Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Marx vakuutti, että työväenluokan vapauttamisen on oltava työväenluokan itsensä tekoa; mutta hän sanoi myös, että hallitseva luokka valvoo "henkisen tuotannon välineitä" ja siksi "jokaisen kauden hallitsevat aatteet ovat hallitsevien luokkien aatteita".
Tästä ristiriidasta nousee tarve vallankumoukselliseen sosialistiseen puolueeseen. Puolueen, ja ennen kaikkea sen suhteen työväenluokkaan luonne on ollut keskeinen sosialistisille liikkeille alusta lähtien. Se ei koskaan ole ollut vain organisaation "tekninen" kysymys. Joka vaiheessa väittelyt puolueen ja luokan suhteesta - ja siten puolueen luonteesta - ovat olleet myös väittelyitä liikkeen tavoitteista. Kiistat keinoista ovat aina olleet osittain kiistoja tavoitteista, väistämättä. Niinpä Marxin omat kiistat Proudhonin, Schapperin, Blanquin, Bakuninin ja monien muiden kanssa tästä kysymyksestä ovat erottamattomasti kutoutuneet eroihin sosialismin luonteesta ja keinoista, joilla se saavutettaisiin.
Marxin kuoleman jälkeen 1883, ja Engelsin kuoleman jälkeen kaksitoista vuotta myöhemmin, sosialistiset puolueet kasvoivat joukkomittaisesti. Venäjällä syntyi pian, mikä olisi oleva perustava kiista siitä, minkälainen puolue olisi rakennettava.
Trotskin ensimmäinen näkemys vallankumouksellisen puolueen luonteesta oli olennaisesti se, mitä myöhemmin alettiin pitää ominaisen "leniniläisenä". Itse asiassa, Isaac Deutscherin mukaan67 hän esitti tämän kannan riippumatta Leninistä ollessaan karkotettuna Siperiassa 1901. Joka tapauksessa hänestä tuli varhainen Iskran kannattaja ja VSDTP:n kongressissa 1903 hän puhui voimakkaasti erittäin keskitetyn järjestön puolesta: "Sääntömme... edustavat Puolueen organisoitua epäluottamusta kaikkia sen lohkoja kohtaan, siis kontrollia kaikkiin paikallis-, piiri-, kansallis- ja muihin järjestöihin."68
Hän ponnisti tarmokkaasti tästä kannasta otettuaan menševikkien puolen Iskran suuntauksen jakaannuttua kongressissa. Vuodessa Trotskista oli tullut bolševikkien sentralismin merkittävä arvostelija; Leninin metodit, hän kirjoitti 1904, "johtavat tähän: puoluejärjestö korvaa puolueen, keskuskomitea korvaa puoluejärjestön, ja lopulta "diktaattori" korvaa keskuskomitean..."69
Rosa Luxemburgin tavoin Trotski oli epäluuloinen "puoluekonservatiivisuutta" kohtaan yleensä ja nojasi vahvasti työväenluokan spontaaniin toimintaan:
Euroopan sosialistiset puolueet - ja ennen kaikkea niistä mahtavin, Saksan - ovat kehittäneet konservatisminsa, joka voimistuu suhteessa vaikutettuihin joukkoihin, järjestöjen tehokkuuteen ja puoluekuriin. Siksi on mahdollista, että sosialidemokratiasta saattaa tulla este minkä tahansa työläisten ja porvariston välisen yhteenoton tielle.70
Tämän konservatiivisuuden voittamiseksi Trotski luotti vallankumouksen spontaaniin pyyhkäisyyn, joka, hän kirjoitti vuoden 1905 vallankumouksen vaikuttamana, "tappaa puoluerutiinin ja tuhoaa puoluekonservatiivisuuden". Siten puolueen rooli supistuu itse asiassa propagandaan. Se ei ole työväenluokan etujoukko.
Hänen peloilleen oli tietenkin melko suuri oikeutus. Venäjällä jopa bolševikkipuolue osoittautui konservatiiviseksi 1905-07 ja jälleen 1917.71 Lännessä, jossa konservatiivisuudella oli ollut verrattomasti suurempi aineellinen perusta työläisbyrokratian etuoikeuksissa, sillä oli ratkaiseva vastavallankumouksellinen rooli 1918-19.
Vuoden 1905 kokemus, jossa Trotski esitti varsin poikkeavaa osaa henkilönä, jolla ei ollut varsinaisia puoluesuhteita (hän oli nimellisesti menševikki siihen aikaan, mutta varsinaisesti freelance), vahvisti epäilemättä hänen vakaumustaan spontaanin joukkotoiminnan riittävyyteen.
Taantumuksen aikana vuoden 1906 jälkeen, ja vielä Venäjän työväenliikkeen lähtiessä nousuun vuodesta 1912, hän jatkoi bolševikkien "substitutionismin" arvostelua ja saarnasi kaikkien suuntausten "yhtenäisyyttä", mikä itse asiassa oli suunnattu bolševikkeja vastaan. Tämä on puolestaan saattanut vaikuttaa siihen, että hän niin hitaasti tunnisti todellisen substitutionismin vaarat vuoden 1920 jälkeen.
Trotskin kanta 1904-17 osoittautui selvästi kestämättömäksi tapahtumien kulussa. Ilman Leniniä, kirjoitti Trotski myöhemmin, ei olisi ollut Lokakuun vallankumousta. Mutta kysymys ei ollut vain Leninin saapumisesta Suomen asemalle huhtikuussa 1917. Kysymys oli puolueesta, jonka Lenin ja hänen työtoverinsa olivat rakentaneet aiempien vuosien mittaan. Tuon puolueen monien johtajien konservatiivisuus (jota lujitti, on sanottava, "demokraattisen diktatuurin" teoreettinen kaava, jota Lenin oli puolustanut niin pitkään) olisi hyvin luultavasti estänyt vallan ottamisen, jos ei olisi ollut Leninin ainutlaatuista arvovaltaa ja päättäväisyyttä. Ilman puoluetta, kaikkine vikoineen, kysymys ei olisi edes noussut esille. "Spontaani" joukkotoiminta saattaa joskus kaataa autoritaarisen järjestelmän. Niin se teki Venäjällä helmikuussa 1917, Saksassa ja Itävalta-Unkarissa 1918, ja niin on tapahtunut eri tilanteissa sen jälkeen, viimeksi Iranissa.
