Peter Green
Marxilainen talous
Tuotanto on kaikkien ihmisyhteisöjen perusta. Tuotanto on ennen kaikkea ihmisten työtä luonnosta saatavan raaka-aineen suhteen. Avain kaikkeen historiaan tähän päivään saakka on tuon inhimillisen työn muuttuvassa luonteessa.
Koulussa opetetaan kuninkaiden ja keisareiden, sotien ja uskonnon historiaa. Kuitenkaan ei ilman herkeämätöntä suuren enemmistön päivittäistä raatamista olisi mikään muu ollut mahdollista. Ilman orjien, talonpoikien ja työläisten tuottamaa lisätuotetta eivät kuninkaat olisi voineet sotia eivätkä papit saarnata.
Sellaiset luokat, jotka eivät tee työtä, saattoivat ilmestyä vasta, kun inhimillisen työn tuottavuus oli noussut tietylle tasolle. Elämän perustarpeet ylittävän lisätuotteen luominen teki mahdolliseksi yhteiskunnan jaon luokkiin. Yli 90 % siitä ajasta, jonka ihminen on vaeltanut tällä planeetalla, hän on eläneet tilassa, jota Marx kuvasi "alkukommunismiksi" - ilman luokkia.
Kriittinen läpimurto tapahtui vasta noin 8000 vuotta sitten, kun kehitettiin työkaluja, joilla saatettiin viljellä Lähi-Idän ja Aasian hedelmällisiä laaksoja. Sellaisilla työkaluilla ihmiset saattoivat luoda lisätuotteen yli omien selviytymistarpeidensa. Kun pieni ryhmä oli monopolisoinut ylimääräisen lisätuotteen, mahdollistui jatkokehitys: hallitseva luokka saattoi käyttää tuotannon kontrolliaan maksimoidakseen toisten työn. Kaupungit saattoivat syntyä, ja "sivilisaatio" kehittyä. Historiaa voidaan ymmärtää siksi vain erilaisten tuotantotapojen seuraamisena toinen toistaan. Jokainen tuotantotapa (heimo-, orjanomistus, feodaalinen, kapitalistinen) pitää sisällään kaksi puolta: tuotantovoimat ja tuotantosuhteet.
Näihin kuuluvat työkalut, koneet ja ihmistyön kehittämä teknologia. Laajimmassa merkityksessä ne kattavat ihmisten itsensä tiedon ja taidot. Tuotantovoimien kehitys juuri tekee mahdolliseksi inhimillisen sivilisaation eri tasojen kehityksen. Rooman valtakuntaa ei olisi ollut ilman rautatyökalujen ja -aseiden keksimistä. Mitään kapitalismia ei olisi ollut ilman purjelaivaa ja kelloa.
Tämä ei tarkoita, että teknologian muutos yksinkertaisesti määrittää kaiken muun yhteiskunnassa. Päinvastoin, kapitalismin taloudellisten suhteiden leviäminen se tuotti teollisen vallankumouksen, ei toisin päin.
Tänään teknologian automaation, tietokoneiden ja satelliittien kehitys on saavuttanut tason, jolla ihmiskunnan valtavan joukon vapauttaminen ylenpalttisesta raadannasta ja köyhyydestä on mahdollista ensi kertaa. Mutta se ei tapahdu kapitalismin vallitessa. Vaatii sosialismin luomista työläisten itsensä toimesta, että voitaisiin vapauttaa kapitalismin rakentamien tuotantovoimien mahdollisuudet.
Siksi historiallinen kehitys riippuu tuotantosuhteiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta tuotantosuhteiden kanssa: Näillä tarkoitetaan tapaa, jolla tuotanto on yhteiskunnallisesti järjestetty. Ensinnäkin ne koskevat tapaa, jolla inhimillinen työ on jaettu yhteiskunnan eri tehtävien toteuttamiseen työnjaon järjestämistä. Toiseksi, ne viittaavat tapaan, jolla eri tuotantovälineet ja -voimat (maa, työkalut ja koneet, rakennukset, tehtaat jne.) on jaettu eri luokkien välillä. Nämä kaksi vuorostaan hallitsevat sitä erityistä tapaa, jolla lisätuote imetään ja käytetään eri tuotantotavoissa.
Yhteiskunnan jakautuminen luokkiin riippuu siis erilaisista tuotantosuhteita, jotka vallitsevat tiettynä historiallisena kautena.
