Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Kansainvälisen työväenliikkeen ihanne on yhtä vanha, jos ei vanhempi, kuin Kommunistisen puolueen manifesti itse ja sen kehotus, "Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen". Vuonna 1864 (Ensimmäinen internationaali) ja jälleen 1889 (Toinen internationaali) on yritetty antaa sille järjestöllinen muoto. Toinen internationaali luhistui 1914, kun sen suuret puolueet sotaa käyvissä maissa luopuivat internationalismista ja tukivat Saksan ja Itävallan keisareiden, Englannin kuninkaan ja Ranskan porvarillisen kolmannen tasavallan hallituksia.
Ei niitä yllätetty. Sotaa edeltäneet kongressit olivat toistuvasti kiinnittäneet huomiota imperialismin ja sodan uhkaan, kasvavaan sodan vaaraan ja tarpeeseen, että työväenpuolueet seisoisivat lujina omia hallituksiaan vastaan ja todella "käyttäisivät sodan aiheuttamaa kriisiä nopeuttaakseen kapitalistisen luokkahallinnan romahtamista", kuten internationaalin Stuttgartin kongressi esitti 1907.
Tätä seuranneet antautumiset 1914, mykistävä tappio sosialistiselle liikkeelle, johto Leninin julistamaan: "Toinen internationaali on kuollut... Eläköön Kolmas internationaali". Viisi vuotta myöhemmin, 1919, Kolmas internationaali perustettiin varsinaisesti. Trotski esitti siinä merkittävää osaa alkuvuosina.
Myöhemmin, kun stalinismi nousi Neuvostoliitossa, internationaali prostituoitiin stalinistisen valtion palvelukseen Venäjällä. Trotski taisteli tätä rappeutumista vastaan enemmän kuin kukaan. Monet hänen arvokkaimmista kirjoituksistaan vallankumouksellisten työväenpuolueiden strategiasta ja taktiikasta liittyvät Kolmanteen internationaaliin, Kominterniin, sekä sen nousun aikana että sen sitä seuranneen alamäen aikana.
Pyyhkien syrjään aikansaeläneiden virallisten sosialististen puolueiden puolinaisuuden, valheet ja rappeutuneisuuden, me kommunistit, yhdistyneinä Kolmanteen internationaaliin, pidämme itseämme suorina jatkajina pitkän vallankumouksellisten sukupolvien sankarillisten yritysten ja marttyyriuden Babeufista Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin.
Jos Ensimmäinen internationaali ennusti kehityksen tulevan kulun ja merkitsi sen polun; jos Toinen internationaali kokosi ja järjesti miljoonat työläiset; silloin Kolmas internationaali on avoimen joukkotoiminnan internationaali, vallankumouksellisen toteuttamisen internationaali, teon internationaali.29
Trotski oli neljänkymmenen ja valtansa huipulla, kun hän kirjoitti Kommunistisen internationaalin manifestin, josta yllä olevat rivit ovat. Sodassa olevan Neuvostotasavallan sota-asiain kansankomissaarina hän oli heti seuraava Leninistä maailmankommunismin tunnustettuna puhemiehenä.
Hänen näkemyksensä tuohon aikaan ei ollut tietenkään erityisen poikkeuksellinen. Se oli koko bolševistisen johdon yhteinen näkemys, näkemys, joka ei sulkenut pois jyrkkiä mielipide-eroja erillisissä asioissa, mutta joka olennaisesti oli yhtenäinen. Trotskista tulisi kuitenkin ajan mittaan Kommunistisen internationaalin aatteiden huomattava ajaja sen sankarillisella kaudella. Tapahtumat, joita kukaan vuoden 1919 vallankumousjohtajista, tai heidän vastustajistaan, ei ennakoinut, supisti myöhemmin tuon autenttisen kommunistisen tradition kantajien määrän kouralliseen; Trotski nousi heidän yläpuolellaan kuin jättiläinen lilliputtien keskellä.
Yhä uudelleen kirjoituksissaan kaksikymmentäluvun lopulla ja kolmekymmentäluvulla Trotski viittasi Kominternin neljän ensimmäisen kongressin päätöksiin vallankumouksellisen politiikan mallina. Mitä nuo päätökset olivat ja missä oloissa ne hyväksyttiin?
Oli 4. maaliskuuta 1919. Kolmekymmentäviisi edustajaa, jotka olivat kokoontuneet Kremliin, äänestivät, yhden pidättäytyessä, Kolmannen tai Kommunistisen internationaalin perustamisen puolesta. Se ei ollut kovin painava tai edustava kokoontuminen. Vain viisi edustajaa Venäjän kommunistisesta puolueesta (Buharin, Tšitšerin, Lenin, Trotski ja Zinovjev) edustivat puoluetta, joka oli sekä joukkojärjestö että aidosti vallankumouksellinen. Norjan Työväenpuolueen Stange tuli joukkopuolueesta, mutta kuten tapahtumat myöhemmin osoittivat, työväenpuolue oli kaukana vallankumouksellisesta käytännössä. Eberlein uudestaan muodostetusta Saksan kommunistisesta puolueesta edusti aitoa vallankumouksellista järjestöä, mutta sellaista, joka vielä oli vain muutaman tuhannen. Useimmat muista edustajista edustivat hyvin vähän.
Enemmistö piti itsestään selvänä, ettei "internationaalissa" ilman mitään todellista joukkokannatusta useissa maissa ole mieltä. Venäläisten Zinovjev esitti, että joukkokannatusta oli todellisuudessa olemassa. Monien delegaatioiden heikkous oli satunnaista. "Meillä on voittoisa proletaarinen vallankumous suuressa maassa... Teillä on Saksassa puolue, joka on astumassa valtaan, joka muutaman kuukauden kuluttua perustaa proletaarisen hallituksen. Joten pitäisikö meidän vielä viivytellä? Kukaan ei ymmärtäisi sitä."30
Sitä, että sosialistinen vallankumous oli välitön näköala Keski-Euroopassa, ennen kaikkea Saksassa, ei kukaan edustajista epäillyt. Eberleinin sanoin: "Elleivät kaikki merkit ole vääriä, Saksan proletariaatti on kohtaamassa viimeisen, ratkaisevan taistelun. Oli se sitten kuinka vaikea tahansa, näköalat kommunismille ovat suotuisat."31
Lenin, kylmäpäisin ja laskelmoivin vallankumouksellisista, oli sanonut avauspuheessaan, että "ei vain Venäjällä, vaan useimmissa Euroopan kehittyneissä kapitalistisissa maissa, esimerkiksi Saksassa, kansalaissota on tosiseikka ... maailmanvallankumous on alkamassa ja sen voima kasvaa kaikkialla."32
Se ei ollut mielikuvitusta. Marraskuussa 1918 Saksan keisarikunta, siihen asti Euroopan mahtavin valtio, oli romahtanut. Kuusi kansankomissaaria - kolme sosialidemokraattia ja kolme riippumatonta sosialidemokraattia - korvasi keisarin hallituksen. Työläisten ja sotilaiden neuvostot olivat kattaneet maan ja harjoittivat todellista valtaa. Tosin niitä hallinneet sosialidemokraattiset johtajat tekivät kaikkensa pystyttääkseen uudelleen vanhan kapitalistisen valtiovallan uuden "tasavaltalaisen" verhon alla. Sitä suurempi oli syy luoda vallankumouksellinen internationaali, jolla olisi vahva keskitetty johto, ohjaamaan ja tukemaan taistelua Neuvostosaksan puolesta. Ja tuo taistelu, huolimatta spartakistikapinan verisestä tukahduttamisesta tammikuussa 1919, näytti kehittyvän. "Tammikuusta toukokuuhun 1919, versojen noustessa vielä keskikesällä, käytiin Saksassa veristä kansalaissotaa...33 Kuukausi Moskovan kokouksen jälkeen julistettiin Baijerin neuvostotasavalta.
Toinen suuri Keski-Euroopan valta, Itävalta-Unkarin keisarikunta, oli lakannut olemasta. Seuraajavaltiot olivat vaihtelevassa määrin vallankumouksellisessa kuohunnassa. Saksaa puhuvassa Itävallassa oli ainoa varsinainen asevoima oli sosialidemokraattien valvoma Volkswehr (Kansanarmeija). Unkarissa julistettiin neuvostotasavalta 21. maaliskuuta 1919. Kaikki uudet tai uudelleen perustetut valtiot - Tšekkoslovakia, Jugoslavia, jopa Puola - olivat erittäin epävakaita.
