Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Lev Trotski syntyi 1879 ja kasvoi aikuiseksi ja tietoisuuteen maailmassa, jota ei enää ole, toisen internationaalin sosialidemokraattisen marxilaisuuden maailmassa.
Jokaisessa sukupolvessa on monia mahdollisia ajatuksellisia maailmoja, joiden juuret ovat selvästi toisistaan eroavissa olosuhteissa, yhteiskunnallisessa organisaatiossa ja ideologioissa, jotka ovat olemassa samaan aikaan. Sosialidemokratian maailma oli edistynein, lähinnä silloin olemassa ollutta tieteellistä, materialistista maailmankatsomusta.
Lev Davidovitš Bronsteinille (nimi Trotski lainattiin vanginvartijalta), ukrainanjuutalaisen talonpoikaisperheen pojalle, oli tuon maailmankatsomuksen omaaminen jo paljon. Vanhempi Bronstein oli vauras talonpoika, kulakki - muuten Trotski olisi saanut hyvin vähän muodollista sivistystä - ja hän oli juutalainen maassa, jossa antisemitismiä kannustettiin virallisesti ja jossa pogromit olivat tavallisia. Joka tapauksessa nuoresta Trotskista tuli, alun romanttisen vallankumouksellisuuden vaiheen jälkeen, marxilainen. Hyvin pian hänestä tuli tsaarin itsevaltiuden oloissa ammattivallankumouksellinen ja poliittinen vanki. Hänet pidätettiin ensimmäisen kerran 19-vuotiaana, hänet karkotettiin neljäksi vuodeksi Siperiaan hänen vietettyään ensin 18 kuukautta vankilassa. Hän pakeni 1902, ja siitä lähtien aina kuolemaan asti oli vallankumous hänen ammattinsa.
Tämä pieni kirja tarkastelee enemmänkin ajatuksia kuin tapahtumia. Vielä vähemmän se yrittää olla elämäkerta. Isaac Deutscherin kolme kirjaa, oltiin niiden kirjoittajan poliittisista johtopäätöksistä mitä mieltä tahansa, pysyvät arvovaltaisena elämäkerrallisena tutkimuksena vielä pitkään.
Kuitenkin kaikki yritykset esittää yhteenveto Trotskin ajatuksista kohtaavat heti ongelmia. Paljon enemmän kuin useimmat suuret marxilaiset ajattelijat (Leninin ollessa huomattava poikkeus), Trotskia koskettivat kautta hänen elämänsä välittömät ongelmat, jotka kohtasivat vallankumouksellisia työväenliikkeessä. Miltei kaikki hänen sanomansa tai kirjoittamansa liittyy johonkin välittömään aiheeseen, johonkin ajankohtaiseen kamppailuun. Ero siihen, mitä sittemmin on ryhdytti kutsumaan "länsimarxilaisuudeksi", ei voisi olla selvempi. Jälkimmäistä kannattava kronikoitsija on kirjoittanut: "Ensimmäinen ja perustavin sen piirteistä on ollut tämän marxilaisuuden rakenteellinen ero poliittisesta käytännöstä."1 Se olisi viimeinen, mitä voidaan koskaan sanoa Trotskin marxilaisuudesta.
Siksi on tarpeen esittää, vaikka kuinka luonnoksen omaisestikin ja riittämättömästi, eräitä elementtejä siitä taustasta, jota vasten Trotski muodosti ajatuksensa.
Venäjä oli takapajuinen, Eurooppa edistynyt. Se oli kaikkien venäläisten marxilaisten perusajatus (eikä tietenkään vain marxilaisten). Eurooppa oli edistynyt, koska sen teollisuus oli hyvin kehittynyt ja koska sosialidemokratia, suurten työväenpuolueiden muodossa, jotka liittyi marxilaiseen ohjelmaan, kasvoi nopeasti. Venäläisille (ja jossain määrin yleisestikin) olivat saksaa puhuvien maiden puolueet tärkeimpiä. Saksan ja Itävallan sosialidemokraattiset puolueet olivat kasvavia työväenpuolueita, jotka olivat omaksuneet täysin marxilaiset ohjelmat (Saksan Erfurtin ohjelma 1891 ja Itävallan Heinfeldin ohjelma 1888). Niiden vaikutus Venäjän marxilaisiin oli valtava. Se seikka, että Puola, jonka työväenluokka alkoi jo liikkua, oli jaettu tsaarin ja kahden keisarin kesken, lisäsi yhteyttä. Rosa Luxemburghan syntyi Venäjän miehittämässä Puolassa, mutta tuli tunnetuksi Saksan liikkeessä. Siinä ei ollut mitään epätavallista. Sosialidemokraatit pitivät silloin "kansallisia" rajoja toissijaisina.
