|
Unkari: työläisneuvostot venäläistankkeja vastaan Mike Haynes Artikkeli on julkaistu aikaisemmin International Socialism -kirjasen numerossa 112.
”Kerro minulle, mitä ajattelet Unkarista, niin minä kerron, kuka olet,” sanoi eräs puolalainen kirjailija marraskuun lopussa 1956. Tehkäämme siis tässä hengessä julistus. Unkarin vallankumous 1956 oli autenttinen työväenluokan vallankumous. Siihen liittyi muitakin tekijöitä; vallankumoukset ovat monimutkaisia asioita. Unkarin vallankumouksen liikkeelle panevat voimat olivat kuitenkin työläisten ponnistukset. Ensiksi he perustivat kansanvallan elimet. Sitten he taistelivat laajentaakseen niitä puolustamaan Unkaria hyökkääviä neuvostojoukkoja vastaan, jotka lopulta tekivät mahdolliseksi sen, että János Kádárin nukkehallitus tukahdutti kapinan: Useimmat maakuntaneuvostoista ja pääkaupungin työläisneuvostoista alkoivat edustaa yhä enemmän asennetta, joka oli Unkarissa tuntematon: uskoa itsehallintoon, tai toisin sanoin, neuvostojen hallintoon sanan alkuperäisessä merkityksessä – kansan neuvostoihin, paikallisen vallan elimiin.1 Kapina ei silloin sopinut eikä sovi nytkään Washingtonin ja Moskovan, lännen ja idän konfliktiin. 7. marraskuuta, venäläisjoukkojen taistellessa unkarilaistyöläisiä vastaan Budapestissa, ryhmä taistelijoita Tuzoltó-kadulla nosti punaisen lipun lokakuun vallankumouksen kunniaksi, josta oli tuona päivänä kulunut neljäkymmentä vuotta. Tuo lepattava lippu, kuten muutkin noina epätoivoisina päivinä, oli merkki erilaisesta sosialismista ei vain Unkarissa, vaan koko maailmassa. Lippu oli moite neuvostoimperialismia kohtaan, joka oli noussut todellisen lokakuun vallankumouksen tuhkasta. Samasta syystä nuo liput eivät saaneet suurta suosiota lännessä. ”Emme halua kapitalismia emmekä stalinismia,” sanoi Budapestin yliopiston vallankumousneuvosto. Ja siinä on ongelma. Kun stalinismi ja Neuvostoliitto ovat mennyttä, kaikkialla on paine uudelleen tulkita menneisyys marssiksi läntiseen kapitalismiin. Niinpä työläisten rooli Unkarin vallankumouksessa on edelleen kiusallinen.2 Unkarin vallankumous Unkari oli vuonna 1956 pieni Euroopan maa, jossa asui noin 10 miljoonaa ihmistä. Oltuaan ennen keskeinen osa Itävalta-Unkarin valtakuntaa, se oli nyt kooltaan ja asemaltaan kutistunut kahdessa maailmansodassa ja niiden välisessä onnettomassa kaudessa, jona vallitsi autoritaarinen johto, sorto ja kehittymättömyys. Neuvostoarmeija miehitti sen toisen maailmansodan lopussa ja liitti kylmän sodan alkaessa neuvostoblokkiin. Moskovan kannalta Unkari oli etulinjassa Natoa vastaan lännessä. Washingtonin kannalta unkarilaiset olivat yksi Moskovan ”vangituista kansoista”, pelinappula oteltaessa asemista, mikä luonnehti koko kylmän sodan kautta. Vuoden 1956 tapahtumat eivät kuitenkaan juontuneet suoraan geopoliittisesta kilpailusta. Ne olivat tulosta siitä tavasta, jolla kylmän sodan paineet tulivat esille sisäisesti taloudellisina, sosiaalisina ja poliittisina ristiriitoina. Itä-Euroopan järjestelmät sanoivat olevansa sosialistisia, mutta niitä ajoi eteenpäin kilpailuhenkinen teollistaminen, jossa voimavarat kasaamiseen puristettiin väestöstä käyttämällä kaikkea tarvittavaa sortoa.5Paine joukkoja kohtaan oli kuitenkin niin voimakasta, että se alkoi vaikuttaa kielteisesti, ja Stalinin kuoleman jälkeen 1953 hänen seuraajansa antoivat merkkejä tietystä höllentämisestä. Ristiriitaiset viesti, linjanmuutokset ja tunnustukset aiemmasta sorron hirvittävästä tasosta – mikä huipentui Stalinin toiminnan tuomitsemiseen Venäjän uuden johtajan, Nikita Hruštševin ”salaisessa puheessa” helmikuussa 1956 – avasi tilaa uudelle, joskin vielä varovaiselle, tyytymättömyyden esiintuomiselle. Unkarissa Mátyás Rákosin, ”Stalinin parhaan unkarilaisen opetuslapsen”, Moskova syrjäytti ja nosti tilalle Imre Nagyn, lojaalin, mutta uudistusmielisen ”stalinistin” vuonna 1953. Nagy ei kuitenkaan pystynyt lujittamaan otettaan ja voimatasapainon muuttuminen Moskovassa antoi Rákosille tilaisuuden palata vuonna 1955 ja erottaa Nagyn kommunistisesta puolueesta.6Muutospaineelle sokeana Rákosin voitto jäi lyhytaikaiseksi. Hruštševin salaisen puheen jälkeen Rákosi sai huomata Moskovan tuen jälleen hupenevan – Hruštšev puhui myöhemmin ”siitä idiootti Rákosista”. Kotimaassa kuohunta Unkarin kommunistisessa puolueessa heijastui valtavissa ja suosituissa väittelyissä, joita järjesti Petöfi-kerho – alunperin puolueen nuorison näyttämö. Järjestelmän arvostelijat saivat rohkeutta Puolan tapahtumista, kun kesäkuussa 1956 Poznanissa syntyi työläisten lähestulkoon kapina hallitusta vastaan.7Moskova syrjäytti Rákosin (hän piti nyt itseään ”Itä-Euroopan stalinistisen kauden viimeisenä mohikaanina”) 18. heinäkuuta eikä korvannut häntä Nagyn kaltaisella uudistajalla, vaan toisella miehellä, joka samaistui vanhaan stalinismin kauteen, Ernö Geröllä.8Samalla lisääntyneet paljastukset monista stalinismin uhreista Unkarista, huomatuimpana László Rajk, johtava kommunistiministeri, joka teloitettiin petturina ja vakoilijana vuosien 1949-50 vainoharhaisuudessa, kannusti uhmaa edelleen. Uusi pääministeri, Hegedüs, sanoi, että ”nyt suuri osa tiedotusvälineistä ei ole enää puolueen valvonnassa”.9Unkarin johto joutui suostumaan Rajkin ruumiin seremoniallisiin uudelleen hautajaisiin 6. lokakuuta ja se johti spontaaniin mielenosoitukseen, jossa tuettiin muutosta. ”Rajkin jäännösten uudelleen hautaaminen oli voimakas isku puolueen johdolle, jonka arvovalta ei siihen mennessäkään ollut suuri,” Gerö sanoi Neuvostoliiton suurlähettiläälle, Juri Andropoville.10 Todellinen räjähdys tapahtui vain kaksi viikkoa myöhemmin, 23. lokakuuta. Opiskelijat olivat kutsuneet koolle mielenosoituksen tukeakseen Puolaa, jossa uudistajien hallitus näytti asettuvan Moskovan ankaraa poliittista ja sotilaallista painostusta vastaan. Mielenosoitus toi kuitenkin heti kymmeniä tuhansia ihmisiä kaduille. Hallitus tunsi kansan raivon täyden voiman, kun vihattu valtion salainen poliisi, 50 000 miehen AVH, ampui väkijoukkoon. Kapina eteni kolmessa vaiheessa. 23.-28. lokakuuta vallitsi epäjärjestys mielenosoitusten levitessä ja vanhan vallan alkaessa hajota. ”Demokraattinen myrsky…raivoaa täydellä voimalla,” kirjoitti eräs unkarilaislehti tuolloin.11Tuossa myrskyssä aloite siirtyi kaduille ja tehtaisiin. ”Oppositio (puolueen sisällä) ”valmisteli” vallankumousta, mutta silti kukaan ei ollut niin hämmästynyt sen puhkeamisesta kuin se”, kirjoitti Sándor Fekete eräässä varhaisessa osanottajaselostuksessa.12Venäläisjoukot yrittivät alunperin tulla Unkarin johdon avuksi, mutta ne vedettiin pois kapinan voimistuessa. Nagysta tehtiin pääministeri, mutta hän joutui heti kansan mielialojen yllättämäksi. 