Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Unelma ja toive luokattomasta ja todella vapaasta yhteiskunnasta on hyvin vanha. Euroopassa se on hyvin dokumentoituna 1300-luvulta alkaen katkelmissa, joita on säilynyt monien kapinallisten ja kerettiläisten ajatuksista. "Kun Aatami kynti ja Eeva kehräsi, kuka oli silloin herra?" kuului suosittu laulu Englannin suuren talonpoikaiskapinan aikoihin 1381. Ja tietysti samanlaisia mielialoja voidaan nähdä (vaikka kuinka hallitsevan luokan ideologian kuormittamina) varhaisessa kristillisyydessä ja islamissa sekä vaihtelevassa määrin yhteiskunnissa, jotka ovat näitä paljon vanhempia.
Marx esitteli perustavalla tavalla uuden ajatuksen. Se voidaan vetää yhteen seuraavasti: menneiden (esiteollisten) sukupolvien johtavien ajattelijoiden ja aktivistien tavoitteet tulevaisuudesta, kuinka ihailtavia ja inspiroivia ne olivatkin, olivat omana aikanaan utopistisia siitä yksinkertaisesta syystä, että niitä ei voitu toteuttaa. Luokkayhteiskunta, riisto ja sorto ovat väistämättömiä niin kauan, kuin tuotantovoimien ja työn tuottavuuden (läheiset, mutta eivät samat käsitteet) kehitys ovat suhteellisen alhaisella tasolla. Teollisuuskapitalismin kasvaessa tuollaiset asiat eivät enää ole väistämättömiä, kunhan kapitalismi kaadetaan. Luokaton yhteiskunta, joka perustuu (suhteelliseen) paljouteen, on nyt mahdollinen. Lisäksi keino tuon yhteiskunnan saavuttamiseen, teollisuusproletariaatti, on tullut olemaan kapitalismin itsensä kehityksen ansiosta.
Nämä ajatukset olivat tietysti yhteisiä marxilaisuudelle ennen vuotta 1914. Kaikki vallankumoukselliset marxilaisessa traditiossa ottivat ne itsestään selvinä. Mutta yhteiskunta, joka syntyi Venäjän lokakuun vallankumouksesta, ei ollut vapaa ja luokaton. Varhaisessa vaiheessa se jo poikkesi huomattavasti Marxin näkemyksestä työläisten valtiosta (kuten se on esitetty Kansalaissodassa Ranskassa) tai siitä, kuinka Lenin kehitti Marxia (kuten on kehitelty Valtiossa ja vallankumouksessa). Myöhemmin siitä tuli hirviömäistä despotismia.
Olisi vaikeata liioitella näiden seikkojen tärkeyttä. Se, että on olemassa ensin yksi valtio ja sittemmin joukko valtioita, jotka väittävät olevansa "sosialistisia", mutta jotka ovat vastenmielisiä pilakuvia sosialismista, on arvioitava huomattavaksi tekijäksi "länsimaisen kapitalismin" selviämisessä.
Oikeistolaiset propagandisti väittävät, että stalinismi tai jotain sen kaltaista, on väistämätön tulos siitä, että kapitalistiluokka on pakkolunastettu. Sosialidemokraattiset propagandistit väittävät toisaalta, että stalinismi on väistämätön seuraus "bolševistisesta sentralismista", ja että Stalin oli "Leninin luonnollinen perijä".
Trotski teki ensimmäisen kestävän yrityksen stalinismin - Venäjän vallankumouksen varsinaisen tuloksen - historiallis-materialistiseksi analyysiksi. Mitä kritiikkiä siitä voidaan esittää, ja jotain siitä esitetäänkin seuraavassa, on se ollut lähtökohta kaikelle seuraavalla vakavalle marxilaiselle analyysille.
Mikä oli Venäjän yhteiskunnallinen todellisuus 1921, kun Lenin vielä oli kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja ja Trotski vielä sota-asiain kansankomissaari?
Perustellessaan Uutta talouspolitiikkaa Neuvostoliitossa vuoden 1921 lopulla, Lenin väitti, että:
jos kohta kapitalismi hyötyykin, niin kasvaa myös teollisuustuotanto ja samalla proletariaatti. Kapitalistit tulevat hyötymään politiikastamme ja luomaan teollisuusproletariaattia, joka sodan ja äärettömän hävityksen ja rappion vuoksi on meillä deklassoitunut, ts. suistunut pois luokkaraiteiltaan ja lakannut olemasta proletariaattia. Proletariaatiksi sanotaan luokkaa, joka tuottaa aineellisia hyödykkeitä kapitalistisen suurteollisuuden tuotantolaitoksissa. Koska kapitalistinen suurteollisuus on rappiolla, koska tehtaat ja tuotantolaitokset ovat lakanneet toimimasta, proletariaattikin on kadonnut. Muodollisesti se on väliin katsottu olevaksi, mutta sillä ei ole ollut taloudellisia juuria.2
Proletariaatti "on lakannut olemasta proletariaattia"! Mitä tulee sitten proletariaatin diktatuurista, proletariaatista hallitsevana luokkana?
Sota ja kansalaissota vaurioittivat Venäjän teollisuuden, joka oli jo muutenkin heikko läntisten standardien mukaan. Lokakuun vallankumouksesta maaliskuuhun 1918, jolloin Brest-Litovskin "hirviömäinen ryöstösopimus" allekirjoitettiin Saksan kanssa, vallankumouksellinen Venäjä oli sodassa Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa.
Seuraavana kuukautena ensimmäinen "liittoutuneista" interventioarmeijoista, Japanin, nousi maihin Vladivostokiin ja alkoi edetä Siperiaa kohti. Se ei vetäytynyt kuin vasta marraskuussa 1922. Noina vuosina neljäntoista vieraan armeijan osastoja (mukaan lukien Yhdysvaltojen, Britannian ja Ranskan) valloittivat vallankumouksellisen tasavallan aluetta. "Valkoisia" kenraaleita aseistettiin, varustettiin ja tuettiin. Intervention huippuvaiheessa kesällä 1919 neuvostotasavalta oli supistunut Venäjän Euroopan puoleisen alueen keskellä olevaksi tynkävaltioksi Moskovan ympärille muutamine sen ulkopuolella olevine epävarmoine linnakkeineen. Vielä seuraavanakin kesänä, kun "valkoiset" armeijat oli ratkaisevasti lyöty, oli neljännes saatavilla olevasta viljasta lähetettävä läntiselle armeijaryhmälle, joka taisteli puolalaista valtaajaa vastaan.