Kapitalismi on jakautunut kahteen pääluokkaan, kuten aiemmat luokkayhteiskunnat. Pieni vähemmistö (alle 5 % väestöstä) omistaa ja valvoo menneiden työläissukupolvien luomaa vaurautta. Valtavan enemmistön on pakko, koska heidät on suljettu tuotantovälineistä, tehdä työtä vähemmistölle. Mutta kapitalismi eroaa aikaisemmista luokkayhteiskunnista kahdella merkittävällä tavalla:
1 Orjanomistus- ja feodaalisissa yhteiskunnissa riisto oli läpinäkyvää. Feodaalikauden maaorja esimerkiksi saattoi työskennellä osan vuodesta omalla maallaan, ja osan vuodesta, etenkin elonkorjuuaikaan, isännän maalla. Tai hänen oli pakko luovuttaa suuri osa siitä, mitä hänen maansa tuotti, paikalliselle paronille, tai papille, tai veronkerääjälle.
Molemmissa tapauksissa tilanne oli selvää vaikkei hän ehkä tuntenutkaan voivansa tehdä asialle mitään. Osan tuotteesta anastivat lisätuotteena ne, joilla oli valtaa siihen.
Maaorjien ja talonpoikien työ voitiin jakaa välttämättömään työaikaan, joka vaadittiin tuottamaan se, mitä he tai heidän taloutensa tarvitsi, ja lisätyöaikaan, joka oli omistettu tuottamaan ne hyödykkeet, jotka hallitseva luokka ja sen lakeijat ottivat.
Tuo jako välttämättömän ja lisätyöajan välillä esiintyy myös kapitalismissa. Se antaa meille tarkan mitan siitä, mitä Marx kutsuu riistoasteeksi. Mutta kapitalismissa tuota jakoa hämärtää tapa, jolla työläiset on erotettu heidän oman tuotantoprosessinsa valvonnasta ja hyödykkeiden jaosta, ja tapa, jolla työläiset myyvät työkykyään (työvoimaansa). On mahdotonta sanoa suoraan, kuinka kauan vietät työssä työskennellen itsellesi, ja kuinka työskennellen pomolle, ja hallitsevalle luokalle yleensä.
2 Kapitalismi on ainutlaatuisen dynaaminen ja ekspansiivinen järjestelmä. Tämä ei tarkoita, että aikaisemmat tuotantomuodot olivat paikallaan pysyviä. Mutta teknologisen muutoksen tahti kapitalismissa on vertaansa vailla, samoin kapitalismin leviäminen kautta maailman, alistaen itselleen kaikki muut tuotantotavat.
Marx ylisti kapitalismin "vallankumouksellista" roolia eräissä kuuluisissa katkelmissa Kommunistisen puolueen manifestissa. Hän kirjoitti (vuonna 1848): "Vajaa sata vuotta kestäneen luokkaherruutensa aikana porvaristo on luonut enemmän ja jättiläismäisempiä tuotantovoimia kuin kaikki edelliset sukupolvet yhteensä."
Syy tähän kapitalismin selvään rooliin on siinä, mihin kapitalistit käyttivät työläisiltä imemänsä lisätuotteen. Aiemmin vaurauden ja rikkauden omistajat olivat laajasti käyttäneet lisätuotteen itseensä, tai sotiin keinona hankkia lisää vaurautta. Jopa renessanssin Firenzen ja Venetsian kauppiaskapitalistit käyttivät suurimman osan saaliistaan maan hankkimiseen tai niiden kauniiden palatsien ja kirkkojen rakentamiseen, joita voimme nähdä vielä tänäänkin.
Teollisen vallankumouksen (jolloin kapitalismi saavutti asemansa) kapitalistit olivat erona tähän mieltyneempiä myllyihin ja savupiippuihin kuin taideteoksiin. He omistivat paljon lisätuotteesta ei omaan kulutukseensa, vaan investointeihin takaisin tuotantoprosessiin.
Monet määrittelevät kapitalismin vain yksityisomaisuudeksi. Se ei kelpaa, sillä yksityisomaisuus on ollut olemassa kauan ennen kapitalismia, ja koska on tänään selvää, että valtion kontrolloimat yhtiöt (kuten vaikka Rautaruukki Suomessa) tai jopa kokonaiset kansantaloudet (kuten Neuvostoliitossa oli) ovat samojen peruslakien alaisia kuin yksityiskapitalismi.
Toiset taas sanovat, että voitontavoittelu on kapitalismin peruspiirre. Se on lähempänä totuutta, muttei vielä riittävästi. Ateenalaiskauppiailla muinaisessa Kreikassa oli yhtä tarkka silmä voitolle kuin kenellä tahansa nykyään. Joillain tavoin he toimivat kuin kapitalistit. Mutta he eivät olleet millään lailla osa kapitalistista tuotantotapaa.
Nykykapitalismin alkuperä voidaan jäljittää markkinoiden nopeaan leviämiseen, kansainväliseen kauppaan ja rahoitukseen 1400- ja 1500-luvuilla. Kapitalistiset suhteet kasvoivat siis feodalismin kohdussa. Porvaristo, toisin kuin työväenluokka, saattoi kasata rikkautta ja omaisuutta, ennen kuin alkoi tavoitella poliittista valtaa (vallankumouksilla Englannissa 1641 ja Ranskassa 1789).
