Kuinka tullaan sosialistiksi

1. Johdanto

Kuvitellaanpa, että suuri kulkue kulkisi editsemme. Paraatissa olisi koko Britannian väestö ja ohimarssi kestäisi tunnin. Tuossa paraatissa olisi kuitenkin jotain omituista, jotain, mikä kertoisi aika paljon siitä yhteiskunnasta, jossa elämme. Paraatissa olevien ihmisten pituus riippuisi heidän tuloistaan – köyhät olisivat lyhyitä, rikkaat pitkiä. Kuvitellaan, että me katsojat olisimme keskipituisia – siis keskituloisia koko talouden kannalta. Me näkisimme seuraavaa.

Ensin näkisimme ohi marssivan hyvin pieniä tyyppejä, tulitikun pituisia. He olisivat kotirouvia, jotka ovat olleet töissä hyvin lyhyen aikaa ja joilla ei ole minkäänlaista vuosituloa. He olisivat koululaisia, jotka ovat osa-aikatöissä ja vielä kotona asuvia opiskelijoita. Heiltä menisi viisi minuuttia ohimarssiin.

Seuraavien viiden tai kuuden minuutin aikana ohikulkevat olisivat jo selvästi pitempiä, mutta silti menninkäisen kokoisia, pari kolme jalkaa pitkiä. He ovat sosiaaliavun varassa elävää nuorisoa, työttömiä, hyvin monia eläkeläisiä ja pikkukauppiaita, joilla kauppa käy huonosti. Seuraavaksi tulisi laaja kirjo pienipalkkaisia työläisiä: nuoria sairaanhoitajia, alempia virkamiehiä, puhtaanapitolaitoksen työntekijöitä. Kouluttamattomat valkokaulustyöläiset marssisivat kouluttamattomien teollisuustyöläisten edellä. Huomattava osa Britannian mustasta väestöstä kulkisi editsemme nyt.

Veisi viisitoista minuuttia, että marssijoiden pituus olisi selvästi yli neljä jalkaa. Meille se olisi kiusallinen näky. Viisitoista minuuttia on pitkä aika katsella itseään hädin tuskin vyötäröön ulottuvien ihmisten marssia. Eikä helpotusta ole juuri luvassa. Vielä kymmenen minuuttia lisää kulkee editsemme ihmisiä, jotka yltävät meitä solisluuhun asti – ammattitaitoisia työläisiä ja konttoriväkeä, joilla on huomattava ammattikoulutus. Me tiedämme, että paraati kestää tunnin ja odotimme ehkä, että puolen tunnin kuluttua voisimme katsoa jo marssijoita silmiin, mutta katsomme heitä vielä ylhäältä päälakeen ja vielä kaukaisuudessakaan ei näy parannusta. Pituus kasvaa hirvittävän hitaasti. Täydet kolme varttia on jo kulunut, ennen kuin näemme itsemme kokoisten saapuvan.

Mutta viimeisten kymmenen minuutin aikana, kun huipun 10 % saapuvat, paraati muuttuu sensaatiomaiseksi. Aluksi he ovat aika pitkiä, ehkä kuusi jalkaa kuusi tuumaa : rehtoreita, osastopäälliköitä – ihmisiä, jotka eivät ole koskaan ajatelleet kuuluvansa huipun 10 prosenttiin. Sitten tilanne alkaa muuttua todella älyttömäksi.

Jättiläiset ilmestyvät yllemme: ei mitenkään erityisen onnistunut lakimies – 18 jalkaa. Ensimmäiset lääkärit tulevat näkyviin – 24 jalkaa. Ensimmäiset tilintarkastajat, vielä lääkäreitä pitempiä. Vielä on minuutti jäljellä. Nyt näkyy hahmoja, jotka ovat jo paljon taloja korkeampia: yliopistoprofessori 27 jalkaa pitkä, suurten firmojen huippujohtajat 30 jalkaa, Whitehallin valtiosihteeri 40 jalkaa ja vielä pitempiä korkeimman oikeuden tuomareita. Tilintarkastajien huiput ja kirurgit ohittavat meidät 60 jalan tai yli korkeudessa.