1917 Trotski omaksui kannat, että jotta työläiset voisivat ottaa ja pitää vallan, tarvittiin välttämättä Leninin tyyppinen puolue. Hän ei sen jälkeen horjunut tästä ja antoi sille itse asiassa luonteenomainen terävän ilmaisun. 1932, torjuessaan väitteen, että "luokan edut tulevat ennen puolueen etuja", hän kirjoitti:
Luokka sinänsä on vain ainetta riistolle. Proletariaatti saa itsenäisen roolin vasta, kun yhteiskuntaluokka itsessään muuttuu poliittiseksi luokaksi itselleen. Tämä ei voi tapahtua muuten, kuin puolueen välityksellä. Puolue on se historiallinen elin, jonka keinoin luokasta tulee luokkatietoinen. Sanoa, että "luokka on korkeammalla kuin puolue" on väittää, että pelkkä luokka on korkeammalla kuin luokka, joka on tiellä luokkatietoisuuteen. Se ei ole vain väärin: se on taantumuksellista.72
Tämä konseptio tuo joitain hyvin ilmeisiä ongelmia. Erityisesti, kokemus on osoittanut, että "historiallinen elin", jonka kautta tietty työväenluokka on saavuttanut tietoisuuden, voi degeneroitua. Miten sitten voidaan puolustaa puoluejärjestöä?
Trotski oli hyvin tietoinen tästä ongelmasta. Hän oli todistanut Internationaalin hajoamista 1914, sosialidemokratian suoranaisesti vastavallankumouksellista roolia 1918-19 ja tietysti stalinismin nousua.
Edellä lainattu katkelma jatkuu: Luokan edistyminen kohti luokkatietoisuutta, siis vallankumouksellisen puolueen rakentaminen, joka johtaa proletariaattia, on monimutkainen ja ristiriitainen prosessi. Luokka itse ei ole homogeeninen. Sen eri osat tulevat luokkatietoisuuteen eri teitä ja eri aikoina. Porvaristo ottaa aktiivisesti osaa tuohon prosessiin. Työväenluokan sisällä se luo omia instituutioitaan, tai käyttää jo olemassa olevia, asettaakseen tietyt työläisten kerrokset toisiaan vastaan. Proletariaatin sisällä ovat useat puolueet yhtäaikaa aktiivisia. Siksi, suurimman osan sen poliittista matkaa, se pysyy poliittisesti hajallaan. Yhteisrintaman ongelma - joka nousee tiettyinä kausina mitä kärkevimmin - juontaa tästä. Proletariaatin historialliset edut saavat ilmaisunsa kommunistisessa puolueessa - kun sen politiikka on oikeata. Kommunistisen puolueen tehtävä koostuu proletariaatin enemmistön saamisesta puolelleen; ja vain siten tulee sosialistinen vallankumous mahdolliseksi. Kommunistinen puolue eivät toteuttaa tehtäväänsä muuten, kuin turvaamalla, täysin ja ehdoitta, oman poliittisen ja järjestöllisen riippumattomuutensa muista puolueista ja järjestöistä työväenluokan sisällä ja sen ulkopuolella. Rikkoa marxilaisen politiikan perusperiaatetta, on tehdä hirvittävin rikoksista proletariaatin luokkana etuja vastaan... Mutta proletariaatti kulkee kohti vallankumouksellista tietoisuutta ei suorittamalla arvosanoja koulussa, vaan kulkien luokkataistelussa, joka kammoaa keskeytyksiä. Taistellakseen proletariaatin rivien on oltava yhtenäiset. Tämä koskee niin osittaisia taloudellisia ristiriitoja yksittäisen tehtaan seinien sisällä yhtä lailla kuin "kansallisia" poliittisia taisteluita, kuten taistelua torjua fasismi. Siten yhteisrintaman taktiikka ei ole mitään satunnaista ja keinotekoista - ovela manööveri - ei lainkaan; se juontuu kokonaan ja täysin niihin objektiivisiin oloihin, jotka hallitsevat proletariaatin kehitystä.73
Tämä huomattavan selkeä, johdonmukainen ja realistinen analyysi ei ollut tietenkään ajaton sosiologinen yleistys. Sen juuret olivat todellisessa historiallisessa kehityksessä. Toisen internationaalin puolueet olivat aikanaan auttaneet rakentamaan ne:
työläisten demokratian etuvarustukset [työläisten järjestöt, erityisesti liitot] porvarillisen valtion sisällä... [jotka] ovat täysin oleellisia vallankumouksen tielle lähtemisessä. Toisen internationaalin työ koostui juuri sellaisten varustusten luomisesta kaudella, jolloin se vielä toteutti edistyksellistä historiallista työtään.74
Tuon internationaalin puolueet mätänivät aikanaan sisältä sopeutumisestaan yhteiskuntiin, joissa ne toimivat tuolla kehityksellä oli tietysti aineellinen eikä vain ideologinen perustansa. Kohdatessaan 4. elokuuta 1914 kokeen ne antautuivat "omille" porvaristoilleen (tietyin poikkeuksin: bolševikit, bulgarialaiset, serbit) tai omaksuivat kaksiselitteisen "keskustalaisen" kannan (italialaiset, skandinaavit, amerikkalaiset ja eri vähemmistöt muualla). Tuosta antautumisesta ja niistä puolueen sisäisistä ristiriidoista ja hajoamisista, jotka se tuotti, työväenluokan vastustuksen nousevasta aallosta sotaa vastaan vuodesta 1916 eteenpäin ja vallankumouksista 1917 ja 1918 nousi Kommunistinen internationaali, "suora jatko pitkän vallankumouksellisten sukupolvien ketjun Babeufista Karl Liebknechtiin ja Rosa Luxemburgiin ponnistuksille".75
Tämä oli nyt se "historiallinen elin, jonka keinoin luokasta tulee luokkatietoinen". Kommunistisen internationaalin puolueet olivat, etenkin vuodesta 1923, tehneet joukon erehdyksiä (Trotski ei tietenkään ollut sokea niiden aikaisemmille virheille) ja seuranneet lisääntyvässä määrin opportunistista tai lahkolaista politiikkaa Stalinin ja hänen Neuvostoliitossa hallitsevan piirinsä johdolla. Silti se oli kaikkine vikoineen realiteetti, ei hypoteesi; realiteetti, joka sai ympäri maailmaa miljoonien tuen tai sympatiat. Itse asiassa on paradoksaalista, että juuri sen viat osoittivat vinoutuneella tavalla, että se oli todellinen joukkojärjestö. Sillä Trotski ei allekirjoittanut yksinkertaistettua näkemystä, että Kominternin suuret puolueet olisivat olleet yksinomaan Venäjän stalinistisen byrokratian instrumentteja. Ongelma oli oikaista niiden linja. "Kaikki katseet kommunistiseen puolueeseen. Meidän on selitettävä sille. Meidän on vakuutettava se."76
Oli poliittisesti välttämätöntä, että puolueen sisäinen järjestelmä oli demokraattinen:
Sisäinen taistelu kouluttaa puoluetta ja tekee sen oman tien sille selväksi. Tässä taistelussa kaikki puolueen jäsenet saavuttavat syvän luottamuksen puolueen politiikan oikeellisuuteen ja sen johdon vallankumoukselliseen luotettavuuteen. Vain sellainen vakaumus rivibolševikissa, joka on saatu kokemuksen ja ideologisen taistelun kautta, antaa johdolle mahdollisuuden johtaa koko puolueen taisteluun tarvittavalla hetkellä. Ja vain puolueen itsensä luja luottamus sen politiikan oikeellisuuteen innostaa työtätekeviä joukkoja luottamaan puolueeseen. Keinotekoiset hajaannukset ulkopuolelta; vapaan ja rehellisen ideologisen taistelun puuttuminen... se halvaannuttaa nyt Espanjan kommunistista puoluetta,77
kirjoitti Trotski 1931. Väite oli yleisesti pätevä.
