille. Näiden kahden yhdistyminen merkitsee väistämättä kansallisvaltion pursuamista puhtaasti maantieteellisten rajojensa yli, ja pitkällä aikavälillä yhden valtion ulkoisten lonkeroiden törmäystä toisen lonkeroihin.

On kuitenkin ero toisaalta tämän tilanteen ja toisaalta puhtaasti kahden yksityispääoman törmäyksen välillä. Kun yksi valtio tai valtion tukema yhtiö törmää toiseen, se merkitsee, että mitä kärkevämpi yhteenotto on, sitä enemmän se saa suoran sotilaallisen muodon, ja sitä enemmän yhtiöt saavat muotoa, jota Buharin kutsui ’valtiokapitalistisiksi trusteiksi’:

Kun kilpailu on saavuttanut korkeimman vaiheensa…niin valtion voiman käyttö, ja siihen liittyvät mahdollisuudet, alkavat näytellä hyvin suurta osaa… (Mutta) vaikka vapaa kilpailu suljettaisiin kokonaan pois ’kansantalouksien’ rajojen sisällä’, kriisit jatkuisivat silti, ja maailmantalouden anarkkinen rakenne jäisi jäljelle… Tämä maailmankapitalismin anarkkinen rakenne ilmenee kahdessa seikassa: yhtäältä maailman teollisuuskriiseissä, toisaalta sodissa…

Taistelun valtiokapitalististen trustien välillä ratkaisee ensi kädessä niiden sotilaallisten voimien välinen suhde, koska maan sotilaallinen voima on taistelevien kapitalisten ’kansallisten’ ryhmien viimeinen turva.111 

Tästä analyysistä seuraa, että nuo kaksi tendenssiä ovat yhtäaikaisia ja yhtälailla merkitseviä ikääntyvässä kapitalismissa: ensimmäinen on pääoman ja valtion yhteen kasvaminen, ja toinen on taipumus sotaan lisääntyvässä määrin valtiollistuneiden pääomien välillä. Nuo kaksi eivät ole lainkaan erillisiä, vaan ne edellyttävät toisiaan.

On tärkeää korostaa tätä. Jos hyväksyy sen, että ikääntyvä kapitalismi merkitsee imperialismia ja sotaa kuten klassinen marxilaisuus on selittänyt, on luonnollinen seuraus se, että tämä merkitsee, ja sen on merkittävä, lisääntyvää pääoman valtiollistumista, ja se että mitä enemmän jokin kansallinen pääoma tai pääomaryhmä valtiollistuu, sitä enemmän sen keskinäinen kilpailu muiden pääomien kanssa saa suoran sotilaallisen kilpailun muodon.

Lyhyesti, kauan ennen Stalinin valtaan Venäjällä nostaneita prosesseja oli maailmantalous jo siirtynyt selvästi uuteen kauteen. On totta, että oli monia esteitä, jotka estivät näitä Lenin ja Buharin viittaamia tendenssejä toteutumasta täydellisesti tuohon aikaan Lännessä. Ja muita hajotettiin osin (mutta vain osin) väliaikaisesti 20-luvun kaudella. Silti keskeinen seikka on: maailma, joka ympäröi Venäjää Stalinin noustua valtaan 1917 vallankumouksen tuhkasta, oli maailma, joka pakotti kaikki sen muodostavat maat järjestelmään, jossa nämä tendenssit esittäisivät keskeisempää osaa taloudessa kuin koskaan. Kun Stalin ja Venäjän byrokratia siirtyivät päättäväisesti tuohon suuntaan 1928, se ei ollut lainkaan vastoin maailmankapitalismin trendiä. Päinvastoin, se sopi siihen kuin käsi hansikkaaseen.

Venäjä eristyksessä muusta maailmasta

Miltä sitten näyttää Venäjän talous ja valtio tässä kontekstissa tänään? Kaksi piirrettä, kuten aiemmin näimme, olivat erityisesti tarpeen kapitalistisen tendenssin kasaamisen vuoksi kasaamiselle: (1) työläisten erottaminen tuotantovälineistä, ja (2) kapitalistien välinen kilpailu.

On selvää, että ensimmäinen esiintyy äärimmäisessä muodossa Venäjällä. Se on kehittyneempi kuin Lännessä totalitaarisen poliisivaltion kasvaneen painostusvoiman vuoksi.