29. lokakuuta — 3. marraskuuta saatiin aikaiseksi alhaalta käsin tietty järjestys. Nagy vastasi lopulta kansan vaatimuksiin ja ilmoitti linjan muutoksista, jotka oli tähdätty demokratisointiin ja Moskovan otteen heikentämiseen. Hän ei kukaan muukaan Unkarin johdossa ei kuitenkaan pystynyt antamaan Moskovalla lupausta alhaalta nousseen kuohunnan hillitsemisestä. Venäjän johdolle pelko Unkarin menettämisen seurauksista ja siitä, kuinka kapina oli nousemassa alhaalta, oli liikaa. 4. marraskuuta vallankumous astui kolmanteen ja pisimpään vaiheeseensa. Moskova oli jo tullut siihen tulokseen, että venäläisjoukkojen vetäminen oli ollut virhe, ja uusia yksikköjä alkoivat saapua Unkariin 1. marraskuuta. Kuitenkin 4. marraskuuta ne hyökkäsivät Budapestiin ja muihin keskuksiin. Aseellista vastarintaa oli useita päiviä, mutta voimasuhteet olivat hyvin aseistettujen venäläisjoukkojen hyväksi. Nagy pakeni Jugoslavian lähetystöön ja myöhemmin hänet petettiin ja teloitettiin. Muita johtajat etsittiin ja pidätettiin; toiset pakenivat rajan yli länteen noin 200 000 muun kanssa (2 prosenttia väestöstä). Ne, jotka olivat kuolleet taistelussa venäläisiä ja Unkarin vanhaa hallitusta vastaan, haudattiin nimettömiin hautoihin. Vuodesta 1989 Unkarissa on tehty erittäin paljon heidän kohtalonsa selvittämiseksi, mutta nimi hautakivessä on mitätön muistomerkki, jos siinä prosessissa historialta jää kätköön se, minkä puolesta ihminen kuoli. Työläisneuvostot, joita perustettiin 23. lokakuuta alkaen, jatkoivat nyt vastarintaa miehitystä kohtaan joulukuuhun asti, jolloin laajat pidätykset ja tukahduttaminen viimein voittivat vastarinnan. Tässä, näiden neuvostojen roolissa, me näemme vuoden 1956 todellisen luonteen yhteiskunnallisena vallankumouksena, ja juuri sen nykyiset arviot haluavat kovasti haudata.13Mutta ennen kuin perehdymme tarkemmin työläisneuvostoihin, kannattaa puhua hieman vuoden 1956 katutaisteluista. Kaduilla taisteleva kansa: ensimmäinen kierros 23. lokakuuta ja sitä seuraavina päivinä Unkarin vallankumouksen näkyvin piirre olivat katutaistelut. Vallankumouksen syntymiseksi on valtiovallan heikennyttävä riittävästi, että väkivaltakoneisto joutuisi sekaannukseen. Näin tapahtui Unkarissa. 23.-24. lokakuuta paniikki Budapestin johdossa oli niin suurta, että jotkut pakenivat “kellaribunkkereihin, jotka eivät soveltuneet mihinkään työhön”, kertoivat eräät Neuvostoliiton politbyroon jäsenet, jotka olivat paikalla.14Tavallinen poliisi osoittautui voimattomaksi, ja Budapestissa huomattava 1200 poliisin joukko Budapestin poliisipäällikön, Sándor Kopáscin, johdolla loikkasi mielenosoittajien puolelle.15Armeijakin oli hajaannuksessa. Ainoa merkittävä yksikkö, joka alunperin totteli käskyjä tukahduttaa mielenosoitukset, oli Kolmas armeijakunta, jonka komentaja pakotti miehensä liikkeelle ja jopa pommitti mielenosoittajia ilmasta Tiszakécskessä ja Kecskemétissä ennen kuin katsoi paremmaksi luopua ja paeta venäläisten turviin. Useimmat armeijan yksiköt ottivat hyväntahtoisen neutraalin kannan. Joskus ne puuttuivat asiaan saadakseen valtion turvallisuusjoukot lopettamaan tulituksen. Silloin tällöin yksiköt, samoin kuin yksittäiset sotilaat, siirtyivät suoraan mielenosoittajien puolelle. Tärkein ryhmä, joka puolusti valtiota, oli siten vihattu valtion turvallisuuselin AVH. Sen eristyneisyyden vuoksi Gerö kutsui neuvostojoukot tueksi myöhään 23. lokakuuta. Noin 31 000 miestä välittömästi käytettävissä ja noin 1100 panssarivaunua ja ilmavoimaa tukena, se oli valtava voima. Useimmissa maakunnissa, joissa oli myös jonkin verran venäläisjoukkoja, Unkarin turvallisuusjoukot lyötiin pian, mielenosoittajien ampumisista huolimatta. Yhteenotto Budapestissa vaati enemmän uhreja. Parhaimmillaan ehkä 15 000 mielenosoittajaa, jotka olivat aseistautuneet kodinturvajoukoilta, poliisilta tai armeijalta otetuin tai saaduin asein, kohtasivat hajoavan AVH:n ja Venäjän armeijan. Taistelu oli kiivasta muutamissa avainpaikoissa, mutta sekä AVH että venäläiset olivat epävarmoja siitä, mitä tuli tehdä. Venäläisten saamat käskyt olivat sekavia. Tavalliset sotilaat hämmentyivät pian tajutessaan olevansa tavallisia unkarilaisia vastassa. Veljeilyä esiintyi. Jännite nousi korkealla 25. lokakuuta, kun umpimähkäinen ammunta johti useisiin kuolemiin Unkarin parlamentin luona. 26.-28. lokakuuta radikalisoituminen ja polarisoituminen jatkuivat, kuten myös venäläisten kova reaktio – ”yksittäisiin laukauksiin me vastasimme yhteislaukauksin”, sanoi yksi neuvostoliittolaisista komentajista.16Juuri tässä vaiheessa Nagyn onnistui saada aikaan tulitauko ja ilmoittaa, että neuvostojoukot vetäytyisivät Budapestista. Monet toivoivat, että siitä alkaisi vetäytyminen sovussa koko Unkarista. Budapestista oli näyttöä, että suuresta osasta katutaistelua vastasivat nuoret, jopa koululaiset. Taistelijat tapasivat muodostaa itsenäisiä ryhmiä usein avainhenkilöiden ympärille, joista joillain saattoi olla hämärä menneisyys, vaikka väitteitä ja vastaväitteitä on vaikea erottaa. Olisi kuitenkin väärin liioitella tätä. ”On liikuttavaa, että juuri Ferencvárosin huligaanit loivat tyhjästä etiikan vallankumouksen aikana,” sanoi eräs opiskelija tuolloin.17Oli selvää, että käynnissä oli laaja radikalisoitumisprosessi. Vähäisin esimerkki ei ollut rooli, jota eversti Pál Maléter esitti. Hänestä tuli ”vallankumouksen suosituin sankari”, mistä hän maksoi hengellään Kádárin hallituksen teloittamana. Maléterilla oli ollut erikoinen ura sotaa edeltäneen diktaattori Horthyn henkivartijasta venäläisten kouluttamaksi partisaaniksi taistelussa natseja vastaan ja sitten uuden armeijan johtohenkilöksi. Hän yritti ensin esittää puolueetonta osaa, kun hänet lähetettiin auttamaan Kiliánin parakkeja, mutta vetosi sitten puolustusministeriöön neuvostojoukkojen vetämiseksi, että jännitystä saataisiin vähennettyä ja ihmishenkien menetykseltä vältyttäisiin. Kun tästä kieltäydyttiin, hän tunnetusti siirtyi vallankumouksellisten puolelle: ”Minun on ilmoitettava teille, että ammun ensimmäistä neuvostopanssarivaunua, joka lähestyy Kiliánin parakkeja”.18 Työläisneuvostojen nousu Näiden taisteluiden aikana suurin osa Budapestia oli lakannut työstä ja sitä tukivat lisääntyvät lakot muualla maassa. Uusi komiteoiden ja neuvostojen verkosto alkoi muodostua. Vuoden 1917 kaiut ovat selviä. Jotkut näistä uusista muodoista olivat tehdaskomiteoita. Ne taas linkittyivät vallankumouksellisiin (joskus valtakunnallisiksi kutsuttuihin) neuvostoihin tai komiteoihin. Pienemmillä paikkakunnilla paikalliset alueeseen perustuneet neuvostot muodostettiin kuitenkin suoraan. Malli ja nimet ovat usein hämääviä, koska toisin kuin Venäjällä 1917, täällä ei ollut aikaa laatia hiotumpia järjestäytymisen muotoja. Se ei kuitenkaan vähennä