Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Tragedian olemus, kirjoitti Trotski kerran, on kontrasti suurten tavoitteiden ja merkityksettömien keinojen välillä. Mitä tuosta yleistyksestä voidaankin sanoa, se varmasti kuvaa Trotskin omaa ahdinkoa elämänsä viimeisinä vuosina. Ihminen, joka itse asiassa oli organisoinut Lokakuun kapinan, joka oli johtanut puna-armeijoiden operaatioita, joka oli ollut tekemisissä - ystävänä tai vihamiehenä - työläisten joukkopuolueiden (vallankumouksellisten ja reformististen) kanssa Kominternin kautta, taisteli enää pitääkseen koossa pienten ryhmien hajanaista joukkoa, joista käytännössä kaikki olivat kykenemättömiä vaikuttamaan asioiden kulkuun, edes marginaalisesti.
Hän joutui puuttumaan yhä uudelleen ja uudelleen sataan pikkukinaan pikkuryhmien ytimessä. Jotkut kiistoista koskivat toki merkittäviä poliittisen käytännön kysymyksiä, mutta nämäkin, kuten Trotski itse näki selvästi, juontuivat pitkälti ryhmien eristyneisyydestä varsinaisesta työväenliikkeestä ja niiden pikkuporvarillisen elinympäristön vaikutuksesta, joihin ne oli ajettu ja joihin niin moni niistä sopeutui.
Hän taisteli silti loppuun asti. Hänen pakotettu eristymisensä varsinaisesta osallistumisesta työväenliikkeeseen, jossa hän kerran oli esittänyt niin merkittävää osaa, vaikutti väistämättä jonkin verran hänen käsitykseensä luokkataistelun jatkuvasti muuttuvasta kulusta. Edes hänen valtava kokemuksensa ja ylivertaiset taktiset refleksinsä eivät voineet täysin korvata vain todellisessa kommunistisessa puolueessa päivittäiseen taisteluun osallistuvien militanttien palautteen puuttumista. Kun eristyneisyyden kausi pitkittyi, tämä kävi yhä ilmeisemmäksi. Verratkaa hänen `Siirtymäkauden ohjelmaansa" vuodelta 1938 sen prototyyppiin, Ranskan "Toimintaohjelmaan" (1934). Tuoreudessa, relevanttiudessaan, spesifiydessään ja konkreettisuudessaan suhteessa varsinaiseen taisteluun jälkimmäinen on selvästi ylivoimainen.
Tässä ei varmasti ollut kyse älyllisen voiman uupumisesta. Jotkut Trotskin viimeisistä keskeneräisistä kirjoituksista, etenkin Ammattiliitot imperialistisen rappion aikakaudella, ovat tietä avaavia panoksia marxilaiseen ajatteluun. Kyse on läheisen kontaktin puuttumisesta merkittävään joukkoon militantteja, jotka olisivat osallistuneet varsinaiseen luokkataisteluun.
Silti, kun Stalinin agentti Jacson-Mercader murhasi Trotskin elokuussa 1940 hän kuitenkin jätti jälkeensä liikkeen. Olivat sen liikkeen heikkoudet ja viat mitkä tahansa, ja ne olivat moninaisia, se oli valtava saavutus. Stalinismin kasvu, ja sitten fasismin voitto suurimmassa osassa Eurooppaa, miltei pyyhkäisi autenttisen kommunistisen tradition työväenliikkeessä. Fasismi tuhosi suoraan. Se murskasi työläisjärjestöt missä tahansa se tuli valtaan. Stalinismi teki saman toisin keinoin Neuvostoliiton sisällä. Neuvostoliiton ulkopuolella se turmeli ja itse asiassa kuristi vallankumouksellisen tradition joukkoliikkeenä.
Tänään on vaikea arvostaa sen mustamaalauksen ja parjauksen täyttä voimaa, jonka kohteeksi Trotski ja hänen seuraajansa joutuivat kolmekymmentäluvulla. Neuvostoliiton ja Kominternin puolueiden kaikki propagandavarat oli omistettu "trotskilaisten" (niin aitojen kuin väärienkin) arvostelemiseen Hitlerin, Japanin keisarin ja kaikenlaisen taantumuksen agenteiksi. Vanhojen bolševikkien teurastus Neuvostoliitossa (joidenkin vaikuttavien "näytösoikeudenkäyntien" jälkeen, useimpien ilman oikeudenkäynnin veruketta) esitettiin "sosialismin ja rauhan" voimien voittona, kuten stalinistien tunnus tuohon aikaan kuului.
Jokainen heikko, turmeltunut tai kunnianhimoinen sosialismin petturi Neuvostoliiton sisällä on palkattu tekemään kapitalismin ja fasismin likaista työtä,
julisti keskuskomitean selonteko Ison-Britannian kommunistisen puolueen 15:nnessä edustajakokouksessa 1938.
Kaiken romutuksen, sabotaasin ja salamurhaamisen etualalla on fasistinen agentti Trotski. Mutta neuvostokansan puolustus on vahva. Bolševikkitoverimme Jeñovin johdolla vakoojat ja tihutyöläiset on paljastettu maailman edessä ja tuotu tuomiolle.92
Jeñov, joka nousi valtaan edeltäjänsä Jagodan oikeusmurhalla, oi poliisipäällikkö, joka johti kommunistien ja monien, monien muiden teurastusta Neuvostoliitossa 1937-38, stalinistisen terrorin ollessa huipussaan.
Virallinen linja, jonka itse Stalin oli lausunut julki, oli että "trotskilaisuus on kommunismia vastaan taistelua käyvän vastavallankumouksellisen porvariston keihäänkärki."93 Tämä massiivinen valhekampanja, jota avustivat lukuisat "liberaalit" ja sosialidemokraattiset myötäkulkijat, jotka olivat viehättyneet kommunistisiin puolueisiin vuoden 1935 jälkeen, jatkui yli kaksikymmentä vuotta. Se palveli kommunistisen puolueen militanttien rokottamisessa stalinismin marxilaista arvostelua vastaan. Ainakin yhtä suuri merkitys tuon ajan pienille vallankumouksellisille järjestöille oli yleisellä demoralisoitumisella, jonka aiheutti Kansanrintamien romahtaminen ja toisen maailmansodan lähestyminen.
Trotski ilmaisi sen elävästi keskustelussa keväällä 1939.