Entä toinen piirre? Venäjän talouden sisällä vallitsee tuotannon keskitetty hallinto. Yksittäiset tuotantoyksiköt ovat harvoin olleet autonomisia tai kilpailleet keskenään. Länsimaisessa kapitalismissa me olemme tottuneet pyrkimykseen suunnitella ja tehdä yhteistyötä tietyn yrityksen sisällä liittyen kilpailuun sen ulkopuolella. Erillään tarkasteltuna Venäjä on vailla mekanismeja, jotka toisivat esille kilpailuelementin. Kuten Tony Cliff esittää: ’Työnjako Venäjän yhteiskunnan sisällä on olemukseltaan laji työnjaosta yhden yksittäisen pajan sisällä.’112

Jos jokin kapitalistinen yritys, vaikkapa General Motors tai IBM, onnistuisi ottamaan haltuunsa koko maailmantalouden, kapitalismi olisi lakannut olemasta olemassa. Pääomien välinen kilpailu lakkaisi, ja niin lakkaisi kasaaminen kasaamisen vuoksi ja tuotanto kasaamisen vuoksi. Se ei tietenkään olisi sosialismia, vaan uusi luokkayhteiskunta, jota Buharin luonnehti teolliseksi ’orjanomistusyhteiskunnaksi, josta orjamarkkinat puuttuisivat.’113

Tämä antaa meille tarkan kuvan siitä, millainen Venäjä olisi voinut olla, jos se olisi onnistunut säilyttämään eristymisensä muusta maailmasta – juuri tällainen, mutta pienemmässä kaavassa.

Tämä merkitsee, että jos Venäjä olisi riippumaton maailmasta sen ympärillä, se ei enää olisi yhteiskunta, jota voitaisiin selittää kapitalismin laeilla. Venäjän yrityksiä ei keskinäinen kilpailu pakottaisi kasaamaan. Tuotannon tarkoitus olisi käyttöarvojen luominen eikä tulo, joka niiden myymisestä saataisiin. Venäjästä olisi tullut jättiläisyhtiö, jossa valtiosta olisi tullut varasto kaikille tuotantovälineille. Näissä kahdessa mielessä – valtion tuotantovälineomistus, ja käyttöarvot tuotannon tarkoituksena – ja vain näissä kahdessa mielessä, se muistuttaisi työläisten valtiota. Se muistuttaisi myös faaraoiden Egyptiä ja Assyrian ja Induksen muinaisia kulttuureita, eikä vain näissä kahdessa mielessä, vaan myös hierarkkisena luokkayhteiskuntana, jossa itse tuottajat eivät kontrolloineet tuotantoa.

Valtiokapitalismin alku Venäjällä

Mutta tietenkään Venäjä ei koskaan voinut olla eristyksissä muusta maailmasta. Lenin ei ollut internationalisti vain siksi, että hän halusi maailmansosialismia, vaan koska hän tiesi, että ainoa keino saavuttaa sosialismi missään, Venäjälläkään, oli, että työväenluokka ottaisi vallan johtavissa kapitalistisissa teollisuusmaissa:

Me laskimme aina kansainvälisen vallankumouksen varaan ja tämä oli ehdottomasti oikein. Korostimme aina…seikkaa, että yhdessä maassa on mahdotonta suorittaa sellaista työtä kuin sosialistinen vallankumous.114

Ja Lenin toisi maaliskuussa 1919:

Me emme elä vain valtiossa vaan valtioiden järjestelmässä ja Neuvostotasavallan olemassaolo rinnan imperialististen valtioiden kanssa on millä tahansa aikavälillä kestämätöntä. Lopulta toisen on voitettava.115

Lenin teki selväksi, että tuon yhteensopimattomuuden lähde oli paitsi imperialististen valtojen interventio Venäjää vastaan vallankumouksen jälkeen, myös Venäjän taloudellinen riippuvuus ympäröivistä kapitalistisista valtioista; hän viittaa ’kansainvälisiin markkinoihin, joille olimme alistetut, joihin olemme sidoksissa ja joilta emme voi paeta’.116

Venäjän valtava takapajuisuus imperialismin kaudella pakotti sen teollistamaan nopeasti. Jos vallankumoukset Saksassa ja muualla olisivat onnistuneet, paljon tuotantovälineitä ja ammattitaitoista työvoimaa olisi virrannut Venäjälle toteuttaakseen tuon tehtävän. Mutta kun näköala muuttui sen painottamisesta, että vallankumousta oli levitettävä kansainvälisesti ’sosialismin’ rakentamisen korostamiseen yhdessä maassa, kuten Stalin esitti 1924, oli tilanne kääntynyt täysin ympäri. Jos teollistumisen olisi tapahduttava eristyneellä Venäjällä, se saattoi tapahtua vain imemällä valtavia lisäarvoja työväenluokasta, ja pakottamalla monet talonpojat pois maaltaan kaivoksiin ja terästehtaisiin.

Uusi hallitseva byrokratia saattoi pitää valtaa vain niin kauan kuin se onnistui tässä tehtävässä. Se tarvitsi valtavan terrorikoneiston alistaakseen joukkojen kulutuksen Venäjän valtion kasaamistarpeille. Jonkin aikaa Stalin yritti välttää tätä logiikkaa. Hän liittoutui bolshevikkipuolueen oikeiston kanssa, joka puhui ’siirtymisestä sosialismiin etanan vauhdilla’ hyökkäämättä talonpojistoa vastaan. Mutta se tarkoitti, että se kasautuminen, mitä oli 1923-8, meni sosiaalipalveluihin, sivistykseen, maatalouteen ja ruokaan, eikä raskaaseen teollisuuteen. Vain vähän edistystä tapahtui noina vuosina Lännen kiinnisaamisessa.