Mutta se ei ollut niin yksinkertaista. Pian Neuvostoliitosta karkotuksensa jälkeen 1929 Trotski hahmotteli sen, mitä hän piti peruskysymyksinä vasemmisto-opposition kannattajille Euroopassa (suhtautuminen Englantilais-venäläiseen ammattiliittokomiteaan, Kiinan vallankumoukseen ja "sosialismiin yhdessä maassa").
Jotkut toverit saattavat ihmetellä, että jätän tässä pois kysymyksen puolueen järjestelmästä,
hän jatkoi,
en tee niin huomaamattomuutta, vaan tarkoituksella. Puoluejärjestelmällä ei ole itsenäistä, riippumatonta merkitystä. Suhteessa puolueen politiikkaan se on johdettu suure. Mitä heterogeenisimmat ainekset tuntevat sympatiaa taistelua stalinistista byrokratiaa vastaan... Marxilaiselle demokratia puolueessa tai maassa ei ole abstraktio. Demokratia riippuu aina elävien voimien taistelusta. Byrokratismilla opportunistiset ainekset tarkoittavat vallankumouksellista sentralismia. He eivät ilmeisestikään voi olla kansamme samoinajattelevia.78
On mahdollista käydä läpi Trotskin vuoden 1917 jälkeisiä kirjoituksia ja jopa hänen kirjoituksiaan vuoden 1929 tai 1934 jälkeen ja tuottaa sarja lausuntoja, jotka kunnioittavat puolueen sisäisen demokratian hyvettä ja tuomitsevat "hallinnolliset" toimet arvostelua vastaan, ja sellaisia, jotka puolustavat puhdistusten ja erottamisten välttämättömyyttä. Eikä kyse ole lainauksista, jotka olisi irrotettu kontekstistaan. Trotskille suhde sentralismin ja puolueen sisäisen demokratian välillä ei ollut vakio. Kysymys oli jokaisen poliittisesta sisällöstä erityisissä, mutta muuttuvissa oloissa. Trotski kirjoitti 1932 loppupuolella:
Puoluedemokratian periaate ei millään tavalla ole sama asia kuin avoimien ovien periaate. Vasemmisto-oppositio ei ole koskaan vaatinut stalinisteilta, että nämä muuttaisivat puolueen ryhmäkuntien, ryhmien, lahkojen ja yksilöiden mekaaniseksi summaksi. Me syytämme keskustalaista byrokratiaa ennen kaikkea väärän politiikan harjoittamisesta, joka askeleella tuo heidät ristiriitaan proletariaatin parhaimmiston kanssa ja etsimisestä tietä ulos näistä ristiriidoista kuristamalla puoluedemokratiaa.79
Tämä saattaa näyttää monimerkityksiseltä. Puhtaan muodollisesti se todella on monimerkityksistä. Ristiriidan ratkaisu on löydettävissä puolueen kehityksen dynamiikasta. Puolue, Trotski uskoi, ei voi kasvaa todellisen joukkovaikutuksen mielessä verrattuna vain lukuihin, paitsi molemminpuolisen suhteen, keskinäisen vuorovaikutuksen kautta yhä laajemmpien ja laajempien työläiskerrosten kanssa. Tätä varten puolueen sisäinen demokratia on välttämätöntä. Sellainen kehitys ei aina ole mahdollista. Monesti objektiiviset olot sulkevat pois sellaisen kasvun. Mutta puolueen täytyy aina olla virittynyt sellaiseen mahdollisuuteen. Muuten se ei pysty tarttumaan mahdollisuuksiin, joita tulee aika ajoin.
Tämän vuoksi järjestelmän on kaikkina aikoina oltava mahdollisimman avoin ja joustava, sopusoinnussa puolueen vallankumouksellisen eheyden säilyttämisen kanssa. Varaus on tärkeä. Sillä epäsuotuisat olot heikentävät siteitä puolueen ja edistyneiden työläisten kerrosten välillä ja kasvattavat siten "ryhmäkyntien, ryhmien, lahkojen" ongelmaa, josta saattaa tulla este puolueen sisäisen demokratian kasvulle Trotskin tavoin ymmärrettynä, ennen kaikkea mekanismina, jolla puolue liittyy työväenluokan laajempiin ryhmiin, oppien niiltä ja samalla ansaiten oikeutta johtaa niitä.
Väite on ehkä liian abstrakti. Konkretisoidaksemme sitä, miettikääpä tätä katkelmaa Trotskin Venäjän vallankumouksen historiasta, jossa keskustellaan Leninin eristymisestä puolueen johdon enemmistöstä Helmikuun vallankumouksen jälkeen.
