Peter Green
Marxilainen talous
Porvarilliset taloustieteilijät määrittelevät pääomaksi minkä tahansa työkalun tai koneen, riippumatta yhteiskunnallisista tuotantosuhteista, joissa tuota työkalua käytetään. Marxin lähestymistapa oli kokonaan toinen. Kuten hän kirjoitti: "Neekeri on neekeri. Hänestä tulee orja vain tietyissä olosuhteissa. Kehruujenny on puuvillankehruukone. Siitä tulee pääomaa vain tietyissä olosuhteissa."
Kapitalisti ei ole vain yksinkertaisesti joku, joka myy tavaroita. Hänen määränpäänsä on saada enemmän rahaa, kuin millä hän aloitti. Itsenäinen suutari myy hyödykkeitään ostaakseen tavaroita, joita hän tarvitsee. Tämä voidaan esittää T...R...T (tavarat myydään rahasta, tavaroiden ostamiseksi).
Pääoman kiertokulku, kuten Marx sitä kutsui, ei ala hyödykkeistä, vaan rahasta. Se kulkee R...T...R (rahasumma käytetään tavaroiden ostamiseen, jotka sitten myydään suuremmasta rahasummasta, R1. Analysoidaksemme tätä prosessia hiukan lähemmin: kapitalisti käyttää rahaa ostaakseen tavaroita (raaka-aineita, työkaluja, tehtaita ja työläisten työvoimaa), jotka sitten käytetään useampien tavaroiden tuotantoon (P), jotka myydään suuremmasta rahasummasta, kuin se jolla kapitalisti aloitti, siis R...T...P...T...R.
Tämä antaa meille käsityksen pääomasta jonain dynaamisena, jonain, joka on jatkuvasti liikkeessä tavoittelemassa voittoa. Siksi Marx puhui pääomasta "arvon itselaajentumisena".
Ei vain koneita muuteta pääomaksi tuossa prosessissa. Työvoiman itsensäkin ostaa pääoma, ja se käyttää sen tuotantotoimen aikana. Tämä antaa meille eron kahden pääoman tyypin välillä:
Pysyvä pääoma. Tämä viittaa rahaan, joka on käytetty raaka-aineiden, varusteiden, rakennusten, koneiden jne. ostamiseen. Sitä kutsutaan "pysyväksi" ei siksi, että sen koko olisi koko ajan sama (päinvastoin, se voi kasvaa nopeasti), vaan koska sen arvo ei kasva tuotannon kuluessa. Pysyvän pääoman koko ilmaisee "kuolleen työn" määrää, joka on osallisena järjestelmässä.
Vaihteleva pääoma. Tämä viittaa rahaan, joka käytetään työvoiman ostamiseen. Sitä kutsutaan vaihtelevaksi, koska se yksi on se pääoman osa, joka luo lisääntynyttä lisäarvoa. Kuinka paljon lisäarvoa, se kuitenkin vaihtelee sen mukaan, kuinka lujasti ja tuottavasti työläiset lopulta työskentelevät.
Vaikka työ on lisäarvon ainoa lähde, voitot on laskettava suhteessa koko
pääoman summaan, joka on investoitu. Tämä antaa meille voiton suhdeluvun
määritelmän lisäarvon (m) suhteena pysyvän pääoman (c) ja vaihtelevan
pääoman (m) summaan, tai
Voiton suhdeluku = m/c + v.
Tämä, on muistettava, koskee kapitalistiluokkaa kokonaisuutena, tai pääomaa
yleensä. Yksittäiset kapitalistit voivat saada suuremman osan koko
lisäarvosta kilpailijoidensa kustannuksella. Heidän voittonsa voivat tulla
paitsi heidän palkkaamistaan työläisistä, myös muiden pääomien palkkaamista
työläisistä (aivan kuten varhainen kauppias anasti osan
maanomistajaluokalle työtä tekevien talonpoikien lisäarvosta).
Sama pätee toisinkin päin. Jos yhtiö tuottaa kilpailukyvyttömiä tuotteita, joista se saa alhaista voittoa, tai joita ei voida myydä lainkaan ja jotka tuottavat tappiota se ei tarkoita, ettei työläisiä riistettäisi. Tuon yhtiön työläiset ovat silti tehneet lisätyöaikaa. He ovat tuottaneet tuotteita, joihin sisältyy potentiaalinen lisäarvo. Mutta jos yhtiö tekee tappiota, se tarkoittaa, että tuo lisäarvo ei ole realisoitunut. Lisäarvo ei ole muuttunut kapitalistin tosiasiallisiksi voitoiksi.
Voitot ja tappiot, joita yksittäinen kapitalisti tekee kilpailun kuluessa, ovat erittäin tärkeitä järjestelmän toiminnalle. Mutta ne eivät vie pohjaa Marxin analyysiltä, miten pääoma yleensä riippuu työläisten luomasta lisäarvosta.
Pääoma, kuten olemme nähneet, riippuu lisäarvon laajentumisesta. Mutta lisäarvo edustaa lisätyöaikaa, sitä osaa työpäivästä, joka on omistettu kapitalistille työskentelyyn. Lisäarvo voi siksi kasvaa kahdella päätavalla lisäämällä työpäivän pituutta, tai vähentämällä sitä osuutta päivästä, jonka työläiset käyttävät tuottaakseen itselleen.
Absoluuttinen lisäarvo: tämä oli Marxin termi lisäarvon kasvulle työpäivää pidentämällä. Kapitalismin varhaiskaudella se oli pääasiallinen tapa lisätä riistoa (ja tänäänkin on kehitysmaiden osissa tai jopa Itä-Lontoon pikkupajoissa, 12-tuntisia tai pitempiä työpäiviä).
