Duncan Hallas
Trotskin marxilaisuus
Britanniassa, maailman yhdessä pienessä kolkassa, koki ihmiskunnan historia 1700-luvun lopulla vastustamattomimman muutoksen sitten maanviljelyksen ilmestymisen kauan sitten. Britannian kapitalistit saivat kuitenkin pian jäljittelijöitä muissa maissa, joissa porvaristo oli saanut tai saavuttamassa vallan.
Tämän vuosisadan alkuun tultaessa teollisuuskapitalismi hallitsi maailmassa jo täysin. Britannian, Ranskan, Saksan, Venäjän, USA:n, Belgian, Alankomaiden, Italian ja Japanin siirtomaavallat kattoivat ylivoimaisesti suurimman osan maailman maapinta-alasta. Ne pohjimmiltaan esikapitalistiset yhteiskunnat, jotka vielä olivat säilyttäneet nimellisen itsenäisyyden (Kiina, Iran, Turkin valtakunta, Etiopia jne.) olivat tosiasiassa jonkun imperialistisen suurvallan hallitsemia tai epävirallisesti niiden jakamia – termi "etupiiri" ilmaisee tämän täsmällisesti. Tällainen nimellinen, jäljelle jäänyt "itsenäisyys" johtui pelkästään imperialismien kilpailusta (Britannia Venäjää vastaan Iranissa; Britannia Ranskaa vastaan Thaimaassa; Britannia Saksaa vastaan, ja Venäjä häviävänä kilpailijana, Turkissa; Britannia, USA, Saksa, Venäjä, Ranska, Japani ja erilaisia pienempiä kilpailijoita toisiaan vastassa Kiinassa).
Ne maat, jotka kapitalistiset vallat olivat vallanneet tai joita ne dominoivat, eivät kuitenkaan yleisesti ottaen muuttuneet eri "emämaidensa" kopioiksi. Päinvastoin, ne pysyivät olennaisesti esiteollisina yhteiskuntina. Niiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys sai syviä vaikutteita – ja vääristyi syvästi – valloituksen tai dominoinnin seurauksena, mutta ne eivät tyypillisesti muuttuneet uuden tyyppisiksi yhteiskunniksi.
Marxin kuuluisa kuvaus Intian tekstiiliteollisuuden (joka oli perustunut korkealaatuiseen itsenäisten käsityöläisten tuotteeseen) tuhoon lancashirelaisen konetekoisen metritavaran edessä toimii edelleen hyvänä karkeana yleiskatsauksena läntisen kapitalismin alkuperäiseen vaikutukseen nykyään "kolmanneksi maailmaksi" kutsuttuun: köyhtyminen ja yhteiskunnallinen taantuminen.
Tämä "yhdistetyn ja epätasaisen kehityksen" prosessi, Trotskin ilmaisua käyttääksemme, johti tilanteeseen (joka olennaisilta osiltaan edelleenkin vallitsee), jossa maailman väestön enemmistö ei paitsi ole edistynyt yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, vaan jopa taantunut. Mikä sitten oli (ja itse asiassa on) näiden maiden ihmisten enemmistöjen tie eteenpäin?
Trotski antoi 26-vuotiaana nuorukaisena hyvin omaperäisen panoksen tämän ongelman ratkaisuun. Kyseessä oli ratkaisu, joka perustui sekä kapitalismin maailmanmitassa epätasaisen kehityksen realiteetteihin että marxilaiseen analyysiin teollisen kehityksen todellisesta merkityksestä – samaan aikaan se luo sekä edistyneen luokattoman yhteiskunnan aineellisen pohjan että riistetyn luokan, proletariaatin, joka pystyy nostamaan itsensä hallitsevaksi luokaksi, ja hallitsemisellaan lakkauttamaan luokat, luokkataistelun ja kaikki vieraantumisen ja sorron muodot.
Trotski kehitti ajatuksiaan ensi sijassa tietysti suhteessa Venäjään. Siksi on tarpeen katsoa niiden kiistojen aatteelliseen taustaan, jotka Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa käytiin, jotta voitaisiin ymmärtää tämän panoksen täysi merkitys. Eikä kyse ollut vain Venäjän vallankumouksellisista. Olihan tuohon aikaan olemassa todellinen kansainvälinen liikekin.
Kun kerran Eurooppa ja Pohjois-Amerikka tulevat uudelleenjärjestetyiksi, ovat ne niin valtavana voimanlähteenä ja sellaisena esikuvana, että puolisivistyneet maat lähtevät itse seuraamaan meitä; siitä ovat takeena jo yksin taloudelliset tarpeet. Mitä yhteiskunnallisia ja poliittisia vaiheita nuo maat joutuvat tuolloin läpäisemään, ennen kuin ne pääsevät myös sosialistiseen järjestykseen, siitä voisimme mielestäni esittää vain jokseenkin tyhjänpäiväisiä olettamuksia. Kiistatonta on kuitenkin, että voitokas proletariaatti ei voi työntyä millään tavoin onnellistamaan mitään vierasta kansaa horjuttamatta siten omaa voittoaan. ?1?
Näin Engels kirjoitti Kautskylle 1882. Hänen mielessään ei ollut Venäjä. Kirjeessä mainitut maat ovat Intia, Algeria, Egypti ja "Hollannin, Portugalin ja Espanjan omistukset". Silti hänen yleinen lähestymistapansa edustaa ajattelua, josta tulisi Toinen internationaali (vuodesta 1889). Poliittisen kehityksen suunta seuraisi taloudellisen kehityksen suuntaa. Vallankumouksellinen sosialistinen liike, joka tuhoaisi kapitalismin ja johtaisi lopulta proletariaatin ja kaikkien luokkien lakkauttamiseen (proletariaatin diktatuurin kauden jälkeen) tulevaisuuden luokattomaksi yhteiskunnaksi jatkaisi siitä, mihin asti kapitalismi ja sen erottamaton seuralainen proletariaatti olivat ensin kehittäneet.