Kansainvälisen jännityksen lisääntyminen 1927 osoitti tämän politiikan vaaran: ilman nopeampaa kasautumistahtia ei ollut keinoa (lukuunottamatta kansainvälistä vallankumousta, jonka Stalin oli jo sulkenut pois) puolustaa Venäjää. Stalinin oli pakko vaihtaa tyyliä ja seurattava politiikkaa, joka lähti suurkasautumisesta, piittaamatta Venäjän työläisten eduista, tai muutoin yksittäisen byrokraatinkaan eduista.

Valtio leikattiin siten irti sen alkuperäisestä yhteiskunnallisesta perustasta. Rankasti byrokratisoituneena se siirtyi selkeästi ottamaan itselleen roolin massiivisen pääoman kasaajana ensimmäisessä viisivuotissuunnitelmassa 1928-33. Se teki niin, koska paine maailmanimperialismin taholta oli kasvanut.

Kuten Stalin sanoi 1931:

Ei, toverit, (…) tahti ei saa löystyä! Päinvastoin, meidän on kiihdytettävä sitä niin paljon kuin voimme ja mahdollisuutemme suinkin sallivat.

… Tahdin löysääminen merkitsee jälkeenjäämistä; ja jälkeenjääneet tulevat lyödyiksi. (…) me olemme viisikymmentä tai sata vuotta jäljessä kehittyneistä maista. Meidän on kurottava tämä rako kiinni kymmenessä vuodessa. Joko me teemme sen tai he murskaavat meidät.117

Viimeiset työläiskontrollin jäänteet tehtaissa lakaistiin pois. Reaalipalkat teurastettiin ja yleinen työtahdin nopeuttaminen toteutettiin. Talonpojat ajettiin väkisin mailtaan tehtaiden ruoaksi kaupunkeihin. Byrokratia aloitti siten massiivisen alkuperäisen pääoman kasaamisen. Tulokset olivat välittömät. Sijoitukset teollisuuteen kuusinkertaistuivat 1923-8 tasosta vuosina 1928-33, ja sen jälkeen kaksinkertaistuivat jokaisena seuraavista viisivuotiskausista.118

Kapitalististen tuotantosuhteiden alkaminen

Venäjällä kulutuksen alistaminen kasautumistarpeelle sai äärimmäisen muodon. Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman alusta alkaen pääoman kasautuminen imi yli 20 % kansantulosta, ja sen osuus kasvoi seuraavissa suunnitelmissa.119  Se oli enemmän kuin missään kehittyneessä kapitalistisessa maassa Venäjän ulkopuolella (mutta suunnilleen sama kuin USA:ssa ja Japanissa niiden vastaavassa vaiheessa), ja osoittaa selvästi, että tuo luonteenomaisin kapitalismin oire, pääoman kasautumisen dominointi yhteiskunnassa, oli täyteen muotoonsa kehittynyt tuon ajan Venäjällä.

Kasaaminen kuluttamisen sijasta tuli siten tuotannon tavoitteeksi Venäjällä. Toimimalla pääoman kasautumisen asiamiehenä byrokratia nousi kollektiiviseksi kapitalistiksi samaan tahtiin kuin itse talous sai samat piirteet kuin jättiläisyritykset Lännessä, jota vastaan Venäjä kilpaili.

Byrokratian ulkomaankaupan monopoli mahdollisti sille Venäjän sulkemisen hintakilpailun ulkopuolelle. Mutta strateginen ja sotilaallinen kilpailu hallitsivat täydellisesti Venäjän pääoman muodostumisprosessia siitä alkaen, kun kasautumisesta tuli byrokratian pääasia 1928. Viisivuotissuunnitelmien alusta alkaen aseistautuminen hallitsi kasautumisprosessia. Esimerkiksi koneenrakennusalan tehtaissa, jotka lienevät kasautumisen kehittymisen paras osoitin, jo vuoteen 1932 mennessä sotatarviketehtaat vastasivat jo 46 % käytetystä raudan ja teräksen kokonaismäärästä. Vuoteen 1938 mennessä luku oli noussut huimaavaan 94 %:iin120  ja itse asiassa kaikki muu koneenrakennus oli lakannut!