Vanhoja bolševikkeja vastaan [huhtikuussa 1917] Lenin löysi tukea toisesta puolueen kerrostumasta, jo karaistuneesta, mutta tuoreemmasta ja läheisemmin joukkoihin liittyneestä. Helmikuun vallankumouksessa työläisbolševikit, kuten tiedämme, näyttelivät ratkaisevaa osaa. He pitivät itsestään selvänä, että luokka, joka oli saanut voiton, ottaisi vallan... Miltei kaikkialla oli vasemmistobolševikkeja, joita syytettiin maksimalismista, jopa anarkismista. Näiltä työläisvallankumouksellisilta puuttui vain teoreettisia resursseja puolustaa kantaansa. Mutta he olivat valmiita vastaamaan ensimmäiseen selvään kutsuun. Tähän kerrostumaan työläisiä, joka oli ratkaisevasta noussut ylös nousun vuosina 1912-14 Lenin nyt nojasi.80
Malli ilmenee yhä uudelleen Trotskin kirjoituksissa. Joukkopuoluetta, toisin kuin lahkoa, iskevät väistämättä valtavan vahvat voimat, erityisesti vallankumouksellisissa tilanteissa. Nuo voimat saavat vääjäämättä ilmaisunsa myös puolueen sisällä. Puolueen pitämiseksi kurssilla (käytännössä jatkuvasti korjata sen kurssia muuttuvassa tilanteessa) monimutkainen suhde johdon, kaadereiden eri kerrosten ja heidän vaikuttamiensa työläisten ja työläisten, jotka vaikuttavat heihin, välillä ilmaisee itsensä ja sen on ilmaistava itsensä poliittisessa taistelussa puolueen sisällä. Jos sitä keinotekoisesti tukahdutetaan hallinnollisin keinoin, puolue kadottaa tien.
Itse aikaisempien taisteluiden muodostaman johdon korvaamaton tehtävä on ymmärtää, milloin vetää rivit kiinni järjestön ytimen säilyttämiseksi epäsuotuisten ulkopuolisten paineiden hajotukselta - korostaa sentralismia - ja milloin avata järjestöä ja käyttää edistyneiden työläisten kerroksia puolueen sisäpuolella ja sen ulkopuolella puolueen kaadereiden ja johdon ryhmien konservatiivisuuden voittamiseen - korostaa demokratiaa - kurssin muuttamiseksi nopeasti.
Tuo kaikki tarkoittaa varsin korkeaa käsitystä johdon roolista, ja sellainen vuoden 1917 jälkeisellä Trotskilla varmasti olikin. Hän vahvistaa myöhemmin 1938, että "ihmiskunnan historiallinen kriisi redusoituu vallankumouksellisen johdon kriisiin." Se oli kuitenkin käsitys johtavan kaaderin elimellisestä kasvusta suhteessa puolueen kokemuksiin varsinaisessa luokkataistelussa. Tietysti johtokaaderin oli ruumiillistettava menneen perinne ja kokemus (Babeufista Liebknechtiin), tieto strategiasta ja taktiikasta, jotka oli testattu monissa maissa eri aikoina monien vuosien aikana. Tuo tieto oli väistämättä useimmiten teoreettista ja Trotski kaikista oli vähiten taipuvainen aliarvioimaan sitä. Se oli välttämätön, muttei riittävä ehto menestyksekkäälle johdolle. Puolueen kokemus toiminnassa ja muuttuvassa suhteessaan eri työläisten ryhmiin oli korvaamaton lisätekijä, jota saatettiin kehittää vain käytännössä.
Trotskin elinaikana vain yksi kommunistinen puolue, Neuvostoliitossa oleva, piti valtiovaltaa (muuta kuin Kiinan kommunistisen puolueen valvomilla alueilla 30-luvulla).
Trotski luokitteli ne kaikki "byrokraattisiksi keskustalaisiksi" järjestöiksi, siis työväenjärjestöiksi, jotka horjuivat vallankumouksellisen ja reformistisen politiikan välillä. Vuoden 1935 jälkeen, linjan ollessa kansanrintamiin, hän veti johtopäätöksen, että niistä oli tullut sosialipatrioottisia; "mätänevän kapitalismin keltaisia asioimistoja".81
Mutta nuo termit viittaavat työväenjärjestöihin; puolueisiin, joiden on kilpailtava toisten puolueiden kanssa tuesta niiden omissa työväenliikkeissä. NKP, viimeistään ainakin vuoden 1929 jälkeen, ei ollut puolue tuossa mielessä. Se oli byrokraattinen koneisto, totalitaarisen despotismin väline. Trotski tunnusti sen osittain: "Puolue [siis NKP] ei ole olemassa puolueena tänään. Keskustalainen koneisto on kuristanut sen",82 hän kirjoitti 1930. Mutta hän myönsi, että NKP oli perustavasti eri lajia Neuvostoliiton ulkopuolisiin työväenpuolueisiin verrattuna.
Vielä sen jälkeen, kun hän oli hylännyt toivon (lokakuussa 1933) rauhanomaisesta reformista Neuvostoliiton järjestelmässä, hämmennys jatkui. Tietysti se liittyi uskomukseen, että vaikka reformi oli mahdoton, Neuvostoliitto oli silti edelleen rappeutunut työläisvaltio.
Seikasta tuli tärkeä muutama vuosi Trotskin kuoleman jälkeen, kun joukko uusia stalinistisia valtioita ilmestyi ilman proletaarisia vallankumouksia joukon hallitsevia "kommunistisia puolueita" kera, jotka selvästi eivät olleet työväenpuolueita Trotskin käsityksen mukaisesti. Ristiriita oli rakennettu jo Trotskin omaan vuoden 1933 jälkeiseen kantaan.
Olemme nähneet, että Trotskin kypsä käsitys puolueen ja luokan suhteesta ei ollut abstrakti eikä mielivaltainen, vaan sen juuret olivat sekä bolševismin kokemuksessa Venäjällä että varsinaisessa historiallisessa kehityksessä, joka oli johtanut kommunistisiin joukkopuolueisiin useissa merkittävissä maissa.