Eikä se lopu tähän. Auringon peittävät nyt kerrostalon korkuiset hahmot. Useimmat heistä ovat liikemiehiä, suurten firmojen johtajia ja useiden johtajuuksien haltijoita, jotkut ovat filmitähtiä tai kuninkaallisen perheen jäseniä. Prinssi Philip on 180 jalkaa pitkä. John Paul Gettyn pituutta ei pystytä laskemaan – ainakin kymmenen mailia pitkä, ehkä kaksi kertaa niin pitkä.

Tämä kuvaus on yli 20 vuotta vanha. Se on peräisin taloustieteilijä Jan Penin kirjasta, jonka luin ensimmäisen kerran ollessani koulussa. Jos kulkue marssisi uudestaan tänään, köyhät olisivat vielä pienempiä ja rikkaat vieläkin pitempiä.

Tuollaisen epätasa-arvon ajatteleminen ja sen tietäminen, että vanhempani olisivat lähellä paraatin alkupäätä, olivat ensimmäisiä asioita, jotka saivat minut ajattelemaan sosialismia. Mutta se oli vain yksi pala mosaiikista, osasista, jotka tulivat osin kirjoista ja osin omasta kokemuksestani.

Muistan, kuinka yritin saada kouluviranomaisia hyväksymään kouluneuvoston. En ymmärtänyt, enkä vieläkään ymmärrä, mikseivät ihmiset, jotka saavat koulutusta, ihmiset, joita varten koulun pitäisi olla olemassa, saisi sanoa sanaansa sen toiminnasta. Muistan, kuinka kävelin nuorisotalolle säkkipimeässä, jonka aiheutti sähkön säästäminen vuoden 1974 kaivoslakon aikana. Ja voin vieläkin muistaa pettymyksen lukiessani pian sen jälkeen, että teollisuusministeri Tony Benn oli korvattu oikeistolaisella Eric Varleylla, mihin päättyi se, minkä olin nähnyt työläiskontrollin yrityksenä.

Etsin jotakin, joka veisi vähän pitemmälle, kuin tuo katkelma Jan Penin oppikirjassa. Kokeilin Marxin ja Engelsin Kommunistisen puolueen manifestia. Olen lukenut sen uudestaan monta kertaa sen jälkeen ja saanut siitä aina jotakin uutta irti. Mutta silloin se oli väärä kirja väärään aikaan, kirjoitettu kielellä, johon en saanut otetta. Lopulta luin George Orwellin loistavan kirjan Espanjan 1936 vallankumouksesta, Katalonia, Katalonia! Hänen kuvauksensa vallankumouksellisesta Barcelonasta vakuutti minut siitä, että työläiset voisivat tehdä vallankumouksen:

Olin ensimmäistä kertaa kaupungissa, jossa valta kuului työväenluokalle. Työläiset olivat ottaneet haltuunsa jokaisen suuren tai suurehkon rakennuksen, ja niissä liehui punainen tai anarkistien punamusta lippu; jokaiseen seinään oli maalattu sirppejä ja vasaroita ja vallankumouksellisten puolueiden alkukirjaimia... Jokaisen kauppaliikkeen ja kahvilan seinällä riippui taulu, jossa ilmoitettiin, että se oli otettu yhteisomistukseen; jopa kengänkiillottajatkin oli järjestetty kollektiiveiksi ja heidän laatikkonsa oli maalattu punamustiksi. Tarjoilijat ja kauppa-apulaiset katsoivat asiakasta silmiin ja kohtelivat häntä vertaisenaan... Barcelona oli ulkoiselta vaikutelmaltaan kaupunki, jossa varakkaat luokat olivat lakanneet käytännöllisesti katsoen olemasta... Lähes kaikki käyttivät karkeita työläisvaatteita tai jotakin miliisiunivormun muunnelmaa. Kaikki tämä oli outoa ja koskettavaa. Siinä oli paljon sellaista, mitä en ymmärtänyt, jopa sellaista, mistä en pitänyt, mutta ymmärsin sen heti asiaintilaksi, jonka puolesta kannattaa taistella.

Niin että nyt tiesin, minkä puolesta olin ja mitä vastaan olin. Mutta oli vielä paljon, mitä en vielä tiennyt. Oliko Labour sosialistinen? Jos se ei ollut, minkälaiseen järjestöön sosialistien tulisi liittyä? Entä ammattiliitot, tai naisten vapautus? Minkälaisia väitteitä voisi käyttää rasismia vastaan?