Sosialistisen johdon rooli oli oleellinen. Enemmistö tuki nyt vastavallankumousta "demokratian" nimissä. Useimmat niistä väittivät olevansa, ja itse asiassa olivatkin olleet aikaisemmin, marxilaisia ja internationalisteja. 1914 he olivat antautuneet "omille" hallitseville luokilleen. Nyt he olivat, tuona kriittisenä hetkenä, kapitalismin peruspönkkänä, käyttäen sosialistisia sanakäänteitä ja sitä arvovaltaa, jonka olivat hankkineet oppositiovuosinaan ennen vuotta 1914 estääkseen työväenvallan perustamisen. Heidän yrityksensä perustaa Toinen internationaali kokouksessa Bernissä oli toinen, tärkeä syy julistaa Kolmas. Niin aikaisin kuin 1914 Lenin oli kirjoittanut: "Toinen internationaali on kuollut, opportunismin uuvuttamana ... eläköön Kolmas internationaali."34 Nyt, kahdeksantoista kuukautta Lokakuun vallankumouksesta, tunnus oli muutettava todellisuudeksi.
Mikä oli sen oleellinen poliittinen perusta? Se nojasi kahteen perustavaan seikkaan; vallankumoukselliseen internationalismiin ja neuvostojärjestelmään keinona työläisten hallita yhteiskuntaa.
Vuoden 1919 kongressin pääjulkilausuma julisti:
Demokratia on saanut erilaisia muotoja ja sitä on sovellettu eri astein muinaisen Kreikan tasavalloissa, keskiajan kaupungeissa ja eturivin kapitalistisissa maissa. Olisi silkkaa pötyä ajatella, että perusteellisin vallankumous historiassa, ensimmäinen, jossa maailmassa on valta siirretty riistävältä vähemmistöltä riistetylle enemmistölle, voisi tapahtua vanhan, ajankuluttaman porvarillisen parlamentaarisen demokratian puitteissa ilman jyrkkiä muutoksia, ilman että perustettaisiin uusia demokratian muotoja, uusia instituutioita, jotka edustaisivat demokratian soveltamisen uusia oloja.35
Neuvostot vai parlamentti? Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän kommunistinen puolue oli hajottanut juuri valitun perustavan kokouksen, jossa sosialistivallankumouksellisella puolueella oli enemmistö, neuvostovallan hyväksi. Marraskuun vallankumouksen jälkeen Saksan sosialidemokraattinen puolue oli hajottanut työläisten ja sotilaiden neuvostot, joissa sillä oli enemmistö, kansalliskokouksen hyväksi, jossa sillä sitä ei ollut.
Molemmissa tapauksissa kysymys perustuslaillisista muodoista oli todellisuudessa kysymys luokkavallasta. VKP:n toimen vaikutus oli luoda työläisvaltio. SPD:n toimen vaikutus luoda porvarillinen tasavalta, Weimarin tasavalta.
Marx oli kirjoittanut Pariisin kommuunin jälkeen, että siirryttäessä kapitalismista kommunismiin valtiomuoto "voi olla vain proletariaatin vallankumouksellinen diktatuuri".
Sosialidemokraatit olivat käytännössä tulleet hylkäämään marxilaisen valtioteorian ytimen, että kaikki valtiot ovat luokkavaltioita, ettei ole "neutraalia" valtiota. He olivat tulleet hylkäämään oman aikaisemman kantansa vallankumouksen väistämättömyydestä "rauhanomaisen" parlamentaarisen tien sosialismiin eduksi. Silti Weimarin tasavalta oli aivan yhtä lailla aikaisemman valtion väkivaltaisen kaatamisen tulosta kuin Venäjän neuvostotasavalta oli ollut. Kapinoivat sotilaat ja aseistetut työläiset, eivät äänestäjät, kaatoivat Saksan keisarikunnan. Sama piti paikkansa Itävalta-Unkarin seuraajavaltioiden suhteen. Mutta suurempi muutos, kapitalismin tuhoaminen, se oli määrä saavuttaa tavanomaisin porvarillisen demokratian keinoin!
Todellisuudessa tämä merkitsi sosialismin hylkäämistä tavoitteena.
Kolmas internationaali, vuoden 1919 "kannassaan", lepäsi selvästi marxilaisella näkemyksellä. "Työväenluokan voitto on vihollisvallan organisaation murskaamisessa ja työväenvallan järjestämisessä; se koostuu porvarillisen valtiokoneiston tuhoamisesta ja työläisten valtiokoneiston rakentamisesta."36 Ei voinut olla kysettäkään sosialismista parlamenttiteitse. Lenin oli 1917 lainannut hyväksyvästi Engelsin toteamusta, että yleinen äänioikeus on "merkki työväenluokan kypsyydestä. Se ei voi olla eikä koskaan ole mitään enempää nykyaikaisessa valtiossa."37 "Ei mikään porvarillinen tasavalta, vaikka kuinka demokraattinen," hän kirjoitti heti Moskovan konferenssin jälkeen, "ole koskaan ollut eikä voinut olla muuta, kuin porvariston työtätekevien sorron koneisto, porvariston diktatuurin ja pääoman poliittisen vallan väline."38
Työläisten tasavalta, joka perustuu työläisneuvostoihin, oli todella demokraattinen.
Neuvostovallan ydin on siinä, että jatkuva ja ainoa perusta koko valtiovallalle, koko valtiokoneistolle, on juuri niiden luokkien joukkomittainen organisaatio, joita kapitalistit sortivat, siis työläisten ja puolityöläisten (talonpoikien, jotka eivät riistä työvoimaa).39
Se oli eräällä tavalla Venäjän ihanteellistamista, myös vuonna 1919, mutta "poikkeamat" kuitattiin maan takapajuisuudelle, vielä raivoavalla sisällissodalla ja ulkomaisella interventiolla.
Trotski tuki kuolemaansa asti kaikkia näitä ajatuksia ilman pienintäkään varaumaa. Hän oli yhtä Leninin kanssa kysymyksissä porvarillisesta demokratiasta ja reformismista 1919, eikä hän koskaan muuttanut mieltään.
Edustajien kokous Moskovassa oli perustanut uuden internationaalin horjumattoman internationalismin, ratkaisevan ja lopullisen pesäeron vuoden 1914 pettureihin, työväenvallan, työläisneuvostojen, Neuvostotasavallan puolustamisen ja vallankumouksen lähinäköalan Keski- ja Länsi-Euroopassa pohjalle. Ongelma oli nyt luoda joukkopuolueet, jotka voisivat tehdä tuosta kaikesta todellisuutta.
Puolueet ja ryhmät, jotka vielä äsken kuuluivat Toiseen internationaaliin, hakevat yhä useammin Kolmannen internationaalin jäsenyyttä, vaikka niistä ei ole tullut todella kommunistisia... Kommunistinen internationaali on tietyssä määrin tulossa muodikkaaksi... Tietyissä oloissa Kommunistista internationaalia voi kohdata vaara vesittyä horjuvien ja päättämättömien ryhmien virtauksesta, jotka eivät vielä ole irtautuneet niiden toisinternationaalilaisesta ideologiastaan.40
Näin kirjoitti Lenin heinäkuussa 1920. Kominternin vuoden 1919 kongressin oletus, että todellinen joukkomittainen vallankumouksellinen liike oli olemassa Euroopassa, osoittautui oikeaksi seuraavana vuonna.
Syyskuussa 1919 Italian sosialistinen puolue äänesti Bolognan kongressissa suurella äänten enemmistöllä ja johtonsa suosituksesta liittyä Kommunistiseen internationaaliin. Norjan työväenpuolue, NAP, vahvisti liittymisensä ja Bulgarian, Jugoslavian (entinen Serbian) ja Romanian puolueet liittyivät nekin. Kolme ensimmäistä olivat tärkeitä järjestöjä. NAP, joka brittiläisen vastineensa tavoin perustui ammattiliittojäsenyyteen, hallitsi täysin Norjan vasemmistoa, ja Bulgarian kommunistisella puolueella oli alusta alkaen käytännössä koko Bulgarian työväenluokan tuki. Jugoslavian kommunistisen puolue sai 54 edustajaa ensimmäisissä (ja ainoissa) uudessa valtiossa pidetyissä vapaissa vaaleissa.