Toista maailmansotaa edeltävänä aikana kasautumista dominoi strateginen ja sotilaallinen kilpailu Lännen kanssa. Vielä enemmän se piti paikkansa Venäjällä sodan jälkeen. Vuosina 1950-65 aseistukseen käytettiin noin kaksi kertaa suurempi osuus kansantulosta kuin 30-luvulla, vaikka kokonaistulon osuus, joka kasattiin talouden kautta, pysyi suhteellisen muuttumattomana.121  Tämän vaikutus oli, että aseet vastasivat suoraan kahta kolmasosaa kaikesta tuona kautena kasatusta pääomasta.122

Vuodesta 1928 lähtien, sen lisäksi että kulutus on ollut kasautumiselle alisteista, tämän syyt voidaan löytää maailmankapitalismin kilpailullisesta ja pakottavasta rakenteesta, joka on pääsyynä Venäjän tendenssiin kasata kasaamisen vuoksi. Siksi byrokratiaa eivät pakota kasaamaan sen halut, vaan maailmankapitalismin logiikka.

Venäjän yhteiskunnan dynamiikka ympäröivän maailman määräämänä

Periaatteessa Venäjä on kuin suuri tehdas, ja vaikka se olisikin ollut umpiossa, jossa kapitalismin lait olisivat lakanneet vaikuttamasta siihen, tämä ei selvästikään ole nykytilanne. Sen tosiasiallinen käyttäytyminen perustuu siksi samoihin lakeihin, jotka koskevat muidenkin yritysten toimintaa. Tietysti tiedämme, että kun yrityksistä tulee erittäin suuria ja ne lähenevät valtiota, meidän on modifioitava noita lakeja. Modifikaatiot tapahtuvat kuitenkin alkuperäisten lakien pohjalta ja siksi ne säilyttävät aina alkuperäiset tendenssinsä ja ristiriitansa, vaikka sitten vääristyneessä muodossakin.

Kaikki tämä on toinen tapa sanoa sama, minkä totesimme alussa, eli että kapitalismi on jatkuva liikeprosessi, ei muuttumaton esine. Me tunnistamme sen sisäisistä tendensseistään, dynamiikastaan. Siksi me pidämme Venäjän Lännen kanssa tapahtuvaan kilpailuun perustuvaa kasaamista kasaamisen vuoksi avaimena muutoksien selittämiseen sen sisäisessä rakenteessa eikä päinvastoin.

Marx itse argumentoi samalla tavalla analysoidessaan Amerikan 1850-luvun plantaasiorjavaltioiden taloutta. Jos katsomme pelkästään plantaasien sisäistä toimintaa, siitä voidaan tehdä yksinkertainen johtopäätös. Plantaasilla ei ole sisäisiä työmarkkinoita, eivätkä orjanomistajat osta työvoimaa sen sisällä. Muualla Marx oli selittänyt, että kapitalismin olemassaolemiseksi täytyi olla niin, ’että työvoiman omistaja myy työvoimansa vain määräajaksi, sillä jos hän myy sen summakaupalla, kerta kaikkiaan, niin hän myy itsensä, muuttaa itsensä vapaasta orjaksi, tavaranomistajasta tavaraksi. Henkilönä hänen täytyy alati suhtautua työvoimaansa omana omaisuutenaan ja siis omana tavaranaan, ja niin hän voi tehdä ainoastaan mikäli hän asettaa työvoimansa ostajan käytettäväksi aina vain väliaikaisesti, määräajaksi, siis työvoimaa myydessään ei luovu omistusoikeudestaan siihen’.123  Tästä seuraa, että pelkästään sisäisesti tarkasteltuina plantaasiorjavaltiot eivät olleet kapitalistisia.

Kuitenkin plantaaseja kokonaisvaltaisesti ja yhteyksissä muuhun maailmaan tarkastellessaan Marxilla ei ole epäilystä: ’emme ainoastaan nimitä Amerikan plantaasinomistajia kapitalisteiksi,’ hän sanoo meille, ’vaan… he myös ovat niitä’.124  Tämä siksi se, että ’neekeriorjuus edellyttää palkkatyötä, ja jos muita, vapaita valtioita, joissa palkkatyö vallitsi, ei olisi ollut sen rinnalla, jos sen sijaan neekerivaltiot olisivat olleet eristettyinä, olisivat kaikki yhteiskunnalliset olot siellä muuttuneet heti esisivistyksellisiksi muodoiksi.’125 

Marxin menetelmä on tässä varsin selkeä. Katsottuna sinällään orjavaltioilta puuttuu oleellinen kapitalismin aspekti. Mutta pakottavan maailmantalouden kontekstissa asetelma muuttuu. Pinnalla ei ole vapaata palkkatyötä, mutta koska plantaasinomistajien on kilpailtava esimerkiksi Egyptin puuvillaa tuottavien tilanomistajien kanssa Britannian markkinoilla, heidän on riistettävä orjiaan tietyssä määrin, koneistettava jne. Siksi ulkoinen kilpailu, ja vain ulkoinen kilpailu, pakottaa plantaaseihin kapitalistisen dynamiikan ja orjille tarpeen tuottaa lisäarvoa omistajille.