Useimmista työväenluokan ihmisistä tulee sosialisteja tällä tavoin. Hiukan suoraa kokemusta, hiukan yleistä kokemusta lisättynä tiettyyn määrään lukemista politiikasta, luokasta ja sosialistisesta historiasta. Olisipa joku jossain vaiheessa noina vuosina lykännyt käteeni pienen kirjan nopeuttamaan koko prosessia, tekemään asioista selvempiä ja esittämään toiminnalle suuntaa. Tämän kirjan tarkoitus on tehdä se uudelle sosialistien polvelle.

2. Työläiset

2.1 Miksi työväenluokka?

Ihmisistä tulee sosialisteja, koska he haluavat lopettaa köyhyyden, epäoikeudenmukaisuuden, riiston ja sorron. Mutta miten se saadaan tehdyksi?

Rikkailla tuntuu olevan loputtomasti voimavaroja suojella valtaansa. Hansonin ja Nissanin, BP:n ja Shellin, MacAlpinen ja McDonald’sin johtokunnan huoneissa he päättävät mitä ja milloin, kuinka paljon ja millaista tuotetaan. He päättävät, kuinka moni työläinen tekee työtä, kuinka paljon heille maksetaan, kuinka pitkä ja raskas heidän työpäivänsä on. Ja lopulta he päättävät, kuinka paljon meidän on maksettava tavaroista, joita he tuottavat.

Mutta rikkaat omistavat paljon enemmän kuin tehtaita, toimistoja, pankkeja ja kuljetusyrityksiä. He omistavat myös suuret aatetehtaat – sanomalehti- ja televisioyritykset, jotka tuovat esille niitä ja maksavat niille kommentaattoreille, jotka imartelevat varakkaiden ennakkoluuloja.

Tämänkin takana rikkaiden sukulaiset ja tutut, koulukaverit ja klubituttavuudet, valvovat niitä osia järjestelmästä, jossa ei ole yksityistä omistusta. Niinpä virkamieskunnan johto, BBC:n johtajat, korkeimman oikeuden tuomarit, poliisipäälliköt ja johtavat upseerit jakavat yksityisrikkaiden arvot ja edut. Britanniassa tuokin pieni ero on enenevässä määrin häipynyt viime aikoina. Yksityinen liike-elämä on yhä enemmän mukana kaikilla aloilla koulutoimintaa harjoittavista komiteoista Royal Shakespeare Companyn sponsorointiin.

Tämän vuoksi rikkaat ovat enemmän kuin vain ryhmä ihmisiä, joilla on paljon rahaa. Ja mikä vielä tärkeämpää, he omistavat myös keinot, joilla vaurautta tuotetaan, mikä vuorostaan antaa heille taloudellisen ja poliittisen vallan. Se antaa rikkaille myös yhteisen edun, joka poikkeaa yhteiskunnan muiden ryhmien eduista. Yhdessä omistajuus ja valta, sekä yhteiset arvot ja vauraus, jotka tekevät sen mahdolliseksi, merkitsevät, että rikkaat muodostavat hallitsevan luokan.

Mutta huolimatta hallitsevan luokan kaikesta vallasta, yhteiskunnassa on yksi ryhmä, jonka voima on potentiaalisesti yhtä suuri – työväenluokka. Se käsittää valtavan enemmistön ihmisiä, jotka eivät tule toimeen, elleivät myy työvoimaansa palkasta. Ilman työläisten työtä, ruumiillista ja henkistä, mikään ei liiku. Voimalan turbiini seisoo hiljaa, liukuhihna pysähtyy, tietokoneen näyttö pimenee, marketin hyllyt pysyvät tyhjinä ja pankkisiirrot romahtavat. Se on hallitsevan luokan suuri heikkous. He voivat omistaa suuret tehtaat, toimistot, kaupat ja pankit – mutta ilman meitä ne ovat vain tyhjiä rumiluksia. Ilman meitä nuo suuret rikkaiden rahantekokoneet seisovat toimettomina.