Aatteiden suhteen tuota kasvavaa liikettä (joka oli kielletty Saksassa 1878-1890, mutta sai puolitoista miljoonaa ääntä rajoitetuissa vaaleissa viimeisenä vuonna) kantoi varhaisen marxilaisuuden ja 1800-luvun lopun kehitysten synteesi, jonka oli saavuttanut Friedrich Engels. Hänen Anti-Dühringinsa (1878), yritys luoda kattava, tieteellisesti perusteltu maailmankatsomus, oli pohjana Karl Kautskyn, "marxilaisuuden paavin" kansanomaistuksille (tai vulgarisoinnille) ja venäläisen G. V. Plehanovin perinpohjaisemmille esityksille.
Tuossa jännittävässä älyn ja käytännön maailmassa - sillä Engels ja hänen opetuslapsensa ja jäljittelijänsä olivat luoneet yhteyden teorian ja käytännön välillä työväenpuolueessa - nuori Trotski kasvoi älyllisesti ja hänestä tuli pian enemmän kuin vanhojen opetuslapsi. Hän kunnioitti Engelsiä valtavasti.
Silti hän muutaman vuoden kuluttua tultuaan ensimmäistä kertaa marxilaisen maailmankatsomuksen pariin, oli haastava silloisen marxilaisen ortodoksian kysymyksessä takapajuisista maista. Mutta ensin hän oli tapaava venäläisen marxilaisuuden maanpaossa olevat johtajat ja esittävä huomattavaa osaa Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen konferenssissa 1903, konferenssissa, joka varsinaisesti perusti puolueen.
Trotski pakeni Siperian Verholenskista piiloutuneena heinäkuormaan kesällä 1902. Lokakuuhun mennessä hän oli saapunut Venäjän sosialidemokraattien johtokeskukseen, joka silloin sijaitsi lähellä Kings Crossin asemaa Lontoossa. Lenin, Krupskaja, Martov ja Vera Zasulitš asuivat kaikki tuolla alueella ja sieltä Iskraa, keskitetyn ja kurinalaisen puolueen kannattajien äänenkannattajaa tehtiin ja levitettiin maan alle Venäjällä. Trotski osallistui pian kiistoihin Iskran ryhmässä - Lenin toivoi, että hänet liitettäisiin Iskran toimitukseen, Plehanov vastusti ajatusta ehdottomasti - ja siten hän tuli tuntemaan läheisesti tulevat menševismin johtajat Plehanovin ja Martovin, yhtä lailla kuin Leninin. Iskra-ryhmän hajoaminen oli jo ilmassa.
Se nousi esille kongressissa kesällä 1903. Iskralaiset vastustivat yhdessä juutalaisen sosialistijärjestön, Bundin, vaatimuksia autonomiasta työssä juutalaisten keskuudessa, ja ekonomistien reformistista suuntausta. Sitten Iskran ryhmä itse hajosi bolševikkienemmistöön ja menševikkivähemmistöön.
Hajoaminen ei ollut aluksi selkeä - aiheet eivät itse olleet vielä selviä. Plehanov oli aluksi Leninin puolella, Trotski tuki menševikkijohtaja Martovia.
Kaksi vuotta myöhemmin Trotski oli takaisin Venäjällä. Vuoden 1905 vallankumous oli koittamassa. Sen aikana Trotski nousi täyteen mittaansa. Vielä vain 26-vuotiaana hänestä tuli merkittävin yksittäinen vallankumousjohtaja ja kansainvälisesti tunnettu hahmo. Hän nousi pienen ryhmän ja emigranttipoliitikkojen taustasta ja muuttui suurenmoiseksi puhujaksi ja joukkojen johtajaksi. Pietarin neuvoston puheenjohtajana hän kykeni harjoittamaan merkittävässä määrin taktista johtajuutta ja esitti sitä varmaa otetta ja niitä teräksisiä hermoja, jotka luonnehtisivat häntä vuoden 1917 suuremmissa nousuissa.
Vallankumous murskattiin. Tsaarin armeija järkkyi, muttei sortunut. Tästä kokemuksesta - Lenin kutsui sitä "kenraaliharjoitukseksi" - sosialidemokratian kiistelevät suunnat kulkeutuivat edelleen eri suuntiin. Trotski, joka vielä nimellisesti oli menševikki, kehitti oman ainutlaatuisen synteesinsä, teorian jatkuvasta vallankumouksesta.