Emme etene poliittisesti. Se on tosiasia, joka on ilmausta työväenliikkeen yleisestä rappeutumisesta viime viidentoista vuoden aikana. Se on yleisempi syy. Kun vallankumouksellinen liike yleensä taantuu, kun tappio seuraa toistaan, kun fasismi leviää kaikkialla maailmassa, kun virallinen "marxilaisuus" on voimakkain organisaatio työläisten pettämisessä ja niin edelleen, on väistämätön tilanne, että vallankumouksellisten ainesten on työskenneltävä yleistä historiallista virtausta vastaan, vaikka aatteemme, selityksemme ovat niin tarkkoja ja viisaita kuin kukaan voi vaatia. Mutta joukkoja ei kouluteta ennustuskäsityksillä, vaan heidän elämänsä yleisillä kokemuksilla. Se on yleisluontoisin selitys - koko tilanne on meitä vastaan.94
Neljännen internationaalin pieni liike, joka selvisi näistä jäätikköolosuhteista Trotskin inspiraation ja johdon alla, oli saanut poliittiset arpensa kokemuksesta suuremmassa määrin kuin oli päältä selvää. Se oli kokeva jatkossa edelleen muuntumisia. Silti se oli ainoa mitenkään merkittävä aidosti kommunistinen suuntaus, joka selviäisi jääkauden.
Trotskin maailmankuvan ytimessä hänen viimeisinä vuosinaan oli vakuuttuneisuus siitä, että kapitalistinen järjestelmä oli lähellä viimeistä henkäisyään.
Taloudellinen perusedellytys proletaariselle vallankumoukselle on jo yleisesti ottaen saavuttanut korkeimman täyttymispisteensä, jonka se voi saavuttaa kapitalismissa. Ihmiskunnan tuotantovoimat pysähtyvät kasvamasta. Jo nyt uudet keksinnöt ja parannukset epäonnistuvat nostamaan aineellisen vaurauden tasoa, hän kirjoitti vuoden 1938 ohjelmassaan.
Suhdannekriisit koko kapitalistisen järjestelmän yhteiskunnallisen kriisin oloissa aiheuttavat vieläkin raskaampaa kurjuutta ja kärsimystä joukoille. Kasvava työttömyys vuorostaan syventää valtion rahoituskriisiä ja kaivaa maata epävakaiden rahajärjestelmien alta. Demokraattiset, kuten fasistisetkin hallitukset kompuroivat yhdestä kriisistä toiseen.95
Sellaisenaan tuo saattoi käydä suurimman osan maailmatalouden kuvauksesta tuohon aikaan. Kuten on sanottu, Trotskiin vaikutti syvästi kontrasti tuon pysähtymisen ja Neuvostoliiton nopean teollisuuskasvun välillä (oli muitakin tärkeitä poikkeuksia, joita Trotski ei ottanut huomioon: Japanin teollisuustuotanto kaksinkertaistui vuosien 1927 ja 1936 välillä ja jatkoi kasvamistaan, ja Hitlerin Saksassa työttömyys käytännössä hävisi varustautumisen ollessa käynnissä).
Mutta Trotski teki muutakin kuin kuvasi. Hän uskoi, että tilanne kapitalismin suhteen oli menetetty. "Kapitalismin hajoaminen on saavuttanut äärirajansa, kuten myös vanhan hallitsevan luokan hajoaminen. Tämän järjestelmän olemassaolon jatkuminen on jatkossa mahdotonta."96 hän kirjoitti 1939.
Tilanteen ollessa tällainen eivät reformistiset työväenpuolueet voineet saavuttaa mitään kannattajilleen, "kun jokainen proletariaatin ja pikkuporvariston vakava vaatimus ylittää väistämättä kapitalististen omistussuhteiden ja porvarillisen valtion rajat,"97 kuten vuoden 1938 ohjelma totesi.
Se ei tarkoittanut, että reformismin joukkopuolueet häviäisivät automaattisesti - historian hitausvoima ja ilmeisen vaihtoehdon puute säilyttäisi ne jonkin aikaa. Mutta niillä ei enää ollut mitään suhteellisen vakaata perustaa. Ne olivat menettäneet tasapainon. Sodan ja sodanjälkeisen kriisin isku raunioittaisi ne.
Noihin puolueisiin, Trotski uskoi, kuuluivat kommunistiset puolueet.
Kominternin lopullinen siirtyminen porvarillisen järjestyksen puolelle, sen kyyninen vastavallankumouksellinen rooli kautta maailman, erityisesti Espanjassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa sekä muissa "demokraattisissa maissa", loi poikkeuksellisia lisävaikeuksia maailman proletariaatille. Lokakuun vallankumouksen lipun alla "kansanrintaman" harjoittama sovittelupolitiikka tuomitsee työväenluokan kyvyttömyyteen.98
Hän oli ollut vuodesta 1935 sitä mieltä, että "mikään ei nyt erota kommunisteja sosialidemokraateista, paitsi perinteinen fraseologia, josta ei ole vaikea oppia."99
Todellisuus osoittautuisi monimutkaisemmaksi, seikka, joka lopulta joudutti Neljännen internationaalin liikkeen perustavaa kriisiä. Trotski osoitti todellista suuntaa, mutta aikaväli sen kehitykselle oli paljon suurempi kuin hän ajatteli. Hitlerin ja Stalinin sopimuksen (elokuu 1939) jälkeen Kominternin puolueet pysyivät lojaaleina Moskovalle ja "kylmässä sodassa" vuoden 1948 lopulta ne eivät myöskään antautuneet "omille" porvaristoilleen. Niiden politiikka ei ollut vallankumouksellista, mutta ne eivät myöskään olleet reformistisia tavallisessa mielessä. Ne säilyttivät miltei kaksikymmentä vuotta "vasemmistolaisen" suhtautumisen porvarilliseen valtioon (mitä lujitti niiden järjestelmällinen sulkeminen hallituksesta Ranskassa, italiassa ja muualla vuoden 1947 jälkeen), mikä teki vallankumouksellisen vaihtoehdon luomisesta äärimmäisen vaikeata, vaikka muut tekijät olisivat olleetkin suotuisampia.
Ja yhdessä suuressa tapauksessa, Kiinan, ja vähäisemmässä määrin toisissa (mm. Albaniassa, Jugoslaviassa ja Pohjois-Vietnamissa) stalinistiset puolueet itse asiassa tuhosivat heikot porvarilliset valtiot ja korvasivat he Venäjän mallin mukaisella hallinnolla. Erityisesti Kiinan vallankumous 1948-49 asetti klassisen trotskilaisen stalinististen puolueiden analyysin kysymyksen alle, ainakin takapajuisten maiden kohdalla. Sillä jo sitä pidettiin proletaarisena vallankumouksena, Neljännen internationaalin olemassaolon perusta - stalinismin oleellisesti vastavallankumouksellinen rooli- oli tuhoutunut. Jos taas toisaalta se oli jossain mielessä porvarillinen vallankumous, "uusi demokratia", kuten Mao Tše-tung väitti tuolloin, se jäyti jatkuvan vallankumouksen teoriaa. Tätä asian puolta tarkastellaan myöhemmin. Mikä on tässä tähdellistä, on että vallankumouksen tapahtuminen, oli näkemys sen luonteesta mikä tahansa, muokkasi stalinismin vallankumouksellista kuvaa pitkäksi aikaa.