Mutta ratkaiseva vaihe kapitalismin syntymisessä tuli, kun pääoma, tuo kasautunut rikkaus porvariston käsissä, otti suoraan valvontaansa tuotantoprosessin (mitä ateenalaiskauppiaat eivät koskaan tehneet). Se taas puolestaan edellytti, että kapitalismi olisi asemassa, jossa se voisi yhdistää kaksi tuotannon kriittistä elementtiä: tuotantovälineet yhtäältä, työtätekevät joukot toisaalta.
Työvoiman saatavuus edellytti, että työvoima oli vapautettu feodaalisten maanomistajaluokkien valvonnasta. Työläisten oli oltava vapaita kahtalaisessa mielessä: vapaita myymään työvoimaansa sille, joka tarjosi eniten, mutta myös "vapaita" tuotantovälineistä kaikin tavoin maasta, raaka-aineista ja koneista, jotka muuten antaisivat työläiselle mahdollisuuden tehdä työtä itselleen.
Eräässä mielessä vapaus, joka työläisillä on kapitalismissa, on riittävän todellista. He voivat siirtyä työnantajalta toiselle. Osa heidän ajastaan, työn ulkopuolella, on heidän omaansa (vaikka kapitalismin kontrolloimaa viestintää, viihdettä ja urheilua ei voi paetakaan). He voivat järjestäytyä kollektiivisesti (huolimatta valtion laeista ja sorrosta) tavalla, joka ei ollut mahdollinen orjuuden tai feodalismin aikana.
Mutta vielä perustavammassa mielessä tuo vapaus on kuvitelma. Työläisillä on vain työvoimansa. Selvitäkseen heillä ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin myydä tuo työvoima jollekin kapitalistille. Kapitalisti valvoo tuotantovälineitä, mikä antaa hänelle kyvyn käyttää työläisten työvoimaa kasatakseen vieläkin enemmän vaurautta ja valtaa itselleen.
Marx määritteli kapitalismin "yleistyneen tavaratuotannon järjestelmäksi". Tuohon määritelmään sisältyy kaksi kapitalismin peruspiirrettä. Yksi on työvoiman myyminen tavarana. Toinen on pääomien välinen kilpailu, joka vallitsee ja jatkuvasti muuttaa tuotantoprosessia. Ennen kuin tutkimme näitä kapitalismin puolia, on tarpeen katsoa Marxin analyysia "tavarasta", jolla hän aloittaa suuren työnsä pääomasta.
Tavara on yksinkertaisesti jotakin, jota tuotetaan yksinomaan markkinoilla myytäväksi. Kuinka paljon tuotetaan, riippuu ensi sijassa siitä, kuinka paljon voidaan myydä.
Elämme tänä päivänä maailmassa, jossa miltei kaikesta on tullut tavaraa. Me pidämme sitä itsestään selvänä. Me mittaamme olioiden arvoa sillä, kuinka paljon rahaa niiden ostaminen maksaa, ja ajattelemme jopa, että raha, eikä työ, on yhteiskunnassa vaurauden lähde.
Silti suuren osaa ihmisen historiasta esineitä ei tuotettu tavaroina. Ne tuotettiin suoraan ihmisen tarpeisiin. Työvoima jaettiin eri esineiden tuottamiseen joko kollektiivisesti (kyläyhteisössä) tai paikallisen hallitsijan tai päällikön käskyjen mukaisesti.
Tavaratuotannon yhteiskunnassa taas työvoima jaetaan tuotannon eri aloille markkinoiden käskyjen mukaisesti sen mukaan, voidaanko sen tuotteet myydä, ja mihin hintaan. Jokaisessa tehtaassa tai toimistossa työläiset määrätään eri tehtäviin. Mutta taloudessa kokonaisuutena ei ole suunnitelmaa, ei ihmisen valvontaa.
Saatetaan tuottaa, mutta jos hyödykkeitä ei saada myytyä, niiden sisältämä työ menee haaskuuseen. Jos tuotetaan liikaa, hinta saattaa pudota, ja yhtiöt sulkevat tehtaitaan, koska ne eivät ole enää tuottavia. Jos maailmassa on "liikaa" hiiltä, kaivostyöläiset löytävät itsensä roskatunkiolta.
Ja koko tuotantoprosessi riippuu nyt, ei esineisiin kohdistuvasta tarpeesta, vaan kyvystä myydä niitä ja kyvystä ostaa niitä. Jos hiiltä on "liikaa", ei se tarkoita, etteivät ihmiset vielä palelisi talvella, vaan ettei noilla ihmisillä ole rahaa ostaa hiiltä.