Ranskassa Sosialistinen puolue, SFIO, joka oli yli kaksinkertaistanut jäsenmääränsä - 90000:sta 200000:een vuodesta 1918 vuoteen 1920 - oli siirtynyt kauas vasemmalle, ja flirttaili Moskovan kanssa. Samoin tekivät johtajat Saksan riippumattomissa sosialidemokraateissa, USPD:ssä, järjestössä, joka valtasi nopeasti alaa sosialidemokraattisen puolueen, SPD, kustannuksella. Ruotsin vasemmistososialidemokraateilla, Tšekkoslovakian vasemmistosiivellä ja pienemmillä puolueilla muissa maissa (mukaanlukien Britannian Riippumattomalla työväenpuolueella) oli oleellisesti sama linja. Paine riveistä pakotti ne puheissa arvostamaan Lokakuun vallankumousta ja neuvottelemaan pääsystä Kommunistiseen internationaaliin.
"Tiettyjen "keskustalaisten" ryhmien toive liittyä Kolmanteen internationaaliin", kirjoitti Lenin, "antaa epäsuoran vahvistuksen sille, että se on voittanut luokkatietoisten työläisten valtavan enemmistön sympatiat kautta maailman, ja siitä on tulossa yhä voimakkaampi voima päivä päivältä." 41
Mutta nuo puolueet eivät olleet vallankumouksellisia kommunistisia järjestöjä. Niiden traditio oli sotia edeltänyt sosialidemokratia - vallankumouksellinen sanoissa, passiivinen käytännössä. Ja niitä johtivat miehet, jotka yrittäisivät kaikkensa pitääkseen ohjat ja estääkseen aidon vallankumouksellisen strategian ja taktiikan omaksumisen.
Ilman näiden puolueiden jäsenten pääosaa uusi internationaali ei voisi toivoa vaikuttavansa ratkaisevasti Euroopassa lyhyellä ajalla. Ilman irtautumista keskustalaisista johtajista se ei voisi toivoa harjoittavansa vallankumouksellista vaikutusta. Eikä tilanne ollut kovin erilainen internationaalissa jo olevissa joukkopuolueissa. Italian sosialistisella puolueella oli esimerkiksi keskustalaisia ja jopa läpikotaisia reformisteja johdossaan.
Taistelua keskustalaisuutta vastaan vaikeutti vielä toinen tekijä. Voimakkaat äärivasemmistolaiset virtaukset olivat olemassa monissa kommunistisissa järjestöissä. Ja niiden ulkopuolella oli joitain tärkeitä syndikalistisia ammattiliittojärjestöjä, jotka olivat tulleet lähelle Kolmatta internationaalia, mutta jotka silti kiistivät tarpeen kommunistiseen puolueeseen. Saavuttaa ja integroida nuo laajat voimat oli vaikea ja monimutkainen operaatio. Se vaati taistelua useilla eri rintamilla.
Toisen kongressin päätöksillä olivat perustavan tärkeitä. Tietyllä tavalla se oli todellinen perustava kongressi. Se pidettiin Puolan kanssa käydyn sodan ollessa kiivaimmillaan, Puna-armeijan lähestyessä Varsovaa. Saksassa yritys perustaa sotilasdiktatuuri, Kappin vallankaappaus, oli juuri kärsinyt tappion työväenluokan joukkotoimien ansiosta. Italiassa tehdasmiehitykset olivat juuri alkamassa. Valankumouksellisen optimismin ilmapiiri oli voimakkaampi kuin koskaan. Zinovjev, internationaalin puheenjohtaja, julisti: "Olen syvästi vakuuttunut, että Kommunistisen internationaalin toinen maailmankongressi on toisen maailmankongressin, neuvostotasavaltojen maailmankongressin edelläkävijä."42 Kaikki, mitä tarvittiin, oli todelliset joukkomittaiset kommunistiset puolueet johtamaan liikkeen voittoon. Yksi Trotskin pääasiallisista väliintuloista kongressissa koski tuollaisten puolueiden luonnetta.
Toverit, saattaa tuntua aika oudolta, että kolmen neljänneksen vuosisataa kuluttua Kommunistisen puolueen manifestista kansainvälisessä kommunistisessa kongressissa nousisi keskustelu siitä, tarvitaanko puoluetta vai ei... On itsestään selvää, että jo olisimme täällä tekemisissä herrojen Scheidemann, Kautsky tai heidän englantilaisten vastineidensa kanssa, ei tietenkään olisi tarpeen vakuuttaa näitä herroja siitä, että puolue on korvaamaton työväenluokalle. He ovat luoneet puolueen työväenluokalle ja ojentaneet sen porvarillisen ja kapitalistisen yhteiskunnan palvelukseen... Juuri siksi, että tiedän puolueen olevan korvaamaton, ja olen hyvin tietoinen puolueen arvosta, ja juuri, koska näen Scheidemannin yhdellä puolella ja toisella amerikkalaiset, espanjalaiset tai ranskalaiset syndikalistit, jotka eivät ainoastaan halua taistella porvaristoa vastaan, vaan jotka, toisin kuin Scheidemann, todella haluavat repiä siltä pään irti - tästä syystä sanon, että pidän parempana keskustella näiden espanjalaisten, amerikkalaisten ja ranskalaisten tovereiden kanssa osoittaakseni heille, että puolue on korvaamaton sen tehtävän täyttämiseksi, joka heille on asetettu - porvariston tuhoamiseksi... Toverit, Ranskan syndikalistit tekevät vallankumouksellista työtä ammattiliitoissa. Kun keskustelen tänään esimerkiksi toveri Rosmerin kanssa, meillä on yhteinen pohja. Ranskan syndikalistit, uhmaten demokratian ja sen petosten traditiota, ovat sanoneet: "Me emme halua mitään puolueita, me olemme proletaaristen ammattiliittojen puolesta ja niissä olevan vallankumouksellisen vähemmistön puolesta, joka toteuttaa suoraa toimintaa..." Mitä tämä vähemmistö tarkoittaa ystävillemme? Se on valittu lohko Ranskan työväenluokkaa, joukko, jolla on selvä ohjelma ja oma järjestö, järjestö, jossa he keskustelevat kaikista kysymyksistä, eivätkä vain keskustele, vaan myös päättävät, ja jossa heitä sitoo tietty kuri.43
Tämä, Trotski väitti, oli asian ydin. Vallankumoukselliset syndikalistit olivat paljon lähempänä perustaa kommunistinen puolue, kuin keskustalaiset, jotka pitivät ajatusta puolueesta itsestään selvänä. Syndikalistien kanta ei ollut täysin riittävä - jotain oli lisättävä: "varasto... johon kootaan koko työväenluokan kasaantunut kokemus. Siten me ymmärrämme puolueemme. Siten me ymmärrämme internationaalimme."44
Se ei voinut olla ensisijaisesti propagandajärjestö. Puhuessaan Kominternin toimeenpanevassa toimikunnassa hollantilaista äärivasemmistolaista Gorteria vastaan, joka oli syyttänyt Kominternia "joukkojen metsästämisestä", Trotski julisti:
Mitä toveri Gorter ehdottaa? Mitä hän haluaa? Propagandaa! Se on hänen koko metodinsa ydin. Vallankumous, sanoo toveri Gorter, ei riipu köyhyydestä tai taloudellisista oloista, vaan joukkojen tietoisuudesta; ja joukkotietoisuuden on vuorostaan muokannut propaganda. Propagandaa pidetään tässä puhtaasti idealistisella tavalla, hyvin samalla tavalla kuin oli käsitys 1700-luvun valistuksen ja järjen koulukunnalla... Mitä te nyt haluatte tehdä vertautuu olennaisesti Internationaalin dynaamisen kehityksen korvaamiseen yksittäisen työläisten värväämisen metodiin propagandan kautta. Te haluatte jonkinlaisen puhtaan harvojen ja valittujen internationaalin...45
Passiivinen, propagandistityylinen äärivasemmistolaisuus ei ollut ainoa malli, joka oli edustettuna varhaisessa Kominternissa. Vuonna 1921 kehittyi vallankaappaussuuntaus Saksan puolueen johdossa. Tuon vuoden maaliskuussa, kun maassa ei kansallisesti ollut vallankumouksellista tilannetta (paikallisesti, paikoittain Keski-Saksassa oli jotain vallankumouksellista tilannetta muistuttavaa), puolueen johto yritti pakottaa tahtia, korvata todellinen joukkoliike puolueen militanteilla. Tämän "maaliskuun tapahtuman" tulos oli vakava tappio - puolueen jäsenmäärä putosi noin 350 000:sta noin 150 000:een. "Offensiiviteoriaa" käytettiin perusteluna KPD:n taktiikalle.