Mutta entä jos tuo kehitys valuu hiekkaan? Mitä jos "historiallisesti määräytynyt väline" epäonnistuu kokeessa? Trotski oli pohdiskellut mahdollisuutta ja hylännyt sen selkeästi. 1931 hän kirjoitti:
Otetaan toinen, kaukaisempi esimerkki ajatustemme selvittämiseksi. Hugo Urbahns, joka pitää itseään "vasemmistokommunistina", julistaa Saksan puolueen vararikkoutuneeksi, poliittisesti lopussa olevaksi, ja ehdottaa uuden puolueen luomista. Jos Urbahns olisi oikeassa, se merkitsisi, että fasismin voitto olisi varma. Sillä uuden puolueen luomiseksi tarvitaan vuosia (eikä mikään todista, että Urbahnsin puolue olisi millään tavoin parempi kuin Thälmannin puolue: kun Urbahns oli puolueen johdossa, ei virheitä tehty mitenkään vähemmän). Aivan, jos fasistit todella saisivat vallan, se merkitsisi paitsi Kommunistisen puolueen fyysistä tuhoamista, myös todellista poliittista vararikkoa sille... Fasistien vallanotto edustaisi mitä todennäköisimmin välttämättömyyttä luoda uusi vallankumouksellinen puolue ja kaiken todennäköisyyden mukaan myös uusi internationaali. Se olisi hirvittävä historiallinen katastrofi. Mutta olettaa tänään, että tuo kaikki on väistämätöntä, sen voivat tehdä vain selvät likvidaattorit, jotka tyhjien fraasien peitosta todellisuudessa kiirehtivät antautumaan kuin korpit taistelun edellä ja ilman taistelua... Me olemme horjumatta vakuuttuneita voitosta fasisteista - ei heidän valtaan tulonsa jälkeen, ei viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen heidän hallitusvuotensa jälkeen, vaan nyt, näissä oloissa, tulevina kuukausina ja viikkoina.83
Mutta Hitler tuli valtaan. Huolimatta Trotskin argumenttien loistavuudesta ja voimakkuudesta Saksan kommunistinen puolue, neljännesmiljoonaisine jäsenineen ja kuuden miljoonan äänen kera (1932) piti kiinni kohtalokkaasta kurssistaan. Se murskattiin, ilman vastarintaa, yhdessä "sosialifasistien", ammattiliittojen ja joka ainoa poliittisen, kulttuuri- ja sosiaalijärjestön kanssa, jotka Saksan työväenluokka oli luonut menneiden kuudenkymmenen vuoden aikana.
1931 Trotski oli kuvannut Saksaa "avaimeksi kansainväliseen tilanteeseen... Kehityksestä, jossa Saksan kriisin ratkaisu tapahtuu, riippuu paitsi itsensä Saksan kohtalo (ja se on jo paljon), myös Euroopan kohtalo, koko maailman kohtalo moniksi vuosiksi eteenpäin."84
Se oli tarkka ennuste. Saksan työväenluokan tappio muutti maailman politiikan. Kommunistisen puolueen epäonnistuminen edes yrittää vastarintaa oli yhtä raskas isku kuin sosialidemokratian antautuminen oli ollut 1914. Se oli Kommunistisen internationaalin 4. elokuuta.
Mitä sitten on jäljellä "historiallisesta elimestä, jolla luokasta tulee luokkatietoinen"? Vuodesta 1933 elokuuhun 1940 Trotski paini silloin ja kauan myöhemmin ratkaisemattomaksi osoittautuneen dilemman kanssa. Kesäkuussa 1932 hän oli kirjoittanut:
Stalinistit haluaisivat vainollaan ajaa meidät toisen puolueen ja neljännen internationaalin tielle. He ymmärtävät, että tämän kaltainen kohtalokas virhe opposition taholta hidastaisi sen kasvua vuosiksi, ellei mitätöisi sen kaikkea menestystä kokonaan.85
Mutta ennen kuin vuosi oli kulunut, hänen oli pakko tunnustaa, että ensinnäkin Saksan puolue oli lopussa, ja hiukan myöhemmin (kun Kominternin toimeenpaneva komitea oli julistanut huhtikuussa 1933, että sen politiikka Saksassa oli "täysin oikea"), että kaikki kommunistiset puolueet olivat lakanneet vallankumouksellisina järjestöinä, että tarvittiin "Uudet kommunistiset puolueet ja uusi internationaali" (artikkeliotsikko heinäkuulta 1933).
Teorian ja käytännön välinen yhdystanko oli katkennut. Ennen vuotta 1917 Trotski oli luottanut työväenluokan spontaaniin toimintaan puoluekonservatiivisuuden voittamiseksi. Vuoden 1917 jälkeen hän oli katsonut vallankumouksellisen työväenpuolueen sosialistisen vallankumouksen välttämättömäksi välineeksi. Sellaisten työväenluokkaan juurtuneiden puolueiden puuttuminen, joilla olisi ollut kypsät ja kokeneet kaaderit, oli tuottanut 1918-19 tragedian - joukkomittaiset vallankumoukselliset liikkeet Saksassa, Itävallassa, Unkarissa ja muualla joukkomittaiset spontaanin taistelun tappion.
Keino voittaa tuo puute - Kommunistisen internationaalin puolueet - olivat itse siinä määrin rappeutuneet, että niistä oli tullut esteitä syvien yhteiskunnallisten kriisien vallankumoukselliselle ratkaisulle.
Oli aloitettava uudestaan. Mutta mitä oli jäljellä aloittamiseen? Olennaisesti ei ollut muita kuin pieniä (usein pikkuruisia) ryhmiä, joiden yhteisiin piirteisiin kuului eristyneisyys varsinaisista työväenliikkeistä ja suorasta osallistumisesta työväen taisteluun. Selvät osittaiset poikkeukset tästä yleistyksestä - ne jotka saattoivat laskea jäsenensä sadoissa ja tuhansissa eikä tusinoissa - Kreikan Arkiomarxilaiset, Hollannin RSAP ja hiukan myöhemmin Espanjan POUM osoittautuivat kaikki hennoiksi korsiksi; pikemminkin keskustalaisiksi kuin vallankumouksellisiksi, esteiksi pikemminkin kuin liittolaisiksi.