Venäläisten marxilaisten, joista uraauurtava Työn Vapautus -ryhmä oli perustettu seuraavana vuonna Engelsin kirjeen jälkeen, oli sijoitettava Venäjä tähän historialliseen kaavaan.
Plehanovilla, ryhmän johtotähdellä, ei ollut epäilystä. Venäjän keisarikunta, hän sanoi 80- ja 90-luvulla, oli perimmältään esikapitalistinen yhteiskunta ja siksi se joutuisi käymään läpi kapitalistisen kehitysprosessin ennen kuin sosialismista voitaisiin puhua. Hän torjui lujasti ajatuksen, jolla Marx itse oli joskus leikitellyt, että Venäjä saattaisi, riippuen Euroopan kehityksestä, välttää kehityksen kapitalistisen vaiheen kokonaan ja saavuttaa siirtymisen sosialismiin talonpoikaisliikkeen pohjalta, joka kaataisi itsevaltiuden ja pyrkisi säilyttämään maan yhteisöllisen omistuksen ainekset (mir), jotka vielä olivat olemassa 1880-luvulla.
Plehanovin näkemykset, jotka muodostuivat kiistassa "talonpoikaista tietä sosialismiin" ajavan koulukunnan (narodnikkien) kanssa, olivat lähtökohtana kaikelle myöhemmälle marxilaisuudelle Venäjällä. Että kapitalismi oli todellakin kehittymässä Venäjällä, että mir oli tuhoon tuomittu, että erityinen "venäläinen tie sosialismiin" oli taantumuksellinen harhakuva – se oli perustana Venäjän marxilaisten seuraavalle polvelle, Leninille, ja muutamia vuosia myöhemmin Trotskille, ja kaikille heidän tovereilleen. Leninin Teosten kolme ensimmäistä osaa koostuvat laajalti narodnikkien arvostelusta ja Venäjän kapitalismin väistämättömyyden – ja edistyksellisen luonteen – osoittamisesta. Iskra-ryhmä, joka perustettiin 1900 luomaan yhtenäistä valtakunnallista organisaatiota hajanaisista sosialidemokraattisista ryhmistä ja kerhoista, nojasi lujasti näkemykseen, että teollisuustyöväenluokka oli tuon organisaation perusta.
Esiin nousi kolme kysymystä: ensiksikin, mikä oli suhde työväenluokan (edelleen pieni vähemmistö), porvariston ja talonpojiston (suuri enemmistö) poliittisten roolien välillä; mikä oli Venäjän tulevan vallankumouksen luokkaluonne; ja lopuksi, mikä oli vallankumouksen ja työväenliikkeen suhde lännen kehittyneissä maissa?
Näihin kysymyksiin annetut erilaiset vastaukset olivat yksi kahdesta seikasta (toinen oli vallankumouksellisen puolueen luonne), jotka myöhemmin johtivat kahteen eri suuntaukseen. Jotta ymmärrettäisiin Trotskin teoria jatkuvasta vallankumouksesta, on tarpeen lyhyesti tarkastella näitä vastauksia niiden kehittyneessä muodossa vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen.
Menševikkien näkemys voidaan tiivistää seuraavasti: tuotantovoimien kehitystila (siis Venäjän yleinen taloudellinen kehittymättömyys liittyneenä pieneen, mutta merkittävään ja kasvavaan nykyaikaiseen teollisuuteen) määrittää sen, mikä on mahdollista: porvarillinen vallankumous, kuten Ranskassa 1789-94. Siksi porvariston on tultava valtaan, muodostettava porvarillinen demokraattinen tasavalta, joka pyyhkäisee pois esikapitalististen yhteiskunnallisten suhteiden jäänteet ja avaa tien tuotantovoimien (ja siten proletariaatin) nopeaan kasvuun kapitalistiselta perustalta. Taistelu sosialismin puolesta tulee siten lopulta esityslistalle.
Työväenluokan poliittinen rooli on siten työntää porvaristoa tsarismia vastaan. Sen on säilytettävä poliittinen itsenäisyytensä – mikä tarkoittaa keskeisesti, että sosialidemokraatit eivät voi tulla mukaan vallankumoushallitukseen ei-proletaaristen voimien kanssa.
Talonpojistolla taas ei voi olla itsenäistä poliittista roolia. Se voi esittää toissijaista vallankumouksellista roolia pääasiassa kaupunkilaisen porvarillisen vallankumouksen tueksi, ja tuon vallankumouksen jälkeen se kokee enemmän tai vähemmän nopean taloudellisen eriytymisen kapitalististen viljelijöiden kerrostumaan (joka on konservatiivinen), pienviljelijöiden kerrostumaan ja maattomien maatalousproletaarien kerrostumaan.
Venäjän porvarillisen vallankumouksen ja Euroopan työväenliikkeen välillä ei ole mitään elimellistä sidettä, vaikka Venäjän vallankumous (jos se tapahtuu ennen lännen sosialistista vallankumousta) antaa uutta voimaa lännen sosialidemokraateille.
Itse asiassa menševismi oli aika kirjava suuntaus. Eri menševikit panivat eri tavalla painoa useille tämän kaavan osille (joka, kuten totesimme, oli pääasiassa Plehanovin), mutta kaikki hyväksyivät sen yleiset piirteet.
Vuoden 1905 vallankumous osoitti sen perusviat. Porvaristo ei esittäisi sille asetettua osaa. Tietenkään Plehanov, joka oli tutkinut paljon Ranskan suurta vallankumousta, ei koskaan odottanut, että Venäjän porvaristo johtaisi armotonta taistelua tsarismia vastaan ilman valtavaa alhaalta tulevaa painetta. Aivan kuten jakobiinidiktatuuri 1793-94, Ranskan vallankumouksen ratkaiseva lakipiste, oli tullut valtaan sanskulottien, Pariisin plebeijimassojen, väkivaltaisessa paineessa, niin Venäjälläkin työväenluokka voisi olla todellinen liikkeelle paneva voima, joka pakottaisi porvariston poliittiset edustajat (tai ryhmän heistä) ottamaan vallan. Vuosi 1905 ja sen jälkeinen aika osoittivat kuitenkin, ettei Venäjän porvaristossa ollut mitään "robespierreläistä" suuntausta. Vallankumouksellisen nousun edessä se kerääntyi tsaarin ympärille.