näiden neuvostojen keskeistä roolia tai niiden saavutuksia lyhyessä ajassa. ”Ilman niiden poliittista painetta,” kirjoittavat György Litvánin toimittaman arvovaltaisen unkarilaisarvion kirjoittajat, ”Nagyn hallitus olisi luultavasti jäänyt puolitiehen”.19Merkitys kuitenkin ylittää tuon välittömän poliittisen dynamiikan, minkä vuoksi ne ovat edelleenkin niin kiisteltyjä ja miksi konservatiivisempien arvioiden on niin vaikea sulattaa niitä. Budapest oli työläisneuvostoliikkeen keskus. Se oli aikoinaan ollut suuren valtakunnan kakkoskaupunki, nyt se oli pienen maan ylisuuri pääkaupunki, jossa asui yli viidesosa Unkarin väestöstä. Yli puolet maan teollisuustuotannosta ja 46 prosenttia sen teollisuustyöläisistä oli täällä. He olivat keskittyneet konepajoihin, kemiantehtaisiin sekä kulutustavara- ja elintarviketeollisuudessa. Täällä oli myös merkittävä osa Unkarin rakennus- ja kuljetustyöläisistä. Teollisuus oli jakautunut kaupungissa epätasaisesti. Kaksi keskittyneintä aluetta olivat Újpestin kaupunginosa pohjoisessa ja Csepelin saari Tonavassa etelässä, pitkään teollisuusalue, joka toimi raudan, koneenrakennuksen, paperin ja öljyn parissa. Kaupunki, jonka Tonava jakaa, oli Pestin puolella teollistuneempi kuin Budassa, joka oli kehittynyt imperiumin keskiluokalle ja jossa nyt asuivat monet niistä, jotka olivat pärjänneet hyvin Rákosin kaudella. Budapestin ensimmäinen työläisneuvosto perustettiin 23. lokakuuta Újpestin alueella Egyesült Izzón (Yhtynyt Lamppu) tehtailla, joissa työskenteli noin 10 000 ihmistä.20Päivää myöhemmin tehdaskomiteat ja työläisneuvostot levisivät useimpiin kaupungin tehtaista ja kaupunginosista. 29.-30. lokakuuta kaupunginosien työläisneuvostoja alettiin luoda alueille, joille suurimmat tehtaat olivat keskittyneet – Újpestiin, Óbudaan, Angyalföldiin ja Csepeliin. Sitten 31. lokakuuta Budapestin työläisneuvostojen parlamentti kokoontui ja edustajat 24 tehtaasta pyrkivät luomaan uuden järjestyksen keskenään. Monet ainekset tästä järjestyksestä jäivät epäselviksi, mutta useimpia kommentaattoreita ovat yllättäneet vaatimusten hiottuus. Edustajat julistivat:
Neuvostot pitivät huolta myös poliittisesta tilanteesta ja vaativat useita demokratisointitoimia, ja ennen kaikkea venäläisjoukkojen vetämistä. Tässä prosessissa stalinistisen vallan vanhat välineet vain sysättiin syrjään. Kommunistinen puolue ja viralliset ammattiliitot, kaksi välinettä alistaa työväenluokkaa ja edistää kasautumista, marginalisoitiin. Lomax kirjoittaa: ”Kun hallitus, kommunistinen puolue ja keskusammattiliitto paria päivää myöhemmin yrittivät vuorostaan perustaa työläisneuvostoja [epäonnistuneessa yrityksessä johtaa niitä, MH], ne vain tunnustivat virallisesti jo tapahtuneen tosiasian”.22Työläisneuvostojen maantiede Budapestin ulkopuolella heijasti väistämättä Unkarin teollisuuden maantiedettä, vahvimpien ollessa pohjoisessa ja heikoimpien etelän maanviljelystasankojen pikkukaupungeissa. Mutta kuten Peter Fryer, Britannian kommunistisen puolueen Daily Worker –lehden järkyttynyt, mutta rehellinen kirjeenvaihtaja, kirjoitti:
Radiokuuntelijat kuulivat Miskolcista seuraavan julistuksen 25. lokakuuta: ”Olemme saaneet tarpeeksemme! Tarpeeksemme tiettyjen johtajien autonomiasta! Mekin haluamme sosialismia, mutta omien erityisesti unkarilaisten olojemme mukaista, sellaista joka heijastaa Unkarin työväenluokan ja Unkarin kansakunnan etuja”.24Miskolc oli Unkarin toiseksi suurin kaupunki. Siellä asui vuonna 1956 noin 140 000 ihmistä ja se sijaitsi Budapestista koilliseen Borsodin piirissä, ”Unkarin suurimmalla yhtenäisellä teollisuusalueella”.25Koko alue oli ollut vuoden 1948 jälkeisen teollisuuden nopean laajenemisen keskus ja perustunut keskitettyyn investointiin raskaaseen teollisuuteen, sementti- ja tiilitehtaisiin sekä tekstiilitehtaaseen. Miskolcin laajetessa se sulautui Diosgyöriin, jossa oli ollut Unkarin ensimmäinen rautatehdas ja joka nyt oli tärkein rauta- ja teräskeskus sekä paikka, jossa oli suuria rautatiekalustoa ja turbiineja valmistavia konepajoja. Täältä me löydämme toisen suuren työläisneuvostokeskuksen vuonna 1956. Kun paikalliset opiskelijat muodostivat opiskelijaparlamentin, tehtaissa muodostettiin komiteoita ja sitten työläisneuvostoja. Asiat alkoivat liikkua eteenpäin 22. lokakuuta erilaisten komiteoiden muodostamisen ja sitten 24. lokakuuta ”työväenneuvoston” perustamisen myötä. Organisoituminen levisi tehtaiden sisällä ja välillä naapurikaupunkeihin. Hallituksen valta romahti paikallisesti Miskolcin joukkomielenosoituksessa 26. lokakuuta, kun 38 ihmisen uskotaan kuolleen valtion turvallisuusjoukkojen avatessa tulen, ja väkijoukon ottaessa kostonsa. Työläiset, opiskelijat ja ne joukot, jotka siirtyivät näiden puolelle, palauttivat pian järjestyksen Miskolciin ja Miskolcin radio saattoi ilmoittaa 27. lokakuuta, että ”Miskolc on ollut kaksi päivää työläisneuvoston ja opiskelijaparlamentin johdossa.” Teollisuusvyöhykkeen uudet neuvostot yhdistyivät muodostaakseen piirikunnan laajuisen Borsodin työläisneuvoston. Kun Budapestissa myöhemmin väitettiin, että kyseessä oli vastavallankumous, Borsodin piirikunnan työläisneuvosto sanoi vain: ”Teidän tarvitsee vain tarttua puhelimeen ja me olemme siellä kolmessa tunnissa, Ózdin, Diosgyörin ja Miskolcin työläiset, kaikki 20 000 ja aseissa”.26Budapestista pohjoiseen oli pienempi Salgótarjánin kaupunki. Siellä teollisuus perustui hiilelle, raudalle ja teräksellä, eikä siellä ollut yliopistoa. Kuka tahansa siellä lokakuun lopussa vieraillut olisi nähnyt kaupungin, jossa radikalisoituminen oli merkinnyt mitä rauhanomaisinta vallansiirtoa. 25. lokakuuta alkaneesta lakosta tuli yleislakko ja 27. lokakuuta pidettiin marssi kaupungin keskustaan. Paikallinen kommunistipuolue yritti johtaa työläisneuvostoliikettä, mutta se syrjäytettiin. Tuon kauden suhteellinen rauhallisuus oli kuitenkin pettävää, sillä seuraavassa vaiheessa Salgótarjánista tuli tärkeä vastarintakeskus venäläisten hyökkäystä ja Kádárin hallitusta vastaan. Gyorissä asui vuonna 1956 noin 70 000 ihmistä. Tonavan varressa, 130 kilometriä Budapestistä luoteeseen, Budapestista Wieniin vievän päätien varrella kaupungista oli kasvanut sotaa edeltäneen vaunutehtaiden sekä tekstiili- ja kulutustavarateollisuuden laajenemisen pohjalta. Lähellä oli Tatabányan hiilikaivoskaupunki ja pienempiä kaupunkeja, jotka perustuivat hiilen ja bauksiitin avolouhintaa. Tiettyä tyytymättömyyttä oli ilmennyt ennen 23. lokakuuta, mutta uutiset Budapestin tapahtumista johtivat 24. lokakuuta pieneen mielenosoitukseen, joka paisui pian. Illalla valtion turvallisuusjoukot avasivat jälleen tulen. Seuraavana päivänä tuhannet olivat kaduilla. Lakot laajenivat ja paikallinen valta romahti. 