Jotkut sanovat, että työväenluokka kutistuu. Mutta he katsovat vain ruumiillisen työn tekijöiden pienenevää lukua Britannian perinteisessä teollisuudessa, kuten kaivosteollisuudessa ja laivanrakennuksessa, tai suuriin työpaikkojen vähenemisiin tehdasteollisuudessa. He unohtavat, että ruumiillisen työn tekijät ovat silti vielä miltei 50 % Britannian työvoimasta, eivätkä he koskaan näe sitä suurta joukkoa työväenluokkaa toimistoissa ja valtavissa, tehtaan kaltaisissa myymälöissä, joka kärsii samoista työajoista, tylsistymisestä ja palkasta kuin liukuhihnatyöntekijät.

Hallitseva luokka haluaisi tietysti “työtä säästävien” koneiden tekevän työmme. Mutta he eivät koskaan tule toimeen ilman meitä, koska jokainen tekninen edistysaskel – höyrykoneesta mikrolastuun – on työläisten valmistettava. Niinpä tänään työväenluokka on paljon suurempi kuin se oli 100 vuotta sitten, niin tässä maassa kuin maailmanlaajuisestikin.

Paitsi että työväenluokka on vielä keskuudessamme, se myös taisteleekin vielä. Itse asiassa koko vuosisataamme luonnehtivat suuret työläisten vallankumoukselliset purkaukset: 1905 vallankumous Venäjällä, vuoden 1917 kaksi suurta vallankumousta Venäjällä, Saksan vallankumous 1918, Britannian yleislakko 1926, Espanjan vallankumous 1936, Unkarin vallankumous 1956, Tshekkoslovakian kapina ja Ranskan yleislakko 1968, Portugalin vallankumous 1974, Solidaarisuuden nousu Puolassa 1981, mainitaksemme joitakin kuuluisimmista. Vielä 1989 Itä-Euroopan vallankumoukset, erityisesti Romaniassa ja Tshekkoslovakiassa, olisivat olleet mahdottomia ilman työlästen taisteluita, vaikka työläiset niistä vähän ovatkin saaneet.

Britanniassa konservatiivisen hallituksen vuodet ovat olleet vaikeita työläisliikkeelle, mutta ei pidä paikkaansa, että työläiset olisivat luopuneet taistelusta. Suuri kaivoslakko 1984–85 oli pisin joukkolakko Euroopan historiassa. Myös kirjapainotyöntekijät, merimiehet, sairaaloiden työntekijät, terästyöläiset ja ahtaajat ovat käyneet kovia taisteluita. Ja kun katsoo taaksepäin Britannian kolmen viime pääministerin kohtaloa neljästä, näkee, miksi Britannian hallitseva luokka on taistellut niin lujasti murtaakseen työväenliikkeen voiman. Konservatiivi Edward Heathin ammattiyhdistysvastaiset lait hävisivät yleislakon uhan alla 1972 ja Heathin hallitus kaatui vuoden 1974 kaivoslakon alla. Labourin James Callaghan kävi palomiesten ja sitten kuntatyöläisten ja muiden julkisen sektorin työläisten kimppuun vuoden 1979 tyytymättömyyden talvena. Hänen ei onnistunut pitää palkkoja alhaalla ja hän hävisi seuraavat vaalit. Jopa Margaret Thatcher, Rautarouva itse, joutui lähtemään enimmäkseen työväenluokkaisen kiinteistöveron vastaisen liikkeen pakottamana.

Tulevaisuudessa tulee olemaan paljon enemmän taisteluita, koska kapitalismi on järjestelmä, joka ajaa työläiset pitämään puoliaan tappelemalla. Seuraavalla tavalla se tapahtuu. Selvitäkseen jokaisen pomon on vältettävä joutumasta kilpailijoidensa lyömäksi. Niin jokainen kapitalisti yrittää saada työläisensä tekemään pitempään ja kovemmin työtä vähemmällä, kuin mihin kilpailija pystyy. Kilpailu saa jokaisen erillisen kapitalistin käymään työpaikkojen, palkkojen ja työläisten olosuhteiden kimppuun. Koska tuo malli toistuu joka firmassa, se tuottaa taistelun koko kapitalistien luokan ja työläisten luokan välillä.