Jo vuonna 1898 Venäjän sosialidemokraattien epäonnistuneelle ensimmäiselle edustajakokoukselle laadittu manifesti oli julistanut:
Mitä kauemmaksi itään Euroopassa mennään, sitä heikommaksi, pelkurimaisemmaksi ja halpamaisemmaksi porvaristo poliittisessa mielessä tulee, ja sitä suurempia ovat kulttuuriset ja poliittiset tehtävät, jotka lankeavat proletariaatille. ?2?
Kysymys ei ollut maantieteestä, vaan historiasta. Teollisuuskapitalismin ja nykyaikaisen proletariaatin kehitys oli tehnyt porvaristosta kaikkialla, myös maissa, joissa teollistuminen oli vasta alkioasteella, konservatiivisen luokan. Olihan Saksan 1848-49 vallankumouksen epäonnistuminen osoittanut tämän jo paljon aiemmin.
Bolševikkien näkemys lähti samoista lähtökohdista kuin menševikkien. Tuleva vallankumous olisi luokkaluonteeltaan, ja voisi olla vain, porvarillinen vallankumous. Se jatkoi torjumalla suoralta kädeltä kaiken luottamuksen porvariston painostamiseen, ja esittämällä vaihtoehdon.
Venäjän taloudellisen ja poliittisen tilanteen muuttaminen porvarillis-demokraattisella tavalla on väistämätöntä, kirjoitti Lenin kuuluisassa kirjasessaan Sosialidemokraattien kaksi taktiikkaa demokraattisessa vallankumouksessa (heinäkuu 1905).
Maailmassa ei ole voimaa, joka voisi estää tämän uudistamisen. Mutta tätä uudistusta suorittavien voimien toiminnan yhdistämisestä johtuen tämä uudistus voi olla tulokseltaan ja muodoltaan kahdenlainen. Jompikumpi: 1) joko lopputuloksena on "vallankumouksen ratkaiseva voitto tsarismista" tahi 2) voimat eivät riitä ratkaisevaan voittoon ja lopputuloksena on tsarismin ja porvariston epäjohdonmukaisimpien" ja "itsekkäimpien" ainesten välinen sopimus. (…) Meidän on tehtävä itsellemme tarkoin selväksi, mitkä reaaliset yhteiskunnalliset voimat vastustavat tsarismia (…) ja kykenevät saamaan siitä ratkaisevan voiton. Tällaisena voimana eivät voi olla suurporvaristo (…) Huomaamme, että ne eivät edes halua ratkaisevaa voittoa. Tiedämme, että ne ovat luokka-asemansa vuoksi kykenemättömiä taistelemaan päättäväisesti tsaaria vastaan: yksityisomaisuus, pääoma, maa ovat liian painavina jalkakahleina estämässä niitä lähtemästä ratkaisevaan taisteluun. Ne tarvitsevat liian kipeästi tsarismia ja sen poliisia, byrokratiaa ja sotilasvoimia proletariaatin ja talonpoikaiston vastustamiseen, joten niiden pyrkimyksenä ei voi olla tsarismin hävittäminen. Ei, sinä voimana, joka kykenee saavuttamaan "ratkaisevan voiton tsarismista", voi olla vain kansa, ts. proletariaatti ja talonpoikaisto (…) Vallankumouksen ratkaiseva voitto tsarismista on proletariaatin ja talonpoikaiston vallankumouksellis-demokraattista diktatuuria.
(…) Se voi olla vain diktatuuria, sillä niiden uudistusten suorittaminen, jotka proletariaatista ja talonpoikaistosta ovat heti ja ehdottomasti tarpeellisia, nostaa sekä tilanherrat, suurporvarit että tsarismin vimmattuun vastarintaan (…) Mutta tuo diktatuuri ei tule tietenkään olemaan sosialistista, vaan demokraattista (…) Se voi parhaassa tapauksessa suorittaa maaomaisuuden perinpohjaisen uudelleenjaon talonpoikaiston hyväksi, pystyttää johdonmukaisen ja täydellisen demokratismin ja jopa tasavallan, hävittää juurta myöten kaikki aasialaiset, orjuudelliset piirteet ei ainoastaan maalais-, vaan tehdaselämästäkin, ryhtyä kohentamaan tuntuvasti työläisten asemaa ja kohottamaan heidän elintasoaan sekä vihdoin, last but not least – levittää vallankumouspaloa Eurooppaan. Sellainen voitto ei vielä tee porvarillista vallankumoustamme missään määrin sosialistiseksi vallankumoukseksi… ?3?
Menševikkien linja ei ollut vain virhe, Lenin sanoi, se oli ilmausta haluttomuudesta viedä vallankumous loppuun. Menševikkien päätöksen takertua porvarillisiin liberaaleihin on johdettava halvaantumiseen. Toisaalta talonpojistolla oli aito etu tsarismin ja feodalismin jäänteiden tuhoamisessa maaseudulla. Siksi "demokraattinen diktatuuri" – väliaikainen vallankumoushallitus, jossa talonpojiston edustajat olisivat edustettuina sosialidemokraattien ohella – olisi sopiva "jakobiinihallitus", joka murskaisi taantumuksen ja loisi demokraattisen tasavallan (kaikkien kansakuntien täydellisen tasa-arvoisuuden ja itsemääräämisen vallitessa), takavarikoisi kartanonmaat ja säätäisi 8-tuntisen työpäivän. ?4?
Trotski torjui luottamuksen vallankumoukselliseen porvaristoon yhtä lujasti kuin Leninkin. Hän pilkkasi menševikkien kaavaa, joka oli ulkohistoriallinen kategoria, joka on luotu journalistisella analogialla ja deduktiolla… koska Ranskassa vallankumouksen veivät loppuun asti demokraattiset vallankumoukselliset – jakobiinit – siksi Venäjän vallankumous voi siirtää vallan vain vallankumouksellisten porvarillisten demokraattien käsiin. Luotuaan näin horjumattoman matemaattisen kaavan vallankumoukselle menševikit yrittävät sitten sijoittaa siihen aritmeettisia arvoja, joita ei oikeasti ole olemassa ?5?