Vaihtoehtoisesti työpäivästä voi tehdä intensiivisemmän. Taukoja lyhennetään, ja päivän jokaisen minuutin työläiset pakotetaan tekemään työtä. Tälle on kuitenkin rajansa. Työläisten terveys ja tuottavuus alkavat kärsiä, jos he joutuvat tekemään liian kovaa työtä. Työläiset itse ovat taistelleet pitkiä taisteluita voittaakseen ja saadakseen rajoituksia työpäivän pituuteen.
Suhteellinen lisäarvo: tämä viittaa lisäarvon kasvuun vähentämällä sitä aikaa, joka menee "välttämättömän" työhön. Lisäarvon tuottamiseen omistettua työpäivän osuutta siis lisätään.
Tämä saattaa tapahtua niin, että kapitalistit pakottavat työläisten elintasoa alas. Mutta kuten työpäivän lisäämisen suhteen, tälle on rajansa, jotka asettaa terveen ja tuottavan työvoiman tarve, ja työläisten organisaation olemassaolo. Tärkein lisääntyneen lisäarvon lähde kehittyneelle kapitalismille riippuu siten lisääntyneestä tuottavuudesta. Lisäykset tuottavuudessa tarkoittavat, että työläisten tarvitsemien hyödykkeiden arvo laskee (niiden tuottamiseen menee vähemmän työaikaa) ja se tarkoittaa, että työvoiman arvo laskee. Työläisen saamien hyödykkeiden määrä saattaa pysyä samana tai jopa lisääntyä, mutta niiden tuottamiseen menevän työajan osuus laskee.
Nämä lisääntymiset tuottavuudessa johtuvat pääasiassa tuotannon mekanisoimisesta ja uusien teknologioiden käyttöönotosta. Ne vaativat lisää tarkastelua. Mutta huomaa: tuottavuuden lisääntyminen sinänsä ei lisää suhteellista lisäarvoa. Pääomalle ylensä on tuottavuuden lisääntymisen tuotettava työvoiman arvon aleneminen (tai lisääntyminen siinä tuotteen osassa, joka menee pääomaan) lisäarvon kokonaismäärän lisääntymiseksi.
Edellisessä kappaleessa puhuimme, kuinka lisäarvo voi lisääntyä pääomalle kokonaisuutena. Mutta yksittäisille kapitalisteille lisäykset tuottavuudessa voivat antaa kilpailuetua. Lyhyellä aikavälillä ainakin se voi antaa heille lisääntyneitä voittoja, tai korkeamman osuuden kokonaislisäarvosta.
Jatkuva pyrkimys kilpailuedun saamiseen keinona saada korkeampia voittoja on keskeistä kapitalismin dynamiikalle. Kilpailu on ollut olemassa ennen kapitalismia. Feodaaliherrat kilpailivat maasta, ja kauppiaskapitalistit kilpailivat eri markkina-alueiden valvonnasta. Mutta vasta kapitalismin vallattua itse tuotantoprosessin kilpailusta tuli väistämätöntä. Tavaroiden halpenemisesta tuottavuuden noustessa tuli kilpailun tuhoisin instrumentti.
Teollisen vallankumouksen myötä Britanniassa työläiset keskittyivät suurin tehtaisiin, heidät alistettiin äärimmäiselle työnjaolle ja koneiden rytmille. Ennustamattomat tuottavuuden lisäykset mahdollistivat sen, että Lancashiren puuvillateollisuus pyyhki maailman markkinat. Ne, jotka jatkoivat vanhoilla tuotantomenetelmillä käsinkutojat Britanniassa tai kankaantekijät Intiassa eivät saaneet kiinni koneiden aikaansaamaa alenemista tuotantokustannuksissa. Suuri osa heidän työajastaan oli lakannut olemasta yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Lopulta he hävisivät.
Ne kapitalistit, joilla ensimmäisinä oli uudet tuotantomenetelmät, tekivät valtavia voittoja. Mutta, kuten aina, nuo voitot eivät kestäneet. Koneista tuli yleisesti saatavilla olevia. Britanniassa ja muualla sadat uudet kilpailijat tulivat alalle myös uusine tuotantomenetelmineen. Kun yhä enemmän puuvillahyödykkeitä heitettiin markkinoille, hinta alkoi laskea nopeasti.
Hinnanlaskun takana oli puuvillahyödykkeiden tuottamiseen tarvittavan "yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan" aleneminen. Ensimmäiset, joilla oli uudet menetelmät, olivat voineet myydä hyödykkeitä yli niiden uuden arvon. Heillä oli mahdollisuus saada ylivoittoa. Mutta kun uudet tuotantomenetelmät yleistyivät, hinnat laskivat ja ylivoitot katosivat. 1700- ja 1800-lukujen puuvillateollisuuden tarinassa, jota Marx tutki läheltä, meillä on avain kapitalismin sekä nousukausiin että lamoihin.
Kilpailupaineet selittävät kapitalismin kasaamistarpeen. Se, miten uudet teknologiat antoivat aluksi keksijöille aiheen kohonneisiin voittoihin, mutta sitten yleistyvät, aiheuttaen hintojen laskun ja voittojen alenemisen, on avaimena "voiton suhdeluvun alenemistendenssiin".
Kilpailupaineista johtuen kukaan kapitalisti ei voi hellittää. Jos heidän ei onnistu pitää yllä työvoimansa tuottavuutta, he ovat vaarassa joutua tappiolla markkinoilla. Myynti laskee, voitot alenevat ja he ovat herkempiä konkursseille ja valtauksille.
Uhka valtauksesta pakottaa jokaisen pomon maksimoimaan työläistensä riistoa. Se pakottaa heidät myös investoimaan osan imemästään lisäarvosta takaisin tuotantoprosessiin. Heidän on koko ajan laajennettava ja otettava käyttöön uusinta tuotantotekniikkaa.