26. lokakuuta kaupungin laajuinen Kansallinen vallankumouskomitea muodostettiin ja seuraavana päivän Radio Vapaa Gyor ilmoitti, että ”kansallisia komiteoita ja työläisneuvostoja muodostettiin kaikkialla Gyorin ja Tatabányan välillä”. Gyorin neuvostosta tuli Unkarin länsipuolta edustamaan muodostetun Tonavan takaisen kansallisen neuvoston ydin. Näiden tapahtumien aikana valtion turvallisuusjoukot olivat esiintyneet toisessa verilöylyssä läheisessä Mosonmagyaróvárissa, missä 52 oli kuollut. Järjestys palautui vasta kuin Gyorin neuvoston valvomat paikalliset joukot riisuivat turvallisuuspoliisin aseista.27Työläisneuvostojen voima perustui täällä Gyorin tehtaisiin ja läheisiin Tatabányan ja Balinkan kaivoksiin. Gyorin kansallinen neuvosto paitsi julisti ohjelman, myös johti kaupunkia ja jopa neuvotteli jonkin aikaa paikallisten neuvostoliittolaisten sotilaskomentajien kanssa. Sen vaativin tehtävä oli kuitenkin selvitä eri poliittisten suuntausten kanssa Gyorissä. Ilmapiiri kaupungissa oli kuumentunut ja etenkin alussa oltiin turhautuneita Nagyn arkuuteen Budapestissa. Eräät oikeistovoimat yrittivät käyttää tätä hyödyksi, samoin kuin seikkailijat, jotkut Unkarin sisällä, toiset rajojen takaa. Oli useita tiukkoja vaiheita, ennen kuin paikallisen neuvoston johtajat pystyivät rohkaisemaan keskittymistä perustan rakentamiseen kehittämällä työläisneuvostoliikettä laajemmin Tonavan takaisella alueella. Etelämpänä Tonavan varrella, noin 60 kilometriä Budapestista, oli Sztálinváros (nykyään Dunaújváros). Se oli tarkoitettu Unkarin uuden teollisuuskehityksen mallikappaleeksi. 40-luvun lopulla se oli ollut vain suureksi kasvanut kylä, mutta keväällä 1950 alkoi Stalinin rauta- ja terästehtaiden ja päällepäin ”sosialistisen” malliyhteisön rakentaminen neuvostoliittolaisten insinöörien valvonnassa. Kyseessä oli Unkarin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman suurin projekti. Vuoteen 1956 tultaessa Sztálinvárosissa oli 30 000 asukasta ja kuten Venäjällä hyvinvointi oli pitkälti toisena terästuotannon vaatimusten jälkeen.28 Maan eteläosa oli suurimmaksi osaksi edelleen maatalousvaltaista. Siellä suuret kaupungit olivat olleet kaupan, hallinnon ja koulutuksen keskuksia, eikä niiden yhteiskunnalliseen rakenteeseen vaikuttanut niin paljon stalinistinen teollistaminen. Debrecen on Unkarin kolmanneksi suurin kaupunki ja siellä oli vuonna 1956 asukkaita noin 130 000. Se oli ollut näyttämönä Kossuthin lyhytaikaiseksi jääneelle itsenäisyysjulistukselle Itävallan keisarikunnasta 1849 ja Neuvostoliiton tukeman vapautushallituksen tukikohta vuonna 1944. 23. lokakuuta mieltään osoittaviin opiskelijoihin liittyivät työläiset. Paikalliset puoluejohtajat määräsivät joukkoja ampumaan ja kolme ihmistä sai surmansa. Muutaman seuraavan päivän aikana paikallisten sotilaiden, opiskelijoiden ja työläisten edustajien neuvottelut johtivat Debrecenin sosialistisen vallankumouskomitean muodostamiseen, josta pian tuli kaupungin todellinen valta, kunnes neuvostoliittolaiset hyökkäsivät 4. marraskuuta. Toinen etelän kaupunki, Szeged, jossa asui hiukan alle 100 000 ihmistä, oli paikka jossa ensimmäinen riippumaton opiskelijajärjestö oli syntynyt ennen 23. lokakuuta. Budapestin tapahtumien 23. lokakuuta jälkeen Szegedin opiskelijat osallistuivat paikallisiin mielenosoituksiin ja satunnaisiin yhteenottoihin, kunnes turvallisuusjoukot vetäytyivät 26. lokakuuta. Paikallisissa tehtaissa pystytettiin työläisneuvostoja, jotka sitten yhdistyivät opiskelijaryhmien kanssa Kansan vallankumousneuvostoksi 30. lokakuuta. Se vuorostaan alkoi järjestää paikallista kansalliskaartia. Pécs oli ollut Unkarin ensimmäisen yliopiston sijaintipaikka ja se oli myös merkittävä kaupan ja maatalouteen liittyvän teollisuuden keskus. Vuonna 1956 sen väkiluku oli 110 000. Sen kasvuun vuoden 1948 oli vaikuttanut hiili- ja uraanikaivostoiminnan kehitys lähialueilla. Täällä vanha valta kuitenkin kesti paremmin ensimmäisinä päivinä. Paikallisjohtajat rohkaisivat tehdaskomiteoita siinä uskossa, että voisivat asettaa omat miehensä niiden johtoon, mutta heidät syrjäytettiin. Kun uutisia alkoi levitä tapahtumista muualla, paikallinen turvallisuuspoliisi alkoi hajota. 28.-29. lokakuuta valittiin neuvostot ja perustettiin kansalliskaarti. Pécsin neuvostot eivät olleen niin vaikuttavia laajuudeltaan kuin pohjoiset, mutta kaupungista tuli merkittävä vastarintakeskus venäläisiä joukkoja vastaan seuraavassa vaiheessa. Vallankumous ei kuitenkaan vaikuttanut pelkästään vain kaupungeissa. Kuten taulukko 1 osoittaa, Unkari oli vielä valtaosin maatalousmaa. Valta alkoi romahtaa maaseudulla lauantaina ja sunnuntaina 27.-28. lokakuuta. Prosessissa tuntuivat kaiut perinteisestä talonpoikaiskapinasta. Uutisia saapui kaupunkien mielenosoituksista ja niitä toivat suoraan joskus tehtaista palaavat siirtotyöläiset. Keskusteluita käytiin kylien keskuksissa ja oluttuvissa, ja sunnuntaisin kirkoissa ja niiden luona. Peläten valtiota, jonka he näkivät sekä alistavana että riistävänä, talonpojat pyrkivät, heijastaen vanhempaa moraalista taloutta, legitimoimaan kapinansa vertauskuvallisesti. Monin paikoin valittiin kyliin kansalliskomiteoita. Kun jotkut vanhoista, nimitetyistä maaseutujohtajista pakenivat ja toisille tarjottiin jonkinlainen turva, vähemmän vihatut hahmot saattoivat vertauskuvallisesti ojentaa kylän avaimet uudelle komitealle. Valtion uskonnonvastaista kampanjaa oli erityisen paljon inhottu ja siksi pukeutumisella parhaimpiinsa sunnuntaikirkkoa varten oli erityistä kaikua tuona viikonloppuna. Joskus paikallisia stalinistisia puoluesihteereitä pantiin kantamaan ristiä. Veroluettelot nähtiin valtiovallan välineiksi ja joillain paikoin ne poltettiin.29Jotkut kyläläiset lastasivat myös ruokakärryjä kaupunkiin solidaarisuuden eleenä ja vakuutuksena lahjan korkeammasta moraalisuudesta suhteessa pakkotoimituksiin valtiolle aiemmin. Politisoitumisen taso maaseudulla oli paljon alhaisempi kuin kaupungeissa. Mutta kun valtion valta oli mennyt, monet talonpojat käyttivät tilaisuutta jättääkseen sen, mitä he pitivät valtion järjestämänä maataloutena. Vuoden 1957 alkuun mennessä noin kuusi prosenttia talonpojista oli jäljellä valtion osuuskunnissa, joilla oli nyt 10—12 prosenttia viljelymaasta.30 Esiin nousi kysymys, kuinka pitkälle työläisneuvostojen tulisi pitää yllä lakkoja ja tehdä yhteistyötä Nagyn hallituksen kanssa, kun se alkoi laajentaa muutosohjelmaa neuvostojen paineesta. Miltei alusta alkaen valtuuskuntia oli käynyt Nagyn luona vaikuttaakseen tähän. Sitten 1. marraskuuta, kun venäläisjoukot näyttivät vetäytyvän ja Nagy radikalisoitui, neuvostojen edustajat tulivat tulokseen, että lakko pitäisi lopettaa samalla kun pidettäisiin yllä neuvostojen yleistä