Kaikessa muussa suhteessa Trotskin jatkuvan vallankumouksen teoria, joka oli paljossa velkaa venäläis-saksalaiselle marxilaiselle, Parvukselle, erosi bolševikkien kannasta.
Ensiksikin, ja ratkaisevasti, se sulki pois mahdollisuuden, että talonpojisto voisi esittää itsenäistä poliittista osaa:
Talonpojisto ei voi esittää johtavaa osaa vallankumouksessa. Historia ei voi luottaa musikalle tehtävää vapauttaa porvarillinen kansakunta kahleistaan. Hajanaisuutensa, poliittisen kehittymättömyytensä ja etenkin sen syvien sisäisten ristiriitojen takia, joita ei voida ratkaista kapitalistisen järjestelmän puitteissa, talonpojisto voi vain antaa yhtäältä voimakkaita iskuja vanhalle järjestelmälle selustasta spontaanein kapinoin maaseudulla, toisaalta luomalla tyytymättömyyttä armeijan sisällä. ?6?
Tämä linja oli menševikkien kanssa samansisältöinen ja seurasi Marxin omaa arviota Ranskan talonpojistosta luokkana.
Koska "kaupunki johtaa nyky-yhteiskunnassa", vain kaupunkiluokka voi esittää johtavaa roolia, ja koska porvaristo ei ole vallankumouksellinen (ja kaupunkien pikkuporvaristo on joka tapauksessa kyvytön esittämään sanskulottien osaa), jää johtopäätökseksi, että vain proletariaatti luokkataistelussaan, asettamalla talonpoikaismassat vallankumouksellisen johtajuutensa alle, voi viedä vallankumouksen loppuun. ?7?
Tämän on johdettava työväenhallitukseen, Leninin "demokraattinen diktatuuri" on pelkkä harhakuva:
Proletariaatin poliittinen herruus on ristiriidassa sen taloudellisen orjuuden kanssa. Ei ole väliä, minkä lipun alla proletariaatti on tullut valtaan, sen velvollisuus on ottaa sosialistisen politiikan tie. Olisi mitä suurinta utopismia ajatella, että proletariaatti, jonka porvarillisen vallankumouksen sisäinen mekanismi on nostanut poliittiseen herruuteen, voisi, vaikka haluaisikin, rajoittaa tehtäväänsä luomalla tasavaltalais-demokraattiset olot porvariston yhteiskunnalliselle vallalle. ?8?
Tämä johtaa kuitenkin välittömästi ristiriitaan. Kaikkien Venäjän marxilaisten yhteinen lähtökohta oli juuri, että Venäjältä puuttuivat niin aineellinen kuin inhimillinen pohja sosialismille: korkealle kehittynyt teollisuus ja nykyaikainen proletariaatti, joka muodostaisi suuren osan väestöstä ja jolla olisi organisaatio ja tietoisuus "luokkana itselleen"´, kuten Marx asian esitti. Lenin oli torjunut voimakkaasti (Kahdessa taktiikassa):
Järjettömät, puolittain anarkistiset ajatukset, että on heti toteutettava maksimiohjelma ja vallattava valta sosialistista kumousta varten. Venäjän taloudellisen kehityksen taso (objektiivinen ehto) ja proletariaatin laajojen joukkojen tietoisuuden taso (subjektiivinen ehto, joka on erottamattomassa yhteydessä objektiiviseen) tekevät mahdottomaksi työväenluokan viipymättömän ja täydellisen vapautumisen. Vain tietämättömimmät ihmiset voivat olla ottamatta huomioon käynnissä olevan demokraattisen kumouksen porvarillista luonnetta ?1905?. ?9?
Marxilaiselta kannalta Leninin argumentti on kiistaton niin kauan kuin kysymys on pelkästään Venäjästä. Jatkon kannalta on ehkä tarpeen korostaa tätä perustavaa seikkaa. Sosialismi on Marxille ja kaikille itseään hänen seuraajinaan pitäville tuohon aikaan työväenluokan itsevapautusta. Siksi se edellyttää sekä laajaa, nykyaikaista teollisuutta, että luokkatietoista proletariaattia, joka pystyy vapauttamaan itsensä.
Trotski oli silti vakuuttunut, että vain työväenluokka pystyisi esittämään johtavaa roolia Venäjän vallankumouksessa, ja jos se niin tekisi, se ei jättäisi ottamatta valtaa omiin käsiinsä. Entä siitä eteenpäin?
Vallankumoukselliset vallanpitäjät joutuvat sosialismin objektiivisten ongelmien eteen, mutta näiden ongelmien ratkaisua estää tietyssä vaiheessa maan taloudellinen kehittymättömyys. Tästä ristiriidasta ei ole tietä ulos kansallisen vallankumouksen puitteissa. Työläishallitus joutuu alusta asti tehtävän eteen yhdistää voimansa Länsi-Euroopan sosialistisen proletariaatin voimien kanssa. Vain tällä tavoin sen väliaikainen vallankumouksellinen hegemonia voi tulla alkusoitoksi sosialistiselle diktatuurille. Näin jatkuvasta vallankumouksesta tulee Venäjän työväenluokalle luokkaitsesäilytyksen asia. ?10?
Engelsin alkuperäinen hypoteesi käännetään ylösalaisin. Kapitalismin epätasainen kehitys johtaa yhdistyneeseen kehitykseen, jossa kehittymättömästä Venäjästä tulee hetkeksi kansainvälisen sosialistisen vallankumouksen etujoukko.