Tällaisin voimin Trotski alkoi jälleenrakentaa. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta, ellei vetäytymistä passiivisuuteen tai naamioituun passiivisuuteen, jota myöhemmin on kutsuttu "länsimarxilaisuudeksi", pidetä vaihtoehtoina. Mutta keinot ja tavoitteet kutoutuvat monin tavoin yhteen. Kun yhteydet todelliseen työväenliikkeeseen olivat katkenneet, "trotskilaisuus" alkoi jo Trotskin aikana mukautua varsinaiseen elinympäristöönsä - pieniin pikkuporvariston älymystökerrostuminen radikalisoituneisiin lohkoihin. Kuten näemme, Trotski kävi pitkän taistelun tuota mukautumista vastaan. Samalla tilanteen julmat välttämättömyydet ajoivat hänet ottamaan sellaisia kantoja, jotka hänen tahdostaan ja ymmärryksestään huolimatta auttoivat sitä kasvussa.
Jos kommunistinen vasemmisto kautta maailman olisi koostunut vain viidestä yksilöstä, heidän olisi silti pitänyt rakentaa kansainvälinen järjestö samaan aikaan kuin rakennettiin yksi tai useampia kansainvälisiä järjestöjä. On väärin pitää kansallista järjestöä perustana ja internationaalia kattona. Keskinäinen suhde tässä on aivan toista laatua. Marx ja Engels aloittivat kommunistisen liikkeen kansainvälisellä asiakirjalla 1847 ja luomalla kansainvälisen liikkeen. Sama toistui Ensimmäistä internationaalia perustettaessa. Samaa polkua seurasi Zimmerwaldin vasemmisto valmistaessaan Kolmatta internationaalia. Tänään tuo tie on vieläkin hallitsevammin saneltu kuin Marxin päivinä. On tietysti imperialismin aikakaudella vallankumoukselliselle proletaariselle suuntaukselle mahdollista nousta yhdessä tai toisessa maassa, mutta se ei voi menestyä ja kehittyä yhdessä eristyneessä maassa; jo seuraavana päivänä sen muodostamisen jälkeen sen on etsittävä tai luotava kansainvälisiä yhteyksiä, kansainvälinen ohjelma, koska takuu kansallisen politiikan oikeellisuudesta voidaan löytää vain tätä tietä. Suuntaus, joka pysyy kansallisesti sulkeutuneena vuosien mittaan tuomitsee itsensä peruuttamatta rappeutumaan.86
Trotski kirjoitti tämän polemiikkina Bordigan italialaista äärivasemmistolaista lahkoa vastaan, ollessaan itse vielä omistautunut olemassaolevien kommunististen puolueiden uudistamispolitiikalle. Hän kannatti kansainvälistä ryhmittymää, joka suuntautuisi olemassaolevaan internationaaliin. Tuon kannan logiikka toisin kuin argumentit, joilla sitä on tuettu, tuntuivat kumoamattomilta.
Itse argumentit eivät kestä kriittistä tarkastelua. Marx ja Engels eivät aloittaneet "luomalla kansainvälistä liikettä". Kommunistisen puolueen manifesti kirjoitettiin jo olemassaolevalle Kommunistien liitolle (vaikka sen kommunistiset aatteet olivatkin melko alkeellisia), joka oli internationaali vain siinä mielessä, että se oli olemassa useissa maissa. Se oli oleellisesti saksalainen järjestö, joka koostui saksalaisista maanpaossa olevista käsityöläisistä ja älymystöstä Pariisissa, Brysselissä ja muualla, sekä ryhmistä Reininmaalla ja saksankielisessä Sveitsissä.
Ensimmäinen internationaali aloitti liittona olemassa olevien liberaalien vaikutuksen alaisten brittiläisten ja olemassa olevien proudhonilaisuuden vaikutuksen alaisten ranskalaisten ammattiliittojen välillä, ja veti myöhemmin mukaan hyvin erilaisia ryhmittymiä eri kansakunnista. Ei lainkaan "toistaen" Kommunistien liiton kokemusta sitä kehitettiin täsmälleen päinvastaisten linjojen mukaisesti - ilman alustavaa ohjelmapohjaa ja ilman keskitettyä järjestöä. Sama pätee paljon vähemmässä määrin Toiseen internationaaliin, jota Trotski ei tässä mainitse.
Viittaus Zimmerwaldin vasemmistoon ei sekään kestä. Zimmerwaldin vasemmisto (erona Zimmerwaldin suuntaukseen kokonaisuutena) koostui bolševikkipuolueesta, joka oli kansallinen joukkopuolue, ja enemmän tai vähemmän erillisistä yksilöistä ("yksi liettualainen, puolalainen Karl Radek, kaksi ruotsalaisedustajaa, ja edustaja pienestä ryhmästä, Saksan kansainvälisistä sosialisteista.")87
Käytännöllisesti ottaen Trotskilla ei ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut perustaa nyt missään työväenliikkeessä. Kaikki hänen yhteytensä hänen kannattajiinsa Neuvostoliitossa oli lakanneet kevääseen 1933 mennessä.88 Kysymys oli sen vetämisestä kasaan, mitä oli kasaan vedettävissä, missä se olikin, poliittisen suuntauksen luomiseksi. Lisäksi väite, että kansainvälinen ohjelma tarvittiin - tai yhteinen analyysi työväenluokan liikkeen ongelmista - oli epäämätön. Trotski järjesti sen. Mutta sekavuus aatteiden ja järjestön välillä, poliittisen suuntauksen ja kansainvälisen puolueen välillä, oli aloitettu. Muutaman vuoden kuluessa Trotski oli hiljaa hylännyt käsityksensä vallankumouksellisesta puolueesta "historiallisena elimenä, jolla luokasta tulee luokkatietoinen" ja käynnistänyt "internationaalin", jolla ei ollut merkittävää perustaa missään työväenliikkeessä.
Ensiksi Trotski kuitenkin yritti etsiä uusia voimia. Trotskilaiset ryhmät olivat pikkuruisia. Stalinistien voima oli pakottanut ne poliittiseen ghettoon. Sillä oli lisäksi tietty yhteiskunnallinen sijainti pikkuporvarillisen intelligentsian lohkossa.
Miten murtautua ulos, proletarisoida trotskilaisuus ja vetää merkittäviä määriä työläisiä uusiin kommunistisiin puolueisiin?