Esille nostettiin niin kutsuttu offensiiviteoria. Mikä on tuon teorian ydin? Sen ydin on, että olemme tulleet kapitalistisen yhteiskunnan hajoamisen kauteen, toisin sanoen kauteen, jolloin porvaristo on kaadettava. Miten? Työväenluokan hyökkäyksellä. Tässä puhtaasti abstraktissa muodossa se on aivan oikeassa. Mutta tietyt yksilöt ovat pyrkineet muuttamaan tämän teoreettisen pääoman vastaavaksi valuutaksi pienempää rahaa ja he ovat julistaneet, että tämä hyökkäys koostuu peräkkäisestä luvusta pienempiä hyökkäyksiä... totesi Trotski puheessa kesällä 1921. Hän jatkoi:
Toverit, analogiaa työväenluokan poliittisen taistelun ja sotilaallisten operaatioiden välillä on käytetty paljon väärin. Mutta tiettyyn pisteeseen voidaan puhua tässä samankaltaisuuksista... Sotilaallisessa mielessä meilläkin on ollut maaliskuun päivämme, puhuttaessa saksaa ja syyskuun päivämme, puhuttaessa italiaa [viittaus on Italian sosialistisen puolueen epäonnistumiseen käyttää hyväkseen syyskuun 1920 vallankumouksellista kriisiä]. Mitä tapahtuu osittaisen tappion jälkeen? Silloin tulee tietty sotilaskoneiston siirtyminen, nousee tietty tarve hengähdystaukoon, tarve uudelleen orientoitua ja määritellä tarkemmin vastakkaiset voimat... Joskus se on mahdollista vain strategisen peräytymisen oloissa...
Mutta tämän ymmärtämiseksi kunnolla, hahmottamiseksi liikkeenä taaksepäin, vetäytymisenä, yhtenä osana yhtenäistä strategista suunnitelmaa - siihen tarvitaan välttämättä tiettyä kokemusta. Mutta jos järkeillään puhtaasti abstraktisesti ja vaaditaan aina liikkumista eteenpäin... olettaen, että kaikki voidaan korvata lisäämällä vallankumouksellista tahtoa, mitä tuloksia saadaan? Otetaan esimerkiksi syyskuun tapahtumat Italiassa tai maaliskuun tapahtumat Saksassa. Meille on sanottu, että tilanne näissä maissa voidaan korjata vain uudella hyökkäyksellä... Näissä oloissa kärsisimme vielä suuremman ja vieläkin vaarallisemman tappion. Ei, toverit, sellaisen tappion jälkeen meidän on vetäydyttävä.46
Itse asiassa kesään 1921 tultaessa Kominternin johto oli päättänyt, että strateginen vetäytyminen yleisemmässä mielessä oli tarpeen. Trotski kirjoitti Pravdassa kesäkuussa:
Kriittisimpänä vuonna porvaristolle, 1919, Euroopan proletariaatti olisi epäilemättä voinut valloittaa valtiovallan vähäisimmin menetyksin, jos sen johdossa olisi ollut aito vallankumouksellinen järjestö, joka olisi asettanut selvät tavoitteet ja kyvykkäästi pyrkinyt niiden, siis vahva kommunistinen puolue. Mutta sellaista ei ollut... Viime kolmen vuoden aikana työläiset ovat taistelleet paljon ja kärsineet monia menetyksiä. Mutta he eivät ole voittaneet valtaa. Tuloksena työläisjoukoista on tullut varovaisempia kuin 1919-20.47
Sama ajatus ilmaistiin Teeseissä maailman tilanteesta, jonka kirjoittaja Trotski oli, ja joka hyväksyttiin Kominternin kolmannessa kongressissa heinäkuussa 1921:
Kommunistisen internationaalin toisen ja kolmannen kongressin välillä kuluneena vuonna on joukko työväenluokan nousuja ja taisteluita päättynyt osittaiseen tappioon (Puna-armeijan eteneminen Varsovan luokse elokuussa 1920, Italian proletariaatin liike syyskuussa 1920, Saksan työläisten nousu maaliskuussa 1921.) Ensimmäinen sodanjälkeisen vallankumouksellisen liikkeen kausi, jota luonnehtivat sen rynnäköiden vaistonvarainen luonne, sen tavoitteiden ja keinojen selvä epätarkkuus ja se äärimmäinen paniikki, jota se herätti hallitsevien luokkien keskuudessa, näyttää olevan oleellisilta osin ohi. Porvariston itseluottamus luokkana, ja heidän valtioelintensä ulkonainen vakaus ovat kieltämättä vahvistuneet... Porvariston johtajat jopa leuhkivat valtiokoneistojensa voimalla ja ovat siirtyneet hyökkäykseen työläisiä vastaan kaikissa maissa sekä taloudellisella että poliittisella rintamalla.48
Pian kongressin jälkeen toimeenpaneva toimikunta alkoi painostaa puolueita siirtämään työn painotusta kohti yhteisrintamaa. Tämän lähestymistavan olemuksen kiteytti hyvin selvästi Trotski alkuvuodesta 1922.
Kommunistisen puolueen tehtävä on johtaa proletariaatin vallankumousta... sen saavuttamiseksi kommunistisen puolueen on perustuttava työväenluokan ylivoimaiseen enemmistöön... Puolue voi saavuttaa tämän vain pysymällä ehdottomasti riippumattomana järjestönä selvällä ohjelmalla ja tiukalla sisäisellä kurilla. Siksi puolueen on irtauduttava ideologisesti reformisteista ja keskustalaisista...
Varmistettuaan itselleen täydellisen riippumattomuuden ja ideologisen yhtenäisyyden riveissään, kommunistinen puolue taistelee vaikutusvallasta työväenluokan enemmistöön... Mutta on täysin itsestään selvää, että proletariaatin luokkaelämä ei keskeydy tämän vallankumouksen valmisteluvaiheen aikana. Yhteenotot teollisuudenharjoittajien, porvariston ja valtiovallan kanssa jomman kumman aloitteesta jatkuvat tarvittavaa kulkuaan.
Näissä yhteenotoissa - siinä määrin kuin ne koskevat koko työväenluokan tai sen enemmistön tai jonkin sen osan elintärkeitä etuja - työtätekevät joukot tuntevat tarpeen toimintayhtenäisyyteen, yhtenäisyyteen, joka perustuu kapitalismin hyökkäykseen tai yhtenäisyyteen, joka perustuu hyökkäykseen tätä vastaan. Mikä tahansa puolue, joka mekaanisesti asettaa itsensä tätä työväenluokan toimintayhtenäisyyden tarvetta vastaan joutuu vääjäämättä tuomiolle työläisten mielissä.
Samalla tavoin kysymys yhteisrintamasta ei ole lainkaan, ei alkuperältään eikä olemukseltaan, kysymys keskinäisistä suhteissa kommunistien parlamenttiryhmän ja sosialidemokraattien ryhmän välillä, tai puolueiden keskuskomiteoiden välillä... Yhteisrintaman ongelma - huolimatta siitä, että hajaannus on väistämätön tällä kaudella eri poliittisten järjestöjen välillä, jotka perustuvat työväenluokkaan - nousee tärkeästä tarpeesta varmistaa työväenluokalle mahdollisuus yhteisrintamaan taistelussa kapitalismia vastaan.
Niille, jotka eivät ymmärrä tätä tehtävää, puolue on vain propagandaseura eikä järjestö joukkotoimintaa varten...
Tästä seuraa, että rintaman yhtenäisyys edellyttää meidän valmiuttamme, tietyissä rajoissa ja tietyissä kohteissa, korreloimaan omat toimemme reformististen järjestöjen toimien kanssa, siihen asti, kuin jälkimmäinen vielä ilmentää tänään taistelevan proletariaatin tärkeiden osien tahtoa.
Mutta emmekö me kuitenkin irtautuneet heistä? Kyllä, koska me olemme eri mieltä työväenluokan liikkeen perustavissa kysymyksissä.
Ja silti me haemme sopua heidän kanssaan? Kyllä, kaikissa niissä tapauksissa, joissa joukot, jotka heitä seuraavat, ovat valmiita osallistumaan taisteluun joukkojen kanssa, jotka seuraavat meitä ja kun heidän, reformistien, on enemmän tai vähemmän pakko tulla tämän taistelun välineiksi...