Tämä sinä aikana, jolloin kaupungit olivat tyhjentyneet ja nälissään. Yli puolet Pietarin ja miltei puolet Moskovan väestöstä oli paennut maaseudulle. Se teollisuus, joka pystyttiin pitämään käynnissä, oli omistettu miltei yksinomaan sodalle - ja sen teki mahdolliseksi vain "kannibalisaatio", tuotantopohjan jatkuva uhraaminen kokonaisuutena sen osan saamiseksi pidettyä toiminnassa. Nämä olivat olosuhteet, jossa Venäjän proletariaatti, alunperinkin pieni vähemmistö, hajosi.
Tosiseikat tunnetaan varsin hyvin ja niistä on esitetty yksityiskohtia esimerkiksi E. H. Carrin teoksessa The Bolshevik Revolution.3 Vuoteen 1921 teollisuuden kokonaistuotanto oli noin kahdeksasosan vuoden 1913 tasosta, mikä sekin oli erittäin surkea luku verrattuna Saksan, Britannian ja USA:n tasoon.
Vallankumous selvisi valtavien ponnistelujen ansiosta, joita johti vallankumouksellinen diktatuuri, joka ylitti huomattavasti vuoden 1793 jakobiinidiktatuurin liikekannallepanokyvyssään. Mutta se selvisi raunioituneen talouden hinnalla. Ja se pysyi eristäytyneenä. Vuoteen 1921 mennessä Euroopan vallankumousliike oli selvästi laskemassa.
Meitä kiinnostavat tässä näiden seikkojen yhteiskunnalliset seuraukset. Ns. sotakommunismi 1918-1921 oli ollut itse asiassa brutaalein ja brutaalistavin piiritystalous. Olemukseltaan se koostui viljan pakko-otosta talonpojistolta, teollisuuden kannibalisaatiosta, yleisestä asevelvollisuudesta ja valtavasta pakosta voittaa sota, jotta selviydyttäisiin.
Ennen vallankumousta huomattava osa talonpojiston viljaa oli suunnattu kaupunkeihin (suoraan tai viennin kautta) vuokrina, korkoina, veroina, vastikkeina jne, vanhalle hallitsevalle luokalle. Tsaarin Venäjä oli ollut huomattava viljan viejä. Nyt, vanhan järjestyksen tuhouduttua, tuo yhteys oli katkennut. Talonpojat tuottivat kulutukseen, tai vaihtoon. Mutta teollisuuden raunioituminen merkitsi, ettei ollut mitään, tai juuri mitään vaihdettavaa. Tästä pakkolunastukset.
Vallankumous oli selvinnyt valtaenemmistöltään talonpoikaisessa maassa tuen takia, jonka talonpoikaisjoukot, jotka olivat siitä hyötyneet, olivat tavallisesti passiivisesti, mutta joskus aktiivisesti, antaneet. Kansalaissodan päättyessä heillä ei ollut enää mitään saavutettavissaan ja kapinat 1921, Tambovissa ja Kronstadtissa, osoittivat, että talonpojisto ja osat työväenluokan jäänteistä olivat kääntymässä hallitusta vastaan.
Uusi talouspolitiikka (NEP) vuodesta 1921 tunnusti ylläolevan ja esitteli kiinteän veron (joka perittiin viljana, koska raha oli menettänyt arvonsa sotakommunismin aikana) sen sijaan, että se olisi peritty takavarikoimalla. Toiseksi, se salli yksityiskaupan ja yksityisen pientuotannon paluun (säilyttäen "komentopaikat" valtiolla). Kolmanneksi, se avasi portit (melko huonolla menestyksellä) ulkomaiselle pääomalle konsessioilla. Neljänneksi, ja tämä oli elintärkeätä, NEP toi mukanaan tiukan pakon, että useimpien kansallistetun teollisuuden haarojen oli tuotettava voittoa, sekä tiukan finanssiortodoksian, joka perustui kultakantaan, jotta saataisiin vakaa valuutta ja markkinakuri niin julkisille kuin yksityisillekin yrityksille.
Nämä toimet, jotka otettiin käyttöön vuosien 1921 ja 1928 välillä, toivat mukanaan todella talouden elpymisen. Aluksi se kävi hitaasti, ja sitten nopeammin, kunnes 1926-27 teollisuustuotanto saavutti vuoden 1913 tason ja joissain tapauksissa ylitti sen. Mitä tulee käytettävissä oleviin ruokatavaroihin (pääasiassa viljaan), kasvu oli paljon hitaampaa. Tuotanto kasvoi, mutta talonpojisto, jota ei riistetty kuten 1913, käytti paljon suuremman osan tuotannostaan kuin ennen vallankumousta, joten kaupungit elivät edelleen säännöstelyssä.
Kapitalistisin tai näennäisesti kapitalistisen toimin saavutettuna tällä taloudellisella elpymisellä oli vastaavat yhteiskunnalliset seuraukset:
Ja nyt kaupungit, joita hallitsimme, saivat ulkomaisen näkökulman; tunsimme vajoavamme mutaan - halvaantuneina, turmeltuneina... Raha voiteli koko koneistoa, kuin kapitalismin aikana. Puolitoista miljoonaa työtöntä sai avustusta, riittämätöntä avustusta, suurissa kaupungeissa... Luokat syntyivät uudestaan aivan silmiemme edessä; pohjimmaisina sai työtön 24 ruplaa kuukaudessa, huipulla insinööri (siis tekninen asiantuntija) 800, ja näiden kahden välillä puolueen toimitsija 222, mutta sen lisäksi varsin paljon maksutta. Harvojen hyvinvoinnin ja monien kurjuuden välillä oli kasvava kuilu.4
NEP:n seurauksena työväenluokka toipui lukumääräisesti vuoden 1921 aallonpohjasta, mutta se ei toipunut poliittisesti - ei ainakaan siinä määrin, että se olisi voinut ravistaa byrokraatin, nepmanin ja kulakin valtaa. Joukkotyöttömyyden piiska, joka oli suhteessa paljon ankarampi 20-luvun Venäjällä kuin 30-luvun Britanniassa, oli merkittävä tekijä.
Työväenluokan hajoaminen oli saavuttanut pitkälle menneen vaiheen, kun vuoden 1920 lopulla Venäjän kommunistisessa puolueessa puhkesi ns. ammattiliittokeskustelu.
Kiistakysymys oli päällimmäisenä se, tarvitsivatko työläiset ammattiliittojärjestöjä puolustaakseen itseään "omaa" valtiotaan vastaan. Syvemmällä tasoilla konfliktissa oli kysymys paljon perustavammista asioista.