Marxille ei koskaan tullut kysymykseenkään täysin erillisten lakien etsiminen selittämään Etelän orjavaltioiden taloutta; riitti, kun osoitti, että siitä huolimatta, että plantaasinomistaja ei ole palkannut työvoimaa, vaan ostanut välittömän tuottajan ’kaikkineen’, plantaasien oli toimittava kuten minkä tahansa pääomayksikön, koska oli olemassa kilpailevien kapitalistien ulkoinen pakotus.

Aivan sama metodologia paljastaa Venäjän byrokratian kapitalistisen luonteen. Tietenkään Venäjän työläiset eivät ole orjia; he saavat palkkansa ruplina; heillä on jonkinlainen valinnanvara, missä yrityksessä he työskentelevät, ja he voivat – tietyissä rajoissa – käyttää palkkansa hankkiakseen haluamiaan hyödykkeitä. Siitä huolimatta, jos ’Venäjä Oy’ on oleellisesti yksi ainoa yritys, niin valtio vastaa kaikista työläistensä ylläpitokustannuksista kaikissa tarkoituksissa syntymästä kuolemaan ja saa vuorostaan kaiken hyödyn heidän työtoiminnastaan. Tässä mielessä plantaasinomistaja ja Venäjän byrokratia ovat verrattavassa asemassa. Venäjästä ei tee osan kapitalistista maailmanjärjestelmää se, että työläiset saavat palkkaa tai voivat siirtyä yhdeltä valtion sektorilta toiselle, vaan pikemminkin se, että Venäjän byrokratian on pakko riistää heitä tietyssä määrin, nykyaikaistaa tehdasta ja laitteistoa, jolla he työskentelevät, kasata pääomaa, jakaa työläisiä yhdeltä sektorilta toiselle, ja sen on pakko tehdä näitä asioita, siihen suuntaan ja siinä määrin kuin se tekee, vain, koska ympäröivän maailman kilpailu pakottaa siihen.

Käyttöarvot ja vaihtoarvot Venäjällä ja Lännessä

Ero Etelän orjanomistajien ja tämän päivän Venäjän byrokratian välillä on tietysti se, että edellinen myi suurimman osan tuotannostaan maailmanmarkkinoille, kun taas ulkomaankauppa Venäjällä muodostaa vain pienen osan kokonaistuotannosta (ja määrä, joka myydään SEV:n ulkopuolelle on vieläkin pienempi, alle 5 % kokonaistuotannosta).

Tällainen keskitetysti johdetun sisäisen talouden ja alhaisen ulkomaankaupan tason yhdistelmä on saanut monet ihmiset väittämään, ettei Venäjä varsinaisesti ole osa kapitalistista maailmaa. He väittävät, ettei Venäjä voi olla kapitalistinen, koska talouden sisäinen organisaatio ei perustu tavaroiden kilpailuun markkinoilla. Yritykset tuottavat keskusviranomaisen antamien ohjeiden mukaisesti. Siksi, määritelmällisesti, nuo yritykset eivät tuota tavaroita eikä Venäjä voi olla kapitalistinen.

Marx sanoo, että sellaisten tavaroiden tuottaminen, joita ei vaihdeta toisiin tavaroihin markkinoilla, on käyttöarvojen, ei vaihtoarvojen tuotantoa: ’Tullakseen tavaraksi tuotteen täytyy vaihdon kautta siirtyä toiselle, jolle se on käyttöarvo.’126  Siksi väitetään, ettei Venäjä voi olla kapitalistinen.

Miten meidän tulisi arvioida näitä väitteitä?

Ensiksikin meidän olisi huomattava, että tärkeä syy, miksi ulkoisella kaupalla on niin pieni osuus Venäjällä, on että se on niin suuri maa. Kuten USA:n, sen ulkomaankaupan osuus koko tuotannosta on paljon pienempi kuin pienillä mailla.

Esimerkiksi Itä-Saksa, jonka yhteiskunnallistaloudellinen rakenne on enemmän tai vähemmän samanlainen kuin Venäjän, käy kauppaa huomattavasti suuremmalla osuudella koko tuotannosta kuin USA tai Venäjä.

Meidän olisi niinikään huomattava, että jos väite olisi oikea, suuri osa tuotannosta Lännessäkään ei olisi kapitalistista. Olemme jo maininneet läntisten talouksien laajat valtionsektorit, jotka kukoistivat 40-luvulta 70-luvulle, mutta sen lisäksi huomattava osa ’yksityistä’ teollisuutta on tuottanut vain valtiolle – tienrakennus ja asefirmat esimerkkeinä. Ja totaalisen sodan kaudella 1940-45 sekä tuotannon palkkojen, hintojen sekä tuotannon lajien, määrien ja tuottajien valtiollinen valvonta Britanniassa ja Saksassa, jotka ovat Lännen kapitalististen kansakuntien arkkityyppejä, oli paljon kokonaisvaltaisempaa, kuin mikä on normi tämän päivän itäblokin valtioissa.