Mutta tärkein Trotskin tekemä virhe tuolloin oli olettaa, ettei kapitalismilla ollut taloudellista ulospääsyä, vaikka proletariaatin vallankumous ehkäistäisiinkin. Että se oli hänen uskonsa, on kiistämätöntä. "Jos kuitenkin tunnustetaan," hän kirjoitti vuoden 1939 loppupuoliskolla,
että nykyinen sota provosoi vallankumouksen sijasta proletariaatin taantumisen, on jäljellä toinen vaihtoehto: monopolikapitalismin mätäneminen edelleen, sen etenevä fuusio valtion kanssa ja demokratian korvautuminen missä sitä vielä on jäljellä totalitaarisella hallinnolla. Proletariaatin kyvyttömyys ottaa käsiinsä yhteiskunnan johto voi suorastaan johtaa näissä oloissa uuden riistäjäluokan kasvuun bonapartistisesta fasistisesta byrokratiasta. Se olisi, kaikkien merkkien mukaan, rappion hallitus, joka kertoisi sivilisaation himmenemisestä.100
Trotski olisi, jos olisi painostettu, myöntää, että jotain väliaikaista taloudellista elpymistä saattaisi ilmetä sykliseltä perustalta. Hän oli huomannut nopeasti Euroopan kapitalismin rajoitetun toipumisen 1920-21 (ja vetänyt siitä poliittisia johtopäätöksiä) ja osoittanut tiettyä toipumista 1929-1931 syövereistä kolmekymmentäluvun alussa. Mutta hän sulki täysin pois mahdollisuuden pitkittyneeseen ylöspäin suuntautuneeseen taloudelliseen liikkeeseen, joka oli synnyttänyt reformismin joukkovoimana ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä.
Hänen näkemyksensä oli vasemmiston yleinen näkemys tuona aikana. Ja silti oli olemassa todisteita, että laajamittainen asetuotanto voisi tuottaa yleisen taloudellisen kasvun - kasvun, joka ei lainkaan rajoittuisi vain talouden asesektoriin. Tietysti todisteet viittasivat toisen maailmansodan suoranaiseen valmisteluun. Mutta entä jos valmistautuminen sotaan voisi olla pysyvää tai puolittain pysyvää?
Tosi asiassa toisen maailmansodan jälkeen kapitalismi koki massiivisen elpymisen. Kaukana taloudellisesta ristiriidasta ja taantumisesta hallitsevina, talouden laajentuminen oli vieläkin suurempaa kuin "klassisen" imperialistisen vaiheen aika ennen vuotta 1914. Kuten Michael Kidron osoitti 1968, "järjestelmä ei ole kokonaisuutena koskaan kasvanut niin nopeasti, kuin sodan jälkeen - kaksi kertaa niin nopeasti vuosien 1950 ja 1964 välillä kuin vuosien 1913 ja 1950 välillä ja miltei ja miltei puolet niin nopeasti kuin sukupolvi sitä ennen.101
Reformismi sai täysin uuden elämän kehittyneissä kapitalistisissa maissa työväenluokan joukkojen nousevan elintason perustalla. Sen, että joukkomittainen taloudellinen elpyminen, viisi- ja kuusikymmenlukujen pitkä nousukausi, johtui etupäässä suuresti kasvaneesta valtion varainkäytöstä (erityisesti aseistuksen rahoittamisesta), ovat niin reformistiset kuin marxilaisetkin analyytikot kiistäneet, vaikkakin epäuskottavasti. Mitä ei voida kiistää, on se tosiseikka, että Trotskin ennuste oli täysin väärä. Sillä nousukauden poliittiset seuraukset osoittivat vääräksi ennusteen, että välittömät vaihtoehdot olivat joko proletaarinen vallankumous tai bonapartistinen tai fasistinen diktatuuri, joka johtaisi "sivilisaation hämärään". Päinvastoin, porvarillinen demokratia ja reformistien dominointi työväenliikkeessä tulivat jälleen normiksi useimmissa kehittyneissä maissa.
Välttämätön ehto tuolle kehitykselle oli porvarillisten hallitusten selviytyminen vuosien 1944-45 myllerryksessä, kun fasistiset valtiot murskasi liittoutuneiden sotilaallisen voiman ja kansannousujen yhdistelmä. Useimmissa Euroopan maissa sosialidemokraattiset ja kommunistiset puolueet kasvoivat nopeasti tuossa kriittisessä vaiheessa esittääkseen vastavallankumouksellista osaa (niin Itä- kuin Länsi-Euroopassakin) ja ratkaisevaa vastavallankumouksellista roolia Ranskassa ja Italiassa.
Mutta Trotski oli pitänyt itsestään selvänä sekä vakiintuneiden työväenpuolueiden elpymistä kapinan ensi vaiheissa (hänen kirjoituksensa Venäjän vallankumouksesta asettavat yksin jo sen kiistelyn ulkopuolelle) että niiden vastavallankumouksellisen politiikan. Koska hänen näköalansa oli taloudellisen katastrofin, joukkokurjistumisen ja totalitaaristen statististen hallitusten kasvu ainoana vaihtoehtona proletaariselle vallankumoukselle lyhyellä aikavälillä, hän uskoi tämän reformismin elpymisen olevan hyvin lyhytaikaista - kuten Kerenskin välikauden.
Siksi hän kirjoitti niin luottaen vuoden 1938 loppupuoliskolla: "Seuraavien kymmenen vuoden aika Neljännen internationaalin ohjelma on oleva ohje miljoonille ja nuo vallankumoukselliset miljoonat tietävät, kuinka ottaa rynnäköllä maa ja taivas ."102
Messiaanisen odotuksen tunnelma, jonka tuollaiset lausunnon aiheuttivat, teki selväjärkiset ja realistiset arviot todellisista siirtymistä työväenluokan tietoisuudesta, muutoksista luokkavoimien tasapainossa ja taktisista muutoksista suurimman hyödyn saavuttamiseksi heille (Leninin poliittisen käytännön olemus) äärimmäisen vaikeita Trotskin seuraajille.
Tässä täytyy mainita Trotskin korostus niiden "siirtymävaatimusten" tärkeydestä, jotka antoivat hänen vuoden 1938 ohjelmalleen sen tunnetun nimen.
"On tarpeen", hän kirjoitti,
auttaa joukkoja jokapäiväisen taistelun kulussa löytämään silta nykyisten vaatimusten ja vallankumouksen sosialistisen ohjelman välillä. Tämän sillan tulisi sisältää siirtymävaatimukset, jotka juontuvat laajojen työväenluokan kerrosten tämän päivän oloista ja tämän päivän tietoisuudesta ja johtavat väistämättä yhteen lopulliseen johtopäätökseen: proletariaatin vallan valtaamiseen.103
Voidaanko löytää tunnukset tai "vaatimukset" noille vaativille erittelyille riippuu aivan ilmeisesti tilanteesta. Jos tiettynä aikana "työväenluokan laajojen kerrosten tämän päivän tietoisuus" on selvästi ei-vallankumouksellista, silloin sitä eivät tunnukset muuta. Tarvitaan muutoksia varsinaisissa oloissa. Jokaiseen vaiheen ongelma on löytää ja tuoda esille sellaisia tunnuksia, jotka löytävät vastakaikua ainakin joissain työväenluokan osissa (ihanteellisinta olisi tietysti, jos koko luokassa), mutta jotka pystyisivät myös johtamaan työväenluokan toimintaan. Usein ne eivät ole siirtymäluonteisia, jos käytetään Trotskin hyvin suppeata määritelmää.