Kapitalismi yleistyneen tavaratuotannon järjestelmänä yhdistää siten despotismin ja anarkian. Jokaisessa tuotantoyksikössä on pomon despotismia, ja on markkinoiden anarkia, jota edes suurimmat kapitalistit eivät voi kontrolloida (vaikka he saattavatkin yrittää kovasti muodostamalla monopoleja ja käyttämällä valtiota).
Jokainen tavara yhdistää kaksi puolta. Molemmat ovat välttämättömiä: Käyttöarvo ilmaisee varsin selvästi tavaran hyödyllisyyden syynä, miksi ihmiset tarvitsevat tai tahtovat sitä. Käyttöarvoja tuotetaan kaikissa yhteiskunnissa. Leivän käyttöarvo on tänään periaatteessa sama, kuin se oli muinaisissa yhteiskunnissa (vaikka joku saattaa sanoa, että viipaloidulla ranskanleivällä on heikompi käyttöarvo).
Vaihtoarvo viittaa siihen, millä tavara voidaan myydä.
Vaihtokauppatilanteessa jauhosäkin vaihtoarvo voidaan ilmaista parina kenkiä, tai tiettynä määränä viiniä, tai minä tahansa mihin se voidaan vaihtaa. Tänään vaihtoarvot tietysti ilmaistaan paljolti rahassa. Jauhosäkki myydään niin ja niin monesta markasta ja pennistä, tai dollarista ja sentistä, jne.
Se, onko jollakin vaihtoarvo, riippuu sosiaalisista suhteista, joissa se on tuotettu. Kotona omaan käyttöön uunissa paistetulla limpulla on käyttöarvo, muttei vaihtoarvoa. Mutta sama limppu tuotettuna myytäväksi paikallisella torilla saa vaihtoarvon.
Selvästikään käyttö- ja vaihtoarvolla ei ole mitään vastaavuutta. Jokin voi olla hyvin hyödyllistä, kuten vaikka ilman sisältämä happi, ja silti se on ilmaista. Jokin voi olla suhteellisen hyödytön, kuten vaikka ydinohjus (vaikka sillä on käyttöä valtioille, jotka sen ostavat), ja sillä on valtava vaihtoarvo.
Kapitalismissa esineitä ei tuoteta sen mukaan, kuinka hyödyllisiä ne ovat, vaan sen mukaan, kuinka paljon rahaa niiden myynnillä saadaan. Porvarillisille taloustieteilijöille esineen arvo yksinkertaisesta mitataan rahassa. Mihin hintaan se ikinä myydäänkin, se on sen arvo. Mutta se jättää avoimeksi kysymyksenä mikä määrää rahan arvon. "Mitä sillä voidaan ostaa", ei riitä vastaukseksi, sillä se on kehä.
Helpoin tapa päästä kehästä on katsoa ensin vaihtosuhdetta ilman rahaa. Kun esimerkiksi vaikka jauhosäkki vaihdetaan kenkäpariin, näemme muutakin kuin vain esineiden vaihdon. Tapahtuu myös myllärin käyttämän työajan vaihtaminen suutarin käyttämään työaikaan.
Esineiden vaihto on yksi tapa, jolla erilaiset yhteiskunnassa suoritetut työtoimet ovat suhteessa toisiinsa. Se on yhteiskunnallinen suhde. Yleistyneen tavaratuotannon yhteiskunta merkitsee kehittynyttä työnjakoa. Valtava moninaisuus erilaisia kollektiivisen työn toimia liittyy toisiinsa vain markkinoiden mekanismin kautta. Sellaisessa järjestelmässä vaihtokaupasta tulee äärimmäisen aikaa vievää ja tehotonta. Entä jos leipuri ei tarvitsekaan kenkäparia? Tai jos suutari tarvitseekin vain vähän jauhoja, mikä vaatii paljon vähemmän työtä, kuin kenkäparin tuottaminen?
Tavaratuotannon leviäminen kulkee siksi käsi kädessä erityisen tavaran
ilmestymisen kanssa, joka toimii rahana. Raha on "universaali vastine".
Sillä on kyky tulla vaihdetuksi kaikkiin esineisiin.
Vaihtosuhteen 2 säkkiä jauhoja = pari kenkiä sijaan meillä voisi olla säkki jauhoja = 5 puntaa (iso säkki) ja pari kenkiä = 10 puntaa (halpa kenkäpari)
Mutta näimme, että jauhojen vaihto kenkiin oli myös myllärin työn
vaihtamista suutarin työhön. Mikä on tilanne nyt? Suutari saa nyt 10 puntaa, millä hän voi ostaa sen yhden säkin jauhoja,
jonka hän tarvitsee, ja hänelle jää vielä 5 puntaa jäljelle, joilla ostaa jotain muuta. Raha, jonka hän saa kengistään, antaa hänelle nyt oikeuden paitsi myllärin työhön, kenen tahansa tekemään työhön yhteiskunnassa, jossa tuo raha on hyväksyttävä vaihdon väline.