Kapitalistien on pakko kasata lisäarvoaan lisäpääomana. Se on kapitalistisen tuotantotavan erottavin piirre. Tietenkin osa heidän saamastaan voitosta menee johtajille ja osakkeenomistajille osinkoina. Kapitalistit pitävät huolta itsestään. Mutta jos he kuluttavat liikaa voitoistaan verrattuna kilpailijoihinsa, heidän tuottavuutensa laahaa lopulta perässä.
Tämä on pähkinänkuoressa, mitä brittiläiselle kapitalismille on tapahtunut 1900-luvulla. Brittiläinen imperiumi suojasi heitä niin pitkään, ja edeltäjiinsä, teollisen vallankumouksen uranuurtajiin, nähden he ottivat rennosti. Kun he vihdoin heräsivät eurooppalaisten ja japanilaisten kilpailijoidensa uhkaan 60-luvulla, he olivat jääneet jo kauaksi jälkeen.
Huolimatta kaikista hyökkäyksistään työläisten palkkoihin ja olosuhteisiin, he ovat epäonnistuneet kilpailijoidensa kiinniottamisessa.
Kokonaisuudessaan kapitalisteja kuitenkin johtaa, kuten Marx sanoi, tunnus "Kasatkaa, kasatkaa! Siinä Mooses ja profeetat... Kasaantuminen kasaantumisen vuoksi, tuotanto tuotannon vuoksi."
Pyrkimys kasaamiseen on kapitalismin suuren historiallisen saavutuksen, sen tuotantovoimien laajentamisen, takana. Lisäarvon investoiminen johtaa nopeaan kasvuun, johon kapitalismi on kykenevä tiettyinä kausina. Se myös rohkaisee ja toteuttaa kapitalismin aalloittaisia tieteellisiä ja teknologisia innovaatioita.
Kasautuminen on myös tärkeimpien järjestelmän muutosten takana sitten sen
syntymisen. Niihin kuuluvat:
Pääoman keskittyminen ja yhteenkokoutuminen: Keskittyminen viittaa
yksinkertaisesti pääoman rakentumiseen yhtiön omien voittojen investoimisen
tuloksena. Yhteenkokoutuminen kuitenkin merkitsee pienten yhtiöiden
sulautumista yhdeksi suureksi yhtymäksi. Heikot ja tehottomat joutuvat
kapitalismissa seinää vasten. Heidän omaisuuseränsä ostavat halvalla heidän
kilpailijansa. Osakemarkkinoiden kehittyessä ja suurien lainojen ollessa
saatavilla pankeista, suuretkin yhtiöt ovat alttiita valtaukselle.
Lopulta, kuten olemme nähneet 1900-luvulla, pääomasta tulee äärimmäisen keskittynyttä muutaman sadan jättiyhtymän käsiin, jotka vallitsevat jokaista merkittävää kansantaloutta. Näemme sen muodostumisen, jota kutsutaan "monopolikapitalismiksi".
Monopolien nousu saattaisi näyttää merkitsevän kilpailun katoamista kaiken kaikkiaan. Tietyillä teollisuuden aloilla ja tietyissä maissa tätä onkin tapahtunut jossain määrin. Rockefellerien Standard Oil saattoi ottaa kuristusotteeseensa teollisuuden kautta USA:n (ja senkin jälkeen, kun se oli valtion toimesta hajotettu useisiin yhtiöihin, ne vielä solmivat salaa kiinteistä hinnoista ja markkinaosuuksista). Mutta kilpailu ei ole hävinnyt. Se on vain muuttanut luonnettaan. Erityisesti se on kansainvälistynyt. Se juontuu toisesta kapitalismin perustendenssistä, maailmantalouden kehittymisestä:
Maailmanmarkkinoiden nousu: Alkujaankin kapitalismi oli järjestelmä, joka ylitti kansalliset rajat. Kauppapääoma sai suurimmat voittonsa kansainvälisestä kaupasta. Hopean tuonti Espanjan siirtomaista Latinalaisessa Amerikassa auttoi rahoittamaan 1500-luvun Euroopan suuren taloudellisen laajenemisen. Brittiläisten orjakauppiaiden ja plantaasinomistajien valtavat voitot olivat pääoman "alkuperäinen kasautuminen", mitä tarvittiin teollista vallankumousta varten.
Mutta tuottavuuden nopea kasvu mekanisoinnin ja tehdastuotannon seurauksena teki myynnistä maailmanmarkkinoilla välttämättömän. 1800-luvulla Lancashire ehti tuottaa ennen aamiaista tarpeeksi puuvillaa vaatettaakseen Britannian työläiset. Lopun aikaa se toimitti sitä maailmalle.
Muodostui kansainvälinen työnjako. Kaikki kansantaloudet (suurimmatkin, kuten USA ja Venäjä tänään) tulivat toisistaan riippuvaisiksi. Onnekkaat maat, jotka olivat teollistaneet ensimmäisten joukossa, hankkivat taloudellisen ja sotilaallisen voiman tehdäkseen muista siirtomaita. Jotkut kansantaloudet, kuten Intia, alistettiin raaka-aineen toimittajan rooliin imperiumivaltojen teollisille keskuksille.
Tänään kansainvälinen työnjako saa toisen muodon. On muodostunut valtavia monikansallisia yhtiöitä, jotka paitsi myyvät, myös tuottavat monissa eri maissa. Jotkut teollisuuden alat, kuten elektroniikkateollisuus, ovat todistaneet tuotanto-operaatioiden siirtymistä entisiin siirtomaihin halvan työvoiman ja kilpailuedun haussa.