Oliko vuoden 1918 työläisten valtio vielä olemassa? Neuvostodemokratia oli käytännössä tuhoutunut kansalaissodassa. Kommunistinen puolue oli "vapauttanut" itsensä työväenluokan tuen tarpeesta. Neuvostoista oli tullut kumileimasimia puolueen päätöksille. Lisäksi "militarisoitumis-" ja "komandismiprosessi" kommunistisen puolueen sisällä oli kasvanut nopeasti, ja samoista syistä.
Tätä kehitystä vastaan kapinoi puolueen "Työläisoppositio". He vaativat liitoille "autonomiaa", hylkäsivät puolueen valvonnan ja vetosivat "työläisten tuotannon valvonnan" perinteeseen (puolueen vaatimus aikaisemmassa vaiheessa). Jos ne olisi hyväksytty, toimet olisivat merkinneet hallinnon loppumisesta, sillä suurin osa siitä, mitä työväenluokasta oli jäänyt, oli nyt selvästi välinpitämätöntä, ellei bolševikkivastaista. Niin oli myös enenevässä määrin talonpojiston joukko, joka muodosti väestön suuren enemmistön. "Demokratia" noissa oloissa saattaisi merkitä vain vastavallankumousta - ja oikeistodiktatuuria.
Puolue oli ajettu korvaamaan itsellään kadonnut työväenluokka, ja puolueessa johtoelimet olivat lisääntyvästi puolustaneet vaikutusvaltaansa kasvavan, mutta huonosti valikoituneen jäsenkunnan keskuudessa. (VKP:llä oli pyöreästi 115 000 jäsentä vuoden 1918 alkupuolella, 313 000 vuoden 1919 alkupuolella, 650 000 kesään 1921 mennessä - näistä katoava vähemmistö tavallisia työläisiä).
Puolueesta oli tullut sellaisen työväenluokan luottomies, jonka toivottiin olevan vain väliaikaisesti kykenemätön hoitamaan asioitaan. Mutta puolue itse ei ollut immuuni niin valtavan voimakkaille yhteiskunnallisille voimille, jotka teollisuuden taantuminen, matala (ja aleneva) työn tuottavuus, kulttuurinen takapajuisuus ja barbaarisuus synnyttivät. Itse asiassa oli välttämätöntä, että voidakseen esiintyä "luotettuna" puolueen oli otettava joukoilta kaikki varsinainen sananvalta tapahtumien suuntaan - sille nekin olivat alkaneet heijastaa Venäjän takapajuisuutta ja työväenluokan taantumista.
Trotskin ratkaisu dilemmaan oli aluksi pitää kiinni itsepintaisesti substitutionalistisesta linjasta.
On tarpeen kehittää keskuudessamme tietoisuus puolueen vallankumouksellisesta historiallisesta syntymäoikeudesta. Puolueen velvollisuus on ylläpitää diktatuuriaan huolimatta ajoittaisesta horjunnasta joukkojen vaistonvaraisissa mielialoissa, huolimatta ajoittaisesta horjumisesta jopa työväenluokassa. Tuo tietoisuus on meille korvaamaton yhdistävä tekijä.5
Tuo asenne johti hänet väittämään. että ammattiliitot olisi sulautettava valtiokoneistoon (mikä myöhemmin tapahtui Stalinin kaudella, asiallisesti, vaikkakaan ei muodollisesti). Ei ollut tarvetta tai oikeutusta edes suhteelliselle ammattiliittojen autonomialle; se vain palveli tyytymättömyyden polttopisteenä, ennemminkin kuin puolueen valvonnan keinona.
Leninin argumentit tätä kantaa vastaan joulukuussa 1920 ja tammikuussa 1921 ovat tärkeitä Trotskin Neuvostoliitto-analyysin myöhemmälle kehitykselle. Niistä tuli myöhästyneinä sen perusta.
Tov. Trotski puhuu "työläisvaltiosta". Anteeksi, mutta se on abstraktio. Kun me vuonna 1917 kirjoitimme työläisvaltiosta, niin se oli ymmärrettävää, mutta nyt kun meille sanotaan: "Miksi työväenluokkaa pitää puolustaa, keneltä sitä pitää puolustaa, kun ei ole porvaristoa ja kun on työläisvaltio", tehdään ilmeinen virhe. Valtiomme ei ole aivan työläisvaltio, siinäpä se. Ja juuri tämä on tov. Trotskin pahimpia virheitä.6
Ja kuukautta myöhemmin hän kirjoitti:
Mitä meidän olisi pitänyt sanoa, on: "Työläisten valtio on abstraktio. Mitä meillä itse asiassa on, on työläisten valtio, jossa on ensinnäkin se merkillisyys, että ei työväenluokka, vaan talonpojisto on enemmistönä maassa, ja toiseksi, että se on työläisten valtio, jossa on byrokraattisia vääristymiä."7
Byrokraattisesti vääristynyt työläisvaltio valtaosaltaan talonpoikaisessa maassa. Seuraavassa vaiheessa, NEP:ssä, Trotski omaksuisi tuon kannan ja syventäisi sen sisältöä. Tässä ei ole relevanttia kuvata yksityiskohtaisesti Vasemmisto-opposition (1923) ja Yhdistyneen opposition (1926-27)8 kohtaloa, joissa molemmissa Trotskilla oli johtava rooli. Riittää, että esitetään joitakin niiden pääkannoista.
Vasemmisto- ja yhtynyt oppositio olivat ajaneet puolueen demokratisoimista, sen koneiston taltuttamista ja suunnitelmallista teollistamisohjelmaa, joka olisi rahoitettu puristamalla kulakkia ja nepmania, taistelua työttömyyttä vastaan, työväenluokan elvyttämistä taloudellisesti ja poliittisesti ja siten neuvostodemokratian pohjan uudelleen luomista.
Proletariaatin aineellista asemaa maassa on vahvistettava niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin (kasvu palkkatyöläisten määrässä, työttömien väheneminen, työväenluokan aineellisen elintason nostaminen)...
julisti opposition kannanotto.