Väistämättä työläiset vastustavat, koska koko heidän toimeentulonsa on uhattuna. He muodostavat liittoja, protestoivat ja menevät lakkoon, kuten he ovat tehneet kapitalismin alkupäivistä alkaen. Joskus tuollaiset kapinat ovat pieniä ja paikallisia, joskus ne saavat yleislakon tai vallankumouksen mittakaavan. Joten aivan kuten hallitseva luokka yrittää päivästä toiseen heikentää työläisten liikettä, sosialistit yrittävät puolustaa ja vahvistaa sitä.

Millään muulla ryhmällä yhteiskunnassa, millään muulla luokalla ei ole samaa voimaa lyödä hallitseva luokka, tai samaa etua nähdä hallitseva luokka lyötynä. Mikään muu ryhmä ei voi pysäyttää vaurauden valumista hallitsevalle luokalle ja halvaannuttaa hallituselimiä yksinkertaisesta lakkaamalla työskentelemästä. Millään muulla ryhmällä ei ole samaa järjestäytymistasoa tai samaa järjestelmän vastaisen taistelun historiaa.

2.2 Miten aatteet muuttuvat?

Työläisillä on voima tehdä vallankumous – mutta käyttävätkö he sitä? Vallankumousta ei varmasti voi tapahtua, elleivät suuret työläisten joukot ole vakuuttuneita sen tarpeesta. Vallankumouksen menestys riippuu siitä, onko se “valtavan enemmistön liike valtavan enemmistön eduissa”, kuten Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Kommunistisen puolueen manifestissa. Silti suurin osa työläisistä, suurimman osan ajasta, ovat kaukana vallankumouksellisesta. Vallankumouksellisista aatteista keskusteleminen heidän kanssaan, tai heidän saamisensa lukemaan vallankumouksellista sanomalehteä, kuten Socialist Worker, vaikka se vakuuttaakin tärkeän vähemmistön, ei vakuuta enemmistöä.

Onneksi työläisten elämänkokemus politisoi heidän usein, ennen kuin he tapaavat vallankumouksellisen sosialistin.

Ajattele, mitä tapahtuu vähintään, kun työläiset menevät lakkoon. Heidän mielet turruttava päivittäinen rutiininsa murtuu. Enää ei olla työnjohtajan peukalon alla, enää ei sanota, mitä sinun pitää tehdä, milloin ja kuinka nopeasti, lakkolaiset alkavat ottaa oman elämänsä omiin käsiinsä. Sen sijaan, että he olisivat eristettyjä toinen toisistaan ja tuntisivat olevansa pieni osa suurta konetta, työläiset alkavat nähdä, että he kollektiivisesti ovat hyvin voimakkaita. Heidän itseluottamuksensa alkaa nousta.

Ehkä lakkolaiset aluksi uskovat, että kun pomo kuulee heidän asiansa, heti, kun johtaja kuuntelee järkeä, ammattiliitto voi saavuttaa joitain tai kaikki tavoitteistaan. Lakkolaiset saattavat uskoa, että lehdistö uutisoi totuudenmukaisesti lakosta ja että jos poliisi tai oikeuslaitos tulee asiaan mukaan, ne toimivat puolueettomasti. Lakkolaisten sukupolvien suorat kokemukset ovat opettaneet heille muuta: palkkojen alennukset ja irtisanomiset eivät tapahdu, koska pomot eivät tietäisi tai koska he tekevät virheellisiä päätöksiä – pomot tekevät sen saadakseen voittoa ja välttääkseen kilpailijoittaan pakottamasta heitä konkurssiin. Niinpä heitä tuskin liikuttaa, oli liiton juttu sitten kuinka vetoava. Lehdistö ei ole riippumatonta – sen omistaa suuri liikemaailma, ja 99 kertaa sadasta, he ottavat liikemaailman puolella. Oikeuslaitos ja poliisi ovat puolueellisia työkiistoissa.