Resurssien ja voittojen keskittyminen muutamien käsiin on saavuttanut mitat, jotka ovat Marxinkin kuvittelemien ulkopuolella. Mutta se ei ole lakkauttanut sen kummemmin kilpailua kuin järjestelmän anarkiaakaan. Päinvastoin, maailman mitassa kilpailu ei ole koskaan ollut kiihkeämpää. Mikään maa ei pysty pakenemaan globaalin kriisin irtipäästämää anarkiaa. Kasautuminen toisin sanoen aiheuttaa myös järjestelmän akuutit kriisit. Se selittää paitsi järjestelmän nopean laajentumisen, myös ne krooniset kriisit, joihin kapitalismi voi taantua.
Kapitalismin puolustajat näkevät kasautumisen hyödyttävän kaikkia. On
totta, että ainakin kehittyneissä maissa työläiset ovat saavuttaneet
kapitalismin laajentuessa parannuksia elintasoonsa. Mutta heidän osuutensa
tuotannosta ei ole noussut. Riiston aste ei ole alentunut.
Kapitalistiluokan suhteellinen voiman ja vauraus on lisääntynyt.
Kuten Marx sanoi yhdessä voimakkaimpia katkelmiaan, jossa vedettiin yhteen
kasautumisen vaikutuksia:
"...kapitalistisen järjstelmän vallitessa kaikki menetelmät työn
yhteiskunnallisen tuotantovoiman kohottamiseksi tapahtuvat yksityisen
työläisen kustannuksella; kaikki tuotannon kehittämisen välineet muuttuvat
tuottajan valta- ja riistämiskeinoiksi, typistävät työläisen osaihmiseksi
[einen Teilmenschen], alentavat hänet koneen lisäkkeeksi muuttaen hänen
työnsä kärsimykseksi, tuhoavat tämän työn sisällön, vieroittavat
työläisestä työprosessin henkiset tekijät samassa määrin kuin tiede liittyy
työprosessiin itsenäisenä tekijänä; ne runtelevat olosuhteet, joissa
työläinen työskentelee, alistavat hänet työprosessin ajaksi mitä
pikkumaisimman, vihattavimman pakkovallan alaiseksi... Siitä seuraa niin
muodoin, että samassa määrin kuin pääoma kasautuu, täytyy työläisen aseman,
olipa hänen palkkansa millainen hyvänsä, korkea tai alhainen, huonontua...
Rikkauden kasautuminen toiseen kohtioon on siis samalla kurjuuden,
työrasituksen, orjuuden, tietämättömyyden, raaistumisen ja siveellisen
alentumisen kasautumista päinvastaiseen kohtioon, ts. siihen luokkaan, joka
tuottaa omia tuotteitaan pääomana."
Kasautumisen perusristiriita on, että sillä on taipumus viedä pohjaa juuri siltä, mikä sitä vie eteenpäin, voitolta. Pääoman voittosuhde yleisesti ilmaistaan, kuten näimme osassa "pääoma", kokonaislisäarvon suhteella koko investoituun pääomaan, tai yhtälöllä r=S/(C+V). Tästä seuraa, että voittosuhde riippuu kahdesta kriittisestä suhteesta. Yksi niistä on riistosuhde. Toinen on pysyvän pääoman suhde vaihtelevaan pääomaan, jonka Marx nimesi "pääoman elimelliseksi kokoonpanoksi". Marx väitti, että pitkän päälle nousu pääoman elimellisessä kokoonpanossa johtaisi voiton suhdeluvun alenemiseen.
Pääoman elimellinen kokoonpano ilmaistaan mitataan tavallisesti C/V tai C/(C+V), pysyvän pääoman suhde kokonaispääomaan (ks. aikaisemmat pysyvän ja vaihtelevan pääoman määritelmät, jos vielä olet epävarma niistä). Pysyvän pääoman kasautuminen voi tapahtua ilman, että pääoman elimellinen kokoonpano lisääntyy; sitä täytyy TÄLLÖIN VAIN vastata lisääntymisen vaihtelevassa pääomassa lisääntymisen palkatussa työvoimassa. Mutta jos niin tapahtuu, kapitalismi alkaa tyhjentää olemassa käytettävissä olevan työvoiman tarjontaa, ja siihen kohdistuu palkkojen nousun paine, kun pääomat kilpailevat toistensa kanssa työläisistä.
Todellisuudessa kilpailupaineet johtavat uusien tekniikoiden käyttöönottoon, jotka korvaavat työläiset koneilla. Se täydentää työvoimareserviä, kun harvempia työläisiä tarvitaan enää tuottamaan saman tuotemäärän (tosin jos kasautuminen on riittävän nopeata, ja tuotanto kasvaa suuresti, nuo työläiset palkataan muualle järjestelmässä, eikä työttömyys välttämättä kasva).
Mekanisointi tuo myös lisäystä tuottavuuteen, mikä tekee mahdolliseksi välttämättömän työajan vähenemisen, tai lisääntymisen suhteellisessa lisäarvossa.
Mutta pääoma maksaa noista saavutuksista hintansa. Pääoman elimellinen kokoonpano pyrkii nousemaan. Kuolleen työn määrää joka ruumiillistuu varusteissa, koneissa ja rakennuksissa, nousee suhteessa palkattuun elävään työhön. Mutta kuollut työ ei yksin voi luoda mitään ylimääräistä lisäarvoa. Siksi voiton suhdeluku alenee, ellei riistosuhde kasva ja kokonaislisäarvo kasva, eikä sekään ole välttämättä tarpeeksi.
Otetaan keinotekoinen esimerkki, jotta nähtäisiin, kuinka kuvio toimii. Otetaan tehdas, jossa pysyvä pääoma (rakennukset, tehdas jne: C) on 60 miljoonaa puntaa ja vaihteleva pääoma (työvoimakustannus: V) on niinikään 60 miljoonaa puntaa; ja tästä kapitalisti realisoi lisäarvoa (M) 30 miljoonaa puntaa. Kokonaisuutena "elävä työ" on siis 90 miljoonaa puntaa (M+V=30+60); riistosuhde on 50 prosenttia (M/V=30/60); ja voittosuhde on 25 prosenttia (R=S/(C+V) tai 30/60+60).