Tällä tiellä oli valtavia esteitä. Saksassa koetun tappion huomattava pitkän ajan vaikutus oli luoda siinä määrin joukkomittainen vyöry yhtenäisyyden puolesta työväenluokan aktivistien keskuudessa, että kutsu uusiin puolueisiin ja uuteen internationaaliin, toisin sanoen uuteen hajaannukseen, lankesi mitä kivisimpään maaperään. Trotski oli ollut ensimmäisenä kutsumassa työläisten yhteisrintamaa fasismia vastaan. Mutta kun tuo kehotus alkoi saada sijaa sosialistisissa puolueissa vuoden 1933 jälkeen (ja pian myös kommunistisissa puolueissa) Trotskin seuraajat saattoivat olla ja olivat hajottajiksi esitettyjä; he vaativat nyt uusia puolueita ja uutta internationaalia. Heidän eristymisensä voimistui.
Alun yrityksen "uudelleenryhmittyä" eri keskustalaisten ja vasemmistoreformististen ryhmien (esimerkiksi Britannian riippumattoman työväenpuolueen) kanssa kilpistyneet (tuottaen Trotskilta rikkaan sadon polemiikkia keskustalaisuutta vastaan), Trotski esitti repäisevää askelta mennä sisään sosialidemokraattisiin puolueisiin. Tarkasti ottaen tätä kannatettiin erillisissä tapauksissa - Ranskassa ensiksi (tästä termi "ranskalainen käännös") - mutta se yleistyi ajan mittaan. Argumentti kuului, että sosialidemokraatit olivat siirtymässä vasemmalle luoden siten suotuisamman ilmapiirin vallankumoukselliselle työlle; että ne vetivät uusia työläisten kerroksia ja edustivat verrattomasti proletaarisempaa ympäristöä kuin ne eristyneet propagandaryhmät, joissa trotskilaisuus asusti.
Operaatio käsitettiin lyhytaikaiseksi; terävä, kova taistelu reformisteja ja keskustalaisia vastaan, sitten hajoaminen ja puolueen perustaminen. "Sisään meno reformistiseen puolueeseen sinänsä ei pidä sisällään pitkän ajan näköalaa. Se on vain vaihe, joka tietyin ehdoin voidaan rajoittaa vain episodiksi."89
Tapauksessa operaatio epäonnistui strategisessa tavoitteessaan; se epäonnistui voimasuhteiden muuttamisessa tai trotskilaisten ryhmittymien sosiaalisen koostumuksen parantamisessa. Perustavat syyt epäonnistumiseen olivat seuraukset tappiosta Saksassa ja Kommunistisen internationaalin kääntyminen ensiksi yhteisrintamaan (1934) ja sitten kansanrintamaan (1935), suuri vaikutus, joka näillä muutoksilla oli ja sitä seurannut koko työväenliikkeen siirtyminen oikealle. Lisäksi Stalinin Trotskin vastainen kampanja leimasi Trotskin ja hänen kannattajansa pian fasistien agenteiksi.
Olosuhteita, jotka olivat tehneet mahdollisiksi vallankumouksellisille voittaa vasemmalle siirtyvät keskustalaiset joukkopuolueet, kuten Saksan USPD ja enemmistön Ranskan sosialisteista kommunistiseen internationaaliin 1919-21, ei yksinkertaisesti ollut olemassa 1934-35. Mitä virheitä Trotski tai hänen seuraajansa tekivätkin "ranskalaisen käännöksen" kuluessa, on niillä voinut olla vain toissijaisia vaikutuksia verrattuna perin juurin epäsuotuisan tilanteen vaikutuksiin.
Jotkut saavutuksista, joita väitettiin sisäänmenotaktiikasta olevan, olivat todellisia. Se merkitsi välirikkoa moniin, joita Trotski kutsui "konservatiivisiksi lahkolaisiksi", siis niihin, jotka eivät voineet sopeutua aktiiviseen politiikkaan, toisin kuin pikkupiirin propagandismiin älymystöympäristössä.
Vuoden 1933 loppupuolella Trotski kirjoitti:
Vallankumouksellinen järjestö ei voi kehittyä puhdistamatta itseään, erityisesti laillisen työn oloissa, kun usein tilaisuus, vieras ja rappeutunut aines kokoontuu vallankumouksen lipun alle... Me teemme tärkeätä vallankumouksellista käännettä. Sellaisissa tilanteissa sisäiset kriisit tai hajoamiset ovat ehdottomasti väistämättömiä. Niiden pelkääminen merkitsee vallankumouksellisen politiikan korvaamista pikkuporvarillisella sentimentalismilla ja henkilöjuonittelulla. Liitto [Ranskan trotskilainen järjestö] on kokemassa ensimmäistä kriisiä suuren ja selkeän vallankumouksellisten kriteerien lipun alla. Näissä oloissa Liiton osan lohkeaminen pois on suuri askel eteenpäin. Se hylkää kaiken sen, mikä on epätervettä, rampautunutta ja halvaantunutta; se antaa oppitunnin horjuville ja päättämättömille aineksille; se lujittaa nuorison parhaita osia; se avaa Liitolle uusia, suuria mahdollisuuksia.90
Epäilemättä tuo kaikki oli periaatteessa oikein ja itse asiassa joitakin uusia voimia rekrytoitiin sosialistisista nuorisojärjestöistä korvaamaan eliminoituja (tai pikemminkin useimmissa tapauksissa ulos pudonneita). Silti voimatasapaino - vallankumouksellisen vasemmiston surkea heikkous - pysyi pääasiassa muuttumattomana. Entä sitten?
Trotski kiirehti Neljännen internationaalin perustamista. Todettuaan toistuvasti, ettei se voinut olla välitön näköala, koska voimia ei vielä ollut - niinkin myöhään kuin 1935 hän oli torjunut "typeränä juoruna" ajatuksen, että "trotskilaiset tahtovat julistaa Neljännen internationaalin ensi torstaina" - hän ehdotti vuoden sisällä juuri sitä: uuden internationaalin julistamista. Siinä vaiheessa hän ei onnistunut taivuttamaan kannattajiaan. Vuoteen 1938 mennessä hän oli voittanut heidät puolelleen.