Politiikka, joka tähtää yhteisrintaman turvaamiseen ei tietenkään sisällä automaattisesti takeita siitä, että toimintayhtenäisyys todella saavutetaan kaikissa tapauksissa. Päinvastoin, monissa tapauksissa ja ehkä jopa useimmissa tapauksissa, järjestölliset sopimukset saavutetaan vain puoliksi tai ehkei lainkaan. Mutta on tarpeen, että taisteleville joukoille annetaan aina mahdollisuus vakuuttua, että toimintayhtenäisyyden saavuttamatta jääminen ei johtunut meidän muodollisesta leppymättömyydestämme, vaan siitä, että reformistien puolella oli pulaa todelliseen haluun taistella.49
Kominternin neljäs kongressi (1922), joka käsitteli laajasti yhteisrintamaa, oli viimeinen, johon Lenin osallistui ja viimeinen, jonka päätöksiä Trotski piti oleellisesti oikeina. Vuosikymmen myöhemmin, lausunnossa perusperiaatteista hän kiteytti asenteensa varhaisen Kominternin kokemuksesta:
Kansainvälinen vasemmisto-oppositio seisoo Kominternin neljän ensimmäisen kongressin pohjalla. Tämä ei tarkoita, että se kumartaa niiden päätösten jokaista kirjainta, joista monet ovat olleet puhtaasti suhdanteen mukaisia ja jotka ovat olleet ristiriidassa seuranneiden tapahtumien kanssa. Mutta kaikki olennaiset periaatteet (suhteessa imperialismiin ja porvarilliseen valtioon, demokratiaan ja reformismiin; kansannousun ongelmiin; proletariaatin diktatuuriin; suhteisiin talonpojistoon ja sorrettuihin kansakuntiin; työhön ammattiliitoissa; parlamentarismiin; yhteisrintamapolitiikkaan) pysyvät, tänäänkin, proletaarisen strategian korkeimpana ilmaisuna kapitalismin yleisen kriisin kaudella. Vasemmisto-oppositio torjuu viidennen ja kuudennen maailmankongressin [1924 ja 1928] revisionistiset päätökset...50
Vuosi 1923 näki yhtäältä Stalinin, Zinovjevin ja Kamenevin triumviraatin muodostumisen ja Vasemmisto-opposition toisaalta. Euroopassa se näki kaksi rampauttavaa tappiota Kominternille. Kesäkuussa Bulgarian kommunistinen puolue, joukkopuolue, joka nautti käytännössä koko työväenluokan tukea, omaksui "neutraalin", tai pikemminkin täysin passiivisen kannan oikeistokaappaukseen Talonpoikaispuolueen hallitusta vastaan. Sitten, kun porvarillinen demokraattinen hallitus oli tuhottu, sotilasdiktatuuri perustettu ja väestön joukko peloteltu, se käynnisti (22. syyskuuta) yhtäkkisen kansannousun ilman mitään vakavaa poliittista valmistelua. Se murskattiin ja kehittyi julma valkoinen terrori. Saksassa syntyi syvä taloudellinen, yhteiskunnallinen ja poliittinen kriisi, jota joudutti Ranskan Ruhrin miehitys ja tähtitieteellinen inflaatio, joka teki rahasta kirjaimellisesti arvotonta. "Syksyllä 1923 Saksan tilanne oli epätoivoisempi kuin koskaan sitten 1919, kurjuus suurempaa ja näköala ilmeisesti toivottomampi."51 Kansannousu suunniteltiin lokakuuksi, kun Kommunistinen puolue oli muodostanut sosialidemokraattien kanssa kokoomushallituksen Saksissa, mutta se peruutettiin viime hetkellä. (Hampurissa peruutusta ei saatu ajoissa; eritetty kansannousu murskattiin kahden päivän kuluttua.)
Trotski uskoi, että historiallinen tilaisuus oli hukattu. Tästä eteenpäin Kominternin politiikkaa alkoivat enenevästi määrätä ensiksi Stalinin tarpeet puolueen sisäisessä taistelussa Neuvostoliitossa ja myöhemmin Stalinin hallituksen ulkopolitiikan tarpeet. Lyhyen "vasemmistolaisen" heilahduksen jälkeen 1924 Komintern työnnettiin oikeistolaiseen suuntaan vuoteen 1928, sitten äärivasemmistolaisuuteen (1928-34) ja sitten kauaksi oikealle kansanrintamakauteen (1935-39). Trotski analysoi ja kritisoi jokaista näistä vaiheista. On kätevintä esittää hänen arvostelunsa kolmella esimerkillä.
Kiinan vallankumouksen 1925-27, josta on jo puhuttu, ohella Ison-Britannian kommunistisen puolueen (CPGB) politiikka (Kominternin johtamana) vuoden 1926 yleislakkoon ja sen aikana oli tärkein syytös, jonka Trotski teki Kominternille sen ensimmäisen oikeistolaisen vaiheen aikana.
Yleislakko toukokuussa 1926 oli ratkaiseva käänne Britannian historiassa - ja se oli äärimmäinen tappio työväenluokalle. Se vei päätökseen pitkän, joskaan ei yhtäjaksoisen työväenluokan militanttiuden kauden, se vei pitkittyneeseen ammattiliittojen dominointiin niiden avoimesti luokkayhteistyötä harrastaneen oikeistosiiven toimesta ja se johti joukkomittaiseen Labour-puolueen reformismin voimistumiseen Kommunistisen puolueen kustannuksella.
1924-25 suunta ammattiyhdistysliikkeessä virtasi vasemmalle. Kommunistisen puolueen inspiroima Minority Movement, joka oli perustettu 1924 tunnusten "Seis vetäytymiselle" ja "Takaisin liittoihin" ympärille, oli saavuttanut huomattavaa vaikutusta. Samaan aikaan virallinen liike oli tulemassa ryhmän vasemmistolaisia toimitsijoita vaikutuksen alle. Ja keväästä 1925 keskusammattiliitto TUC oli yhteistyössä Neuvostoliiton Ammattiliittofederaation kanssa "Englantilais-neuvostoliittolaisen Keskinäisen Ammattiliittojen neuvottelevan komitean" kautta, seikka, joka antoi keskusliiton johtajille tiettyä "vallankumouksellista" sädekehää ja suojaa vasemmistosta tulevaa arvostelua vastaan.
Trotskin arvostelun ydin oli, että CPGB oli Moskovan vaatimuksesta rakentamassa luottamusta näihin vasemmistobyrokraatteihin (Kommunistisen puolueen keskeinen tunnus oli "Kaikki valta keskusneuvostolle"!), jotka varmasti pettäisivät liikkeen kriittisessä vaiheessa (kuten tietysti tekivät), pikemminkin kuin kamppailemassa itsenäisestä rakennustyöstä jäsenistön keskuudessa, käyttäen mitä suojaa tahansa "vasemmistolaisilla" oli, mutta ei mitenkään heihin luottane; päinvastoin, luottaen heidän petturuuteensa, varoittaen siitä ja valmistaen siihen. Trotski kirjoitti myöhemmin:
Zinovjev antoi meidän ymmärtää, että hän laski vallankumouksen löytävän sisäänpääsyn ei Britannian kommunistisen puolueen ahtaan portin, vaan ammattiliittojen leveän sisäänkäynnin kautta. Taistelu ammattiliittoihin järjestäytyneiden joukkojen voittamiseksi Kommunistisen puolueen kautta korvattiin toiveella sujuvimpaan mahdolliseen ammattiliittojen valmiin koneiston käyttämiseen vallankumouksen tarkoituksiin. Tästä väärästä kannasta nousi myöhempi Englantilais-venäläisen komitean politiikka, joka antoi iskun niin Neuvostoliitolle kuin Britannian työväenluokallekin; iskun, jonka ylitti vain tappio Kiinassa... Tuloksena Britannian chartismin jälkeen suurimmasta vallankumouksellisesta liikkeestä Britannian kommunistinen puolue on tuskin kasvanut ja keskusneuvosto istuu vallassa vieläkin lujemmin kuin koskaan ennen yleislakkoa. Tällaisia ovat tulokset tästä ainutlaatuisesta "strategisesta manööveristä".52
Hän ei väittänyt, että riippumattoman kommunistisen toiminnan politiikka olisi välttämättä voittanut lakon.