roolia. Tämä aiheutti jonkin verran kärjekästä paikallista keskustelua, mutta kun Csepelin ja Újpestin piirineuvostot päättivät tukea työhön paluuta, kanta hyväksyttiin ja päivämääräksi sovittiin maanantai, 5. marraskuuta. Sopimus osoittautui kuitenkin tarpeettomaksi neuvostoliittolaisten toisen sotilaallisen hyökkäyksen vuoksi. Työläisneuvostojen merkitys Mikä oli työläisneuvostojen merkitys? Sen, että ne luotiin ns. “sosialistista valtiota” vastaan ja että se sitten tuhosi ne, pitäisi osoittaa, ettei Unkari ollut ennen eikä jälkeen 1956 millään lailla sosialistinen. Sen, että neuvostoissa työläiset ottivat valvontaansa tuotantovälineet, pitäisi myös osoittaa, ettei Unkarissa ollut vikana mikään ”poliittinen rappeutuminen” huipulla, vaan järjestelmä, joka riisti ja alisti työläisiä niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. ”Kommunistit kansallistivat kaikki tehtaat ja myyt yritykset ja julistivat iskulausetta: ”Tehdas on teidän – teette työtä itsellenne.” Tosiasiassa oli täysin päinvastoin. He lupasivat meille kaiken, samaan aikaan he alistivat meitä ja vetivät meidät suurimpaan ajateltavissa olevaan kurjuuteen,” sanoi eräs Csepelin työläinen.31 Nämä kuitenkin ovat vain ensimmäisiä kysymyksiä, joita työläisneuvostot asettivat 1956. Neuvostot olivat selvästi tuhoamisvälineitä, joilla vanhaa valtaa kaadettiin. Mutta olivatko ne, ja voivatko ne jälleen olla luomisvälineitä, joilla uusi demokraattinen ja poliittinen järjestys voidaan rakentaa? Siinä on hirvittävää ironiaa, että monet tämän päivän historioitsijoista, ei vähiten Unkarissa, ovat yhtä innokkaita torjumaan tuon mahdollisuuden, kuin mitä Kádárin järjestelmä, joka tuhosi työläisneuvostot vuonna 1956. Ne joille ainoa diktatuurin vaihtoehto on länsityyppinen porvarillinen demokratia, ratkaisevat vuoden 1956 kysymyksen keskittymällä poliittisiin vaatimuksiin. Noin 20 poliittisen puolueen jälleensynnyn ja mahdollisuuden kilpailla vallasta parlamentissa oli heidän mukaansa väistämättä johdettava markkinoihin siirtymiseen ja ennemmin tai myöhemmin jonkin asteiseen yksityistämiseen. Vuoden 1956 annetaan ennakoida vuotta 1989. Se oli ”porvarillinen vallankumous”, sanoi unkarilaispoliitikko Viktor Orban vuonna 2001. Péter Kendelle, yhdelle osallistujista, jotka nyt epäilevät omaa mennyttään, ”historian selittämättömän logiikan mukaan Unkarin kansa näyttää saavuttaneen 1989 sen, minkä puolesta taisteli 1956”.32Litván, toinen osaa ottanut historioitsija, ei ole yhtä suora, vaan määrittelee vuoden 1956 (István Bibón sanoin) ”ihmisarvon vallankumoukseksi”. Mutta kaikissa vallankumouksissa alistetut asettavat oman arvokkuutensa sortajaa vastaan. Sitä paitsi arvokkuutta on erilaista, eivätkä kaikki ole vertailukelpoisia. Jos ihmiset eivät 1956 olisi uskoneet, että se löytyisi vanhasta järjestelmästä, he yhtälailla eivät näyttäneet uskovan, että se löytyisi muiden huonoon huutoon joutuneiden muotojen palauttamisesta. István Bibó, joka yritti teoretisoida tapahtumia aikanaan, kutsui sitä ”aluksi yhdelle vuosisadan kiinnostavimmista sosialistisista kokeiluista”.33”Aiottu talousjärjestys”, kirjoittaa Litvánin historioitsijaryhmä, ”asettaisi päätöksenteon teollisuudessa, kaivoksissa ja liikenteessä tuottajien käsiin.” Mutta ennemmin tai myöhemmin, he antavat ymmärtää, työläiset olisivat joutuneet luopumaan tästä ”mahdollisesti utopistisesta” tiestä. ”Raunioituneen talouden parantaminen oli mahdotonta ilman enemmän tai vähemmän vapaita markkinoita”.34 Mutta jos työläisneuvostot olivat yhteen sopimattomia ”sosialismiksi” naamioituneen stalinistisen valtiokapitalismin kanssa, kuinka ne olisivat voineet olla yhteensopivia vapaampienkaan markkinoiden kapitalismin kanssa? On totta, että niin sanottua ”työläisten osallistumista” oli joissain sosialidemokratioissa ja Jugoslaviassa 50-luvulla, mutta osallistuminen ei ole valvontaa. Ne olivat ylhäältä-alas –aloitteita, joissa todellinen vaikutus alhaalta oli erittäin rajattua. Unkarin neuvostojen tärkeys ja haaste on niiden ristiriidassa näiden vähäisempien muutosvisioiden kanssa.35 Unkarin työläisneuvostot nousivat alhaalta ylöspäin ja niitä luonnehti osallistumisen laajuus ja syvyys. Ne yhdistivät valtakunnalliset vaatimukset perustavanlaatuiseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan, joka haki uutta järjestelmää, jota muokkaisivat työläisneuvostot, riippumattomat ja vapaat ammattiliitot ja kilpailevat sosialistiset puolueet. Tämä ajatus ei ole niin selväpiirteinen kuin jotkut olettavat. Se palauttaa aineksia varhaisemmasta sosialistisesta perinteestä (voisi ajatella, että jopa bolsevistisesta), jotka olivat syrjäytyneet sosialidemokratian valtiojohtoisuuden ja stalinismin yksipuoluekehitysdiktatuurin takia. Sen perusta olisi väitteessä, että ”tehtaista on tultava aidosti kollektiivisia eikä kapitalistista omaisuutta” ja argumentissa, joka ilmaistiin eri muodoissa, että ”työväenluokka haluaa itse takeen, että se on aseistettu, niin että se voi estää mitä tahansa voimaa kumoamasta vallankumouksen perustavoitetta ja sen tähänastisia saavutuksia”.36 Ainakin tässä meidän täytyy myöntää Kádárin hallituksen johdonmukaisuus. Sille työläisneuvostot olivat mielikuvitusta teoriassa ja alhaison valtaa käytännössä. Sillä ei ollut mitään luovaa elementtiä; se oli vain tuhoava. Hallitus tunnisti nopeasti jokaisen selkkauksen ja kokosi ne yhtenä vuoden 1956 rikoksista. Pahamaineisin oli ehkä 30. lokakuuta, kun valtion turvallisuuspoliisi avasi tulen kommunistisen puolueen Budapestin päämajan sisältä. Mielenosoittajat vastasivat tuleen ja surmasivat muiden joukossa Imre Mezön, paikallisen puoluesihteerin ja Nagyn kannattajan, ja lynkkasivat sitten useita rakennuksessa olijoita, joista jotkut eivät ehkä olleet sekaantuneet ammuntaan. Hallituksen oma väkivalta asettaa kuitenkin kaiken kansan väkivallan suhteeseen. Sen mukaan ”vastavallankumouksen uhreja” oli 215, joista 169 oli sotilaita; 14 näistä sanottiin kuolleen pikateloituksissa. Neljäkymmentä kuusi kuolleista oli siviilejä, joista kahdeksan kommunistisen puolueen virkailijaa, jotka väkijoukot surmasivat tai lynkkasivat. ”Uskokaa minua, me emme ole sadisteja, mutta emme pysty suremaan tuollaisia ihmisiä,” sanoi yksi aikalaisista kysyttäessä.37 Suurin osa surmista, vaikka ne olisivat olleet kaikki hallituksen puolelta, tapahtui selvästi taisteluiden yhteydessä. Kaikki todellisen vallankumouksen satunnaiset ja summittaiset ”rikokset” eivät tuottaneet enempää uhreja kuin yksi ainoa Unkarin valtion tai Venäjän armeijan verilöyly. Vallankumous ei suinkaan ollut laajalle levinnyttä roskajoukon valtaa,” kirjoittaa Litvánin ryhmä, ”sillä on runsaasti todisteita, että vapaustaistelijat itse rankaisivat päättäväisesti