Voimat, jotka kannattivat Neljättä internationaalia, olivat heikompia, eivät voimakkaampia, kuin ne, jotka olivat olleet olemassa 1934. (Yhdysvaltain SWP oli ainoa vakava poikkeus). Espanjan vallankumous oli kuristettu sillä aikaa. Trotski perusteli päätöstään osittaisella ja myöntämättömällä perääntymisellä puolispontaanisuuteen, jota hän oli kannattanut ennen vuotta 1917, sekä analogialla Leninin kantaan 1914.
Ristiriita meidän voimiemme ja huomisen tehtävien välillä on meille paljon selvempi kuin arvostelijoillemme,
kirjoitti Trotski myöhään 1938.
Mutta kova ja traaginen aikakautemme dialektiikka työskentelee hyväksemme. Saavuettuaan kiusan ja vihan lakipisteen, joukot eivät löydä muuta johtoa kuin sen, minkä Neljäs internationaali tarjoaa.91
Mutta 1917 oli osoittanut myönteisesti, 1918-1919 kielteisesti, ja ennen kaikkea 1936 Espanjassa oli osoittanut korvaamattomuuden sellaisille puolueille, jotka ovat juurtuneet omiin työväenluokkiinsa pitkän osittaisten vaatimusten puolesta käydyn taistelun aikana. Trotski oli tajunnut sen selvemmin kuin useimmat. Kun sellaisia puolueita ei nyt ollut, ja tarve oli äärettömän välttämätön, hän turvautui vallankumouksen "Weltgeistiin", joka jotenkin loisi ne spontaanista "kiusasta ja vihasta", kunhan tahraton lippu päästettäsiin liehumaan. Spontaani nousu voisi, sodan aikana tai pian sen jälkeen, nostaa eristyneet ja kokemattomat Neljännen internationaalin osastojen "johdot" joukkopuolueiden johtoon.
Analogia Leniniin 1914 oli kaksinverroin sopimaton. Kun Lenin kirjoitti 1914: "Toinen internationaali on kuollut: eläköön Kolmas internationaali", hän oli jo kaikkein suuren maan todellisen joukkopuolueen vaikutusvaltaisin johtaja. Ei hän siltikään kutsunut perustamaan Kolmatta internationaalia, ennen kuin puolitoista vuotta Lokakuun vallankumouksen jälkeen ja aikana, jolloin, hän uskoi, joukkomittainen ja nouseva vallankumouksellinen liike oli olemassa Euroopassa. Että Trotski olisi piittaamatta tuosta kaikesta oli kunnianosoitus hänen vallankumoukselliselle tahdolleen. Poliittisesti se kuitenkin suistaisi raiteilta ja johtaisi harhaan hänen seuraajiaan, kun hänen kuolemansa jälkeen hyvin todellinen nousu meni heidän ohitseen - mikä riippui tietysti heidän eristymisestään - ja tekisi paljon vaikeammaksi heille kehittää realistista vallankumouksellista suuntausta.
Trotskin käsityksissä oli tuona aikana lähes messianistisia aineksia. Epätoivoisen vaikeassa tilanteessa, fasismin noustessa, tappion kasaantuessa tappion päälle työväenliikkeessä ja uuden maailmansodan uhatessa, vallankumouksen lipun oli liehuttava, kommunismin ohjelma tuotava jälleen johtavaksi, kunnes vallankumous itse muuttaisi tilanteen.
Ehkä olisi ollut mahdotonta pitää hänen kannattajiaan yhdessä ilman tuota näköalaa, joka, jos niin, oli siksi tarpeellinen poikkeama hänen kypsästä kannastaan. Mutta sen myöhempi hinta oli silti todellinen.
68 1903: Second Congress of the Russian Social-Democratic Party, London: New Park, p. 204
69 Trotsky, `Our political tasks', in R. V. Daniels (ed.), A Documentary History of Communism, New York: Vintage 1962, Vol. 1, p. 31
70 ks. Schurer, `The Permanent Revolution', in Labedz (ed.), Revisionism, London: Allen & Unwin 1962, p. 73. Korostus lisätty.
71 Ks. T. Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, Vol. 1, pp. 168-179, Vol. 2, pp. 97-139
72 Trotsky, `What next?', The Struggle Against Fascism in Germany, New York: Pathfinder Press 1971, p. 163. Korostus alkuperäinen.
75 Trotsky, `Manifesto of the Communist International to the workers of the world', The First Five Years of the Communist International, New York: Pioneer 1945, Vol. 1, p. 29
76 Trotsky, `What next?', op. cit. p. 25476.
77 Trotsky, `The Spanish revolution and the danger threatening it', The Spanish Revolution (1931-39), New York: Pathfinder 1973, p. 133
78 Trotsky, `The groupings in the communist opposition', Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1975, p. 81
79 Trotsky, `The international left opposition: its tasks and methods', Writings of Leon Trotsky 1929, New York: Pathfinder Press 1972, p. 56
80 Trotsky, History of the Russian Revolution, London: Sphere 1977, vol. I, p. 306
81 Trotsky, `The evolution of the Comintern', documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, vol. I, p. 128
82 Trotsky, `Thermidor and Bonapartism', Writings of Leon Trotsky 1930-31, New York: Pathfinder Press 1973, p. 75
83 Trotsky, `For a workers' united front against fascism', The Struggle Against Fascism in Germany, op. cit. p. 134. Korostus alkuperäisessä.
84 Trotsky, `Germany: key to the international situation', The Struggle Against Fascism in Germany, op. cit. pp. 121-22
85 Trotsky, `The Stalin bureaucracy in straits', Writings of Leon Trotsky 1932, New York: Pathfinder Press 1975, p. 125
86 Trotsky, `To the editorial board of Prometeo', Writings of Leon Trotsky 1930, New York: Pathfinder Press 1975, p. 285-86
87 Tony Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, Vo. 2, p. 12
88 J. van Heijenoort, With Trotsky in Exile, Boston: Harvard University Press 1978, p. 38
89 Trotsky, `Lessons of the SFIO entry', Writings of Leon Trotsky 1935-36, New York: Pathfinder Press 1970, p. 31
90 Trotsky, `It's time to stop', Writings of Leon Trotsky 1933-34, New York: Pathfinder Press 1972, pp. 90-91
91 Trotsky, `A great achievement', Writings of Leon Trotsky 1937-38, New York: Pathfinder Press 1976, p. 439