Jatkuvan vallankumouksen teoria pysyi keskeisenä Trotskin marxilaisuudelle hänen elämän loppuun asti. Vain yhdessä tärkeässä mielessä erosivat hänen vuoden 1917 jälkeiset ajatuksensa tässä esitetyistä. Vuotta 1917 edeltänyt versio nojasi voimakkaasti työväenluokan spontaaniin toimintaan. Kuten tulemme näkemään, Trotski oli tänä kautena vankka "bolševistisen sentralismin" vastustaja ja torjui käytännössä käsityksen puolueen johtavasta asemasta. Vuonna 1917 hän muutti kantaansa tässä kysymyksessä. Hänen myöhemmät sovelluksensa jatkuvan vallankumouksen teoriasta rakentuivat vallankumouksellisen työväenpuolueen roolin ympärille.
Kaikki teoria, ainakin kaikki tieteellisyyteen pyrkivä, testataan viime kädessä käytännössä. "The proof of the pudding", kuten lancashireläinen sanonta kuuluu, "is in the eating." Mutta ratkaiseva käytännön koe saattaa viivästyä paljon, viivästyä yli teoreetikon ja tämän kannattajien ja vastustajien kuolemankin.
Toisin kuin elotonta tutkivissa luonnontieteissä – joissa aina on mahdollista periaatteessa tehdä kokeita (vaikka tekniset keinot niiden toteuttamiseen eivät aina olisikaan heti käsillä) - marxilaisuutta yhteiskunnallisen kehityksen tieteenä (ja myös sen porvarillisia kilpailijoita, taloustiedettä, sosiologiaa ym. pseudotieteitä) ei voida testata jollain mielivaltaisella aikajanalla, vaan vain historiallisen kehityksen kulussa, ja silloinkin vain väliaikaisesti.
Syy on varsin yksinkertainen, vaikka seuraukset ovatkin valtavan mutkikkaita. "Ihmiset tekevät itse historiaansa", Marx sanoi, "mutta he eivät tee sitä omavalintaisissa (…) oloissa". Miljoonien ja kymmenien miljoonien tietysti itse historiallisesti ehdollisten ihmisten "tahdonvaraiset" teot, jotka painavat koko aiemmin historiallisen kehityksen pakkoja vastaan (joita nuo miljoonat eivät tyypillisesti tiedosta), saavat aikaan vaikutuksia, jotka ovat monimutkaisempia, kuin kaukonäköisinkään teoreetikko voisi ennustaa. Tietty määrä s'engage, et puis…on voit (joudu siihen, sitten nähdään), joka oli Napoleonin aforistinen kuvaus sotataidostaan, on aina oltava mukana vallankumouksellisilla, jotka osallistuvat tietoiseen yritykseen muokata tapahtumien kulkua.
Venäjän 1900-luvun alun vallankumoukselliset olivat onnekkaampia kuin useimmat muut. Heidän kohdallaan ratkaiseva koe tuli hyvin nopeasti. Vuosi 1917 näki menševikkien, jotka vastustivat periaatteellisesti osallistumista ei-proletaariseen hallitukseen, liittyvän sosialismin vastustajien hallitukseen jatkaakseen imperialistista sotaa ja pidättääkseen vallankumouksen nousuvettä. Se vahvisti käytännössä Leninin ennustuksen vuodelta 1905, että he olivat Venäjän vallankumouksen "Gironde".
Se näki bolševikkien, jotka ajoivat demokraattista diktatuuria ja väliaikaista vallankumouksellista kokoomushallitusta, aluksi "tuettaan kriittisesti" sitä, mitä Lenin kutsui Venäjälle palatessaan "kapitalistien hallitukseksi", kääntyvän päättäväisesti kohti työväenluokan vallanottoa Leninin Huhtikuun teesien vaikutuksesta ja riveissään olevien vallankumouksellisten työläisten paineesta.
Se näki Trotskin osuneen loistavalla tavalla oikeaan, kun Lenin, käytännössä, vaikkei niinkään sanoissa, omaksui jatkuvan vallankumouksen näköalan ja hylkäsi muitta mutkitta demokraattisen diktatuurin.
Se näki myös Trotskin käytännössä eristettynä ja kyvyttömänä vaikuttamaan tapahtumien kulkuun vuoden 1917 suuressa vallankumouksellisessa kriisissä, kunnes hän heinäkuussa johdatti pienehkön ja pitkälti älymystöstä koostuvan kannattajajoukkonsa bolševikkien joukkopuolueeseen. Siten se näki Leninin pitkän, ankaran taistelun (jonka Trotski oli yli vuosikymmen aiemmin tuominnut "lahkolaisena") työväenpuolueen puolesta, joka olisi vapaa pikkuporvarillisten "marxistien" ideologisesta vaikutuksesta (siinä määrin kuin tuollainen vapaus voidaan saavuttaa järjestöllisin keinoin) olleen yhtä lailla loistokkaasti oikeassa. ?11?
Trotski oli osoittautunut olevan oikeassa Venäjän vallankumouksen keskeisessä strategisessa kysymyksessä. Mutta kuten Cliff perustellusti toteaa, hän oli "loistava kenraali, jolla ei ollut armeijaa". ?12? Trotski ei myöhemmin koskaan unohtanut tuota seikkaa. Hän kirjoitti myöhemmin, että hänen välirikkonsa Leninin kanssa kysymyksessä kurinalaisen työväenpuolueen tarpeesta 1903—04 oli "elämäni suurin virhe".
Lokakuun vallankumous nosti Venäjän työväenluokan valtaan. Se teki sen kontekstissa, jossa vallankumouksellinen kapina nousi tulvavetena vanhoja järjestelmiä vastaan Keski- ja vähemmässä määrin Länsi-Euroopassa.
Trotskin perspektiivi, ja Leninin huhtikuun 1917 jälkeen, riippui olennaisesti proletaarisen vallankumouksen menestyksestä ainakin "yhdessä tai kahdessa" (kuten Lenin aina varovaisena esitti) kehittyneessä maassa.