On selvää, että mitä suurempi kiista, sitä syvemmin siihen osallistuneiden ajatukset muuttuvat. Ylityökielto pienessä paikallisessa työpaikassa ei saa samaa vaikutusta kuin suuri kaivoslakko 1984–85. Hävitty lakko ei radikalisoi samalla tavoin, kuin lakko, joka päättyy voittoon. Ja vaikka lakkotoimet usein muuttavatkin työläisten ajatuksen nopeammin ja täydellisemmin kuin mikään muu, se ei varmasti ole ainoa tie, jolla poliittinen tietoisuus muuttuu. Osallistuminen vuokraboikottiin, opiskelijavaltaukseen, tai joukkoliikkeeseen, kuten kiinteistöveron vastainen liike tai fasistien vastainen liike, voi usein saada samanlaisen vaikutuksen.

Mitä enemmän työläiset ottavat osaa tuollaisiin kampanjoihin, sitä todennäköisemmin he alkavat nähdä koko järjestelmän toisin silmin. Mutta tuollaisen tietoisuuden muutoksen alkeet saattavat usein olla jo olemassa paljon ennen kuin työläiset alkavat liikehtiä. Olla kurinalainen työssä, vaikkei lakkoa tulisikaan; joutua yhtäkkiä maksamaan enemmän veroa tai vuokraa tai päivähoitomaksua, vaikkei kampanjaa tulisikaan; nähdä vakavia oikeuden väärinkäytöksiä paljastettavan, vaikkei olisikaan henkilökohtaisesti mukana, kaikki sellainen voi aloittaa politisoitumisprosessin. Tällä tavoin elämä itse voi alkaa muovaamaan työläisen ajatuksia. Työssä, kotona, laajemmassa yhteiskunnassa järjestelmän luokkaluonne pakottaa tiensä sellaisten ihmisten mieliin, jotka muuten ehkä eivät ajattelisi itseään poliittisina lainkaan.

“Työläisistä tulee poliittisia, kun he joutuvat taistelemaan hallitusta vastaan leivänmurusta”, sanoi venäläinen vallankumouksellinen Vladimir Lenin. Hän ei tarkoittanut, että työläisten pitäisi kirjaimellisesti nähdä nälkää, ennen kuin he alkavat ajatella vallankumousta. Hän tarkoitti, että kun perustarpeet – työ, kunnon palkka, paikka asua, terveys ja koulutusjärjestelmä – evätään työläisiltä, kun heidän on taisteltava puolustaakseen näitä asioita ei vain yhdessä tehtaassa tai tietyssä kaupungissa, vaan maan joka työpaikassa ja kaupungissa, niin silloin poliittinen tietoisuus alkaa juurtua. Tuo tietoisuus kasvaa nopeimmin, kun työläisillä ei ainoastaan ole halua estää kaikkien kurjien asioiden tapahtumista elämässään, vaan kun he myös ryhtyvät toimintaan toteuttaakseen tuon halun.

Silloin he alkavat nähdä, mikä on vikana yhteiskunnassa, kuinka hallitsevan luokan kaikki voimat – lehdistö, poliisi, hallitus – toimivat heitä vastaan. Ja kun työläisten järjestöllinen voima kasvaa, heistä tulee itsevarmempia ja he pystyvät paremmin kuvittelemaan sosialismin mahdollisuuden. Kyky ajatella rohkeampia ajatuksia kasvaa jokaisesta solidaarisuustapahtumasta, jokaisesta voitetusta lakosta, jokaisesta onnistuneesta kampanjasta, jokaisesta nöyryytetystä natsista. Silloin on sosialismin puolesta esitetyille kannoille polku avoin miljoonien, ei enää vain tuhansien luo, ja polun on avannut työläisten oma suora kokemus luokkayhteiskunnasta ja todellisuudesta taistelussa sitä vastaan.

3. Liitot

3.1 Miksi sosialistit ovat ammattiliittojen kannalla

Työväenluokalla ei ole omaa poliisiaan, eikä se käske valtakunnallisten sanomalehtien pääkirjoittajien kynää tai korkeiden tuomareiden tai johtavien virkamiesten korvaa. Mutta sillä on kaksi voimaa: sen lukumäärä ja sen taloudellinen valta, valta pysäyttää tuotanto.

Nuo voimat voidaan käyttää vain, jos työläiset liittyvät yhteen – ja yhtenäisyys vaatii organisaatiota. Tuon yhtenäisyyden ja organisaation ennakkoehdot tulevat osittain siitä, miten kapitalismi itse toimii.