Tietenkään Trotskia ei voida pitää vastuussa useimpien hänen seuraajiensa taipumuksesta tehdä fetissi siirtymäkauden vaatimuksista, jopa vuoden 1938 ohjelman erityisvaatimuksista, selvimmin "liikkuvasta palkkataulukosta". Korostus, jonka hän tuolle asialle antoi oli silti liioiteltu ja rohkaisi uskoa siihen, että "vaatimuksilla" oli jokin oma arvonsa riippumatta työväenluokan vallankumouksellisesta järjestöstä.
Toinen maailmansota alkoi Saksan hyökätessä Puolaan, jota pian seurasi Puolan valtion alueiden jakaminen Hitlerin ja Stalinin välillä. Miltei kaksi vuotta (kesästä 1939 kesään 1941) Hitler ja Stalin olivat liittolaisia, ja tuona kautena Stalinin hallitus saattoi miehittää Baltian maat, Bessarabian ja Bukovinan sekä Länsi-Ukrainan ja Länsi-Valkovenäjän.
Vuodesta 1935 siihen asti Stalinin ulkopolitiikka oli ollut suunnattu sotilasliiton saavuttamiseen Ranskan ja Britannian kanssa Hitleriä vastaan. Kominternin kansanrintamapolitiikka oli sen vastike. Hitlerin ja Stalinin sopimuksen myötä kommunistiset puolueet heilahtivat "sodanvastaiselle" kannalle, jonka varsinainen sisältö oli kaikkea muuta kuin vallankumouksellinen, kunnes Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon (jolloin niistä tuli yli-isänmaallisia "liittoutuneissa" maissa).
Hitlerin ja Stalinin sopimus ja Puolan jakaminen aiheuttivat iljetystä kommunististen puolueiden ulkopuolisessa vasemmistossa (ja suuren joukon loikkauksia niistä myös), millä oli vaikutuksensa trotskilaisiinkin ryhmiin. Suurimmassa niistä, Amerikan Sosialistisessa työväenpuolueessa, oppositio alkoi kysellä Trotskin tunnuksesta "Neuvostoliiton ehdottomasta puolustamisesta imperialismia vastaan", mikä johtui hänen määritelmästään Neuvostoliitosta "degeneroituneena työläisvaltiona", ja pian myös itse määritelmästä.
Seuranneen kiistan kuluessa Trotski kehitti analyysinsä stalinismista Venäjällä lopulliseksi ja pohti, hylätäkseen, vaihtoehtoisia kantoja.
Aloittakaamme esittämällä kysymys Neuvostovaltion luonteesta ei abstraktilla sosiologisella tasolla, vaan konkreettisten poliittisten tehtävien tasolla,
hän kirjoitti syyskuussa 1939.
Tunnustakaamme hetkeksi, että byrokratia on uusi "luokka" ja että nykyinen hallitus Neuvostoliitossa on erityinen luokkariiston järjestelmä. Mitä uusia poliittisia johtopäätöksiä meille seuraa näistä määritelmistä? Neljäs internationaali on kauan sitten tunnustanut tarpeen kumota byrokratia raatajien vallankumouksellisella nousulla. Mitään muuta ei ole ehdotettu eikä voida ehdottaa niiden toimesta, jotka julistavat, että byrokratia on riistävä "luokka". Byrokratian kaatamisella tavoitettava tavoite on neuvostojen hallinnon palauttaminen, nykyisen byrokratian karkottaminen niistä. Mitään muuta eivät vasemmistolaiset arvostelijat voi esittää eivätkä esitä. Uudelleen syntyneiden neuvostojen tehtävä on tehdä yhteistyötä maailman vallankumouksen kanssa ja rakentaa sosialistinen yhteiskunta. Byrokratian kaataminen edellyttää siksi valtionomistuksen ja suunnittelun säilyttämistä...koska kysymys loismaisen oligarkian kumoamisesta edelleen liittyy kansallistetun (valtion-) omaisuuden säilyttämiseen, kutsumme tulevaa vallankumousta poliittiseksi. Jotkut arvostelijoistamme (Ciliga, Bruno ja muut) haluavat, tuli mitä tuli, kutsua tulevaa vallankumousta yhteiskunnalliseksi. Myöntäkäämme tämä määritelmä. Mitä se muuttaa oleellisesti? Vallankumouksen tehtäviin, jotka olemme luetelleet, se ei lisää yhtään mitään.104
Ensi näkemältä argumentti on varsin vahva. Entä sitten Neuvostoliiton puolustaminen?
Neuvostoliiton puolustaminen vastaa meille valmistautumista maailmanvallankumoukseen. Vain ne menetelmät ovat sallittavia, jotka eivät ole ristiriidassa vallankumouksen etujen kanssa. Neuvostoliiton puolustaminen liittyy maailman sosialistiseen vallankumoukseen kuten taktinen tehtävä liittyy strategiseen. Taktiikka on alistettu strategiselle tavoitteelle eikä se missään tapauksessa voi olla ristiriidassa jälkimmäisen kanssa.105
Jos siis taktisen operaation tarpeet itse asiassa joutuvat ristiriitaan strategisen tavoitteen kanssa (kuten Trotskin vasemmistolaiset arvostelijat ovat uskoneet sen joutuvan), silloin taktiikka, Neuvostoliiton puolustaminen, on hylättävä. Siltä perustalta näyttäisi, että Trotskin arvostelijat (siis ne, jotka pitivät itseään vallankumouksellisina) voisivat helposti suostua poikkeamaan hänen terminologiastaan. Miksi hajota vain sanojen takia?
Todellisuudessa Trotski uskoi, että panoksena oli paljon enemmän. Jos byrokratia todella muodosti luokan ja Neuvostoliitto uuden riistoyhteiskunnan muodon, Trotski väitti, silloin ei voitaisi olettaa, että stalinistinen Venäjä olisi se äärimmäisen poikkeuksellinen ainutlaatuisten olosuhteiden tuote, eikä voitaisi olettaa, että se olisi pian tuomittu häviämään, kuten hän oli vakuuttunut.