Lisäksi yksityistä sektoria Lännessä hallitsevat lisääntyvässä määrin jättiläisyritykset: tänään Britanniassa sata yritystä, joita liittävät toisiinsa keskinäiset johtajuudet, valvoo puolta yksityisen sektorin tuotannosta.

Niin valtion sektorin kuin jättiläisyritysten sisällä yksittäiset tuotantoyksiköt eivät pääasiallisesti tuota markkinoille, vaan sen sijaan saman yrityksen muille lohkoille, etukäteen annettujen ohjeiden mukaisesti. Yksittäinen tehdas saattaa hyvin tuottaa tavaroita vaihdon sijaan saman ryppään toisten tehtaiden käytettäväksi. Silti pitkän päälle kaikilla tehtaan sisäisen tuotannon vaiheilla on taipumus noudattaa kapitalismin lakeja.

Yksittäisellä kapitalistilla on paine toteuttaa kapitalismin lait omassa tehtaassaan, vaikka tehtaan sisällä onkin suunnittelua, maksimoidakseen voittonsa. Vaikka työläiset yhdessä osassa tehdasta tuottavat käyttöarvoja eivätkä vaihtoarvoja työläisille toisessa osassa tehdasta, heidän tuotantoaan säätelevät samanlaiset seikat, kuin jos he tuottaisivat tavaroita markkinoille. Tehtaan ja muun talouden ulkoiset suhteet muuttavat tehtaan sisäisen tuotannon eri vaiheet kapitalistisen tuotannon vaiheiksi.

Samat seikat koskevat jättiläisyritysten toimintaa. Vaikka valtavat alueet niiden toiminnasta ovat suunnitelmallisia ja varsin kaukana markkinoista, viime katsannossa niiden kilpailu muiden yritysten kanssa takaa kapitalististen lakien pääsyn voitolle.

Tuotanto valtion sotilaallisiin tarkoituksiin ei eroa laadullisesti tästä. Vaikka kyseessä olevia tuotteita ei koskaan vaihdeta kilpailumarkkinoilla (Britanniassa vain 10 % aseista myydään muille kuin Britannian hallitukselle), ne, jotka suunnittelevat tuotantoa, joutuvat silti sopeuttamaan sen kapitalismin lakeihin. Tavallisesti he tekevät tämän käyttämällä erilaisia asesektorin ja muiden sektoreiden suoritusten, kulujen jne. vertailemismenetelmiä. Tällaisten mittausten perusteella valtio suostuu siihen, että aseparonit saavat tietyn tasoisen korvauksen.

Siispä vaikka aseyhtiöt kilpailevat harvoin markkinoista kenenkään kanssa, niiden on toimittava ikäänkuin ne niin tekisivät. Kapitalismi jatkaa olemassaoloaan, vaikka valtion byrokratia korvaakin markkinoita.

Jokaisessa tapauksessa sisäisesti käytettävät mekanismit ovat samankaltaisia. Työvoimaa on riistettävä yhtä tehokkaasti kuin kilpailija tekee; tuottavuutta on jatkuvasti kohotettava. Vaikka yksittäinen yritys tai maa voi suunnitella operaationsa, tuon ’suunnitelman’ sisältö riippuu sen suhteesta sen kilpailijaan: jos se ei pysty vastaamaan kilpailijansa riistoasteen lisäykseen tai teknologiseen edistykseen, se on vaarassa. Se mikä määrittää jokaisen maan, kuten jokaisen yrityksenkin sisäisen organisaation, on sen suhde kokonaisjärjestelmään sen itsensä ulkopuolella.

Siksi USA:n talouden tämän päivän valtava asesektori on kapitalistinen sektori: sen on verrattava tuottavuuttaan, teknologian tasoaan ja työvoimakustannuksiaan muihin länsimaihin ja Venäjän talouteen Euroopan ja Japanin kanssa käytävän taloudellisen ja Venäjän kanssa käytävän sotilaallisen kilpailun vuoksi.

Sama koskee Venäjän taloutta kokonaisuudessaan. Jos sitä hallitsee asetuotanto (kuten olemme yllä osoittaneet), silloin sitä hallitsee sen suhde Venäjän ulkopuoliseen tuotantoon. Venäjän hallitsijoille ei ole merkitystä, kuinka monta abstraktista käyttöarvoa he pinoavat, vaan kuinka nämä käyttöarvot vertautuvat niihin käyttöarvoihin, jotka Amerikan asetalous on pinonnut.

Mutta kun näitä kahta käyttöarvopinoa mitataan suhteessa toisiinsa, ne lakkaavat olemasta vain käyttöarvoja. Ne alkavat käyttäytyä kuin vaihtoarvot: niiden arvo ei enää riipu niiden todellisista ominaisuuksista, vaan niiden suhteesta tuotantoon koko maailmanjärjestelmässä.