Kukaan sanojaan punnitseva vallankumouksellinen ei väittäisi, että voiton olisi taannut eteneminen yksinomaan tätä tietä. Mutta voitto oli mahdollinen vain tätä tietä. Tappio tällä tiellä oli tappio tiellä, joka oli voinut myöhemmin johtaa voittoon.53
Tuo tie kuitenkin tuntui liian pitkältä ja epävarmalta Kommunistisen internationaalin byrokraateille. He katsoivat, että vaikuttamalla henkilökohtaisesti Purcelliin, Hicksiin, Cookiin ja muihin... he voisivat asteittain ja pikkuhiljaa vetää [heidät] Kommunistiseen internationaaliin. Sellaisen menestyksen saavuttamiseksi... rakkaita ystäviä (Purcell, Hicks ja Cook) ei pitänyt ärsyttää tai kiusata... radikaali toimi piti turvata... itse asiassa alistamalla Kommunistinen puolue Minority Movementille... Joukot tiesivät tuon liikkeen johtajina vain Purcellin, Hicksin ja Cookin, jota Moskova lisäksi vielä takasi. Nämä "vasemmistolaiset" ystävät pettivät todellisessa kokeessa häpeällisesti proletariaatin. Vallankumoukselliset työläiset heitettiin hämmennykseen, he upposivat apatiaan ja luonnollisesti ulottivat pettymyksensä Kommunistiseen puolueeseen itseensä, joka oli ollut vain passiivinen osa koko tuon petoksen mekanismia. Minority Movement supistui olemattomiin; Kommunistinen puolue palasi olemaan merkityksetön lahko.54
Luottaminen "vasemmistotoimitsijoihin" on edelleen yksi piirre, joka erottaa vasemmistoreformistit vallankumouksellisista. Trotskin kritiikki on hyvin ajankohtaista tänään; ei vähiten Britanniassa.
Kominternin kuudes maailmankongressi (kesällä 1928) aloitti rajun reaktion prosessin vuosien 1924-28 oikeistolaista linjaa vastaan. Kommunistisille puolueille kaikkialla määrättiin omalaatuisen byrokraattisluonteinen äärivasemmistolainen linja, riippumatta paikallisista olosuhteista. Heijastuksena ensimmäisen viisivuotissuunnitelman käynnistämisestä ja pakkokollektivisoinnista Neuvostoliitossa tuo uusi linja julistettiin "kolmanneksi kaudeksi", "nousevien vallankumouksellisten taisteluiden" kaudeksi. Käytännössä tämä tarkoitti, että aikana, jolloin fasismi oli todellinen ja kasvava vaara, erityisesti Saksassa, sosialidemokraatit katsottiin pääviholliseksi.
Tässä imperialistien kasvavien ristiriitojen ja luokkataistelun kärjistymisen tilanteessa,
julisti Kominternin toimeenpanevan toimikunnan kymmenes istunto 1929,
fasismista tulee yhä enemmän porvarillisen hallinnon vallitseva keino. Maissa, joissa on voimakkaat sosialidemokraattiset puolueet, fasismi saa erityisen sosialifasismin luonteen, mikä kasvavassa määrin palvelee porvaristoa keinona halvaannuttaa joukkojen aktiivisuus taistelusta fasistisen diktatuurin hallintoa vastaan.55
Siitä seurasi, että yhteisrintamapolitiikka, sellaisena, kuin se siihen asti oli ymmärretty, oli hylättävä. Ei voinut tulla kysymykseen pakottaa sosialidemokraattisia joukkopuolueita ja niiden valvomia ammattiliittoja yhteisrintamaan fasisteja vastaan. He olivat itse sosialifasisteja. Itse asiassa, lisäsi toimeenpanevan komitean yhdestoista istunto (1931), sosialidemokratia "on aktiivisin tekijä ja tahdinpitäjä kapitalistisen valtion kehityksessä kohti fasismia".56
Tuo irvokkaan virheellinen arvio sekä fasismin että sosialidemokratian luonteesta johti oletukseen, että "voimakkaat sosialidemokraattiset puolueet" ja "fasistisen diktatuurin hallinto" voisivat olla rinnakkain ja itse asiassa olivat rinnakkain Saksassa paljon ennen Hitlerin valtaannousua. "Saksassa von Papenin-Schleicherin hallitus, Reichswehrin, Stahlhelmin ja natsien avulla on muodostanut yhdenlaisen fasistisen diktatuurin...",57 julisti toimeenpanevan komitean kahdestoista istunto 1932.
Trotski kirjoitti ja väitteli tätä rikollista typeryyttä vastaan lisääntyvällä kiireellisyydellä ja epätoivolla vuodesta 1929 vuoden 1933 katastrofiin. Hänen Saksaa koskevien kirjoitustensa loistavuutta ja todistusvoimaa on harva marxilainen saavuttanut eikä koskaan ylittänyt.
Keskeinen teema kaikille näille kirjoituksille oli välttämättömyys olla "Työläisten
yhteisrintaman puolesta fasismia vastaan", lainataksemme yhtä kuuluisinta niistä. Mutta siihen liittyi paljon muutakin. Trotski pakotti itsensä seuraamaan yksityiskohtaisesti koukeroisia väitteitä, joita Stalinin saksalaiset seuraajat esittivät puolustukseksi sille, mitä ei voida puolustaa. Siten hänen kirjoituksensa tältä kaudelta ottavat ja torjuvat poikkeuksellisen kirjon pseudomarxilaisia väitteitä ja samaan aikaan kehittelevät poikkeuksellisen selkeästi "proletaarisen strategian korkeinta ilmaisua". Vain hyvin pieneen osaan voidaan viitata tässä.
Kominternin virallinen lehdistö kuvaa nyt Saksan vaalien [syyskuun 1930] tulosta kommunismin ihmeellisenä voittona, joka asettaa tunnuksen Neuvosto-Saksasta työjärjestykselle. Byrokraattiset optimistit eivät halua miettiä voimasuhteiden merkitystä, jotka sisältyvät äänestys-tilastoihin. He tutkivat kommunistien saamaa äänimäärää irrallaan vallankumouksellisista tehtävistä, jotka tilanne luo ja esteistä, joita se asettaa.
Kommunistinen puolue sai noin 4.600.000 ääntä verrattuna 3.300.000:een 1928. "Normaalien" parlamentaaristen koneistojen kannalta 1.300.000:n äänen saavuttaminen on huomattavaa, vaikka ottaisimme huomioon äänestäjien kokonaismäärän nousun. Mutta puolueen saavutus kalpenee täysin fasistien hyppäyksen 800.000:sta 6.400.000:een ääneen rinnalla. Yhtä merkittävää on se, että sosialidemokraatit, huolimatta huomattavista tappioista, pitivät perusjoukkonsa ja saivat silti huomattavasti suuremman määrän työläisten ääniä kuin Kommunistinen puolue.
Samalla, jos kysymme itseltämme, mitkä kansainvälisten ja kotimaisten olosuhteiden yhdistelmät voisivat kääntää työväenluokan suuremmalla nopeudella kohti kommunismia, emme voisi löytää esimerkkiä suotuisammista olosuhteista tuollaiselle käänteelle kuin tilanne, joka on tämän päivän Saksassa... talouskriisi, hallitsevien hajaannus, parlamentarismin kriisi, sosialidemokraattien hirvittävä itsensä paljastaminen vallassa. Näiden konkreettisten historiallisen olosuhteiden kannalta Saksan kommunistisen puolueen erityinen paino maan yhteiskunnallisessa elämässä, huolimatta sen saavuttamista 1.300.000 äänestä, jää suhteellisen pieneksi...
Todella vallankumouksellisen puolueen ensimmäinen piirre on kuitenkin pystyä katsomaan todellisuutta silmiin...
Että yhteiskunnallinen kriisi toisi mukanaan proletaarisen vallankumouksen, on tarpeen muiden ehtojen lisäksi selvä siirtyminen pikkuporvarillisissa luokissa kohti proletariaatin suuntaa. Tämä antaa proletariaatille mahdollisuuden asettaa itsensä kansakunnan kärkeen sen johtajana.
Viime vaalit paljastivat - ja tämä on sen periaatteellinen oireellinen merkitys - siirtymän päinvastaiseen suuntaan. Kriisin vaikutuksesta pikkuporvaristo on heilahtanut ei proletaarisen vallankumouksen suuntaan, vaan äärimmäisen imperialistisen taantumuksen suuntaan, vetäen perässään huomattavia proletariaatin ryhmiä.