Eikä asiaa voinut jättää siihenkään. Trotski kiinnitti huomiota kantaan, joka oli "ilmassa", niin sanotusti, kolmekymmentäluvun lopulla; että "byrokratisoituminen" ja "valtiollistuminen" olivat kasvussa kaikkialla ja viittasivat tulevan yhteiskunnan malliin, "totalitaariseen statismiin", jonka hän itse odotti kehittyvän, ellei proletaarinen vallankumous seuraisi sotaa. Orwellin 1984 (julk. 1944) ilmaisi tunnelman. Siten kysymys sekoittui "maailmanhistorialliseen näköalaan seuraaviksi vuosikymmeniksi ellei -sadoiksi: olemmeko tulleet sosialistisen vallankumouksen ja sosialistisen yhteiskunnan kauteen, vai päinvastoin totalitaarisen byrokratian rappeutuvan yhteiskunnan kauteen?"106
Vaihtoehdot oli asetettu väärin. Maailman byrokratisoitumisen (Trotskin siteeraaman Bruno Rizzin kirjan otsikko) ennustukset olivat impressionistisia, eivät analyysin tuotetta. Myöskään ei seurannut, että jos Neuvostoliitto todellakin oli riistoyhteiskunta marxilaisessa mielessä (ja tätä ilmeisen skolastiset väittelyt siitä, oliko byrokratia "luokka" vai "kasti",
Trotskin termi, todella koskivat), että se oli perustavalla tavalla uusi riistoyhteiskunta. Entä jos se oli kapitalismin muoto? Jos näin oli, kaikki väitteet "maailmanhistoriallisesta" näköalasta romahtavat.
Trotski tunsi tietysti valtiokapitalismin käsitteen. Petetyssä vallankumouksessa hän kirjoitti:
Teoreettisesti on varmaankin mahdollista saavuttaa tilanne, jossa porvaristo kokonaisuutena muodostaa osakeyhtiön, joka valtionsa välityksellä hallitsee koko kansantaloutta. Tuollaisen hallituksen taloudelliset lait eivät olisi mysteeri. Yksittäinen kapitalisti, kuten hyvin tiedetään, ei saa voiton muodossa sitä lisäarvoa, jonka hänen omassa yrityksessään työläiset luovat, vaan osuuden yhdistetystä lisäarvosta, joka luodaan koko maassa suhteutettuna hänen oman pääomansa määrään. Yhteisen "valtiokapitalismin" aikana tuo yhteisen voittosuhteen laki toteutuisi, ei kiertoteitse, siis eri kapitalistien kilpailun kautta, vaan välittömästi ja suoraan valtion kirjanpidon kautta. Sellaista hallitusta ei koskaan ole ollut, ja omistajien välisten syvien ristiriitojen takia ei voi ollakaan, etenkin, kun yleisenä kapitalistisen omaisuuden varastona valtio olisi liian houkutteleva kohde yhteiskunnalliselle vallankumoukselle.107
Vaikka Trotski olettikin "integroidun" (siis täydellisen) valtiokapitalismin olevan teoreettisesti mahdollisen, sitä ei syntyisi. Mutta jos porvariston olisikin tuhonnut vallankumous, ja proletariaatti, vähäisen lukunsa ja kulttuuristen heikkouksien takia, epäonnistuisi, tai onnistuttuaan epäonnistuisi säilyttämään, vallan? Mitä sitten? Byrokratia, joka nousisi etuoikeutettuna kerrostumana (kuten Trotski osuvasti kuvannut Stalinin byrokratian tapauksessa Neuvostoliitossa) tulee valtion ja talouden herraksi. Mikä itse asiassa olisi sen taloudellinen rooli? Eikö se "korvaisi" kapitalistiluokan? Ei voida väittää, ettei se olisi kapitalistinen, koska se hallitsee koko taloutta. Trotski oli tunnustanut, että periaatteessa valtiollistunut porvaristo voisi ottaa sen aseman. Ainoa vakava väite, joka voitiin esittää Trotskin analyysin perusteella, oli hänen itse esittämänsä. "Byrokratia ei omista osakkeita eikä obligaatioita." On tehtävä kaksi huomautusta tässä yhteydessä: ensiksikin pienempi, ettei se yksinkertaisesti ole totta - jokainen, jolla on varaa Neuvostoliitossa, voi ostaa erilaisia valtion obligaatioita, jotka tuottavat korkoa ja jotka perilliset voivat periä maksettuaan pienen perintöveron (paljon pienemmän, kuin vastaava vero on Lännessä, aivan kuten huippuverot ovat paljon alhaisempia Neuvostoliitossa kuin useimmissa läntisissä kapitalistisissa maissa). Toinen, tärkeämpi huomautus on, että marxilaiselta kannalta, yksittäisen kapitalistin kulutus on, kuten Marx itse esitti, "kasaantumiseen kajoavaa rosvousta"; siis resurssien vuotamista, jotka muuten olisivat menneet kasaantumiseen, eikä se varmastikaan ole pääasia. Pääasia on, kuka valvoo kasaantumisprosessia.
Palaten kysymykseen 1939 Trotski kirjoitti:
Olemme torjuneet, ja torjumme yhä tämän termin (valtiokapitalismi), joka, luonnehtiessaan oikein joitain neuvostovaltion ominaisuuksia, silti jättää huomiotta sen perustavan eron kapitalistisiin valtioihin, nimittäin, ettei siellä ole porvarisluokkaa omistajaluokkana, että siellä on tärkeimpien tuotantovälineiden valtionomistus ja lopuksi suunnittelutalous, jonka Lokakuun vallankumous teki mahdolliseksi.108
Trotski lähestyi johdonmukaisesti stalinistisen yhteiskunnan analyysiä omistusmuodon, ei todellisten yhteiskunnallisten tuotantosuhteiden näkökulmasta - vaikka hän usein käyttikin tuota fraasia, ja itse asiassa piti noita kahta identtisinä. Mutta sitä ne eivät ole.
Arvostellessaan Proudhonia Marx oli selittänyt:
Siten porvarillisen omistuksen määrittäminen on vain kaikkien porvarillisen tuotannon yhteiskunnallisten suhteiden paljastamista. Yritys antaa määritelmä omaisuudelle kuin riippumattomalle suhteelle, kategorialle erikseen - abstrakti henkinen idea - ei voi olla muuta kuin metafysiikan tai oikeustieteen illuusio.109
Ja niin on Neuvostoliiton suhteen. Omistusmuotoa (tässä tapauksessa valtionomistusta) ei voida tarkastella riippumatta tuotannon yhteiskunnallisista suhteista. Hallitseva tuotantosuhde Neuvostoliitossa (etenkin teollistumisen jälkeen) oli palkkatyö/pääoma -suhde, joka on luonteenomainen kapitalismille, ja on edelleen. Työläinen Neuvostoliitossa myy tavaraa, työvoimaa, samoin kuin myy työläinen USA:ssa. Hänelle ei makseta ruoka-annoksina, kuin orjalle, tai osuutena tuotteesta, kuin maaorjalle, vaan rahana, joka käytetään tavaroihin, tuotteisiin, jotka on tuotettu myytäviksi.