Raha antaa haltijalleen oikeuden työhön, joka on tehty koko yhteiskunnassa. Niin ja niin paljon rahaa antaa sinulle kyvyn ostaa hyödykkeitä, joihin sisältyy niin ja niin paljon työaikaa. Oletetaan, että punta edustaa tunnin työaikaa (todellisuudessa se edustaa pikemmin viittä minuuttia, mutta en yritä olla niin tarkka). Oletetaan, että suutari käytti 6 puntaa materiaaleihin ja niin edelleen, ja käytti neljän tunnin työn tehdäkseen kengät. Jos hän sitten myy kengät 10 punnalla, hän on sekä kattanut kulunsa, että saanut ylimääräiset 4 puntaa, joka vastaa hänen käyttämäänsä työaikaa. Hän on saanut oikeuden yhteiskunnan työhön, joka vastaa hänen omaa panostaan tuohon kokonaistyöaikaan. Raha edustaa sitä, mitä eri työtoimilla tavaratuotannossa on yhteistä. Se edustaa sitä seikkaa, että ne kaikki ovat suhteessa toisiinsa, ei suoraan, vaan epäsuoraan markkinapaikan anarkian kautta.
Tässä maailmassa esineiden vaihto hallitsee ihmisten tuotantoprosessia. Raha itse ilmenee tuotannon tavoitteena ja arvon lähteenä (äärimmäisyys siinä, mitä Marx kutsuu tavarafetisismiksi). Mutta rahalla on arvoa vain siinä määrinä kuin se antaa sinulle oikeutta toisten työhön. Kulta autiolla saarella on täysin hyödytöntä. Setelipinkat ovat arvottomia, jos ei ole tuotantoa.
Työllä, joka luo arvon, jota raha edustaa, on erityinen ominaisuus. Marx kutsui sitä abstraktiksi työksi. Aivan kuten tavaralla on kaksi puolta, käyttöarvo ja vaihtoarvo, niin on työlläkin, joka sen tuottaa, kaksi puolta: konkreettinen työ ja abstrakti työ.
Konkreettinen työ on olemassa kaikissa yhteiskunnissa. Termi viittaa leipurin työn erityiseen luonteeseen erona suutarin työn erityiseen luonteeseen. Kumpikin vaatii erityisiä taitoja ja tehtäviä, joita määrää heidän tuottamansa käyttöarvon erityinen tyyppi.
Abstrakti työ ilmestyy vasta, kun kaikki konkreettisen työn erilaiset toimet on alistettu yhteiselle tavoitteelle myydä tavara rahasta markkinoilla. Termi viittaa siihen, mikä kaikella sellaisella työllä on yhteistä ihmisen työajan käyttämiseen.
Työ ei ole ainoa käyttöarvon lähde. Luonto antaa raaka-ainetta, jota työn on käsiteltävä. Mutta vaihtoarvot (tai hinnat)ä jotka ovat edustettuina rahassa, ovat ihmisen luomus. Esineiden vaihtaminen edustaa piilevää työn vaihtamista. Niinpä Marx sanoo, että meidän on katsottava vaihtoarvon taakse piilevään arvoon (niinpä arvo ja vaihtoarvo eivät ole sama asia Pääomassa, vaikka monissa aiheen käsittelyissä nuo kaksi on sekoitettu tai samaistettu). Tuo piilevä arvo voidaan mitata vain abstraktin työn määrinä.
Jokainen yksittäinen tavara sisältää erityisen osan käytetystä kokonaistyöstä yhteiskunnassa, jossa hyödykkeet vaihdetaan. Marx sanoo, että tuo arvo (joka mitataan työtunteina) pyrkii hallitsemaan hintaa, jolla tavarat pitkällä välillä myydään. Tavara, jonka tuottaminen vaatii paljon työtä (mukaan lukien työ, joka tarvitaan raaka-aineen kaivamiseen tai louhimiseen ja osa työstä, joka tarvitaan työkalujen tai koneiden tuottamiseen) maksaa enemmän kuin tavara, johon sisältyy hyvin vähän työtä.
Käsityöläisen tekemä käsin tehty kenkä maksaa enemmän kuin liukuhihnalla massatuotettu kenkä. Mutta tuo suhde sen, jota kutsun piileväksi arvoksi, ja hinnan, jolla tavara lopulta myydään välillä, ei ole automaattinen. Kukaan ei mittaa arvoa suoraan ja sitten määrää hintaa. Kapitalistit selvittävätkin karkeasti, mitkä heidän kulunsa ovat ja lisäävät sitten niin suuren voittomarginaalin, kuin uskovat saavansa.