Oletetaan nyt, että investoimalla uuteen teknologiaan pysyvä pääoma nousee 70 miljoonaan puntaan, ja työvoimaa leikataan, mikä vähentää vaihtelevan pääoman 50 miljoonaan. Jos oletetaan, että riistosuhde pysyy samana, 50 prosentissa, saadaan lisäarvo 25 miljoonaa. Voittosuhde on siten pudonnut (R=S/(C+V) on nyt 25/(70+50) tai 21 prosenttia.
Kapitalisti voi toki tasapainottaa tämän lisäämällä riistosuhdetta, mutta todellisuudessa, jos kasautuminen taloudessa yleisesti etenee nopeasti, se on vaikeata. Kun järjestelmällä menee hyvin, työttömyys on todennäköisesti alhaista ja työläiset hyvin kykeneviä järjestäytymään ja vastustamaan kaikkia hyökkäyksiä.
(Tässä mielessä, vastustamalla yrityksiä nostaa riistosuhdetta, kun voiton suhdeluku on laskemassa, työläiset voivat antaa osansa kapitalismin vaikeuksiin. Se ei silti tarkoita, että työläisten taistelut ovat syypää kriiseihin, tai sitä, että jos työläiset luopuisivat vastarinnasta, kapitalismi selviäisi ristiriidoistaan.)
Mutta miksi, kuuluu yleinen vastaväite, kapitalistit sitten investoivat tuolla tavoin nostaakseen elimellistä kokoonpanoa, jos se kerran vahingoittaa heidän voittosuhdettaan? Vastaus on kilpailun luonteessa. Ensimmäiset kapitalistit, jotka sijoittavat uuteen mekanisoituun tekniikkaan, pystyvät saamaan etua kilpailijoihinsa nähden. Mutta kun tekniikan ottavat käyttöön kaikki kilpailijat, asettuu uusi yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tavaran arvo laskee ja väliaikainen ylimääräinen voitto häviää. Lopullinen tulos on, että pääoman elimellinen kokoonpano on kasvanut, ja keskimääräinen voiton suhdeluku alenee.
Klassinen esimerkki tuosta on viime vuosina ollut mikroelektroniikka- ja tietokoneteollisuus. Kamppailun ensimmäiset firmat saivat valtavia voittoja. Mutta kun teollisuuden kapasiteetti lisääntyi, ja useampia kilpailijoita tuli mukaan, hinnat romahtivat. Voiton suhdeluku aleni, ja heikoimmat firmat (kuten Sinclair) ovat pelistä pois.
Yksittäiset pääomat uskovat, että ne voivat lisätä voittojaan uudella teknologialla. Yksittäisinä ne voivat. Mutta niiden omien kilpailuetujen tavoittelu tapaa viedä pohjaa niiden kaikkien yhteiseltä edulta. Tätä Marx täsmälleen tarkoitti kapitalismin ristiriitaisella luonteella.
Tämä ei tarkoita, että voiton suhdeluku laskisi jatkuvasti läpi koko kapitalismin historian. Jos niin olisi, järjestelmä olisi pysähtynyt jo aikoja sitten. Marx itse mainitsi useita vastakkaisia tendenssejä.
Tavaton kasvu riistosuhteessa, joka pakottaa työläisten elintason alas, on yksi esimerkki tendenssistä, joka "vastustaa" voiton suhdeluvun alenemista. Pääsy ulkomaankaupan kautta kiinni halpoihin raaka-aineisiin on toinen. Tärkein (ja ristiriitaisin) kaikista on käytännössä ollut pysyvän pääoman itsensä halpeneminen.
Niiden teollisuusalojen tuottavuuden kasvu, jotka tuottavat tuotantovälineitä, kuten koneita valmistavat tehtaat, tai raakaainelähteet, johtavat niiden tuotteiden arvon laskuun, kuten kaikessa teollisuudessa. Se merkitsee muutakin, kuin että tuotantovälineet halpenevat. Se tuottaa myös, mitä Marx kutsui jo olemassaolevan pysyvän pääoman "moraaliseksi arvon alenemiseksi". Kapitalistit, joilla on vanhempaa ja kalliimpaa koneistoa, joutuvat vastakkain kilpailijoiden kanssa, jotka käyttävät uudempia ja halvempia versioita. He kärsivät kilpailuhaitasta.
Vanhempi koneisto kärsii pakollisen arvon alenemisen (osa sen arvosta vähennetään, aivan kuten yhteiskunnallisesti välttämättömän ylittävä työaika vähennetään). Se vähentää pysyvän pääoman arvoa ja estää sen nousutendenssiä ja siitä seuraavia vaikutuksia voiton suhdelukuun.
Mutta arvonaleneminen on pääoma-arvon menetystä kyseessä oleville yhtiöille. Siksi se lisää niiden vaikeuksia, ainakin lyhyellä aikavälillä. Tämän rinnalla kulkee työttömyyden, tai työn vara-armeijan, kuten Marx sanoi, lisääntyminen. Lisääntyvä työttömyys auttaa kapitalisteja hyökkäyksessä työväenluokan organisaatioita vastaan tuotannossa, ja auttaa siten lisäämään potentiaalisen lisäarvon tuotantoa. Mutta ainakin lyhyellä aikavälillä työttömyyden lisääntyminen aiheuttaa vaikeuksia kapitalisteille, kun nämä yrittävät myydä tuotteitaan, tai realisoida tuota lisäarvoa.