Palkkatyö merkitsee kapitalismia. Neuvostoliitossa ei ole porvaristoa. Mutta siellä on varmasti pääomaa - kuten Marx määritti pääoman. Kapitalismi, tuskin tarvitsee sanoa, ei marxilaiselle koostu koneista, raaka-aineista, luotoista jne. Pääoma on "riippumaton yhteiskunnallinen voima, siis yhteiskunnan osan voimana se ylläpitää itseään ja kasvaa vaihdossa suoraan elävään työvoimaan. Luokan olemassaolo, joka omistaa vain kykynsä työhön, on välttämätön edellytys pääomalle. Vain kasaantuneen, aikaisemmin aineellistuneen työn herruus suhteessa elävään työhön muuttaa kasaantuneen työn pääomaksi."110 Sellainen asiantila on varmasti olemassa Neuvostoliitossa.
Marxille porvariston merkitys oli "pääoman personifioituminen". Neuvostoliitossa byrokratia täyttää tuon tehtävän. Tämän viimeksi mainitun seikan Trotski suoraan kiisti. Hänelle byrokratia oli ainoastaan jakeluprosessin "santarmi", joka määritteli, kuka saa mitä ja koska. Mutta se on erottamatonta pääoman kasautumisprosessin ohjaamisesta. Viittaus siihen, ettei byrokratia ohjaisi kasautumisprosessia eikä kestä hetkenkään tarkastelua. Jos ei byrokratia, niin kuka? Ei ainakaan työväenluokka.
Viimeinen seikka kuvaa täsmällisesti oleellista eroa aidon siirtymäyhteiskunnan (työläisvaltio, proletariaatin diktatuuri), jossa palkkatyö väistämättä säilyy jonkin aikaa, ja minkä tahansa kapitalismin muodon välillä. Kollektiivinen työväenluokan kontrolli talouteen modifioi (ja lopulta poistaa) palkkatyö/pääoma -suhteen. Jos se jätetään pois teollisuusyhteiskunnassa, pääoman valta palautuu. Työläisvaltion käsite on merkityksetön ilman jonkin asteista työväenluokan valvontaa yhteiskuntaan.
Tietysti, jos Neuvostoliiton yhteiskuntaa kuvataan valtiokapitalismin muodoksi, on myönnettävä, että se on varsin erikoinen kapitalistinen yhteiskunta - vaikka se tietysti on verrattomasti paljon lähempänä kapitalistisia normeja kuin työläisvaltiota, vääristynyttä tai muuta. Keskustelu Neuvostoliiton erikoislaatuisuuksista ja dynamiikasta ei sovi tähän yhteyteen. Parhaan analyysin siitä löytää Tony Cliffin Valtiokapitalismista Venäjällä.111 Mikä on tähdellistä, on Trotskin epäonnistuminen tutkia todellisia tuotantosuhteita Neuvostoliitossa ja sen seurauksia. Hänen lopullinen näkemyksensä oli:
Totalitaarinen hallitus, oli se sitten stalinistista tai fasistista tyyppiä, voi perimmäiseltä olemukseltaan olla vain väliaikainen siirtymähallitus. Alaston diktatuuri on historiassa yleensä ollut vakavan yhteiskunnallisen kriisin tuote ja oire, ei lainkaan tasapainoisen hallituksen. Vakava kriisi ei voi olla pysyvä olotila yhteiskunnassa. Totalitaarinen valtio pystyy tukahduttamaan yhteiskunnalliset ristiriidat tietyn ajan, mutta se ei pysty tekemään itsestään ikuista. Neuvostoliiton hirvittävät puhdistukset ovat mitä vakuuttavin todiste siitä seikasta, että neuvostoyhteiskunta pyrkii elimellisesti kohti byrokratian häätämisestä... Oireellisesti tälle tulevalle kuolinkouristukselle, puhdistuksensa aallolla ja hirvittävällä petollisuudella Stalin todistaa vain sen, että byrokratia on kykenemätön muuttamaan itseään pysyväksi hallitsevaksi luokaksi. Emmekö asettaisi itsemme naurettavaan tilanteeseen, jos liittäisimme bonapartistiselle oligarkialle nimityksen uusi hallitseva luokka vain muutama vuosi tai jopa muutama kuukausi ennen sen maineetonta kaatumista?112
Kaatumista, muistettakoon, odotettiin joko siksi, että byrokratia, "muuttuen yhä enemmän maailman porvariston elimeksi... kaataa uuden omistusmuodot", tai proletaarisen vallankumouksen takia (tai tietysti vieraan valloituksen takia). Ja sitä odotettiin lähitulevaisuudessa - "muutamassa vuodessa tai jopa muutamassa kuukaudessa".
Tämän arvion Trotski testamenttasi seuraajilleen, ja se kuten hänen näköalansa läntisestä kapitalismista, oli vievä heidät harhaan. Mutta byrokratian kapitalismin palauttamista toivovan siiven olemassaolo osoittautui myytiksi millään relevantilla aikavälillä. (Trotskin usko siihen oli räikeässä ristiriidassa hänen oman näkemyksensä kanssa totalitaarisen etatismin mahdollisuudesta kehittyneissä kapitalistisissa maissa.)
Neuvostoliitto nousi sodasta voimakkaampana kuin koskaan (suhteessa muihin valtoihin) byrokratian istuessa tiukasti satulassa kansallistetun teollisuuden perustalla. Lisäksi se määräsi Venäjän mallin mukaiset hallitukset Puolaan, Tšekkoslovakiaan, Unkariin, Romaniaan, Bulgariaan, Itä-Saksaan ja Pohjois-Koreaan. Kuten on todettu, "syntyperäiset" stalinistiset hallitukset tulivat valtaan Albaniassa, Jugoslaviassa ja hiukan myöhemmin Kiinassa ja Pohjois-Vietnamissa ilman merkittävää Venäjän armeijan puuttumista. Stalinismi ei selvästikään ollut kuolinkouristuksissa, vaan proletaarisen vallankumouksen puuttuessa "klassiselle" valtiomonopolistiselle kapitalismille vaihtoehtoinen tapa pääoman kasautumiseen.
Teollisuustyöväenluokka ei esittänyt mitään osaa Kiinan kommunistisen puolueen ottaessa vallan 1948-49. Eivätkä työläiset esittäneet mitään osaa KKP:n sisällä.
Puututaan ensiksi viime mainittuun. Kun vuoden 1925 lopussa työläiset muodostivat yli 66 % KKP:sta (talonpojat 5.0 %, loppujen ollessa erilaista kaupunkien pikkuporvaristoa, joiden joukossa merkittävä osa oli älymystöllä), syyskuuhun 1930 mennessä työläisten osuus oli KKP:n omien tietojen mukaan laskenut 1,6:een prosenttiin.113
Sen jälkeen luku oli käytännössä nolla siihen asti, kunnes Mao Tše-tungin joukot olivat vallanneet Kiinan.