Kansallissosialismin jättimäinen kasvu on ilmaisu kahdesta tekijästä: syvästä yhteiskunnallisesta kriisistä, joka on saanut pikkuporvarilliset joukot tasapainosta, ja vallankumouksellisen puolueen puuttumisesta, jota tänään kansanjoukot tunnustaisivat vallankumoukselliseksi johtajaksi. Jos kommunistinen puolue on vallankumouksellisen toivon puolue, silloin fasismi on joukkoliikkeenä vastavallankumouksellisen epätoivon puolue. Kun vallankumouksellinen toivo valtaa koko proletaarisen joukon, se vetää väistämättä mukanaan vallankumouksen tielle huomattavia ja kasvavia pikkuporvariston ryhmiä. Juuri tässä vaalit paljastivat vastakkaisen kuvan: vastavallankumouksellinen epätoivo valtasi pikkuporvarilliset joukot sellaisella voimalla, että se veti mukaansa monia ryhmiä proletariaatista...
Fasismista on Saksassa tullut todellinen uhka, akuutti ilmaus porvarillisen hallinnon avuttomasta tilanteesta, sosialidemokratian konservatiivisesta roolista
hallinnossa ja Kommunistisen puolueen kasaantuneesta kyvyttömyydestä lopettaa se. Joka tämän kieltää, on joko sokea tai kerskuri.58
Tilanteen korjaamiseksi Trotski esitti, että oli ennen kaikkea tarpeen ravistella Kommunistinen puolue sen steriilistä ääriradikalismista. "Byrokraattisen ultimatismin" politiikka ("yritys raiskata työväenluokka, kun ei onnistuttu vakuuttamaan sitä") on korvattava aktiivisella manööverillä, joka perustuu yhteisrintamapolitiikkaan.
On vaikea tehtävä nostaa kerralla koko Saksan työväenluokan enemmistöä offensiiviin. Seurauksena tappioista 1919, 1921 ja 1923 ja "kolmannen kauden" seikkailuista Saksan työläiset, joita lisäksi sitovat voimakkaat konservatiiviset järjestöt, ovat kehittäneet voimakkaita estymäkeskuksia. Mutta toisaalta, Saksan työläisten järjestöllinen solidaarisuus, joka miltei kokonaan on näihin päiviin asti estänyt fasismin tunkeutumisen heidän riveihinsä, avaa mitä suurimmat mahdollisuudet puolustustaisteluihin. On pidettävä mielessä, että yhteisrintaman politiikka on yleisesti paljon tehokkaampaa puolustukseen kuin hyökkäykseen. Konservatiiviset tai takapajuiset kerrokset voidaan helpommin vetää taisteluun sen puolesta, mitä heillä on, kuin uusien valtauksen puolesta.59
Kaikki sofistiset keinot olivat stalinistien käytössä kysymyksen hämärtämiseksi ja aikaisemman Komintern-politiikan esittämisenä "vastavallankumouksellisena trotskilaisuutena". Yhteisrintama, väitettiin, saattaisi muodostua vain alhaalta käsin, siis että sopimukset sosialidemokraattien kanssa olivat poissuljettuja, mutta yksittäiset sosialidemokraatit saattoivat osallistua "Punaiseen yhteisrintamaan" - edellyttäen, että he hyväksyisivät kommunistisen puolueen johtoaseman!
Ja lisääntyvästi kohtalokasta harhaa - joka vedetään yhteen "Hitlerin jälkeen on meidän vuoromme" - rohkaistiin, passiivisuuden ja kyvyttömyyden näköalaa, joka oli naamioitu retoriikalla, kuten Trotski toistuvasti korosti. Yhä uudelleen hän palasi yhteisrintaman keskeiseen kysymykseen, paljastaen viisastelun, työntäen syrjään häväistykset ja vieden asian perille, kuten tässä loistavassa esimerkissä:
Karjakauppias ajoi kerran joitain sonneja teurastamoon. Ja pian tuli teurastaja terävine veitsineen.
"Vedetään rivit yhteen ja nostetaan tuo teloittaja sarviimme," ehdotti yksi sonneista.
"No millä tavalla teurastaja on yhtään sen pahempi kuin kauppias, joka ajoi meidät tänne ryhmysauvallaan?", vastasivat sonnit, jotka olivat saaneet poliittisen kasvatuksensa Manuilskin instituutissa.
"Mutta me voimme mennä kauppiaan pakeille yhtä lailla sen jälkeen!"
"Ei onnistu," vastasivat sonnit, jotka olivat lujia periaatteessaan, neuvojalle. "Yrität suojata vihollistamme vasemmalla; olet itse sosialiteurastaja."
Ja he kieltäytyivät sulkemasta rivejä.
- Aisopoksen eläinsaduista60
Kommunistinen puolue piti kiinni kohtalokkaasta kurssistaan. Hitler tuli valtaan. Työväenliike murskattiin.
Hitlerin voitto ajoi Neuvostoliiton hallitsijat etsimään "vakuutusta" sotilasliitoista silloin vielä hallitsevien länsivaltojen Ranskan ja Britannian kanssa. Stalinin diplomatian sivuliikkeenä - sillä se siitä oli nyt tullut - Komintern tempaistiin kovaa kauas oikealle. Seitsemäs (ja viimeinen) kongressi kokoontui 1935 julkisena osoituksena siitä, että vallankumous oli lopullisesti pois työjärjestyksestä. Se kutsui "Kansanrintamaan taisteluun rauhan puolesta ja sotaan kiihottamista vastaan. Kaikki jotka ovat kiinnostuneita rauhan säilyttämisestä tulisi vetää mukaan tähän yhteiseen rintamaan".61
Niihin, jotka olivat kiinnostuneita rauhan säilyttämisestä, kuuluivat vuoden 1918 voittajat, Ranskan ja Britannian hallitsevat luokat, uuden linjan kohteet.
"Tänään tilanne ei ole sama kuin 1914", julisti toimeenpaneva komitea toukokuussa 1936,
Nyt ei ainoastaan työväenluokka, talonpoikaisto ja kaikki työtätekevät ihmiset, jotka ovat päättäneet säilyttää rauhan, vaan myös sorretut maat ja heikot kansakunnat, joiden itsenäisyyttä sota uhkaa... Nykyvaiheessa joukko kapitalistisia maita on myös kiinnostunut säilyttämään rauhan. Tästä tulee mahdollisuus luoda laaja työväenluokan, kaikkien työtätekevien ihmisten ja kokonaisten kansakuntien rintama imperialistisen sodan uhkaa vastaan.62
Tuollainen "rintama" oli tietenkin tarpeen imperialistisen status quon puolustamiseksi. Reformistista retoriikkaa käytettiin vapaasti peittämään tuo seikka ja se oli hyvin menestyksekästä - jonkin aikaa.
Ensimmäisessä vaiheessa kansan innostus yhtenäisyyteen toi valtavia menestyksiä kommunistisille puolueille - Ranskan puolue kasvoi 30.000:sta 1934 150.000:een vuoden 1936 loppuun mennessä sekä 100.000:een nuorisoliitossa; Espanjan puolue kasvoi alle tuhannesta "kolmannen vaiheen" lopussa (1934) 35.000:een helmikuussa 1936 ja siitä 117.000:een heinäkuussa 1937. Tulokkaat panssaroitiin vasemmalta tulevaa kritiikkiä vastaan uskolla, että trotskilaiset olivat kirjaimellisesti fasistien asiamiehiä.
Toukokuussa allekirjoitettiin Ranskan ja Neuvostoliiton sopimus. Heinäkuuhun mennessä Kommunistinen puolue ja Ranskan sosialistinen puolue (SFIO) olivat päässeet sopimukseen Radikaalipuolueen, Ranskan porvarillisen demokratian selkärangan kanssa, ja huhtikuussa 1936 näiden kolmen puolueen "Front Populaire" voitti parlamenttivaalit "kollektiivisen turvallisuuden" ja reformin ohjelmalla. Kommunistinen puolue saavutti 72 paikkaa kampanjoiden tunnuksen "Vahvan, vapaan ja onnellisen Ranskan puolesta", ja siitä tuli oleellinen osa Leon Blumin, SFIO:n johtajan ja Front Populairen pääministerin parlamenttienemmistöä. Maurice Thorez, PCF:n pääsihteeri, pystyi julistamaan: "Otimme rohkeasti vihollisiltamme sen, mitä he olivat varastaneet meiltä ja polkeneet maahan. Me otimme takaisin Marseljeesin ja trikolorin."63
Kun vasemmiston vaalivoittoa seurasi valtava lakko- ja istumalakko-aalto - kuusi miljoona työläistä osallistui kesäkuussa 1936 - aiemmat "nousevien vallankumoustaistelujen" esitaistelijat ponnistelivat pitääkseen liikkeen kapeissa rajoissa ja päättämään sen "Matignonin sopimuksen" myönnytyksiin (nimittäin 40 tunnin työviikkoon ja palkallisiin lomiin). Vuoden loppuun mennessä Kommunistinen puolue, nyt oikealla sosialidemokraattisista liittolaisistaan, kehotti laajentamaan "kansanrintamaa" "Ranskan rintamaksi" ottamalla mukaan joitain oikeistolaisia konservatiiveja, jotka olivat nationalistisin perustein vahvasti saksalaisvastaisia.