Meidän yhteiskunnassamme työläiset tuodaan yhteen valtaviin kaupunkeihin ja laitetaan töihin suuriin työpaikkoihin. He työskentelevät ja asuvat rinta rinnan ja kokevat laajasti samanlaiset elinolot. Aina ei ole ollut näin. Talonpojat, jotka tekivät työt keskiajan yhteiskunnassa, olivat hajallaan ympäri maaseutua. Usein oli suuria eroja rikkaiden ja köyhien talonpoikien varallisuuden välillä. Kun he protestoivat, he saattoivat lyhyeksi aikaa liittyä yhteen mellakassa, mutteivät koskaan pystyneet rakentamaan vakaita järjestöjä.

Työläiset, juuri koska kapitalismi kokoaa heidät suurin joukoin samanlaisiin oloihin, ovat aina puolustaneet itseään kollektiivisesti luomalla kollektiivisia järjestöjä – ammattiliittoja. Itse asiassa ensimmäisiä työläisten luomia liittoja Britanniassa 200 vuotta sitten kutsuttiin “kombinaatioiksi” ja ensimmäiset liitot kieltäviä lakeja hiukan sen jälkeen nimellä Combination Acts.

Ammattiliittojärjestö oli silloin ja on nyt suuri askel eteenpäin. Nähdäkseen, mikä ero liitolla on, tarvitsee vain verrata palkannousua Britanniassa, missä 40 % työläisistä kuuluu liittoihin, palkanlaskuun USA:ssa, jossa vain 15 % kuuluu liittoihin. USA:ssa palkat ovat laskeneet 17 prosenttia samaan aikaan, kun Britanniassa palkat ovat hiukan nousseet.

Jokainen, joka on työskennellyt järjestäytymättömässä työpaikassa, tietää, kuinka itsevarmoja pomot ovat: kuinka he muuttavat työaikoja ja palkkoja kuinka tahtovat, ja syyllistävät jokaisen, joka vastustaa, kuinka he heikentävät terveys- ja turvallisuusoloja ja irtisanovat ihmisiä ilman irtisanomisaikaa. Ammattiliittoon kuuluminen saa päinvastoin työläiset tuntemaan itsensä itsevarmemmiksi. He voivat pakottaa työnantajat neuvottelemaan heidän kanssaan kollektiivisesti, ei erottelemaan heitä yksitellen. He voivat valita luottamusmiehiä ja virkailijoita, jotka voivat neuvotella johdon kanssa. Heillä on järjestö, jolla on varoja ja yhteyksiä muihin työläisiin, joten jos he joutuvat toimiin, heillä on mahdollisuus saada taloudellista ja käytännön apua. Liitossa työläiset oppivat, kuinka organisoitua, miten väitellä, miten saavuttaa demokraattinen päätös ja katsoa, että se toteutetaan. Liittoon kuuluminen auttaa työläisiä näkemään itsensä luokkana, näkemään, että heillä on enemmän yhteistä toisten työläisten kanssa, kuin pomojen tai hallituksen kanssa.

Kaikki tuo voi tapahtua ennen kuin liitto ryhtyy mihinkään toimenpiteisiin. Mutta kun liitto ryhtyy toimeen, kaikista näistä vahvuuksista tulee vieläkin tärkeämpiä.

Lakossa työläiset näkevät, että liiton organisaatio on oleellinen tehokkaan, yhdistyneen toiminnan vuoksi; että lakkovartiot ovat tehottomia ilman organisaatiota; että liiton jäsenet eivät kovin todennäköisesti riko lakkoa; että liiton jäsenet todennäköisemmin rahoittavat lakkorahastoa ja todennäköisemmin ryhtyvät solidaarisuustoimiin. Ja koska taistelun liittojen rakentamiseksi ja puolustamiseksi kuluessa työläiset näkevät, että lehdistö, poliisi, oikeuslaitos ja loput järjestelmästä miltei aina ovat työnantajan puolella, liiton jäsenet ovat todennäköisemmin sosialisteja.