Tietyissä tilanteissa, jos tietyn teollisuudenalan kapitalistit voivat muodostaa monopolin, he saattavat pystyä pakottamaan tuotteensa hinnan /tuottamalleen/ korkeammaksi, kuin sen arvo (tavarasta saatu rahamäärä edustaa siten suurempaa oikeutta yhteiskunnan työhön kuin tuon tavaran tuottamiseen todella käytetty työ). Niinpä, palataksemme aikaisempaan esimerkkiin, kaikkien suutareiden kartelli kaupungissa voisi nostaa hintaa 12 puntaan kymmenen sijasta ainakin joksikin aikaa.
Nykyaikainen esimerkki voisi olla öljyntuottajamaiden OPEC:n kartellin toiminta 70-luvulla (vaikka öljy-yhtiöt korjasivat nekin valtavia voittoja). Toisissa tilanteissa tavaraa voi olla liikaa. Olemme nähneet hiljattain tuon tinan kohdalla (ja jossain määrin öljynkin). Tinaa on tuotettu liikaa tinan kysynnän laskiessa. Suuri määrä tinaa jäi myymättä ja hinta lopulta romahti, pakottaen sulkemaan moni tinakaivoksia maissa, kuten Bolivia.
Marx teki kaksi huomiota tästä, jotka ovat erittäin tärkeitä.
Ensiksikin, jos yksi tavara myydään enemmästä, kuin sen arvo, sen on tarkoitettava, että muita tavaroita myydään alle arvonsa. Mikäli jätetään sivuun inflaatiota aiheuttava rahan painaminen, joka tarkoittaa, että kaikki hinnat pyrkivät nousemaan jos rahaa on käytettävä enemmän johonkin yhteen, jää jäljelle vähemmän käyttää muihin. Mutta kaikkiaan hintojen kokonaissumma edustaa kaikkien tavaroiden kokonaisarvoa (vaikka hinnat ja arvot voivat erota erityisissä tapauksissa).
Vastaavasti yksi kapitalisti, tai kapitalistien ryhmä, voi joskus saavuttaa muiden kustannuksella hyötyä nostamalla hintojaan, tai ostamalla raaka-aineita alle niiden arvon. Niinpä OPEC:n voitot tulivat muiden, öljyä käyttävien kapitalistienä kustannuksella. Tinan tuottajien tappiot tulivat säilykepurkkientekijöiden hyödyksi. Ja jälleen kaikkiaan nuo voitot ja tappiot tasaavat toisensa. Me emme voi selittää voiton alkuperää tältä pohjalta (josta lisää seuraavassa jaksossa; ne jotka haluavat tutkia tätä kysymystä syvemmin, voivat lukea keskustelun muuttumiskysymyksestä/Transformaatiokysymyksestä Alex Callinicosin kirjasta The Revolutionary Ideas of Karl Marx (Bookmarks, Lontoo, 1983), s. 118-128).
Toiseksi Marx kuitenkin sanoo, että useimmissa, ellei kaikissa, tilanteissa kilpailun paineet johtavat prosessiin, jossa hinnat asettuvat /, tuoden ne/ lähemmäksi piilevää arvoa. Jos kartelli tai monopoli tekee ylimääräisiä voittoja, lopulta markkinoille tulee uusia tuottajia. Tuon lisätuotannon vaikutus alentaa hintoja (kuten 70-luvulla kehitetyt uudet öljykentät tekivät Pohjanmerellä ja muualla).
Jos hinta kuitenkin on tavaran arvon alle, tehottomimmat tai heikoiten menestyvät tuottajat pakotetaan ulos. Niin tinan hinnan aleneminen pakotti lopulta sulkemaan kaivoksia. Tämä eliminoi liikatuotteen, ja hinta nousee jälleen.
Porvarillisessa taloustieteessä tätä käsitellään tarjonnan sopeutumisena kysyntään. Mutta se on kovin pinnallinen tapa tarkastella asiaa. Kun kysyntä ja tarjonta vastaavat toisiaan, mikä määrää, miksi jokin erityinen tavara, kuten Rolls Royce myydään paljosta rahasta, ja toinen, kuten Miniä myydään suhteellisen halvalla? Marx osoitti, että avain tässä on tavaran tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan määrä. "Yhteiskunnallisesti välttämätön" työaika ilmaisee samalla teollisuuden alalla toimivien tuottajien kilpailun vaikutuksia. Tavaran arvo, kuten kenkäparin tai auton, määräytyy ei kyseisten työläisten sen tekemiseen käyttämästä ajasta. Sen määrittää se työmäärä, joka on yhteiskunnallisesti välttämätöntä, kun otetaan huomioon saatavilla oleva koneisto ja tekniikka.