Teollisuuden, sekä liikenteen, sähköistämisen ja rakennustoiminnan krooninen jälkeen jääminen väestön, julkisen talouden ja koko yhteiskuntajärjestelmän vaatimuksista ja tarpeista pitää kuin pihdeissä maan koko taloudellista vaihtoa.9
Tuon kannan sisäinen ristiriita oli yhtäältä se, että puolueen demokratisoiminen sallisi sekä talonpojiston että proletariaatin tyytymättömyyden saada järjestäytyneen ilmaisun; toisaalta valtion paineen lisääminen uusiin rikkaisiin (erityisesti rikkaimpiin talonpoikiin) toisi takaisin joitain sotakommunismin äärimmäisistä jännitteistä, jotka olivat ajaneet puolueen ensin tukahduttamaan kaiken laillisen puolueen ulkopuolisen opposition ja sitten eliminoimaan puolueen sisäisen opposition ja perustamaan puoluekoneiston diktatuurin.
Toden tullen asiaa ei koskaan asetettu testiin.
Ei vain talous ollut kuin "pihtien" pitelemä. Oppositio oli samassa tilanteessa. Sen ohjelma haastoi kaikki kolme luokkaa, jotka periaatteessa hyötyivät NEP:stä; byrokraatit, nepmanit ja kulakit. Oppositio ei voinut vallita ilman työväenluokan aktiivisuuden elpymistä, koska se oli sen ainoa mahdollista tuen perusta. Mutta sen tekivät vuorostaan valtavan vaikeaksi NEP:n yhteiskunnalliset ja taloudelliset olosuhteet niin kauan, kuin vallankumous pysyi eristyneenä.
Stalin, konservatisoituneen puolue- ja valtiovirkamiesten kerrostuman johtaja ja puhemies, joka itse asiassa johti maata, vastusti kiivaasti sekä vaatimusta suunnitellusta teollistamisesta että vaatimusta demokratisoinnista (kuten tekivät hänen liittolaisensakin puolueen oikealla laidalla, erityisesti Buharin ja tämän kannattajat).
Tämä oli johtavat ryhmän vuodesta 1925 ajaman "sosialismin yhdessä maassa" yhteiskunnallinen sisältö. Se oli julistus status quon puolesta kaikenlaisia "mullistuksia" vastaan, vallankumouksellisia odotuksia ja aktiivista politiikkaa ulkomailla vastaan.
Niin myöhään kuin huhtikuussa 1924 Stalin itse oli vetänyt yhteen sen, mikä silloin vielä oli hyväksytty näkemys:
Porvariston kaatamiseen ovat yhden maan ponnistukset riittävästi, siitä meidän oman vallankumouksemme voitto todistaa. Sosialismin lopulliseksi voittamiseksi, sosialistisen tuotannon järjestämiseksi eivät yhden maan, etenkään kaltaisemme talonpoikaisen maan yritykset riitä, siihen tarvitaan useiden edistyneiden maiden proletaarien ponnistuksia.10
Se oli Leninin sanojen kaikua eikä enempää kuin yhteiskunnallisten ja taloudellisten realiteettien toteamista. Mutta tuolla ortodoksisella näkemyksellä, joka oli ollut kerran yhteinen kaikille Venäjän marxilaisille suunnasta riippumatta, oli se puute, että se korosti hallituksen ja sen itsenäisyyden väliaikaista luonnetta sosialistiselle kehitykselle ja vallankumouksille Lännessä. Tätä eivät hallitsevat kerrokset nyt voineet mitenkään enää hyväksyä. "Sosialismi yhdessä maassa" oli heidän itsenäisyysjulistuksensa työväenliikkeestä.
Opposition lopullisen tappion ja Venäjältä karkottamisensa jälkeen Trotski veti yhteen kokemusta artikkelissa, jonka hän kirjoitti helmikuussa 1929:
vallan valtaamisen jälkeen itsenäinen byrokratia eriytyi työväenluokan ympäristöstä ja tuo eriytyminen... (joka) aluksi oli vain toiminnallista, muuttui myöhemmin sosiaaliseksi. Luonnollisestikin koko prosessi byrokratian sisällä kehittyi suhteessa varsinaisiin prosesseihin maassa. Uuden talouspolitiikan pohjalta laaja pikkuporvariston kerrostuma kaupungeissa ilmestyi uudelleen tai tuli uutena. Vapaat ammatit elpyivät. Maaseudulla rikkaat talonpojat, kulakit, nostivat päätään. Laajat virkamiesryhmät, juuri koska ne olivat nousseet joukkojen yläpuolelle, tulivat lähemmäksi porvarillista kerrosta ja perustivat perhesiteitä siihen. Lisääntyvässä määrin joukkojen puolelta tuleva aloite tai kritiikki alettiin nähdä puuttumisena... Enemmistö tuosta virkakunnasta, joka oli noussut joukkojen yläpuolelle, oli perusteellisen konservatiivista... Tuo konservatiivinen kerrostuma, joka muodostaa Stalinin voimakkaimman tuen tämän taistelussa oppositiota vastaan, on taipuvainen menemään paljon kauemmaksi oikealle, kohti uusien omistavien ryhmien suuntaa, kuin Stalin itse tai hänen ryhmittymänsä ydin.11
Poliittinen johtopäätös tästä analyysistä oli "neuvostothermidorin" uhka. 9:ntenä thermidorkuuta (27 heinäkuuta 1794) konventti kaatoi jakobiinidiktatuurin ja korvasi sen oikeistohallituksella (direktoriolla vuodesta 1795), joka johti poliittista ja yhteiskunnallista taantumusta Ranskassa ja kattoi tietä Bonaparten diktatuurilla (vuodesta 1799). Thermidor merkitsi Ranskan suuren vallankumouksen loppua. Nyt uhkasi Venäjän thermidor.
Thermidorilaisen prosessin elementit, jotka erottuvat selvästi, voidaan havaita myös neuvostojen maassa. Niistä on tullut selvästi havaittavia viime vuosina. Ne, jotka ovat vallassa, esittivät joko toissijaista roolia vallankumouksen ensimmäisen vaiheen ratkaisevissa tapahtumissa tai olivat vallankumouksen suoranaisia vastustajia ja liittyivät siihen vasta sen voitettua. Nyt he palvelevat enimmäkseen verhona niille kerroksille ja ryhmittymille, jotka, sosialismille vihamielisinä, ovat liian heikkoja vastavallankumoukselliseen mullistukseen ja pyrkivät siksi rauhanomaiseen thermidorilaiseen vaihtoon raiteelle, joka johtaa takaisiin porvarilliseen yhteiskuntaan; he pyrkivät "ajamaan mäkeä alas jarrut päällä", kuten yksi heidän ideologeistaan on sanonut.12
Sitä ei kuitenkaan ollut vielä tapahtunut. Eikä se ollut väistämätöntä. Työläisvaltio oli vielä ehjä, vaikkakin syöpynyt. Tuloksen, Trotski uskoi,
ratkaisee taistelun kulku itse, kun yhteiskunnan elävät voimat sen käyvät. Tulee nousuja ja laskuja, joiden kesto riippuu suuressa määrin tilanteesta Euroopassa ja koko maailmassa.13
Vetääksemme yhteen, oli kolme perusvoimaa, jotka toimivat Neuvostoliitossa: oikeiston voimat - uuskapitalistisen elementit, kulakit, nepmanit jne., joita suuri osa koneistosta "vallassa tänään" palvelee "enimmäkseen verhona"; työväenluokka, jota edusti poliittisesti nyt tukahdutettu oppositio; ja "keskustalainen byrokratia", Stalinin ryhmittymä koneiston huipulla, joka itsessään ei ole thermidorilainen, mutta joka nojaa thermidorilaisiin ja pujottelee vasemmalta oikealle yrityksessä pitää valta.