"Kantonin kommuunin" tappion jälkeen vuoden 1927 lopussa KKP:n jäännökset vetäytyivät syvälle maaseudulle ja turvautuivat sissisotaan. Talonpoikien "Kiangsin neuvostotasavalta" perustettiin muuttuvine alueineen Keski-Kiinassa ja kun Tšiang Kai-šekin joukot sen lopulta murskasivat 1934, puna-armeija ryhtyi "pitkään marssiin" Shensiin kaukana luoteessa. Tämä sankarillinen operaatio, joka tehtiin vastoin kaikkia mahdollisuuksia, vei puolue-armeijan (niiden ollessa yhä vaikeammin erotettavissa toisistaan) alueelle, joka oli äärimmäisen kaukana urbaanista elämästä, nykyaikaisesta teollisuudesta ja Kiinan työväenluokasta. Tšu Teh, silloinen johtava upseeri, myönsi itse, "Alueet kommunistien johdossa ovat taloudellisesti takapajuisimmat koko maassa..."114 Ja tuo maa oli Kiina, silloin yksi maailman takapajuisimpia maita.
Siellä KKP:n voimat kävivät yli kymmenen vuotta selviytymistaistelua Tšiangin armeijoita (vaikka nimellisesti liitossa Tšiangin kanssa vuoden 1935 jälkeen) ja japanilaisia maahantunkeutujia vastaan. Valtiokoneisto tuossa täysin talonpoikaisessa maassa rakennettiin tavallisen hierarkkisen ja autoritaarisen mallin mukaisesti, niin että luokka-asemastaan suistuneet urbaanin älymystön jäsenet olivat huipulla ja talonpojat pohjalla. Japanin armeija valvoi 1937-45 kaikkia alueita, joilla oli merkittävää teollista kehitystä, Mantšuriaa (jossa teollisuus kasvoi) ja rannikkokaupunkeja, joissa teollisuus (ja proletariaatti) väheni.
Japanin antautuessa 1945 Kuomintangin joukot valtasivat uudelleen suurimman osan Kiinaa USA:n avulla, mutta äärimmäisen rappeutunut KMT:n hallitus oli siihen mennessä pitkälle menneessä hajoamisen tilassa. Kun yritykset muodostaa kansallinen KMT:n ja KKP:n kokoomushallitus olivat epäonnistuneet, KKP valtasi uskonsa menettäneen ja pirstoutuneen vastustajansa puhtaasti sotilaallisin keinoin. USA:n mittavat sotilastarviketoimitukset ja tuki KMT:lle eivät vaikuttaneet tulokseen. KMT:n yksiköt, divisiooniin ja jopa armeijakuntiin saakka karkasivat joukkomitassa, usein kenraaleineen.
Maon strategia oli rohkaista näitä siirtymisiä alamaisuudesta ja vaimentaa kaikki niin talonpoikien kuin työläistenkin, etenkin jälkimmäisten, itsenäinen toiminta. Kommunistinen puolue oli täysin irrallaan työväenluokasta. Ennen Pekingin kukistumista Lin Piao, KKP:n armeijan komentaja alueella, ja myöhemmin Maon perijä epäsuosioon joutumiseen ja kuolemaansa asti 1971, julkaisi julistuksen, jossa kehotti työläisiä olemaan kapinoimatta, ja "pitämään järjestyksen ja jatkamaan nykyisessä toimessaan. Kaupungin, piirin ja muun hallintolaitostason Kuomintangin virkailijat ja poliisihenkilökunta... kehotetaan pysymään paikoillaan.115 Tammikuussa 1949 KMT:n Pekingin varuskuntaa komentanut kenraali antautui. "Järjestys" säilytettiin. Yksi sotilaskuvernööri otti tehtävän toiselta.
Sama tapahtui, kun KKP:n joukot lähestyivät Jangtse-jokea ja keskisen Kiinan suuri kaupunkeja, kuten Šanghaita ja Hankowia, jotka olivat olleet vuosien 1925-26 vallankumouksen myrskykeskuksia. Erityinen julistus julkaistiin Mao Tše-tungin (hallituksen johtajan) ja Tšu Tehn (armeijan komentajan) allekirjoittamana:
työläiset ja kaikkien alojen työntekijät jatkavat työtään ja tointaan kuten tavallisesti... Kuomintangin virkailijoiden... kaikilla tasoilla... [ja] poliisin henkilökunnan on pysyttävä paikoillaan ja noudatettava Kansan vapautusarmeijan ja Kansanhallituksen määräyksiä.116
Merkillinen vallankumous, "työ ja toimi kuten tavallisesti"! Siten se jatkui loppuun asti, "kansantasavallan" julistamiseen lokakuussa 1949. Näistä syistä monet Trotskin seuraajista, mukaan lukien Amerikan SWP:n johtajat, kiistivät, että mitään todellista muutosta oli tapahtunut useaan vuoteen 1949 jälkeen.
Se osoittautui vääräksi. Todellinen kumous oli tapahtunut. Mutta millainen. Jatkuvan vallankumouksen teorialle keskeinen oli uskomus, että porvaristo takapajuisissa maissa oli kyvytön johtamaan porvarillista vallankumousta. Se vahvistettiin silti taaskin. Yhtä lailla keskeistä oli uskomus, että vain työväenluokka voisi johtaa talonpojiston ja pikkuporvariston joukkoja demokraattisessa vallankumouksessa, joka sitten muuttuisi sosialistiseksi vallankumoukseksi. Se osoittautui vääräksi. Kiinan työväenluokka, kun mitään joukkomittaista vallankumouksellista työväenliikettä muualla maailmassa ei ollut, pysyi passiivisena. Eikä talonpojistokaan kumonnut Marxin näkemystä sen kyvyttömyydestä esittää mitään riippumatonta poliittista roolia. 1949 ei ollut talonpoikaisliike.
Silti oli vallankumous. Kiina yhdistettiin. Imperialistivallat ajettiin Kiinan maaperältä. Agraarikysymys, jos ei "ratkaistiin", ainakin päätettiin niin pitkälle kuin mahdollista, sosialismia vaille, tilanherruuden lopettamisella. Kaikki oleelliset porvarillisen (tai demokraattisen) vallankumouksen piirteet, kuten Trotski ne itse ymmärsi, oli saavutettu, paitsi poliittista vapautta, jossa työväenliike voisi kehittyä.
Ne oli saavutettu luokka-asemansa menettäneiden intellektuellien johdolla, jotka, yleisen yhteiskunnallisen murroksen oloissa, olivat rakentaneet talonpoikaisarmeijan ja vallanneet sotilaallisin keinoin hallinnon, joka oli laho hajoamispisteeseen asti. Yli 2000 vuotta aikaisemmin oli Han-dynastia itse perustettu samanlaisissa oloissa dynastian perustajan johdolla, joka Maon tavoin tuli rikkaasta talonpoikaisperheestä. Mutta 1900-luvun puolivälissä uuden hallituksen selviytyminen riippui teollistamisesta. Kiinan stalinismilla oli juurensa tässä tarpeessa. Se oli kehitys, jota Trotskin ei onnistunut seurata. Itsessään se ei ole tärkeätä eikä ihmeellistä. Mutta yhdessä muiden odottamattomien tulosten kanssa otettuna sillä oli oleva merkittävää vaikutusta Trotskin liikkeen tulevaisuuteen.