Jos työvoima on hidasta tai tehotonta, sitä ei oteta huomioon arvoa tuottavana. Marx väitti, että muutokset tavaran arvossa (mitattuna yhteiskunnallisesti välttämättöminä työtunteina) ovat tärkeimpiä hintojen "säätelijöitä" pitkällä välillä. Tästä on joitakin selviä esimerkkejä viime ajoilta. Laskimien, mikrolastujen ja muiden elektronisten tuotteiden jyrkkä hinnan aleneminen on pohjimmiltaan tulosta noiden tuotteiden tuottamiseen tarvittavan välttämättömän työajan nopeasta vähenemisestä.
Tässä yhteiskunnassa rahalla näyttää olevan kyky siittää lisää rahaa. Jos on riittävän onnekas omatakseen summan rahapääomaa, kaikki, mitä tarvitsee tehdä, on laittaa se pankkiin tai ostaa osakkeita ja se näyttää kasvavan automaattisesti. Mutta omillaan raha ei tee mitään eikä voi tuottaa mitään.
Mistä sitten korko, osingot ja voitot tulevat? Koska ne kaikki edustavat lisäystä arvoon, joka ruumiillistuu alkuperäiseen rahasummaan, kysymys voidaan muotoilla uudestaan yleisemmin: Miten arvo tuottaa lisää arvoa, tai mistä lisäarvo tulee? Tämä on kaiken kapitalismin taloudellisen analyysin kaikkein perustavin kysymys. Ennen kuin katsomme Marxin vastausta siihen, kannattaa tarkastella muutamaa porvarillisten taloustieteilijöiden antamaa selitystä:
1 "Pääoman tuotannontekijänä" nähdään antavan erillisen panoksen työn ohella (maan ollessa kolmas korkoa luova tekijä). Tässä selityksessä palkat edustavat työn, maankorko maan ja voitot kapitalistien palkkiota, mikä kaikki on sievää ja sopivaa maanomistajille ja kapitalisteille.
Ilmeinen kysymys tässä on, mistä pääoma on alunperin tullut? Miten maanomistajien on onnistunut monopolisoida maa? Miten kapitalistit ovat hankkineet rahan ostaakseen koneet ja tuotantovälineet?
Mutta perustavammin, on absurdia nähdä maa ja koneet antamassa minkäänlaista "itsenäistä" panosta. Maata on kynnettävä ja niitettävä; raaka-aineita on louhittava maan uumenissa; koneet ja työkalut on tuotettava inhimillisen, työnä. Ne ovat tulosta menneisyydessä tehdystä työstä, ja niiden arvo riippuu niiden tuottamiseen vaaditusta yhteiskunnallisesti välttämättömästä työajasta, kuten kaikkien tavaroiden kohdalla. Tuotannossa käytettäessä ne edustavat kuollutta työtä, joka on yhdistettävä elävään työhön, jotta voitaisiin tuottaa mitään.
Koneiden sisältämä arvo siirtyy vähitellen niiden avulla tuotettujen lopputuotteiden arvoon. Alkuperäisen pääomasijoituksen kulut on katettava tavaroiden hinnassa. Mutta se ei selitä, mistä voitot tulevat, tai miten pääoman arvo lisääntyy.
2 "Voitto vaihdosta". Toinen yleinen ajatus on, että kapitalistit saavat voittonsa menestyksestään manipuloida markkinoita. He ostavat halvalla ja myyvät kalliilla. He ostavat tavaroita alle niiden arvon, tai myyvät niitä yli niiden arvon.
On kyllä totta, että yksi kapitalisti voi saada, ja usein saakin, hyötyä toisen kustannuksella tällä tavoin. Mutta jos yksi tavara myydä yli arvonsa, toinen (kuten näimme aiemmin) on myytävä alle arvonsa. Kaikkiaan, kun kaikki lasketaan yhteen, nuo menetykset ja saavutukset kattavat toisensa. Vaihtotoiminta, tavaroiden ostaminen ja myyminen, ei voi luoda mitään lisää arvoon. Varhaisimmat kapitalistit, 1400- ja 1500-lukujen kauppiaat ja pankkiirit, saattoivat tehdä huomattavia voittoja yksinomaan kaupassa, mutta he olivat riippuvaisia feodaalimaanomistajien ja kaupunkien riippumattomien käsityöläisten tuottamasta lisätuotteesta. Heidän ansionsa tulivat yhteiskunnan muiden luokkien kustannuksella. He olivat loisia suhteessa muihin tuotantotapoihin.
Meidän on siten vielä selitettävä lisäarvon lähde, kun kapitalismi itse hallitsee tuotantoprosessia. Avain tähän on, kuten aiemmin sanoin, se, että työläiset myyvät työvoimaa tavarana.