Ranskan puolue oli edelläkävijä tässä politiikassa, koska Ranskan liittolaisuus oli keskeistä Stalinin ulkopolitiikalle, mutta koko Komintern omaksui sen nopeasti. Kun Espanjan vallankumous puhkesi heinäkuussa 1936 vastineena Francon vallankaappausyritykseen, Espanjan kommunistinen puolue, osa Espanjan kansanrintamaa, joka oli voittanut helmikuun vaalit ja ottanut vallan, teki kaikkensa pitääkseen liikkeen "demokratian" puitteissa. Venäjän diplomatian avulla, ja tietysti sosialidemokraattien, se oli menestyksekäs. "Ei ole lainkaan totta", julisti Jesus Hernandez, puolueen päivälehden päätoimittaja,
että nykyisen työväenliikkeen tavoite on proletariaatin diktatuurin perustaminen sodan päätyttyä... Me kommunistit olemme ensimmäisiä torjumaan tuon näkemyksen. Meitä motivoi ainoastaan halu puolustaa demokraattista tasavaltaa.64
Toteuttaessaan tuota linjaa Espanjan kommunistinen puolue ja sen porvarilliset liittolaiset työnsivät tasavallan hallituksen politiikkaa yhä oikeammalle; pitkään jatkuneen kansalaissodan kuluessa se ajoi ulos hallituksesta ensin POUM:in, kommunisteista vasemmalla olevan puolueen, jota Trotski oli katkerasti arvostellut menemisestä mukaan kansanrintamaan alunperinkään ja siten riisumisesta itsensä aseista poliittisesti ja antamisesta "vasemmistosuojauksen" Kommunistiselle puolueelle, ja sitten Espanjan sosialistisen puolueen vasemmistosiiven johtajat.
"Tasavaltalaisen järjestyksen puolustaminen omaisuutta puolustettaessa"65 johti tasavaltalaisessa Espanjassa terrorivaltaan vasemmistoa vastaan. Ja se kattoi tietä, Trotski osoitti, Francon voitolle.
Espanjan proletariaatti osoitti ensiluokkaisia sotilaallisia ominaisuuksia,
hän kirjoitti joulukuussa 1937.
Ominaispainossaan maan talouselämässä, poliittisessa ja kulttuuritasossaan Espanjan proletariaatti oli vallankumouksen ensimmäisenä päivänä ei alempana, vaan ylempänä Venäjän proletariaattia 1917 alussa. Tiellä voittoonsa sen oman järjestöt olivat tärkeimpinä esteinä. Stalinistien johtava klikki koostui vastavallankumouksellisen tehtävänsä mukaisesti kätyreistä, karrieristeista, luokka-asemastaan suistuneista aineksista ja ylipäänsä kaikenlaisesta yhteiskunnallisesta jätteestä. Muiden työväenjärjestöjen edustajat - parantumattomia reformisteja, anarkistien korulauseviljelijöitä, POUM:n avuttomia keskustalaisia - marisi, vaikeroi, empi, luovi, mutta mukautui lopuksi stalinisteihin. Heidän yhteisen toimintansa ansiosta yhteiskunnallisen vallankumouksen leiri - työläiset ja talonpojat - joutui porvariston, tai oikeammin sen varjon johdettavaksi. Se valkaistiin ja sen luonne tuhottiin.
Ei ollut puutetta joukkojen sankaruudesta eikä yksittäisten vallankumouksellisten rohkeudesta. Mutta joukot oli jätetty omineen, samalla kun vallankumoukselliset olivat edelleen hajanaisina, ilman ohjelmaa, ilman toimintaohjetta. "Tasavaltalaiset" sotilasjohtajat olivat enemmän kiinnostuneita yhteiskunnallisen vallankumouksen murskaamisesta kuin sotilaallisten voittojen saavuttamisesta. Sotilaat menettivät luottamuksensa johtoonsa, joukot hallitukseen; talonpojat siirtyivät sivuun; työläiset uupuivat; tappio seurasi tappiota; demoralisaatio kasvoi nopeasti. Kaikki tämä oli helppo nähdä kansalaissodan alusta. Asettamalla itselleen tehtävän pelastaa kapitalistinen järjestelmä kansanrintama tuomitsi itsensä sotilaalliseen tappioon. Kääntämällä bolševismin päälaelleen Stalinin onnistui täyttää täysin vallankumouksen haudankaivajan rooli.66
Ei juuri kukaan tänään (lukuunottamatta kourallista merkityksettömiä entisiä maolaisia lahkonsirpaleita) puolustaa stalinistista "kolmannen kauden" linjaa. Kansanrintama on aivan eri asia. Ajan ja paikan erojen jälkeen, mitä itse asiassa ovat "eurokommunismi" ja niin kutsuttu "historiallinen kompromissi"? Sitäpaitsi, jotkut niistä, jotka ovat vasemmalla, muodollisen poliittisin termein, eurokommunistisesta suuntauksesta, toistavat juuri niiden virheiden olemuksen, joita vastaan Trotski taisteli "Englantilais-neuvostoliittolaisen ammattiliittokomitean" otsikon alla.
Kysymyksethän eivät ole vain historiallisesti, vaan välittömän poliittisesti kiinnostavia. Trotskin kirjoitukset strategiasta ja taktiikasta suhteessa näihin suuriin kysymyksiin ovat varsinainen aarreaitta. Voidaan liioittelematta sanoa, ettei kukaan sitten vuoden 1923 ole tuottanut teosta, joka olisi edes lähellä niiden syvyyttä ja loistavuutta. Ne ovat kirjaimellisesti korvaamattomia jokaiselle vallankumoukselliselle tänään.
29 Trotsky, `Manifesto of the Communist International to the workers of the world', The First Five Years of the Communist International, New York: Pioneer 1945, Vol. 1, pp. 29-30
30 J. Degras, The Communist International 1919-43, London: Cass 1971, Vol. I, p. 16
32 Lenin, Collected Works, Moscow: Foreign Languages Publishing House 1960, Vol. 28, p. 455
33 S. Haffner, Failure of a Revolution: Germany 1918-19, London: andre Deutsch 1973, p. 152
34 Lenin, op. cit. Vol. 21, p. 40
35 J. Degras, op.cit. Vol I, pp. 12-13
37 Lenin, op.cit. Vol. 25, pp. 393
40 Lenin, op.cit. Vol. 31, pp. 206-207
43 Trotsky, `Speech on Comrade Zinoviev's report on the role of the party', The First Five Years of the Communist International, op. cit. Vol. 1, pp. 97-99
48 J. Degras, op.cit. Vol I, p. 230
49 Trotsky, The First Five Years of the Communist International, op. cit. Vol. 2, pp. 91-95
50 Trotsky, Writings of Leon Trotsky 1032-33, New York: Pathfinder Press 1972, pp. 51-55
51 E. H. Carr, The Interregnum 1923-24, Harmondsworth: Penguin 1965, p. 221
52 Trotsky, `Lessons of the General Strike', Trotsky's Writings on Britain, London: New Park 1974, Vol. II, pp. 241, 245
53 Ibid. p. 244, korostus alkuperäinen
55 J. Degras, The Communist International: Documents, London: Cass, Vol. III, p. 44
58 Trotsky, `The turn in the Communist International', The Struggle Against Fascism in Germany, New York: Pathfinder Press 1971, pp. 57-60. Korostus alkuperäinen.
59 Trotsky, `What next?', The Struggle Against Fascism in Germany, op. cit. p. 248
61 J. Degras, op. cit. Vol. III, p. 375
64 See F. Morrow, Revolution and Counter-Revolution in Spain, New York: Pioneer 1938, p. 34
66 Trotsky, `The Lessons of Spain: the last warning', The Spanish Revolution (1931-39), New York: Pathfinder Press 1973, pp. 322-23