kaikista laittomuuksista”.38 Useimmat nykyisistä selonteoista väittävät, että neuvostojen kyky oli rajallinen. Neuvostojen luova energia ja itsekuri muodostavat heille kuitenkin ongelman. Työläisneuvostojen perinnön historiallinen vähättely ei tänään juonnu porvarillisen demokratian suurenmoisesta teoriasta tai sen todellisuuden majesteettisuudesta. Missä sellainen todellisuus tänään on? Pikemminkin se juontuu sopeutumisesta nykykäytäntöön. Historialliset selonteot heijastavat väistämättä aikaa, jonka ne on kirjoitettu. Parhaat voivat osin nousta sen yläpuolelle ja yhdistää menneen, nykyiseen ja useita uusia tulevaisuuksia; huonoimmat pakottavat nykyisyyden menneisyyteen kiistääkseen kaiken muun tulevaisuuden kuin olevan. Siirtymästä Unkarissa noussut poliittinen näkemys oli kapea, ja Unkarin johtavat intellektuellit sopeutuivat siihen. Se tekee menneelle, nykyisyydelle ja tulevaisuudelle suuren karhunpalveluksen. Kaduilla taisteleva kansa: osa kaksi ”Tänään aamunkoitossa”, puhui Imre Nagy radiossa sunnuntaina 4. marraskuuta, ”neuvostojoukot hyökkäsivät pääkaupunkiimme ilmeisenä aikomuksenaan kaataa laillinen hallitus.” Neuvostoliittolaisten toinen hyökkäys, ”Vihuri”, oli laajempi ja paremmin organisoitu kuin ensimmäinen. Venäläiset joukot lamauttivat heti Unkarin armeijan. Uudella kansalliskaartilla ei ollut ollut aikaa organisoitua tuollaiseen yhteenottoon. Maléterin kaltaiset mahdolliset johtajat pidätettiin. Kopásci saatiin pian kiinni. Vastarinnan oli jälleen noustava alhaalta. Neuvostokenraali Žukov väitti myöhemmin, että hänen joukkonsa joutuivat riisumaan aseista 35 000 unkarilaista. Se saattaa pitää paikkansa, mutta he eivät koskaan olisi olleet vastus suurelle armeijalle. Silti avainalueilla esiintynyt vastarinta oli sankarillista usein ylivoimaisia joukkoja vastaan. Raivoisia taisteluita käytiin useissa maakuntakeskuksissa, mukaan lukien Pécsissä etelässä. Yleisesti ottaen vastarinnan tiukkuus heijasti työväenluokan ryhmien jakaumaa. ”Suurinta aseellista vastarintaa neuvostojoukot kohtasivat Dunapentelen, Ózdin ja Miskolcin suurissa rauta- ja teräskeskuksissa sekä Borsodin, Tatabányan ja Pécsin kaivosalueilla,” kirjoittaa Lomax. Dunapentelessä, entisessä Sztálinvárosissa, työläisrintama julisti neuvostoarmeijan uhatessa:
Budapestissa nousi esiin sama kuvio. Keskustan katutaistelut olivat kovia Kiliánin parakeilla, Corvinuksen käytävässä ja Tuzoltó-kadulla. Näistä kaikista paikoista tuli legendaarisia. Taistelut olivat kuitenkin merkittäviä myös Újpestissa ja Kobányassa. Yhtä kiivaita ne olivat Csepelin saarella, missä työläiset pitivät puoliaan 10.-11. marraskuuta saakka. Vuonna 1957 Kádárin hallitus julkaisi nopeasti omat lukunsa väittääkseen, että väkivallan uhreja oli enemmän taistelujen ensimmäisessä vaiheessa, kun neuvostoarmeija vetäytyi, kuin toisessa vaiheessa sen tullessa takaisin. Sen ”järjestys” oletettiin paremmaksi kuin vallankumouksen ”epäjärjestys”. ”Kaksi kolmesta loukkaantuneesta oli haavoittunut ennen 3. marraskuuta ja yksi kolmesta 4. marraskuuta jälkeen. Luvut, jotka perustuvat sairaalatietoihin, voivat tuskin kuitenkaan olla osviittana, sillä pidätys oli todennäköisempi 4. marraskuuta jälkeen. Surmista 40 prosenttia näyttää olleen ensimmäisen taistelukierroksen aikana ja 60 prosenttia toisen. Rakennusten tuhoutuminen oli pitkälti toisen vaiheen tulosta. Hallitus väitti, että vain 4 prosenttia Suur-Budapestin rakennuksista kokonaisuudessaan oli vahingoittunut, mutta tuo jossain määrin naurettava tilasto ei voi peittää sitä, että 23 prosenttia taloista oli vaurioitunut 9. Ferencvárosin kaupunginosassa ja 18. Józsefvárosin kaupunginosassa. Viisikymmentä prosenttia Budapestin kuolleista kirjattiin näissä kahdessa kaupunginosassa ja lisäksi seitsemännessä.40Peter Fryer kirjoitti:
Tiedot Budapestin kuolleista kertovat vieläkin selvemmän yhteiskunnallisen tarinan työläisnuorison vallitsevuudesta. <0} Seitsemänkymmentäviisi prosenttia loukkaantuneista oli tietojen mukaan alle 30; 1330 kuolleista ilmoitettiin työläisiksi, vain 44 opiskelijoiksi. Toinen Kádárin lähde esitti, että ”sairaalatietojen mukaan 80-90 prosenttia haavoittuneista oli nuoria työläisiä, kun taas opiskelijoita oli korkeintaan 3-5 prosenttia.”42 Vastarinta ja taistelu vallasta Kun aseellinen vastarinta murskattiin 10.-11. marraskuuta mennessä alkoi puolentoista kuukauden passiivinen vastarinta miehitystä ja vastavallankumousta vastaan. Unkarin armeija oli hajonnut, poliittiset johtajat pidätetty tai paenneet ja kirjailijat sekä intellektuellit, huomattavimmatkin, olivat vailla omaa järjestöllistä pohjaa. Työläisneuvostot olivat opposition perusta ja ne olivat yleislakon johdossa. ”Me olemme ja pysymme Unkarin johtajina,” sanoi Sándor Rácz, kun hänet valittiin uuden Työläisten keskusneuvoston puheenjohtajaksi Budapestissa. Vaikka joissain selonteoissa jatkuvasti korostetaan intellektuellin roolia, Kirjailijaliitto teki 12. marraskuuta aloitteen, jonka mukaan ”me asetamme kohtalomme Unkarin työväenluokan, talonpojiston ja vallankumouksellisen nuorison varaan, ja tulemme jatkossa työskentelemään yhdessä niiden demokraattisesta valittujen järjestöjen kanssa”.43 Ei ole vaikea ymmärtää miksi. Jos syyskuun teollisuustuotantoa merkitään luvulla 100, oli luku lokakuussa 71,1 prosenttia tuosta tasosta ja marraskuussa vain 17.6. Viranomaisten toimenpiteidenkään jälkeen se ei joulukuussa noussut kuin 30,5 prosenttiin syyskuun tasosta. Se, että yli 80 prosentin teollisuustuotannosta sulkeutui käytännössä kuukaudeksi, on kirjattava yhdeksi täydellisimmistä ja sitkeimmistä yleislakoista historiassa. Ja tietyille aloilla, joilta tilastotieteilijät keräsivät tietoa, lakko oli vieläkin tehokkaampi.44 Brittiläisen Observer-lehden toimittaja raportoi tilanteesta marraskuun puolivälissä:
Hyökkäyksen vaikutus työläis- ja vallankumousneuvostoihin oli epätasainen. Joillain alueilla ne romahtivat nopeasti, mutta ne jotka perustuivat tehdaskomiteoihin kaupunkien työväenluokkaisessa ympäristössä, osoittautuivat vastustuskykyisemmiksi ja niiden organisaatio syveni. Se oli niin voimakas, että Kádárin hallituksen oli pakko väliaikaisesti tunnustaa työläisneuvostot samalla kun se yritti voittaa aikaa rajoittaakseen ja heikentääkseen niitä ja napatakseen niiden johtajia. Joillain alueilla pidätykset alkoivat heti. Esimerkiksi 5. marraskuuta 12 Borsodin työläisneuvostojen jäsentä yritti neuvotella ja joutui pidätetyksi ja Unkarista viedyiksi.46Silloin tällöin tuollaiset pidätykset jouduttiin kuitenkin peruuttamaan ja neuvostoliittolaisten komentajien kanssa käytiin näistä neuvotteluja. Eniten tapahtui Budapestissa. 12. marraskuuta Újpestin Vallankumouksellinen työläisneuvosto ehdotti Suur-Budapestiin työläisten keskusneuvoston luomista. Huolimatta viranomaisten yrityksistä estää tämä, 14. marraskuuta uusi keskusneuvosto kokoontui Egyesült Izzön tehtaalla. Kokous, joka oli kaoottinen, valitsi väliaikaisen komitean, joka koostui kaupunginosien työläisneuvostojen edustajista.47Niin kuin joka vallankumouksessa, esiin nousi yksilöitä, jotka osoittautuivat pian tehtäviin sopimattomiksi ja korvattiin toisilla, jotka löysivät voimaa, rohkeutta ja näkemystä, jota eivät ehkä olleet itsessään tienneet olevan. Kaksi näistä oli työläisiä Beloiannisin sähkölaitetehtaalta. Sándor Rácz oli nuori työkaluasentaja, joka valittiin pian neuvoston puheenjohtajaksi. Sándor Bali, toinen työkaluasentaja, oli vanhempi ja kokeneempi ja oli ollut aiemmin sosialidemokraattisen ja kommunistisen puolueen jäsen, mutta oli myös selvästi kieltäytynyt käyttämästä hyödykseen mahdollisuutta sosiaaliseen liikkuvuuteen, jonka järjestelmä tarjosi ennen vuotta 1956. Juuri Bali vaikutti tärkeällä tavalla työläisten keskusneuvoston suunnitelmiin. Niihin kuului nähdä se Budapestin työläisneuvostojen organisointikeskuksena. Siitä tuli, kuten Balász Nagy sanoi, ”kuhiseva toiminnan paikka”. Tehdaskomiteoissa ja työläisneuvostoissa pidettiin uudet vaalit näiden organisaatioiden ja siten itse keskusneuvoston laillisuuden turvaamiseksi. ”Tehtaat ovat käsissämme, työläisneuvostojen käsissä,” totesi eräs lentolehtinen marraskuun lopulta. Poliittinen avainkysymys oli kuitenkin, tuliko Kádárin hallituksen kanssa neuvotella. Sotilasvallan rumat kasvot olivat kaikkialla. Bali ehdotti siksi, että keskusneuvosto neuvottelisi, mutta kieltäytyisi mitenkään tunnustamasta hallitusta muodollisesti. Mutta neuvotella mistä? Keskusneuvosto ja neuvostot, joihin se perustui, olivat päättäneet syventää rooliaan. Suuri ase, joka oli välittömässä käytössä, oli yleislakko. Yleislakot eivät kuitenkaan voi kestää loputtomiin, etenkään niin täydelliset. Konservatiivisimmat äänet olivat lakon lopettamisen kannalla, että Kádárille jäisi aikaa näyttää aikeensa. Radikaaleimmat katsoivat, että oli jatkettava katkeraan loppuun, kävi miten tahansa. Sotilasmiehityksen keskellä, ehkä jo 2000 kuoltua ja vielä useampien haavoittua ja ollessa pidätettyinä, ei valinnan vaikeutta pitäisi aliarvioida. Lopulta voitti kanta palata töihin vastineeksi myönnytyksistä. Mutta millaisista myönnytyksistä, ja pystyikö hallitukseen luottamaan? Se aiheutti kiivaita väittelyitä joissain Budapestin kaupunginosissa ja komiteoissa. Esimerkiksi Csepelissä johtajat, jotka pitivät kantaa liian radikaalina, syrjäytettiin, ja tilalle valittiin edustajia, joista se oli liian maltillinen.48Rácz katsoi, että työläisneuvostojen voima oli vahvistumassa: ”Hallitus alkaa nyt tehdä tiettyjä myönnytyksiä ja se tekee niitä vielä lisää. Meidän on vain pakotettava se niihin. Meidän on odotettava, kunnes työt on aloitettu kaikkialla, koska muuten venäläiset miehittävät teollisuuskeskukset ja vaihtavat työläiset. Kysymys on nyt, olemmeko me herroina vai neuvostoliittolaisten komentajat”.49Budapestin ulkopuolellakin oltiin jakauduttu. Jotkut kaivostyöläiset ottivat kannan, että ”te voitte mennä töihin jos haluatte, mutta me emme toimita hiiltä emmekä sähköä; me hukutamme kaivokset”.50Neuvottelut kuitenkin jatkuvat Kádárin hallituksen kanssa neuvostoliittolaisten joukkojen vetämiseksi, työläisneuvostojen yleistämiseksi ja lakko-oikeuden puolustamiseksi. Töihin palaamisen päivämääräksi asetettiin 17. marraskuuta. Hallituksen kantaa kuvasi kuitenkin hyvin eräs brittikirjeenvaihtaja. Näköalat olivat kaukana toisistaan ja ”johtivat vain umpikujan jatkumiseen Budapestissa”.51 Pysyäkseen kannassaan Keskusneuvosto ei voinut olla aloillaan. Organisaatiota oli laajennettava. Sen mukaisesti se hyväksyi 19. marraskuuta suunnitelma perustaa uusi työläisneuvostojen parlamentti ja vetosi edustajiin tavata Budapestissa 21. marraskuuta. Mutta kun edustajat saapuivat urheilustadionille, missä kokous oli määrä pitää, he saivat huomata sen olevan neuvostoliittolaisten panssarivaunujen piirittämä (jotkut kutsuivat niitä ”Kádárin takseiksi”). Pienempi kokous pidettiin Keskusneuvoston päämajassa, jossa sen kannat hyväksyttiin keskustelun jälkeen. Mutta keskustelujen ollessa vielä käynnissä työläiset, jotka pelkäsivät, että edustajia oli pidätetty laajemminkin, olivat menossa jälleen lakkoon ja 22.-23. marraskuuta Budapestissa alkoi yleislakko, joka palveli myös muistuttamaan vallankumouksen puhkeamisesta kuukautta aiemmin. Keskusneuvostolla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin asettua sen johtoon. Kádárin hallitus ja neuvostoliittolaiset joukot eivät suinkaan olleet jouten tuota aikaa. Nyt on selvää, että János Kádárista tuli Venäjän hyökkäyksen keulakuva vasta varsin myöhäisessä vaiheessa. Kun hän saapui Budapestiin 7. Marraskuuta venäläisessä panssariautossa, hänellä ei ollut muuta suunnitelmaa tai valtaa, kuin se minkä Venäjän armeija hänelle antoi.52Salainen poliisi oli mennyttä, armeija hajonnut ja hallitus epäjärjestyksessä. Hänen uusi ”puolueensa” – Unkarin sosialistinen työväenpuolue – oli hädin tuskin olemassa (joulukuussa sillä oli vain 37 000 jäsentä, muutama prosentti vanhan kommunistipuolueen luvusta). Seuraavina viikkoina Kádár neuvotteli, mutta kieltäytyi taipumasta, koska häntä tuki Neuvostoliiton miehitys. Imre Nagy tukijoineen petkutettiin ulos Jugoslavian lähetystöstä Jugoslavian hallituksen avustuksella 23. Marraskuuta, pidätettiin ja vietiin pois Unkarista. Kádár kuitenkin yritti myös luoda uutta perustaa itselleen muodostamalla Unkarin vallankumoukselliset [sic] kodinturvajoukot, joita täydennettiin vuoden 1957 alussa ”työläisten [sic] kaartilla”. Nuo joukot yhdessä Venäjän armeijan kanssa tukahduttaisivat lopulta vallankumouksen joulukuussa. Toinen Kádárin politiikan piirre oli antaa merkki, ettei paluuta menneeseen olisi, olivat tukahduttamistoimet mitä tahansa. Työväenluokan työväenluokan tyytymättömyyttä yritettiin lahjoa taannehtivilla palkankorotuksilla, talonpoikien tyytymättömyyttä myönnytyksin pakkotoimituksissa ja maatalouteen liittyvässä teollisuudessa ja pienkäsityöläisten tyytymättömyyttä vero- ja omistusmuutoksin. Rákosi ja Gerö pysyivät maanpaossa ja eleitä tehtiin uskonnonvapauden suhteen ja vieläkin selvemmin ottamalla käyttöön kansallisia symboleita. Hallituksella, kuten kaikella vakiintuneella vallalla, on yksi lisäase, joka on hyvin voimakas: aika. Se saattoi katsoa ja yrittää venyttää neuvotteluja pisteeseen, jona se saattoi tunteva voivansa edetä. Joulukuun alussa Kádár ja muut näyttivät alkaneen tuntea, että heidän aikansa oli koittamassa. Työläisten keskusneuvosto ei halunnut provosoida suurella mielenosoituksella 4. Joulukuuta, kuukausi toisen neuvostoliittolaisten hyökkäyksen jälkeen. Peläten seurauksia, jos viranomaiset käyttäisivät voimaa joukkomielenosoitusta vastaan, järjestettiin eloisa kulkue, jossa noin 30 000 naista oli pukeutunut mustiin. He kävelivät halki Budapestin, kunnes kohtasivat neuvostoliittolaisia joukkoja. Mielenosoitus oli syvästi vertauskuvallinen ja liikuttava. Neuvostojen ja hallituksen voimatasapainon kannalta se oli kuitenkin liian pieni. Viranomaiset alkoivat nyt liikkua nopeasti. Kádárin hallitus alkoi laajentaa pidätyksiä ja sitten tulivat uutiset, että 8. Joulukuuta Salgótarjánissa oli tapahtunut verilöyly, kaivostyöläisten neuvostojen johtajat oli pidätetty ja 39 mieltään osoittavaa kaivostyöläistä ammuttu. Keskusneuvoston kokous Budapestissa kehotti 48 tunnin yleislakkoon 11.