Marx väitti, ettei hän keksinyt työväenluokan olemassaoloa, mutta hän paljasti kyllä avaimen riistoon eron itse työvoiman arvon ja sen arvon välillä, jonka työ luo tuotantoprosessissa.
Työvoiman, kuten muidenkin tavaroiden, arvon määrittää sen tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Siten se riippuu siitä työmäärästä, joka tarvitaan tuottamaan elämän perustarpeet ruokkimaan, vaatettamaan, majoittamaan jne. ei vain työläinen, vaan työläisten seuraavakin polvi.
Mikä on tässä välttämätöntä, on kiistanalaista. Joissain tilanteissa työläiset saavat palkkoja, jotka ovat riittämättömiä (alle "työvoiman arvon") pitämään heidät kunnossa ja tuottavina. Toisissa tapauksissa työläisten järjestö saattaa saada vedettyä palkat yli sen, mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Mutta kaikissa tapauksissa työvoiman arvon korvaamiseen tarvittava työaika on vähemmän, kuin työ, jonka työläinen lopulta suorittaa, kun hänet on palkattu pääoman komentoon.
Tätä on työläisten hankala nähdä. He saavat rahapalkan viikon lopussa sen mukaan, kuinka monta tuntia he ovat työskennelleet. Mutta työväenluokka kokonaisuutena saa rahan, joka antaa heille mahdollisuuden ostaa vain osan siitä, mikä on tuotettu. Oikeus toisten työhön, jonka saa palkkana, on vähemmän, kuin työ, jonka olet pannut peliin.
Oletetaan, että, kuten suunnilleen onkin, tunnin työaika edustaisi tämän päivän Britanniassa kymmentä puntaa. Kymppi toisin sanoen antaa sinulle oikeuden tuotteisiin, jotka keskimäärin ruumiillistuvat tunnin arvoon työtä. Silloin kuka tahansa, joka saa vähemmän kuin kymmenen puntaa tunnissa, saa vähemmän kuin arvon, jonka heidän työnsä luo. Ja se merkitsee valtavaa enemmistöä!
Työläiset viettävät osan ajastaan tuottaen itselleen ja lapsilleen. Se on välttämätöntä työaikaa. Mutta lopun aikaa he tekevät työtä pomolle ja hallitsevalle luokalle kokonaisuutena. Se on se lisätyöaika, jossa he osallistuvat lisäarvon kokonaissummaan (mukaan lukien koron, joka menee rahanlainaajille, ja verot, jotka menevät valtiolle ja käytetään aseisiin, koulutukseen ja poliisiin).
Kuten kaikissa luokkayhteiskunnissa, lisätyöajan suhde välttämättömään työaikaan on riistoasteen mitta. Kapitalismissa tuo suhde voidaan kuitenkin ilmaista arvoina, kuten
lisäarvo m lisätyöaika
----- = -- = ------
työvoiman arvo v välttämätön työaika
Niinpä jos työläinen käyttää 20 tuntia viikossa välttämättömään työhön ja 20 tuntia lisätyöhön, riistoaste = 20/20, prosentteina 100.
Lyhyet kysymykset
1 Mikä on orjuuden ja kapitalismin ero?
2 Adam Smith, huomattava porvarillinen taloustieteilijä 1700-luvulta,
väitti, että "markkinoita" ohjaa "näkymätön käsi". Olemmeko samaa mieltä?
3 Luoko hidas ja uuttera työläinen enemmän arvoa, kuin nopea työläinen?
4 Picasson luonnos, joka on tehty tunnissa, myydään miljoonasta punnasta.
Viekö se pohjan työnarvoteorialta?
5 Ovatko tappiota tuottavalle yhtiölle työtä tekevät työläiset silti
riistettyjä?
6 Tuleeko työläisestä kapitalisti, jos hän ostaa osakkeita?
7 Ovatko verot, jotka sitten käytetään kansanterveyteen, osa työvoiman
arvoa vai lisäarvoa?
8 Riistetäänkö työttömiä?
Keskustelukysymykset
1 Marx väitti, että tuotantovoimien kasvu veisi ristiriitaan kapitalismin
tuotantosuhteiden kanssa. Voidaanko tästä nähdä esimerkkejä maailmassa tänään?
2 Oliko meidän pakko saada kapitalismi ennen kuin voimme saada sosialismin?
3 "Jos ei olisi voittoa, kukaan ei haluaisi säästää, eikä olisi
investointeja eikä talouskasvua." Mitä vastaat?
4 Merkitseekö palkkojen nousu viimeisten 30 vuoden aikana sitä, että
työläisiä riistetään vähemmän?
5 Mikä on pielessä tunnuksessa "Reilun päivän työstä reilun päivän palkka"?
6 Luovatko sairaanhoitajat ja opettajat lisäarvoa? Luovatko sosiaali- ja
terveysministeriön virkailijat? Entä poliisit?