Niinpä kapitalismilla ei ole helppoa tietä ulos vaikeuksistaan. Tärkeä seikka vastakkaisten tendenssien toiminnan ymmärtämisessä, joista tähän mennessä olemme puhuneet, on että se pyrkii olemaan vaikuttavinta järjestelmän ollessa kriisissä. Kun järjestelmä laajenee nopeasti, ja kasautuminen on nopeata, lisäykset pääoman elimellisessä kokoonpanossa tapaavat vallita yli vastakkaisten tendenssien. Voiton suhdeluku putoaa sen tuloksena.
Kriisit voivat kuitenkin auttaa kapitalismia selviämään vaikeuksistaan, ainakin jonkin aikaa. Ennen kuin katsotaan kriisejä yksityiskohtaisemmin, kannattaa tarkastella toista järjestelmän puolta pankkien roolia.
Työläisten tuottama lisäarvo ei mene vain teollisuuskapitalistien voittoihin. Osa siitä menee maanomistajille vuokrana, valtiolle veroina, pankeille (ja niille, jotka tallettavat rahaa pankkeihin) korkona.
Teollisuuskapitalistit antavat pankkien ja muiden rahalaitosten ottaa osuutensa ryöstösaaliista, koska ne esittävät hyödyllistä osaa järjestelmässä. Pääomien tarvitsee saada kokoon suuria summia rahaa, ennen kuin ne pystyvät investoimaan sen. Kunnes ne ovat valmiita investoimaan, ne voivat sijoittaa liikenevän rahan pankkeihin, ja pääomat, jotka ovat valmiita investoimaan, mutta joilla ei vielä ole tarpeeksi rahaa, voivat lainata.
Pankkijärjestelmä itse asiassa auttaa kiihdyttämään kasaantumisprosessia. Se nopeuttaa prosessia kanavoimalla rahaa niiltä, jotka ovat haluttomia investoimaan, niille, jotka haluavat investoida. Niinpä esimerkiksi 70-luvulla läntiset pankit saivat talletuksia Lähi-Idän öljyvaltioista ja yhtiöiltä, jotka olivat haluttomia investoimaan teollisuuteen laman vuoksi, ja lainasivat niitä esimerkiksi Brasilian, Meksikon ja Puolan hallituksille. Tuo lainaaminen auttoi pönkittämään maailmantaloutta joksikin aikaa. Mutta kuten esimerkki osoittaa, mikä tahansa luottojärjestelmä (lainaaminen) on haavoittuva, mikäli lainaajat eivät pysty maksamaan takaisin.
Pankit ovat voimakkaita laitoksia. Ne auttavat nopeuttamaan pääoman keskittymistä suuriksi monopoleiksi. Ne toimivat myös vararikkouttaakseen heikot, tappiolliset pääomat, kun ne leikkaavat niiltä lisäluotot. Kun nousukaudet saavuttavat huippunsa, lainojen korko nousee.
Investointilainojen kysyntä kasvaa. Tulevien voittojen odotus tapaa luoda keinottelua pörssimarkkinoilla ja tavarakaupassa. Kapitalistit ovat halukkaita keinottelemaan voittojen kasvulla ja hinnannousuilla, mikä mahdollistaa heille sen, että he pystyvät maksamaan luotot takaisin korkoineen. Mutta luottojärjestelmä ja pörssi on aina riippuvainen lisäarvon luomisesta tuotannossa. Kun nousukausi jatkuu, lisäarvon määrä ei nouse riittävästi vastatakseen odotuksia. Yhdistelmä nousevia korkoja ja alenevia voittoja voi olla tuhoisa.
Pankit itse voivat romahtaa. Ne lainaavat "toisten rahaa". Jos tallettajat yrittävät kaikki ottaa rahansa ulos pankista samalla kertaa, pankin varat loppuvat. Ellei valtio tai keskuspankki astu peliin "viime käden rahoittajana", pankki ei selviydy. Finanssijärjestelmä voi itse romahtaa, kuten dramaattisesti tapahtui 1931.
Kriisit näyttävät kaikki kapitalismin ristiriidat. Ne ovat kausia, jolloin markkinoiden ja kilpailun hallitseman järjestelmän anarkia paljastuu, ja jolloin järjestelmän kyvyttömyys täyttää ihmisten perustarpeet tulee ilmi. Kiisin aikana, kuten marx sanoi, tulee selväksi, että "todellinen este kapitalistiselle tuotannolle on pääoma itse".
Tällä Marx tarkoitti, että tuotannon tarkoitus kapitalismissa ei ole täyttää ihmisten tarpeita, vaan tuottaa voittoa, tai palvella pääoman laajentumista. Työläiset, jotka ovat viettäneet elämänsä pääoman palveluksessa, joutuvat tyhjin taskuin tunkiolle. Työttömyys lisääntyy, ei siksi, ettei työtä olisi tehtäväksi, vaan siksi, ettei enää ole voittoa tuottavaa palkata niin monta työläistä.
Aikaisemmissa tuotantotavoissa ongelmana oli aina alituotanto. Sato epäonnistui, tai sodat tuhosivat kaupungin ja maaseudun. Kapitalismissa, ensimmäistä kertaa historiassa, meillä on ylituotantokriisejä. Terästä tuotetaan liian paljon niinpä täysin elinkelpoisia terästehtaita on pakko sulkea. Tuotetaan liian paljon ruokaa niinpä ylijäämät tuhotaan ja hallitukset maksavat maanviljelijöille, jotta nämä eivät kyntäisi peltojaan.
Samaan aikaan suuret osat maailmaa kärsivät koneiden, ajoneuvojen ja rakennusten puutteesta, jotka voitaisiin tehdä teräksen avulla. Miljoonat kärsivät nälkää ruuan puutteessa. Kysymys ei ole, etteikö olisi tarvetta, vaan ettei ihmisillä ole rahaa ostaa.
Nämä ovat selvimmät, ja vastenmielisimmät, piirteet kapitalismin kriisiä. Mutta ne sinänsä eivät selitä, miksi kriisejä ilmenee. Eivätkä ne selitä, miksi on kausia, joina kapitalismi pystyy laajenemaan nopeasti, jopa pisteeseen, jossa sillä on varaa oleellisiin uudistuksiin ja työläisten elintason kohoamiseen.