Se on pujotellut oikealle vuodesta 1923 vuoteen 1928; sitten tuli pujottelu vasemmalle. "Vuosien 1928-31 kurssi," Trotski kirjoitti jälkimmäisenä vuosista,
jos taaskin jätämme sivuun väistämättömät horjumiset ja liukumiset taaksepäin - on byrokratian yritys sopeuttaa itsensä proletariaattiin, mutta hylkäämättä politiikkansa periaatteellista pohjaa, tai mikä tärkeintä, kaikkivaltaisuuttaan. Stalinismin pujottelut osoittavat, ettei byrokratia ole luokka, ei riippumaton historiallinen tekijä, vaan väline, luokkien toimeenpaneva elin. Vasemmalle pujottelu on todistus, että vaikka edeltävä oikeistokurssi olisi mennyt kuinka pitkälle tahansa, se on silti kehittynyt proletariaatin diktatuurin perustalta.14
Siksi työväenluokalla oli vielä jossain mielessä valta - tai ainakin sillä oli mahdollisuus palauttaa valta ilman perusteellista mullistusta.
Nykyisen neuvostovaltion tunnustaminen työläisvaltioksi merkitsee paitsi sitä, että porvaristo voi vallata vallan vain aseellisella nousulla, myös sitä, ettei Neuvostoliiton proletariaatti ole menettänyt mahdollisuutta alistaa byrokratiaa itselleen, elvyttää puoluetta uudelleen, ja luoda uudelleen diktatuurin järjestelmä - ilman uutta vallankumousta, reformin keinoin ja tietä.15
Kun tämä kirjoitettiin, se oli asiallisesti ottaen ilman mitään perustetta. "Kolmen voiman" analyysi oli toivottomasti vanhentunut. 20-luvulla se oli ollut realistinen (vaikka väliaikainen) yritys luoda marxilainen analyysi kehityskurssista Neuvostoliitossa. Uuskapitalistiset luokat, ja niiden vaikutus hallitsevan puolueen oikeistoon, olivat melko todellisia 1924-27. Stalinin hallitsevan ryhmittymän horjuva rooli oli, sillä hetkellä, kuten on yllä kuvattu. Mutta perustava muutos oli tapahtunut 1928-29.
Vuoteen 1928 tultaessa NEP oli saapumassa lopulliseen kriisiinsä. Nepmaneilla ja kulakeilla oli elintärkeä etu säilyttää se ja laajentaa sitä vieläkin pidemmälle myönnytyksiin pienkapitalismille, niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Byrokratian johtavilla jäsenillä ja heidän laajalla asiakaspiirillään byrokraattisen hierarkian alemmilla asteilla ei ollut tuollaista elintärkeätä etua. Heidän elintärkeä etunsa oli vain vastustaa demokratisointia puolueessa ja valtiossa. He olivat liittoutuneet pienkapitalismin voimien kanssa (ja puolueen buharinilaisen oikeistosiiven kanssa) oppositiota vastaan, työväenluokan elpymistä vastaan.
Mutta kun byrokratia opposition murskattuaan joutui kulakkihyökkäyksen, 1927-28 "viljalakon" eteen, se osoitti, että sen oleellinen pohja oli valtion omaisuus ja valtiokoneisto, joista kummallakaan ei ollut mitään elimellistä yhteyttä NEP:iin. Se puolusti kiihkeästi etujaan eilisen liittolaisiaan vastaan.
Kulakit kontrolloivat käytännössä kaikkea myytävänä olevaa viljaa, ylijäämää, joka jäi talonpoikien omasta kulutuksesta (yleisimmin hyväksytty arvio on, että viidesosa talonpoikaisviljelijöistä tuotti neljä viidesosaa viljasta, joka oli myytävänä markkinoilla). Heidän yrityksensä pakottaa hintoja ylös pitämällä varastonsa pois markkinoilta pakotti byrokratian turvautumaan pakkotoimiin. Ja kun he olivat aloittaneet tällä kurssilla, joka jäyti NEP:n tärkeintä perustaa, he ajautuivat ottamaan käyttöön opposition teollistamisohjelman, mitä liioitelluimmassa muodossa, ja ryhtymään maatalouden pakkokollektivisointiin, "kulakkien hävittämiseen luokkana". Ensimmäinen "viisivuotissuunnitelma" käynnistettiin.
Trotski tulkitsi tämän stalinilaisen byrokratian (väliaikaiseksi) kallistumiseksi vasemmalle; yritykseksi "sopeutua proletariaattiin". Hän oli perinjuurin väärässä. Nuo vuodet olivat juuri sitä aikaa, jona Neuvostoliiton proletariaatti atomisoitiin ja alistettiin, ensimmäistä kertaa, todelliselle totalitaariselle itsevallalle. Reaalipalkat laskivat jyrkästi. Vaikka rahapalkat nousivat huomattavasti, hinnat nousivat paljon nopeammin. Yleisesti ottaen lakattiin julkaisemasta merkityksellisiä tilastoja vuoden 1929 jälkeen (mikä sinänsä on merkittävä seikka), mutta yksi laskelma, joka julkaistiin Neuvostoliitossa paljon myöhemmin (1966), osoitti reaalipalkat lukuna 88.6 vuonna 1932 (1928 = 100). "Oikea reaalipalkkaindeksi, jos se vain tiedettäisiin, olisi... selvästi alle 88.6", kommentoi Alex Nove, tämän tiedon lähde.16
Viisivuotissuunnitelma johdatti kauteen, jona taloutta johdettiin kattavan suunnitelman mukaisesti, kauteen, jona vallitsi nopea teollisuuden kasvu, maatalouden pakkokollektivisointi, jäljellä olleiden poliittisten ja ammattiyhdistysoikeuksien tuhoaminen, yhteiskunnallisen epätasa-arvon nopea kasvu, äärimmäinen yhteiskunnallinen jännitys ja pakkotyö joukkomitassa. Se oli myös sanansaattajana Stalinin henkilökohtaiselle diktatuurille ja hänen poliisiterrorihallinnolleen, ja hiukan myöhemmin, kommunistisen puolueen alkuperäisten kaadereiden, itse asiassa Stalinin oman 20-luvun ryhmittymän, valtavan enemmistön murhaamiselle ampumalla tai hitaalla kuolemalla työleireissä yhdessä epämääräisen, mutta erittäin suuren joukon muita Neuvostoliiton kansalaisia ja monien ulkomaalaisten kommunistien kanssa. Lyhyesti, se saattoi stalinismin nousuvettä.