Loppujen lopuksi vakiintuneiden sosialidemokraattisten puolueiden valta (joka osoittautui käytännössä elokuusta 1914 tulleen konservatiiviseksi ja nationalistiseksi) ja näistä puolueista 1916–21 irtautuneiden "keskustalaisten" joukkopuolueiden johtajien horjuminen ja verukkeet, keskeytti vallankumousliikkeet Saksassa, Itävallassa, Unkarissa, Italiassa ja muualla ennen kuin proletariaatin vallankumous voitiin saavuttaa, tai missä se hetkeksi saavutettiin, ennen kuin se ehti vakiintua.
Trotskin analyysiä näiden seikkojen seurauksista tutkimme myöhemmin. Mutta sitä ennen on hyödyllistä tarkastella Kiinan toista vallankumousta (1925-27) ja sen tulosta Trotskin teorian suhteen.
Kiinan kommunistinen puolue (KKP) perustettiin heinäkuussa 1921, ja sen taustalla olivat imperialisminvastaiset mielialat ja työväenluokan taisteluvalmius rannikkokaupungeissa, joissa vastikään muodostunut, mutta suuri teollisuustyöväenluokka kamppaili järjestäytyäkseen.
Pieni ja aluksi pelkästään intellektuelleista koostunut KKP pystyi muutamassa vuodessa tulemaan juuri syntyneen työväenliikkeen todelliseksi johtajaksi.
Kiina oli tuolloin puolisiirtomaa, epävirallisesti Britannian, Ranskan, USA:n ja Japanin imperialismin jakama. Saksan ja Venäjän imperialismit olivat sota ja vallankumous syrjäyttäneet ennen vuotta 1919.
Jokaisella imperialistivallalla oli oma ”etupiirinsä” ja se tuki ”omaa” alueellista johtajaansa, sotapäällikköä tai ”kansallista hallitusta”. Niinpä britit, silloin hallitseva imperialistinen suurvalta, antoivat aseita, rahaa ja ”neuvonantajia” Wu P'ei-fulle, Keski-Kiinan johtavalle sotapäällikölle, joka hallitsi alueita Jangtsejoen varrella. Japanilaiset tarjosivat samoja palveluita Tšang Tso-linille, Mantšurian sotapäällikölle. Vähäisemmät sotarosvot, jokainen vaihtelevasti kiinnittyneenä johonkin imperialistivalloista, valvoivat suurinta osaa muusta maasta.
Poikkeus, ja hyvin osittainen poikkeus, oli Kanton takamaineen. Täällä Sun Jat-sen, kiinalaisen nationalismin isä, oli saanut pohjaa kansallisen itsenäisyyden, modernisoinnin ja yhteiskuntareformien ohjelmalla, jolla on hento "vasemmistolainen" silaus. Sunin puolue, Kuomintang (KMT), varsin muodoton ja tehoton elin ennen vuotta 1922, oli riippuvainen paikallisen "edistyksellisen" sotapäällikön suvaitsevaisuudesta.
Alkusiirtojensa jälkeen vuodesta 1922 KMT:n johtajat tekivät kuitenkin sopimuksen Neuvostoliiton hallituksen kanssa, joka lähetti 1924 poliittisia ja sotilasneuvonantajia Kantoniin ja alkoi toimittaa aseita. KMT:stä tuli hyvin keskitetty puolue, jolla oli suhteellisen tehokas armeija. Lisäksi vuoden 1922 lopulta KKP:n jäsenet lähetettiin KMT:hen "yksilöinä". Kolme heistä oli jopa KMT:n toimeenpanevassa komiteassa. Tämä linja, joka oli kohdannut jonkin verran vastarintaa KKP:ssä, oli Kommunistisen internationaalin toimeenpanevan komitean laatima. KKP oli käytännössä sidottu KMT:hen.
Sitten varhain kesällä 1925 laaja lakkoliike – osin alkuperältään taloudellinen, mutta nopeasti politisoitunut ulkomaalaisten joukkojen ja poliisin yritettyä tukahduttaa sitä – puhkesi Shanghaissa ja levisi Keski- ja Etelä-Kiinan suurkaupunkeihin, myös Kantoniin ja Hongkongiin. Monine nousuineen ja laskuineen valtava kapinallinen joukkoliike oli olemassa kaupungeissa aina vuoteen 1927 asti. Monissa vaiheissa vallitsi kaksoisvalta KKP:n johtamien lakkokomiteoiden ollessa "kakkoshallitus". Noina samoina vuosina puhkesi myös talonpoikaiskapinoita useissa tärkeissä provinsseissa. Sotapäällikköhallitukset vavahtelivat perustuksiaan myöten. KMT pyrki ratsastamaan aallon harjalla KKP:n avulla, ja yritti sitten käyttää sitä hyväkseen saadakseen vallan koko maassa ilman yhteiskunnallista muutosta. Vuoden 1926 alkupuolella KMT otettiin Kommunistiseen internationaaliin ystävällismielisenä puolueena!
Trotski, vaikka olikin edelleen Venäjän puolueen poliittisen toimikunnan jäsen, oli käytännössä syrjäytetty suorasta vaikutuksesta linjaan vuonna 1925. Deutscherin ?13? mukaan hän vaati KKP:n vetäytymistä KMT:stä huhtikuussa 1926. Hänen ensimmäinen todellinen kritiikkinsä on syyskuulta.