Ne asiat, jotka huolettavat Venäjän hallitsijoita, osoittavat, kuinka heidän laskelmansa tuollaisista seikoista hallitsevat heitä yhtä paljon kuin mitä tahansa läntistä suuryritystä. Kun he puhuvat kasvuvauhdista, kyse on kasvuvauhdista suhteessa länteen. Heitä ei huoleta työn tulos sellaisenaan, vaan työn tuottavuus suhteessa Länteen. Heitä vaivaa matala innovaatiotaso, taaskin verrattuna Länteen.

Avainalueet taloudellisessa päätöksenteossa, joka vaikuttaa työläisiin, on tehty samankaltaisten laskelmien mukaan, jotka pätevät Lännessä: kuinka eri sektoreiden kannattavuutta voidaan parantaa? Kuinka työläiset voidaan suostutella hyväksymään leikkaukset työvoimassa ja lisääntyvä tuotanto vastineeksi enemmästä palkasta? Mikä palkkataso tarvitaan takaamaan, että työläiset tuottavat mahdollisimman suurella nopeudella? Lännen kanssa vallitseva kilpailusuhteen seuraukset ovat väistämättömät.

Marx siirtyy yksittäisen tavaratuotannon analyysistä Pääoman I osassa kapitalismin dynamiikkaan, kasautumiseen, loppua kohti. Tämä artikkeli alkoi osoittamalla, että niin Venäjällä kuin Lännessäkin kaikki on alistettu kasautumiselle. Nyt voimme nähdä, että kasautuminen on vuorostaan tulosta kilpailusuhteesta Venäjän hallitseva luokan ja sen kilpailijoiden välillä, mikä muuttaa Venäjän teollisuuden tuotoksen kokonaisuudessaan tuotannoksi, jota hallitsee oleellisesti kapitalistinen vaihtoarvon kriteeri.

Valtiokapitalismin ristiriidat

Jos Venäjä on taloudellisesti ottaen kuin valtava yritys, tuttujen kapitalismin ristiriitojen on ilmettävä sielläkin. Se merkitsee, että ennemmin tai myöhemmin voiton suhdeluvun on pudottava.

Lännessä tämä on aikaisemmin merkinnyt laman alkua. Investoinnit lakkaavat, kysyntä vähenee, ylituotanto alkaa, ja sitten pääoma-arvot romahtavat. Kriisin takia heikoimmat pääomayksiköt menevät vararikkoon ja vahvemmat pääomayksiköt imevät ne tarjoushintaan. Tämä muuttaa pääoman rakennetta ja tekee sen toiminnan jälleen mahdolliseksi. Kun kilpailijat ovat konkurssissa ja pääoma-arvot paljon alempana, voiton suhdeluku toipuu väliaikaisesti ja sykli alkaa uudelleen.

Venäjällä ei ole mekanismia, joka kytkisi ylituotannon pääoman uudelleenjärjestämiseen. Tärkeimmät investointipäätökset tekee keskushallinto, eikä ole mitään keinoa, jolla päätökset tekevä byrokraatti automaattisesti muuttaisi niitä. Samoin tehtaanjohtajalle on sama, joutuvatko hänen tavaransa kulutukseen vai jäävätkö makaamaan varastoon, tai saatetaanko hänen uuden tehtaansa tilat valmiiksi vai jätetäänkö ne kesken. Tämä tuskin on merkki siitä, että Venäjän talous on kriisitön, täysin päinvastoin; se on selvä merkki siitä, että talous on pysyvässä kriisissä.

Läntisellä kapitalismilla on enemmän tai vähemmän tehokkaita mekanismeja kriisissä olevan pääoman uudelleen järjestämiseksi, mutta Venäjällä ei ole mitään sellaisia sisäisiä keinoja käytössään. Niinpä kasaantuminen tässä vaiheessa itse asiassa jatkuu edelleen, mutta se ei laajenna talouden käyttöarvojen kokonaismäärää. Se on saavuttanut pysyvän stagnaation vaiheen.

Vasta verrattain hiljan tästä on tullut tärkeätä. Viisikymmentäluvulle asti huonosti hyödynnettyä työvoimaa oli niin vapaasti saatavissa, että alkuperäinen kasautuminen saattoi jatkua ja imeä uusia investointeja tuottavasti. Siihen asti Venäjä saattoi jatkaa pääasiallisten kasautumisresurssiensa käyttämistä tuotantovälineiden laajentamiseen. Mutta koska kaikkien tuotantovälineiden on alkuvaiheen jälkeen annettava lisättävä kulutusvälineitä, tämä vain lykkäsi kriisiä. Se ei voi estää pysyvän stagnaation tilan syntymistä, mutta se voi lykätä aikaa, jolloin se tulee esiin. Maailman kapitalistisen järjestelmän paluu kriisiin 70-luvulla ei jättänyt Idän valtiokapitalistisia talouksia koskettamatta. Näyttö tästä on kiistaton. Sen voi nähdä laskevassa kasvuvauhdissa, laskevassa voiton suhdeluvussa, selvissä syklisissä tendensseissä, kasvavassa teknologiakuilussa ja valtavissa maksutaseen vajeissa, jotka ovat vaatineet valtavaa lainanottoa kansainvälisiltä lainamarkkinoilta. Kriisin vaikutukset itäblokin talouksiin ovat olleet todella vakavat.