Yksi ongelma tässä on, että on olemassa jatkuva epäselvyys kirjallisuudessa säännöllisen nousukausien ja lamojen vaihtelusyklin (jota kutsun lyhyeksi sykliksi), joka on ollut ominainen kapitalismille sen alusta lähtien, ja pidempien keskeytyksettömien laajenemiskausien ja järjestelmän kroonisten kriisien välillä. Sanoja lama, laskukausi ja kriisi käytetään synonyymisesti.
Haluan tässä tehdä eron, joka on löydettävissä Marxilta, mutta jota hän ei koskaan tehnyt täysin selväksi (pääasiassa sen takia, ettei hän koskaan päässyt Pääomassa vaiheeseen, joka olisi antanut järjestelmällisen käsittelyn kriiseille), lyhyiden syklien ja kriisikausien välillä.
Marxin päivinä sellainen kesti noin kymmenen vuotta, huipulta huipulle, tai toisesta toiseen. Marx väitti sen perustuvan suurimman osan kiinteätä pääomaa keskimääräiseen elinikään (osa pysyvästä pääomasta, joka koostuu koneista, laitteista jne.). Mutta muut tekijät, kuten pankkien lainauksen laajeneminen ja supistuminen, tai vaihtelut maailmankaupassa (tai nykyaikoina hallitusten toimet) saattavat vaikuttaa tähän malliin.
Joka tapauksessa avain sykliin on investointien (tai kasautumistason) vaihtelussa. Investointiaalto uuteen koneistukseen tarkoittaa, että kysyntä laajenee nopeammin kuin tarjonta. Tuotantovälineitä tuottavat teollisuudenalat laajenevat hyvin nopeasti. Mutta kun tuo investointi alkaa syytää yhä enemmän tuotteita markkinoille, tarjonta alkaa ylittää kysynnän. Investoiminen hidastuu ja tuotantovälineitä tuottava teollisuus joutuu akuuttiin laskukauteen. Rakennus-, teräs- ja muut saman tyyppisten alojen työläiset joutuvat työttömiksi, kysyntä laskee yleisesti ja koko järjestelmä kutistuu.
Mutta kun kapitalistit toteavat laitteistojen, jotka he ovat hankkineet edellisen investointikierroksen aikana, olevan kulumassa, he aloittavat uuden investointiaallon...
Ei tuntuisi olevan mitään syytä, miksei tuo sykli voisi jatkua ikuisesti säännöllisessä rytmissä. Mutta järjestelmä tulee, kuten ihmisetkin, vanhaksi.
Ne ovat kausia, jolloin sykli ei häviä, mutta "nousukausista tulee lyhyempiä ja heikompia, ja laskukausista pidempiä ja syvempiä". Pitkä kriisi, joka alkoi 70-luvun alussa, on näyttänyt tämän mallin selvästi. Jokaisen seurannut laskukausi (1970-71, 1974-75, 1980-82) on ollut syvempi, jokainen toipumiskausi heikompi (70-luvun loppu ja vuodet 1982 jälkeen). Noina kriisikausina investoiminen taantuu, kuten tavanomaista laskukausina, mutta toipuu paljon hitaammin nousukausina.
Selitys on Marxin selvityksessä "voiton suhdeluvun alenemistendenssistä" tuloksena pitkistä kasautumisen kausista. Kun tämä tapahtuu, kasautuminen itse alkaa heikentyä. Osittain se johtuu siitä, että joidenkin pääomien voitot ovat niukkoja. Osittain se johtuu siitä, että nekin, joilla on rahaa käsissään, ovat haluttomia investoimaan suuriin tehtaisiin tai palkkaamaan lisää työläisiä. Sen sijaan ne pitävät parempana jättää rahan pankkiin kasvamaan korkoa, tai käyttävät sitä toisten yhtiöiden valtaamiseen. Mutta jättää lisäarvo investoimatta, jättää se panematta takaisin tuotantoprosessiin, tekee kriisistä pahemman.
Menneisyydessä kapitalismi on pystynyt nousemaan tuollaisista kriisikausista. 1880-luvun kriisiä seurasi laajojen yhtymien muodostaminen, ja peli maailman jakamisesta, jota Lenin ja Buharin kuvasivat teoksissaan imperialismista. 30-luvun kriisi päättyi toiseen maailmansotaan, ja sitä seurasi pitkä nousukausi, "pysyvän asetalouden" aikakausi, jota on käsitelty Kidronin ja Harmanin teoksissa.
Kriisikaudet ovat auttaneet aikaisemmin rationalisoimaan järjestelmää. Voiton suhdeluvun alenemista vastustavat tendenssit tulevat peliin tuhoten tai alentaen arvossaan kasautunutta pääomaa ja jatkuvin hyökkäyksin työväenluokan järjestöjä vastaan nostaakseen riistoastetta.
Mutta kapitalismi on järjestelmänä vanhentunut edelleen. Se on tullut keskittyneemmäksi jättiyhtymien käsiin. Se on ollut kansallisvaltioiden roolin ja aktiivisuuden nopean kasvun kohteena. Pankkijärjestelmästä on tullut kansainvälistä. Mikään tästä kehityksestä ei ole estänyt kriisin tulemista takaisin maailman mittakaavassa. Mutta ne ovat selvästi vaikuttaneet nykyisen kriisin kulkuun.
Tässä ei ole mahdollisuutta keskustella enempää tämän päivän kriisistä. Sitä löytääkseen lukijoita kehotetaan kääntymään kirjaseni The World in Crisis, Chris Harmanin Explaining the Crisis ja Nigel Harrisin Of Bread and Guns, sekä säännöllisesti Socialist Worker Reviewssa ja International Socialismissa ilmestyvien eri artikkelien puoleen.