Se, että Trotski saattoi alunperin nähdä tuon kaiken kääntymisenä vasemmalle (vaikka hän ei ollut tietoinen kaikista seikoista ennenkuin vasta muutamia vuosia myöhemmin), osoittaa, että hän oli langennut substitutionismiin, kun kysymyksessä oli Neuvostoliitto. Se oli virhe, jota hän ei koskaan pystynyt korjaamaan täysin. Väite, ettei byrokratia ollut itsenäinen historiallinen tekijä, vaan väline, toisten luokkien toimeenpaneva elin, on ratkaisevasti osoitettu vääräksi, kun tuo sama byrokratia murskasi yhtaikaa kulakit ja atomisoi työläiset.
Kolmekymmentäluvun alussa oli vielä mahdollista väitellä näistä seikoista. Uusi totalitaarinen hallitus asetti pimennyksen todellisille uutisille ja asetti tilalle oman monoliittisen propagandakoneistonsa. Trotskia tämä petti vähemmän kuin miltei ketään muuta. Hänet johti ajamaan näköalaa Neuvostoliiton "uudistamisesta" tuona kautena hänen teoreettinen käsitteensä ja kehys. Kuuluisa, ja perin juurin väärä analogia Neuvostoliitosta ja byrokratisoituneesta ammattiliitosta juontaa tuohon kauteen. Se oli ainakin loogisesti johdonmukainen niin kauan, kuin uudistusstrategia oli olemassa.
Lokakuussa 1933 Trotski muutti äkkiä kantaansa, väittäen nyt, ettei hallintoa voitu uudistaa. Se oli kaadettava. Tie "uudistukseen" ei enää ollut käyttökelpoinen. Vain vallankumous saattoi tuhota byrokratian:
Muutamien viime vuosien kokeilujen jälkeen olisi lapsellista olettaa, että stalinistinen byrokratia voitaisiin poistaa puolueen tai neuvostojen edustajakokouksella. Todellisuudessa viimeinen bolševikkipuolueen edustajakokous pidettiin 1923, XII edustajakokous. Kaikki sitä seuranneet edustajakokoukset ovat olleet byrokratian paraateja. Nyt sellaisetkin edustajakokoukset on hylätty. Mitään normaaleja "perustuslaillisia" teitä hallitsevan klikin poistamiseksi ei enää ole. Byrokratia voidaan pakottaa luovuttamaan valta proletariaatin etujoukolle vain voimalla.17
"Byrokratisoitunut ammattiliitto" piti murskata, ei uudistaa. On totta, että tämä artikkeli pitää sisällään lausuman: "Tänään byrokraattisen tasapainon murtuminen Neuvostoliitossa merkitsi melko varmasti hyötyä vastavallankumouksellisille voimille", mutta tuo kaksiselitteinen kanta antoi pian tietä vallankumoukselliselle.
Luonteenomaisella rehellisyydellään Trotski jatkoi omien "reformististen" kantojensa arvostelua ja tarkistamista, kirjoittaen 1935, että:
Kysymys "thermidorista" liittyy läheisesti Neuvostoliiton Vasemmisto-opposition historiaan... Joka tapauksessa kannat tuohon asiaan 1926 olivat suunnilleen seuraavat: Demokraattisen sentralismin ryhmä (V. M. Smirnov, Sapronov ja muut, jotka Stalin vainosi hengiltä karkotuksessa) julistivat, että "thermidor on toteutunut seikka". Vasemmisto-opposition tukijat ... kiistivät ehdottomasti tuon väitteen... Kuka on osoittautunut olleen oikeassa?
Edesmennyt V. M. Smirnov - yksi vanhan bolševistisen koulun hienoimmista edustajista - katsoi, että jälkeen jääminen teollistamisessa, kulakkien ja nepmanien (uuden porvariston) kasvu, suhde byrokratian ja jälkimmäisen välillä ja lopulta puolueen rappeutuminen ovat edenneet niin pitkälle, että paluusta sosialistiselle tielle on tullut mahdoton ilman uutta vallankumousta. Proletariaatti on jo menettänyt vallan... Lokakuun vallankumouksen tärkeimmät voitot on tuhottu.18
Trotskin johtopäätös oli: Venäjän suuren vallankumouksen thermidor ei ole edessämme, vaan jo takanamme. Thermidorilaiset voivat juhlia noin kymmenettä voittonsa vuosipäivää. [Se siis on tapahtunut noin 1925.]19
Niin olivat siis demokraattiset sentralistit olleet oikeassa 1926? Kyllä ja ei, Trotski sanoi nyt. He olivat oikeassa thermidorista, väärässä sen merkityksestä. "Nykyinen poliittinen järjestelmä Neuvostoliitossa on "neuvosto-" (tai antineuvosto-) bonapartismin hallintoa, lähempänä keisarikuntaa kuin konsulikautta." Mutta, hän jatkoi, "Yhteiskunnallisilta perusteiltaan ja taloudellisilta tendensseiltään Neuvostoliitto on yhä työläisvaltio."20
Muodollisina analogioina tämä oli varsin uskottavaa. Kuten Trotski osoitti, sekä thermidorilaiset että Bonaparte edustivat taantumusta porvarillisen vallankumouksen pohjalta, ei paluuta vanhaan hallitukseen. Tosiseikkana pysyy, että Trotski oli yhtä paljon kuin Smirnov aikaisemmin tarkastellut "neuvostothermidoria" perustavasti erilaisessa valossa. "Proletariaatti oli jo menettänyt vallan" oli Smirnovin teesin ydin, ja sen Trotski kiisti tuohon aikaan. Hänelle puolue, kuinka byrokratisoitunut olikin, edusti edelleen työväenluokkaa. Työväenluokka, erona porvaristoon, saattoi pitää vallan vain järjestöjensä kautta.