Ensiksikin, jo ennen vuosien 1974 ja 1980 kriisejä paitsi Venäjän myös kaikkien muiden Itä-Euroopan valtiokapitalististen talouksien kasvuvauhdissa oli selvää ja jatkuvaa laskua.

Kasvuvauhti
Vuosi	1950-55	1955-60	1960-65	1965-70
Neuvostoliitto	11.3	9.2	6.3	4.0
Tsekkoslovakia	8.0	7.1	1.8	3.4
Puola	8.6	6.6	5.9	6.7
Bulgaria	12.2.	9.7	6.5	4.5

Vain Puola pystyi välttämään kriisin tuolla kaudella, mutta kärsi enemmän kuin mikään muu merkittävä kapitalistinen kansakunta, niin Idässä kuin Lännessä, kriiseissä 1974 ja etenkin 1980. Puola piti yllä kasvuaan lisäämällä massiivisesti kauppaansa Lännen kanssa, joka itse koki lyhyttä, mutta hyvin nopeata nousukautta 1971-73. Tuonti Lännestä kolminkertaistui 1970-73, ja vuoteen 1975 mennessä vain 45 % Puolan kaupasta oli muiden itäblokin maiden kanssa yhteenlaskettuna. Sitten tuli lama. Puolan vienti putosi, ja kasvua ylläpitävän tuonnin kustannukset nousivat.

Osallistuttuaan maailman nousukauteen Puolan byrokratiaa iskivät sen luomat inflaatiopaineet. Vuoteen 1975 mennessä Itä-Euroopan nettolainaus Lännestä kohosi 20 miljardiin dollariin, josta Puolan osuus oli silloin uskomaton 7 miljardia dollaria.127  Tämän velan hoito vei neljänneksen sen kaikista ulkomaantuloista. 128

Prosessi toistui paljon suunnattomammalla tavalla 1980 kriisissä. Mutta tällä kertaa uuden yli 20 miljardin dollarin velan hoito vei yli 90 % Puolan ulkomaantuloista ja tuotannossa tapahtui huomattava, ainakin 15 % lasku 1981.129

Vielä viime aikoihin asti Neuvostoliitolla on kuitenkin ollut liikaväestöä maaseudulla, ja siksi 1950-1970 se pystyi laajentamaan kaupunkien työvoimaa noin 4 % vuodessa. Vaikka työn tuottavuus pysyi ennallaan, se siis silti pystyi takaamaan vähintään 4 % kasvuvauhdin. Mutta tänään kaupunkien työväestö kasvaa alle 1 % vuosivauhdilla, ja siksi on tullut elintärkeäksi kohottaa tuottavuutta.130

Kuinka tärkeätä se on, käy ilmi siitä, että tänään Itä-Euroopan talouksien kasvuvauhti on suunnilleen sama kuin länsimailla (hiukan parempi kuin Britannialla ja hiukan huonompi kuin Japanilla), mutta ne voivat saavuttaa sen vain kaksinkertaisella investointitasolla.131 Tästä voisi olettaa, että voiton suhdeluku on karkeasti ottaen noin 50 % Lännessä vallitsevasta.

Venäjä on tänään enemmän kuin koskaan riippuvainen Amerikan vehnästä ja Euroopan ja Japanin korkeasta teknologiasta. Monet sen tärkeimmistä investointihankkeista ovat täysin sen omien teknologisten ja finanssiresurssien saavuttamattomissa ilman Lännen kumppanuutta. Venäjän valtiokapitalistinen hallitseva luokka on siten samojen voimien puristuksessa, jotka koskevat Länttäkin, ja yhä useammat sen toiminnoista vaikuttavat maailmanmarkkinoiden rytmiin tai kärsivät siitä.

Kuten Lännessäkin sosialismi voidaan saavuttaa Venäjällä vain työläisten vallankumouksella, joka tuhoaa täysin hallitsevan luokan vallan ja korvaa sen työläisten vallalla alhaalta käsin ja kansainväliseltä perustalta. Kysymys ei voi olla puolittaisista toimista eikä tuherretuista kompromisseista. Gorbatshovin Venäjä ei ole osittainkaan ’edistyksellinen’ muodostelma, ja sen hallitseva luokka on yhtä lailla sosialismin este Venäjän työläisille, kuin hallitsevat luokat ovat lännessä lännen työläisille.