Vain Kiinan tapausta on käsitelty tässä, sen valtavan merkityksen vuoksi, mutta aikaisemmin, Jugoslavia ja Albania, ja myöhemmin, Pohjois-Vietnam ja Kuuba osoittivat samanlaisia piirteitä. Termi "poikkeava jatkuva vallankumous" on Cliffin kehittämä kuvaamaan ilmiötä,117 joka poikkeisi niin paljon jatkuvan vallankumouksen teoriasta sellaisena, kuin Trotski sen ymmärsi.
Poliittiset dilemmat, jotka kohtasivat Trotskin seuraajia hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina, ovat tähdellisiä tässä kahdesta syystä; ensiksi, koska Trotski itse uskoi Neljännen internationaalin ylivoimaiseen merkitykseen; toiseksi, sen valaisun vuoksi, mitä ne antavat hänen aatteidensa voimalle ja heikkouksille.
Trotskin kompromissiton vallankumouksellinen internationalismi oli karaissut hänen seuraajansa vastustamaan totuttautumista liittoutuneen leirin "demokraattiseen" imperialismiin toisen maailmansodan aikana, huolimatta valtavasta paineesta (mukaanlukien paine työväenluokan ylivoimaisen enemmistön taholta, ja sen parhaiden ja aktiivisimpien ainesten taholta). He olivat todella "uineet vastavirtaan" ja nousseet taipumattomina, huolimatta vainosta, vangitsemisista (USA:ssa ja Britanniassa, puhumattakaan natsien miehittämistä alueista) ja teloituksista, jotka hävittivät huomattavan määrän trotskilaisaktivisteja Euroopassa.
He olivat säilyttäneet tradition vastoin kaikkia ennusteita, värvänneet uusia jäseniä ja, ainakin joissain tapauksissa, tulleet työväenluokkaisemmiksi koostumukseltaan (se oli varmasti totta amerikkalaisten ja englantilaisten suhteen). Heitä innoitti ja vahvisti läheisessä tulevaisuudessa olevan proletaarisen vallankumouksen näköala. Niinpä tärkein brittiläinen ryhmä julkaisi kirjasena 1944 sen vuoden 1942 näköaladokumentin otsikolla Valmistautuminen valtaan! Heitä ei ollut kuin kaksi tai kolme sataa siihen aikaan... Tuo suurenmoinen piittaamattomuus välittömistä ja ilmeisen ylittämättömistä vaikeuksista yhdistyneenä horjuttamattomaan tulevaisuuden uskoon oli suoraan Trotskin aatteiden elähdyttämää. Se oli tyypillistä Trotskin kannattajille kaikkialla.
Valitettavasti sillä oli toinen puoli: kirjaimellinen usko Trotskin vuosien 1938-40 maailmannäkemyksen yksityiskohtaiseen tarkkuuteen. Kaksi erillistä ainesosaa, vallankumouksellinen internationalismi ja usko sosialismin lopulliseen voittoon, ja arviot kapitalismin ja stalinismin näkymistä, olivat sulautuneet yhteen. Siitä seurasi, että huomion kiinnittäminen nopeasti muuttuvan tilanteen realiteetteihin tuli Trotskin "oikeaoppisimpien" seuraajien silmissä eräänlaiseksi "revisionismiksi". Useiden vuosien ajan vuoden 1945 jälkeen liike oli jumissa enemmistöltään "1938 juoksuhaudassa".
Kun se lopulta hajosi, useita suuntauksia nousi, joista osa säilytti enemmän aineksia autenttisesta kommunistisesta perinteestä, osa paljon vähemmän. Niiden suurin heikkous oli niiden kyvyttömyys useimmissa tapauksissa vastustaa täysin stalinismin vetovoimaa ja hiukan myöhemmin, viisi- ja kuusikymmentäluvuilla, kolmasmaailmalaisuutta. Se vuorostaan johti ne pois ylläpidetystä ja yksituumaisesta keskittymisestä vallankumouksellisen virtauksen uudelleen luomisesta teollisuustyöväenluokassa. Niinpä heidän enimmäkseen pikkuporvarillinen luonteensa vahvistui, ja noidankehä ikuistui.
Silti, on totta, että Trotskin elämänikäisen taistelun, joista viimeiset vietettiin uskomattoman vaikeissa olosuhteissa, perintö, on valtavan arvokas. Kaikille niille marxilaisille, joille marxilaisuus on teorian ja käytännön synteesi, eikä vain enemmän tai vähemmän sivistynyt kommentti, se on korvaamaton panos tuohon synteesiin tänä päivänä.
92. Ks. The Moscow Trials: An Anthology, London: New Park 1967, p. 12
93 Ks. I. Deutscher, The Prophet Outcast, New York: Vintage 1964, p. 171
94 Trotsky, `Fighting against the stream', Writings of Leon Trotsky 1938-39, New York: Pathfinder Press 1974, p. 251-52
95 Trotsky, `The death agony of capitalism and the tasks of the Fourth International', Documents of the Fourth International, New York: Pathfinder Press 1973, p. 180
96 Trotsky, `The USSR in war', In Defence of Marxism, London: New Park 1971, p. 9
97 Trotsky, `The death agony...', op. cit. p. 10
99 Trotsky, `The Comintern's liquidation congress', Writings of Leon Trotsky 1935-36, New York: Pathfinder Press 1970, p. 11
100 Trotsky, `The USSR in war', op. cit. p. 10
101 M. Kidron, Western Capitalism Since the War, Harmondsworth: Penguin 1967, p. 11
102 Trotsky, `The founding of the Fourth International', Writings of Leon Trotsky 1938-39, op. cit. p. 87
103 Trotsky, `The death agony...', op. cit. p. 183
104 Trotsky, `The USSR in war', op. cit. pp. 4-5
107 Trotsky, The Revolution Betrayed, London: New Park 1967, pp. 245-46
108 Trotsky, `Ten years', Writings of Leon Trotsky 1938-39, op. cit. p. 341
109 Marx, Poverty of Philosophy, London: Lawrence & Wishart 1937, pp. 129-30
110 Marx, `Wage labour and capital', Selected Works of Marx and Engels, London: Lawrence & Wishart 1934, pp. 265-66
111 Tony Cliff, State Capitalism in Russia, London: Pluto Press 1974, p. 276
112 Trotsky, `The USSR in war', op. cit. pp. 16-17
113 Isaacs, The tragedy of the Chinese Revolution, London: Secker & Warburg 1938, p. 394
114 Ks. Tony Cliff, `Permanent Revolution', International Socialism, 1962, No. 12, p. 17