"Toverit," hän oli julistanut 1924, "kukaan meistä ei toivo olevansa tai voi olla oikeassa puoluetta vastaan. Viime kädessä puolue on aina oikeassa, koska se on ainoa historiallinen väline, joka työväenluokalla on sen perustehtävien ratkaisemiseksi... Voidaan olla oikeassa vain puolueen kanssa ja puolueen kautta, koska historia ei ole kehittänyt mitään muuta tietä oikeassa olemisen toteuttamiseksi... Englantilaisilla on sanonta "my country, right or wrong". Tätä suuremmalla oikeutuksella me voimme sanoa: my party, right or wrong - väärässä tietyissä erityiskysymyksissä tai tietyillä hetkillä.21
Mutta puolueesta, Venäjän puolueesta, oli tullut ensiksi thermidorin ja nyt bonapartismin väline; se oli Trotskin kanta vuoden 1933 lopussa. Koska puolue oli lakannut olemasta työväenluokan väline - sen järjestelmä oli kaadettava "voimalla" - ja koska, tietenkään, Venäjän työläisillä ei ollut muuta välinettä (ja he olivat itse asiassa atomisoituneita ja terrorin alla), mitä voisi olla jäljellä työläisten valtiosta?
Ei mitään. Se oli ainoa mahdollinen johtopäätös, jos termeillä oli oltava se merkitys, jota kaikki pitivät itsestään selvänä. Uusi vallankumous, "voittoisa vallankumouksellinen nousu", oli tarpeen, että työväenluokka saisi uudelleen vallan Neuvostoliitossa. Työväenluokka oli menettänyt vallan eikä ollut rauhanomaista, perustuslaillista tietä saada sitä uudelleen. Siksi työläisvaltiota ei enää ollut. Vastavallankumous oli tapahtunut.
Trotski vastusti lujasti näitä johtopäätöksiä. Siksi hänen täytyi tehdä perusteellinen muutos määritelmäänsä työläisvaltiosta.
Luokan yhteiskunnallinen herruus (sen diktatuuri) voi saada hyvin erilaisia poliittisia muotoja. Tämän todistaa porvariston koko historia keskiajalta tähän päivään asti. Neuvostoliiton kokemus on jo riittävä tämän sosiologisen lain laajentamiseen - kaikkine tarvittavine muutoksineen - myös proletariaatin diktatuuriin... Niinpä tämän päivän Stalinin herruus ei mitenkään muistuta neuvostohallintoa vallankumouksen alkuvuosina... Mutta tuo anastus tuli mahdolliseksi vain, koska byrokratian diktatuurin yhteiskunnallinen sisältö määrittyy niistä tuotantosuhteista, jotka proletaarinen vallankumous loi. Tässä mielessä voimme sanoa täydellä oikeutuksella, että proletariaatin diktatuuri on saanut vääristyneen, mutta kiistämättömän ilmauksensa byrokratian diktatuurissa.22
Trotski säilytti tuon kannan ytimen elämänsä viimeiset puoli vuosikymmentä. Hänen kirjansa Petetty vallankumous (1937) jalostaa sitä runsailla yksityiskohdilla ja elävillä esimerkeillä.
Perustavaa luonnetta hänen irtautumiselleen hänen aikaisemmista näkemyksistään voidaan tuskin yliarvioida. Yksi asia oli väittää (kuten Lenin oli tehnyt), että työläisvaltio saattaisi byrokraattisesti vääristyä, vinoutua tai degeneroitua tms. Nyt väitettiin, ettei proletariaatin diktatuurilla ollut välttämättä mitään yhteyttä mihinkään varsinaiseen työväenvaltaan. Proletariaatin diktatuuri tarkoitti nyt, ennen kaikkea, valtion omistusta teollisuudessa ja taloussuunnittelua (vaikka suunnittelua tuskin oli NEP:n kaudella); se saattoi pysyä olemassa, vaikka työväenluokka oli atomisoitunut ja alistettu totalitaariselle despotismille.
Trotskin hyväksi on sanottava, että hän oli tekemisissä aivan uuden ilmiön kanssa. Hän, kuten kaikki oppositiolaiset kaksikymmentäluvulla, oli nähnyt hallinnon romahtamisen vaaran pienkapitalismin kasvavien voimien paineessa. Sitä thermidor oli merkinnyt heille kaikille. Varsinainen lopputulos oli varsin odottamaton. Valtionomistus paitsi säilyi, se myös laajeni nopeasti. Byrokratia esitti itse asiassa riippumatonta osaa, seikka, jota Trotski ei koskaan täysin myöntäisi. Tuloksena ollut järjestelmä oli tuohon aikaan ainutlaatuinen.
Mitään porvariston restauraatiota ei ollut tapahtunut. Lisäksi, kun lännessä vallitsi syvä teollisuuden lama, Neuvostoliitossa oli nopea talouskasvu, seikka, jota Trotski toistuvasti korosti sen väitteensä tueksi, ettei järjestelmä ollut kapitalistinen.
Vuoden 1938 Siirtymäkauden ohjelmassaan Trotski kirjoitti:
Neuvostoliitto on Lokakuun vallankumouksesta noussut työläisvaltiona. Tuotantovälineiden valtiollistaminen, välttämättömänä edellytyksenä sosialistiselle kehitykselle on avannut mahdollisuudet tuotantovoimien nopealle kasvulle. Samalla eristyneen työläisvaltion koneisto käy läpi täydellistä degeneroitumista ja muuttuu työväenluokan instrumentista byrokraattisen väkivallan instrumentiksi työväenluokkaa vastaan sekä yhä enenevässä määrin taloudellisen sabotaasin instrumentiksi. Jälkeenjääneen ja eristyneen työläisvaltion byrokratisoituminen ja byrokratian muuttuminen kaikkivaltiaaksi etuoikeutetuksi kastiksi on vakuuttavin vastaväite, ei vain teoriassa vaan myös käytännössä sosialismista yhdessä maassa.
Neuvostoliiton hallitus sisältää siis vaarallisia ristiriitoja. Mutta se on edelleen degeneroituneen työläisvaltion hallitus. Tämä on yhteiskunnallinen diagnoosi siitä.