Vallankumoustaistelu Kiinassa on sitten vuoden 1925 tullut uuteen vaiheeseen, jota luonnehtii ennen kaikkea proletariaatin laajojen kerrosten aktiivinen toiminta. Samaan aikaan kauppaporvaristo ja älymystön ainekset, jotka liittyvät siihen, ovat irtautumassa oikealle, ottaen vihamielisen asenteen lakkoihin, kommunisteihin ja Neuvostoliittoon. On aivan selvää, että näiden perustavien seikkojen valossa on nostettava väistämättä esille kysymys kommunistisen puolueen ja Kuomintangin suhteiden tarkistamisesta…
Kiinalaisten työläisjoukkojen liike vasemmalle on epäilemätön tosiseikka, samalla tavalla kuin Kiinan porvariston oikeistolaistuminen. Siinä määrin kuin Kuomintang on perustunut työläisten ja porvariston poliittiselle ja järjestölliselle liitolle, sen on nyt repeydyttävä hajalla luokkataistelun keskipakoisvoimien vaikutuksesta…
KKP:n osallistuminen Kuomintangiin oli täysin oikein aikana, jolloin KKP oli propagandajärjestö, joka vasta valmistautui tulevaan itsenäiseen poliittiseen toimintaan, mutta joka samalla pyrki osallistumaan käynnissä olevaan kansalliseen vapaustaisteluun… Mutta Kiinan proletariaatin valtavan heräämisen tosiasia, sen pyrkimys taisteluun ja itsenäiseen luokkajärjestöön, on täysin kiistatonta… Sen ?KKP:n? välittömänä poliittisena tehtävänä on nyt oltava taistelu heränneen työnväenluokan suorasta riippumattomasta johtajuudesta – ei tietenkään työväenluokan irrottamiseksi kansallis-vallankumouksellisesta taistelusta, vaan roolin takaamiseksi sille paitsi mitä päättäväisimpänä taistelijana, myös poliittisena johtaja, jolla on hegemonia Kiinan joukkojen taistelussa…
Se, että pikkuporvaristo voitaisiin saada puolelle ovelin vedoin tai hyvin neuvoin Kuomintangissa, on toivotonta utopismia. Kommunistinen puolue pystyy sitä paremmin harjoittamaan suoraa ja epäsuoraa vaikutusta kaupunkien ja maaseudun pikkuporvaristoon, mitä voimakkaampi puolue itse on, siis mitä enemmän puolue on voittanut taakseen Kiinan työväenluokkaa. Mutta tämä on mahdollista vain itsenäisen luokkapuolueen ja luokkapolitiikan pohjalta. ?14?
Stalinille ja tämän kumppaneille tällaista oli täysin mahdotonta hyväksyä. Heidän linjanaan oli riippua KMT:ssä ja pakottaa KKP alistumaan sille, oli mikä hyvänsä. Tällä tavoin he toivoivat saavansa Neuvostoliiton luotettavan liittolaisen pysymään pystyssä Etelä-Kiinassa ja ehkä myöhemmin sen ottamaan vallan koko maassa.
Linjaa perusteltiin teoreettisesti herättämällä henkiin teesi "demokraattisesta diktatuurista". Kiinan vallankumous oli porvarillinen vallankumous ja siksi, kuten väite kuului, proletariaatin ja talonpojiston demokraattisen diktatuurin piti olla tavoitteena. Säilyttääkseen työläisten ja talonpoikien liiton liikkeen piti rajoittua "demokraattisiin" vaatimuksiin. Sosialistinen vallankumous ei ollut asialistalla. Vaikeuteen, joka aiheutui siitä, että KMT selvästikään ei ollut talonpoikaispuolue, vastattiin väitteellä, että itse asiassa se oli moniluokkainen puolue, "neljän luokan liitto" (porvariston, kaupunkien pikkuporvariston, työläisten ja talonpoikien).
Mitä tämä yleensä tarkoittaa – neljän luokan liitto? Oletteko koskaan ennen törmänneet tähän ilmaisuun marxilaisessa kirjallisuudessa? Jos porvaristo johtaa sorrettuja kansanjoukkoja porvariston lipun alla ja ottaa käsiinsä valtiovallan johtajuutensa kautta, kyse ei ole liitosta, vaan siitä, että porvaristo käyttää poliittisesti hyväkseen sorrettuja joukkoja. ?15?
Tosiasia on, että porvaristo antautuisi imperialisteille. Siksi KMT esittäisi vääjäämättä vastavallankumouksellista roolia.
Kiinan porvaristo on riittävän realistinen ja tutustunut tarpeeksi läheltä maailman imperialismin luonteeseen ymmärtääkseen, että todella vakava taistelu jälkimmäistä vastaan vaatii sellaisen vallankumouksellisten joukkojen kumouksen, että siitä tulisi pääasiassa uhka porvaristolle itselleen… Ja jos me opetimme Venäjän työläisiä alusta alkaen olemaan uskomatta liberalismin valmiuteen ja pikkuporvarillisten demokraattien kykyyn murskata tsarismi ja tuhota feodalismi, meidän pitäisi yhtä tarmokkaasti innostaa kiinalaistyöläisiä alusta asti samaan epäluottamuksen henkeen. Stalinin ja Buharinin kuuluttama uusi ja täysin virheellinen teoria siirtomaiden porvariston "sisäänrakennetusta" vallankumouksellisesta hengestä on todellisuudessa menševismin kääntämistä Kiinan politiikan kielelle. ?16?
Lopputulos on tunnettu. Tšiang Kai-šek, KMT:n sotilasjohtaja, järjesti ensimmäisen kaappauksensa vasemmistoa vastaan maaliskuussa 1926. KKP alistui venäläisten painostuksesta. Kun Tšiangin armeija käynnisti "Pohjoisen retken", työväenluokan ja talonpoikien kapina-aalto tuhosi sotapäälliköiden joukot, mutta KKP, uskollisena "liitolle", teki parhaansa estääkseen "ylilyönnit". Ennen kuin Tšiang saapui Shanghaihin maaliskuussa 1927, sotapäälliköiden joukot oli lyöty KKP:n johtamissa kahdessa yleislakossa ja kansannousussa. Tšiang määräsi työläiset riisuttaviksi aseista. KKP kieltäytyi vastustamasta. Sen jälkeen heidät teurastettiin huhtikuussa ja työväenliike menetti johtajansa. Tätä seurasi hajoaminen KMT:ssä. Siviilijohtajat, jotka (perustellusti) pelkäsivät, että Tšiangista olisi tulossa sotilasdiktaattori, pystyttivät hallituksensa Wuhaniin (Hankowiin).