-12. Joulukuuta, lakkoon, ”jollaista ei olla koskaan nähty työväenliikkeen historiassa”, joutui virallinen unkarilaislehti uutisoimaan.53Hallitus vastasi julistamalla työläisten keskusneuvoston ja paikallisneuvostot (mutta ei vielä tehdaskomiteoita) laittomiksi ja määräämällä poikkeustilan. Noin 200 työväenluokan johtajaa otettiin kiinni ja pidätettiin. Rácz ja Bali olivat pääkohteita, mutta heitä suojelivat jonkin aikaa heidän tehtaansa työläiset. Heidät saatiin suostuteltua ulos vain Kádárin henkilökohtaisella, petollisella neuvottelutarjouksella. Heidät pidätettiin. Kun muut lakot ja mielenosoitukset pidätyksiä vastaan alkoivat, vastaus niihin oli yhtä häikäilemätön kuin se oli ollut Salgótarjánissa. Työläisiä ammuttiin kaduille useissa paikoissa, mm. Miskolcissa, Egerissä ja Zalaegerszegissä. Työläisvastarinta pakotettiin nyt maan alle ja 5. Tammikuuta 1957 hallitus julisti kuolemanrangaistuksen kieltäytymisestä työstä ja lakkoagitaatiosta. Useat työläisneuvostot lakkauttivat itsensä juhlallisesti sen sijaan, että olisivat vain haihtuneet tuon tukahduttamisen paineessa. Csepelin neuvosto sanoi, että jatkaminen ”olisi tovereidemme pettämistä. Siksi palautamme valtuutemme työläisille”.54Kun työläiset 8. Tammikuuta Csepelin saarella osoittivat mieltään tueksi, heitäkin vastaan tulivat neuvostoliittolaiset panssarivaunut ja usea sai surmansa. Viisi päivää myöhemmin Kádárin hallitus laajensi kuolemanrangaistusta edelleen. Hallitus pystyi etenemään ja lakkauttamaan Kirjailijaliiton 18. Tammikuuta ja sulkemaan Journalistiklubin 20. Tammikuuta. Miltei kolme kuukautta jatkunut Unkarin vallankumous oli viimein murskattu. Tukahduttamisen malli Vallankumouksen tarina voidaan kertoa myös sen tukahduttamisen uhrien kautta. Tukahduttamisen painon on selvästi palveltava varoituksena tärkeimmille yhteiskunnallisille voimille olla yrittämättä samaa uudelleen. Tässäkin on todiste työläisneuvostojen ehdottomasta keskeisyydestä. Pidätykset alkoivat kasvaa marraskuun 1956 ja vuoden 1959 lopun välillä. Noin 100 000 pidätettiin, 26 000 joutui oikeuteen ja 22 000 tuomittiin; 229 muodollista kuolemantuomiota annettiin, mutta selostukset antavat ymmärtää, että jopa 350 teloitetusta pantiin toimeen. Imre Nagyn, Maléterin ja muiden olivat huomattavimmat. Johtavat intellektuellit vangittiin. Tukahduttamisen kohteena oli kuitenkin paljon enemmän työväenluokka. Enemmistö pidätetyistä ja tuomituista ”oli 20-30–vuotiaita työläisiä”. Kuolemantuomioita langetettiin erityisesti työläisille, joita perustellusti tai perusteetta syytettiin katutaisteluista. Pidätettyjen joukossa ”ryhmä, jonka määrä oli suurin tuomituista, koostui tehtaiden ja paikallisten laitosten työläisneuvostojen ja vallankumouskomiteoiden jäsenistä”. Kuolemantuomiot olivat harvinaisempia, mutta pitkät vankeustuomiot, myös elinkautinen (esimerkiksi Balille ja Ráczille) normi. Myöhemmistä armahduksista huolimatta ”määrällisesti…tätä ryhmää kohdeltiin kovimmin, niin oikeuden tuomioissa kuin lain ulkopuolisissa tukahduttamistoimissa”. Litvánin historia toteaa, että tuon ryhmän kohteeksi valitseminen oli tuskin ”sattuma”, vaan ”tärkeä tukahduttamisen tavoite”.55 Viisikymmentä vuotta myöhemmin Kun vallankumouksen uhka oli voitettu, Kádár alkoi rakentaa siltoja Unkarin kansaan. 60-luvun alusta lähtien hänestä tuli menestyksekkäin itäblokin johtajista. Vuoden 1956 muistoa piti silti hillitä tukahduttamalla ja vääristelemällä. Sama prosessi on olemassa tänäänkin, mutta politiikka on toinen. Kun Neuvostoliiton blokki romahti vuonna 1989, ”Unkarin muutos oli ehkä kaikkein rauhallisin”.56Se oli neuvoteltu siirtymä ja sen neuvottelivat pitkälle ne, jotka olivat luoneet uransa Kádárin aikana ja jotka näkivät paitsi tilaisuuden selvitä, myös menestyä uudessa Unkarissa. Vuoden 1956 manipulointi ”kansallisena” myyttinä palveli näiden ihmisten etuja yhtä lailla kuin uuden, markkinoille ja yksityisomistukselle omistautuneen johtajapolven. Tänään Unkari on Euroopan unionin jäsen. Se on Yhdysvaltain liittolainen, ja monikansallisten osuus sen teollisuuden liikevaihdosta on yli 70 prosenttia – vain Irlannissa se on suurempi. Tavalliset unkarilaiset, kuten useimmat tavalliset ihmiset siirtymätalouksissa, eivät kuitenkaan ole nähneet paljon hyötyä muutoksesta. Näin on ollut etenkin niillä teollisuusalueilla, jotka olivat keskiössä vuonna 1956. Tässä uudessa tilanteessa vuoden 1956 radikaali tulkinta ei ole tervetullut. Sama koskee lännen politiikan onttouden myöntämistä vuonna 1956, jolloin puheet olivat kovia, mutta jolloin katsottiin sivusta ja sallittiin Venäjän murskata vallankumous ja ylläpitää etupiirinsä ja yleinen voimatasapaino. ”Valitettavasti suurvaltapolitiikan logiikka teki monesta muuten kunniallisesta länsipoliitikosta rikoskumppanin”, kirjoittaa Litvánin ryhmä.57Tämä itsepetos on pahimmanlaatuista, sillä vuosi 1956 oli sekä Unkarin että Suezin vuosi. Se vain kirjoittaa historiaan kyynisen ajatuksen, että pienen maan on parempi alistua vapaaehtoisesti Washingtonin ja Brysselin edessä kuin olla Moskovan orjuuttama. Tahtoivatko Unkarin työläiset ottaa elämänsä omiin käsiinsä? Itsepetos on jälleen pelissä. Tietysti, mutta nyt on ymmärrettävä, ettei vapaus voi koskaan olla mitään muuta, kuin hakea työtä yhdeltä tai toiselta monikansalliselta ja niiden vapaus hylätä sinut. Vuoden 1956 tarina on kuitenkin tätä suurempi. Ranskan eri hallitukset taistelivat rajoittaakseen suuren vallankumouksensa perintöä 200 vuotta. Se ei kuitenkaan aina ole ollut helppoa. Yksi lauluista, joita kuultiin Budapestin kaduilla vuonna 1956, olikin juuri Marseljeesi. Se mitä Kende nyt kutsuu ”historian selittämättömäksi logiikaksi”, on usein selittämättömämpää kuin ne, jotka sitä käyttävät, ajattelevatkaan. Vuoden 1956 todellisen tarinan ajattelu osoittaa, että sen perintö on paljon avoimempi kuin monet haluaisivat meidän uskovan. Viitteet
Takaisin nettikirjastoon Sosialistiliitto Solid. Prod.
|