Seuraava vuosikymmen vietettiin jälleen pienissä maanpakolaispiireissä ja turhissa yrityksissä yhdistää nyt jo yhteen sopimattomia suuntauksia. Sitten tuli sota, sodan vastainen toiminta, ja helmikuussa 1917, tsaarin kaataminen. Trotski liittyi heinäkuussa bolševikkipuolueeseen, joka nyt oli varsinainen työläisten joukkopuolue, ja sellainen oli hänen persoonallisuutensa, lahjakkuutensa ja maineensa voima, että muutamassa viikossa hän oli sen kannattajajoukkojen silmissä Leninistä seuraava. Hänelle uskottiin lokakuun kapinan varsinainen järjestäminen, ja 38 vuoden iässä hänestä tuli yksi kahdesta tai kolmesta tärkeimmästä puolueen ja valtion hahmosta, ja hiukan myöhemmin yksi huomattavimmista maailman kommunistisen liikkeen, kommunistisen internationaalin, johtajista. Hän oli tärkein Punaisen armeijan luoja ja johtaja, ja vaikutusvaltainen kaikilla politiikan aloilla.
Näistä korkeuksista Trotski heitettäisiin alas. Putoaminen ei ollut vain henkilökohtainen murhenäytelmä. Trotski nousi, kun vallankumous nousi, ja putosi, kun vallankumous taantui. Hänen henkilökohtainen historiansa liittyy Venäjän vallankumouksen ja kansainvälisen sosialismin historiaan. Vuodesta 1923 hän johti oppositiota Venäjän kasvavaa taantumusta, stalinismia, vastaan. Puolueesta 1927 ja Neuvostoliitosta 1929 karkotettuna hän vietti viimeiset yksitoista vuottaan sankarillisessa ja epätasaisessa taistelussa pitääkseen hengissä alkuperäisen kommunistisen tradition ja ruumiillistaakseen sen vallankumouksellisessa järjestössä. Paneteltuna ja eristettynä hänet lopulta 1940 Stalinin käskystä murhattiin. Hän jätti jälkeensä hajanaisen kansainvälisen järjestön ja kokoelman kirjoituksia, joka on rikkaimpia olemassaolevia sovelletun marxilaisuuden lähteitä.
Tämä kirja keskittyy neljään teemaan. Ne eivät millään muotoa ole tyhjentäviä suhteessa Trotskin panokseen marxilaiseen ajatteluun, sillä hän oli poikkeuksellisen tuottelias kirjoittaja ja hänen kiinnostuksensa kohteet olivat tavattoman laajat.
Hänen elämäntyönsä liittyi kuitenkin keskeisesti näihin neljään kysymykseen ja pääosa hänen laajasta tuotannostaan liittyy niihin tavalla tai toisella.
Ensimmäinen niistä on jatkuvan vallankumouksen teoria, sen relevanssi suhteessa Venäjän vallankumouksiin 1900-luvulla ja niitä seuranneeseen kehitykseen siirto- ja puolisiirtomaissa, joita nykyään kutsutaan kolmanneksi maailmaksi.
Toinen on Venäjän lokakuun vallankumouksen tulos ja koko kysymys stalinismista. Trotski teki ensimmäisen kestävän yrityksen historialliseen materialistiseen stalinismin analyysiin, ja hänen analyysinsä, mitä kritiikkiä siitä onkin tehtävä, on ollut lähtökohtana kaikelle myöhemmälle vakavalle marxilaiselle analyysille.
Kolmas on vallankumouksellisten joukkopuolueiden strategia ja taktiikka eri tilanteissa laajalti, alue, jolla Trotskin panos ei jää jälkeen Marxista eikä Leninistä.
Neljäntenä on puolueen ja luokan suhteen ongelma ja historiallinen kehitys, joka vähensi vallankumouksellisen liikkeen reuna-alueen asemaan suhteessa työläisten joukkojärjestöihin.
Isaac Deutscher on kuvannut Trotskia tämän viimeisinä vuosina "klassisen marxilaisuuden viimeiseksi edustajaksi". Hän oli sitä, ja paljon muuta. Se antaa hänen ajattelulleen sen valtavan ajankohtaisen merkityksen.
1. P. Anderson, Considerations on Western Marxism, London: New Left Books 1976, p. 29