Kahta seikkaa kannattaa kuitenkin lopuksi korostaa.
Ensiksikin, Marxin Pääoman perusajatukset ja ideat ovat tänään yhtä ajankohtaisia kuin silloin, kun ne on kirjoitettu. Kapitalismi on kasvanut kokoa ja muuttanut muotoaan (ks. erityisesti vihkosta Marxism and the Modern World imperialismin ja valtiokapitalismin analyysistä). Mutta se nojaa edelleen työväenluokan joukon työlle. Sitä hallitsee edelleen kiihkeä ja joskus verinen kilpailu kapitalistien itsensä välillä. Se on vieläkin alttiimpi krooniselle kriisille, joka paljastaa sen historiallisen rajoittuneisuuden.
Toiseksi, nykyisen kriisin lopputulosta ei voida ennustaa etukäteen. Marxilaisuus antaa meille mahdollisuuden ymmärtää, mitä on tapahtumassa, ja toimii toimintaohjeena. Se ei voi ennustaa kapitalismin lopullista romahdusta. Se riippuu maailman työläisten ymmärtämisestä, että vain heidän työnsä pitää järjestelmän käynnissä, ja että heillä on voima tuhota se.
Lyhyitä kysymyksiä
1 Määrittele, mitä Marx tarkoitti "pääomalla".
2 Mikä ero on riistoasteen ja voiton suhdeluvun välillä?
3 Miksi kaikki pomot ovat sikoja?
4 Miksi joiltakin kapitalisteilta onnistuu saada paremmin voittoa kuin muilta?
5 Voisiko pääoman keskittyminen luoda yhden valtavan Pääoman?
6 Jos työläiset kerran ovat lisäarvon lähde, miten yhtiöt, joilla on
suhteellisen vähän työntekijöitä (kuten öljy-yhtiöt)ä voivat silti saada
suuria voittoja?
7 Jos kilpailu pakottaa kapitalistit investoimaan, miksi investointi
laantuu kriisikausina?
8 Onko uusi teknologia työttömyyden perussyy?
Keskustelukysymyksiä
1 Antaako kapitalismi reformeja vain silloin, kun on nousukausi?
2 Jos ongelmana on tavaroiden ylituotanto, vastaus on varmaankin, että
työläisten tulisi saada isompaa palkkaa tai valtion olisi käytettävä
enemmän rahaa, kysynnän kasvattamiseksi?
3 Marx puhui "kurjuuden kasaantumisesta", mutta onko työläisillä kurjempaa
tänään kuin silloin, kun Marx kirjoitti?
4 Monopolit voivat saada "lisävoittoja". Miksi sitten pääoman lisääntynyt
keskittyminen ei johda voittosuhteen kasvuun?
5 Auttavatko työläisten taistelut aiheuttamaan kriisin? Pahentavatko ne sitä?
6 Onko pankkien ja teollisuuspääoman välillä perustava eturistiriita?
7 Romahtaako kapitalismi lopulta?
8 Päästäisiinkö työttömyydestä eroon sosialismissa? Päästäisiinkö rahasta
eroon?
1 Marx
Valitettavasti Marxin Pääoma alkaa kaikkein vaikeimmilla luvuilla, jotka
ovat pelottaneet sukupolvia sosialisteja. Mutta ei ole mitään syytä, miksi
ei voisi hypätä ensimmäisen osaston yli ja aloittaa luvusta 4, "Pääoman
yleisestä kaavasta". Kun on lukenut ykkösosan, tärkein luettava on
kolmososan osasto voiton suhdeluvusta.
Alex Callinicosin "The Revolutionary Ideas of Karl Marx" on oleellista
luettavaa Marxin ajatuksista. On lukemattomia muitakin johdantotekstejä.
Yksi parhaista, lyhyt, mutta kallis, on B.Finen "Marx's Capital". Paul
Sweezyn "The Theory of Capitalist Development" on edelleen klassikko yli
neljänkymmenen vuoden jälkeen, mutta on väärässä voiton suhdeluvussa.
I. Rubinin "A History of Economic Thought" on ylivoimaisesti paras johdatus
Marxin edeltäjiin, suuriin porvarillisiin taloustieteilijöihin kaudelta,
jolloin porvaristo vielä oli vallankumouksellinen luokka.
2 Historia ja kapitalismi tänään
Leo Hubermanin "Man's Worldly Goods"2 on kauniisti ja selkeästi kirjoitettu
historia kapitalismista aina 30-luvulle (lukuunottamatta sen huomautuksia
Stalinin Venäjästä). Leninin "Imperialismi kapitalismin korkeimpana
vaiheena" ja Buharinin "Imperialism and the World Economy" ovat klassisia
selvityksiä muutoksista kapitalismissa ensimmäiseen maailmansotaan
tultaessa. Chris Harmanin "Explaining the Crisis", joka ilmaisee toisin
Marxin kriisiteorian, antaa raikkaan selvityksen 30-luvun kriisistä ja
pysyvästä asetaloudesta. Nigel Harrisin "Of Bread and Guns" on laaja
selvitys tämän päivän kapitalismista, voimakas argumenteissaan ja kiistelty
(ks. myös arvosteluni ISJ:ssä 2:19).
Tekstejä edistyneemmille
R. Rosdolskyn "The Making of Marx's Capital" on suurenmoinen teos.
P. Mattick on teoksessaan "Marx and Keynes" väärässä valtion ja asemenojen
roolin suhteen nykykapitalismissa, mutta kirja on silti lukemisen arvoinen.
B. Finen ja L. Harrisin "ReReading Capital" ja J. Weeksin "Capital and
Exploitation" ovat parhaita johdatuksia nykyiseen yliopistokeskusteluun.