Poliittinen ennuste on vaihtoehtoinen: joko byrokratia muuttuu yhä enemmän maailmanporvariston elimeksi työväenvaltiossa, kaataa uudet omistussuhteet ja syöksee maan takaisin kapitalismiin; tai sitten työväenluokka murskaa byrokratian ja avaa tien sosialismiin.23
Miksi näin pitäisi olla? Trotski oli vakuuttunut, että byrokratia oli äärimmäisen epävakaa ja poliittisesti heterogeeninen. Kaikenlaiset virtaukset "aidosta bolševismista täydelliseen fasismiin" olivat olemassa sen sisällä, hän julisti 1938. Nämä suuntaukset liittyivät yhteiskunnallisiin voimiin, joihin kuuluivat
tietoiset kapitalistiset tendenssit... pääasiassa varakas osa kollektiivitiloista... [joka] itse tukee laajalla pohjalla pikkuporvarillisia virtauksia kasata henkilökohtaista rikkautta yleisen köyhyyden kustannuksella, ja joita byrokratia tietoisesti rohkaisee.24
Byrokratian sisällä fasistiset, avoimen vastavallankumoukselliset elementit, joiden määrä jatkuvasti kasvaa, ilmaisevat yhä johdonmukaisemmin maailmanimperialismin etuja. Nämä ehdokkaat compradorin rooliin katsovat, eivät aiheetta, että uusi johtava kerrostuma voi turvata etuoikeutetun asemansa torjumalla kansallistamisen, kollektivisoinnin ja ulkomaankaupan monopolin, ja tämän he tekevät "länsimaailman sivilisaation", siis kapitalismin assimiloinnin nimissä... Tämän kasaantuvan antagonismin järjestelmän päällä tunkeutuen aina enemmän yhteiskunnalliseen tasapainoon, thermidorilainen oligarkia, joka nyt on supistunut lähinnä Stalinin bonapartistiseen klikkiin, roikkuu terrorin menetelmin... Vanhojen bolševikkien sukupolven ja keski- ja nuoren polven sukupolvien vallankumouksellisten edustajien tuhoaminen on rikkonut poliittista tasapainoa vieläkin enemmän byrokratian oikeistolaisen, porvarillisen siiven ja sen liittolaisten ympäri maata hyväksi. Heiltä, siis oikeistolta, me voimme odottaa yhä päättäväisempiä yrityksiä seuraavalla kaudella revisioida Neuvostoliiton sosialistista luonnetta lähemmäksi "länsimaisen sivilisaation" mallia sen fasistisessa muodossa.25
On mielenkiintoista, että Trotski tuohon aikaan kiinnitti huomiota fasismin ja stalinismin välisiin samankaltaisuuksiin, kun kansanrintama oli vielä huipullaan. "Stalinismi ja fasismi, huolimatta syvästä erosta niiden yhteiskunnallisessa perustassa, ovat symmetrisiä ilmiöitä. Monissa piirteissään ne osoittavat kuolettavaa samankaltaisuutta," hän kirjoitti Petetyssä vallankumouksessa.26 Ja edelleen, "kuten fasistisissa maissa, joista Stalinin poliittinen koneisto ei eroa, eivät säästä hillittömässä raakalaismaisuudessaan...27 Mitä heillä on yhteistä - joka ainoan riippumattoman työläisjärjestön tuhoaminen ja työväenluokan atomisoiminen - on hyvin silmiinpistävää. Mutta jos oletetaan, että oli "syvä ero niiden yhteiskunnallisessa perustassa", oliko muodostunut fasistinen työläisvaltio?
Tärkein on kuitenkin kysymys byrokratian "restauraatio"-tendenssistä. Mitään oleellista argumenttia Trotskin kirjoituksissa tuolla kaudella ei ole, muuten kuin perimysoikeudesta:
Etuoikeuksilla on vain puolet arvostaan, jos niitä ei voi siirtää lapsilleen. Mutta testamenttioikeus on erottamaton omistusoikeudesta. Ei riitä, että on yhtymän johtaja; pitää olla osakkeenomistaja.28
osoittaen byrokratian painetta hylätä oma kontrollinsa Neuvostoliitossa ja tulla eri imperialististen valtojen vähemmistöosakkaiksi (compradores).
Trotskin näkemyksen mukaan Neuvostoliitto oli edelleen "ristiriitainen yhteiskunta puolivälissä kapitalismia ja sosialismia... Viime kädessä kysymyksen [eteenpäin sosialismiin vai takaisin kapitalismiin] ratkaisee taistelu elävien yhteiskunnallisten voimien välillä, niin kansallisella kuin maailmankin näyttämöllä."
Taistelu oli kehittynyt sillä tavalla, että se jännitti Trotskin analyysin äärirajoilleen viimeisinä vuosina ennen hänen kuolemaansa.
2. Lenin, Uusi talouspolitiikka ja poliittisen valistustyön laitosten tehtävät teoksessa Lenin, Kootut teokset kymmenessä osassa(Moskova, 1977), osa 10, s. 388
3. E. H. Carr, The Bolshevik Revolution, Harmondsworth: Penguin 1963, vol. 2, pp. 194-200
4. V. Serge, From Lenin to Stalin, New York: Monad 1973, p. 39
5. Trotsky teoksessa I. Deutscher, The Prophet Armed, London: Oxford University Press 1954, s. 509
8. Yksityiskohtainen selostus on annettu Deutscherilla, The Prophet Unarmed, London: Oxford University Press 1959, erityisesti kappaleissa 2 ja 5
9. Platform of the Opposition, London: New Park 1973, pp. 35-36
10. Stalin teoksessa Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, s. 291 11. Trotsky, "Where is the Soviet Republic Going?", Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1975, pp. 47-48
14. Trotsky, "Problems of the developement of the USSR", Writings of Leon Trotsky 1930-31 , New York: Pathfinder Press 1973, s. 215
15. ibid. s. 225, korostus alkuteoksesta
16. A. Nove, An Economic History of the US R, Harmondsdworth: Penguin 1965, p. 206
17. Trotsky, "The class nature of the Soviet State", Writings of Leon Trotsky 1933-34, New York: Pathfinder Press 1972, pp. 117-18. Korostus alkuperäinen.
18. Trotsky, "The workers' state, Thermidor and Bonapartism", Writings of Leon Trotsky 1934-35, New York: Pathfinder Press 1971, pp. 166-67
21. Trotsky, "The workers' state, Thermidor and Bonapartism", mts. 172-73. Korostus alkuperäinen.
22. Trotsky, "The death agony of capitalism and the tasks of the Fourth International", Documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, p. 210. Korostus alkuperäinen.
25. Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, p. 278.
26. Trotsky, "The death agony...", op. cit. p. 213. Korostus alkuperäinen.
27. Trotsky, The Revolution Betrayed, op. cit. p. 254