Komintern tarvitsi nyt KKP:tä tukemaan tätä KMT:n "vasemmistolaista" hallitusta, ja se antoi sille työ- ja maatalousministerit. Sen johtaja, Wang Tšing-wei, käytti heitä vuorollaan, ja muutaman kuukauden kuluttua suoritti sitten oman kaappauksensa. Myöhemmin hän jopa johti nukkehallitusta Japanin miehittämässä Kiinassa. KKP ajettiin maan alle ja se menetti nopeasti joukkopohjansa kaupungeissa. Jokaisessa ratkaisevassa yhteenotossa se oli käyttänyt työllä saatua vaikutusvaltaansa taivuttaakseen työläisiä olemaan vastustamatta KMT:tä.
Ja kun sitten Venäjällä oli tultu puolueen sisäisessä taistelussa kriittiseen vaiheeseen, Stalinin ja Buharinin ryhmittymä NKP:ssä teki 180 asteen käännöksen. Antauduttuaan toistuvasti KMT:lle KKP pakotettiin nyt suoranaiseen vallankaappaukseen. Stalin ja Buharin tarvitsivat voittoa Kiinassa torjuakseen arvostelua opposition taholta (jonka se suunnitteli erottavansa) NKP:n XV edustajakokouksessa. Kominternin uusi edustaja, Heinz Neuman, lähetettiin Kantoniin, missä hän yritti järjestää vallankaappauksen joulukuun alussa. KKP:llä oli vielä laaja maanalainen voima kaupungissa. Viisi tuhatta kommunistia, pääasiassa paikallisia työläisiä, osallistui kapinaan. Mutta mitään poliittista valmistelua ei ollut ollut, ei mitään kiihotusta, ei työväenluokan enemmistön osallistumista. Kommunistit olivat eristyksissä. Tämä "Kantonin kommuuni" tukahdutettiin suunnilleen samassa ajassa, kuin oli vienyt murskata Blanquin kapina Pariisissa 1839, kahdessa päivässä, ja samoista syistä. Se oli vallankaappausyritys, johon oli ryhdytty ottamatta huomioon luokkataistelun ja työväenluokan tietoisuuden tasoa. Tuloksena oli verilöyly, joka oli vieläkin suurempi kuin Shanghaissa. KKP lakkasi olemasta Kantonissa.
Jatkuvan vallankumouksen teoria oli selkeästi vahvistettu jälleen – kielteisessä mielessä. Imperialismin valta Kiinassa sai jälleen lisäaikaa.
Mutta oletetaanpa, että KKP olisi seurannut samaa linjaa, mitä bolševikit huhtikuun 1917 jälkeen. Oliko proletariaatin diktatuuri todella mahdollinen niin takapajuisessa maassa, kuin mitä Kiina oli 1920-luvulla?
Trotski oli ennakkoluuloton:
Lenin asetti kysymyksen Kiinan kehityksen "ei-kapitalistisesta" tiestä ehdollisessa muodossa; hänelle, niin kuin meillekin, on aakkostotuus, että Kiinan vallankumous, jätettynä omilleen, siis ilman Neuvostoliiton voittoisan proletariaatin ja kaikkien maiden suoraa tukea, voisi päätyä parhaimmassa tapauksessa maan kapitalistiseen kehitykseen ja työväenliikkeen suotuisampiin edellytyksiin… Mutta ensinnäkin, kapitalistisen tien väistämättömyyttä ei suinkaan ole osoitettu; ja toiseksi – ja väite on verrattomasti ajankohtaisempi meille – porvariston tehtävät voidaan ratkaista eri tavoin. ?17?
On tarpeen palata tuohon viimeiseen seikkaan. Tämän vuosisadan jälkipuoliskolla on ollut useita vallankumouksia, Angolasta Kuubaan ja Vietnamista Sansibariin (nykyään osa Tansaniaa), jotka varmasti eivät ole olleet proletaarisia vallankumouksia, eivätkä varmasti ole olleet porvarillisia vallankumouksia klassisessa mielessä.
Trotski ei ennakoinut tuollaista kehitystä, eikä kukaan muukaan hänen aikanaan. Jatkuvan vallankumouksen teoriaa, joka vuosisadan alkupuolella lopullisesti vahvistettiin, on selvästikin tarkistettava näiden myöhempien tapahtumien valossa. Kysymys otetaan esille viimeisessä luvussa.
1. Engels Karl Kautskylle, Marx, Engels: Kirjeitä, Moskova: Edistys 1976, s.358.
2. Manifesto of the Russian Social-Democratic Workers’ Party, (1898), in R.V. Daniels (ed.), A Documentary History of Communism, New York: Vintage 1962, Vol.1, p.7.
3. Lenin, Valitut teokset (10 osaa), Moskova: Edistys 1976, osa 3, s. 73-75. Korostus alkuperäinen.
4. Mt., osa 5, s 215.
5. Trotsky, Our differences, in 1905, New York: Vintage 1972, p.312.
6. Ibid.
7. Ibid., pp.313-14.
8. Trotsky, Results and prospects, in The Permanent Revolution, 1962, pp.194-5. Emphasis added.
9. Lenin, Valitut teokset (10 osaa), osa 3, s. 48
10. Trotsky, Our differences, op.cit., p.317.
11. Yritys perustella näitä näkemyksiä veisi meidät liian kauaksi tämän kirjasen rajoitetun tarkoituksen ulkopuolelle. Trotskin oma Venäjän vallankumouksen historia ja Tony Cliffin Lenin, London: Pluto Press 1976, Vol.2, antavat hiukan eri näkökulmista ratkaisevan todistuksen.
12. T. Cliff, Lenin, London: Pluto Press 1976, Vol.2, p.138.
13. I. Deutscher, The Prophet Unarmed, London: Oxford University Press 1959, p.323.
14. Trotsky, The Chinese Communist Party and the Kuomintang, Leon Trotsky on China, New York: Monad 1976, pp.113-5.
15. Trotsky, First speech on the Chinese question, Leon Trotsky on China, op.cit., p.227.
16. Trotsky, Summary and perspectives of the Chinese revolution, Leon Trotsky on China, op.cit., p.297.
17. Trotsky, The Chinese revolution and the theses of Comrade Stalin, Leon Trotsky on China, op.cit., pp.162-3.