Mutta tehokkaan liiton on katettava kaikki työläiset, olivat he sosialisteja tai eivät. Liitto on työväenluokan perustava puolustusjärjestö. Sen ensisijainen tehtävä on varmistaa se, mitä kaikki työläiset tarvitsevat – työ, hyvä palkka, turvalliset olosuhteet ja säädyllinen työaika. Tämä kaiken sisältävä yhtenäisyys, joka on organisoitu kaikille työläisille yhteisten, kaikkein perustavimpien asioiden ympärille, on liiton salainen voima. “Yhtenäisyys on voimaa”, kuten vanha iskulause sanoo.

Mutta liittojen voima voi olla myös heikkous, erityisesti, kun kysymyksessä on mikään muu kuin palkkojen ja olosuhteiden puolustaminen. Liitot taistelevat parempien olosuhteiden puolesta kapitalismissa, eivät kapitalismin lopettamiseksi. Liitot taistelevat pomoja vastaan, jotta nämä antaisivat työläisille paremmat palkat ja olosuhteet, eivät päästäkseen eroon pomoista lopullisesti. Liitot hakevat isompaa palaa kakusta, eivät koko leipomoa.

Joissakin taisteluissa tuo heikkous ei ole ratkaiseva. Palkkakiistan tai vastaavan voittamiseksi ei ole merkitystä, uskotko pomojen olevan ikuisesti paikallaan vai uskotko työläisten voivan johtaa yhteiskuntaa ilman pomoja. Mutta muissa taisteluissa, erityisesti hyvin suurissa, kuten vuoden 1926 yleislakossa tai suuressa kaivoslakossa, ammattiliitto-organisaatio ei riitä. Miksei?

Nämä kiistat alkoivat ammattiliittokysymyksistä – palkoista ja työstä – mutta merkit voitosta tai tappiosta merkitsivät molemmilla osapuolilla paljon muuta. Jos kaivostyöläiset olisivat lyöneet Thatcherin, olisi koko voimatasapaino heilahtanut työväenluokan hyväksi. Jos yleislakko olisi ollut voitokas, olisi hallitus romahtanut ja Britannia olisi kohdannut vallankumouksellisen kriisin alun.

Kun panokset ovat korkeat, pomot ja hallitus tajuavat, etteivät he enää ole tekemisissä vain taloudellisten vaatimusten tai ammattiliittokysymysten kanssa. He tajuavat, että yhteiskunnan koko rakenne voi pyyhkiytyä pois. Sellaisina aikoina, jos työväenluokka ei mene yksinkertaisen ammattiliittotoiminnan yli ja kehitä poliittista strategiaa, joka vastaisi kysymykseen, “kenen olisi johdettava yhteiskuntaa, työläisten vai kapitalistien?”, heillä on siitä vakava haitta.

Jos työläiset häviävät sellaisia taisteluita, jos he eivät mene yli ammattiliittokysymyksen poliittiseen kysymykseen siitä, kuka johtaa yhteiskuntaa, hallitseva luokka voi tasapainottaa asemansa. Sitten se käynnistää hirvittävän koston, kuten se teki yleislakon ja kaivoslakon jälkeen. Siksi todella suurissa taisteluissa työläiset paitsi pitäytyvät liitossaan, katsovat myös sosialistisiin puolueisiin taistellakseen poliittisella ja taloudellisella tasolla nostaen esiin kysymyksen, “kuka johtaa yhteiskuntaa?” Kun hallitseva luokka tajuaa, että koko sen olemassaolo on vaakalaudalla ja taistelee sen mukaisesti, taistelun tulos riippuu vallankumouksellista järjestöä rakentavista työläisistä, joka voi kohdata pomot tällä tavalla.

Politiikka on tärkeätä pienissäkin kiistoissa. Ei ehkä ole ratkaisevaa koko työväenluokalle, hävitäänkö lakko vai voitetaanko, mutta se on elintärkeätä lakkoilijoille ja se voi olla tärkeätä työväenliikkeelle paikallisesti. Joskus tuollaiset kamppailut, kuten 1993 Timexin lakko Dundeessa, voi saada valtakunnallista merkitystä. Tällaisissa kiistoissa labour-kansanedustajat ja ay-toimitsijat väittävät, että “PR-kampanja”, kaupunginvaltuutettujen ja kansanedustajien lobbaaminen ja ay-toimitsijoihin luottaminen on avain voittoon – aivan kuten suurissa kamppailuissa he kehottavat työläisiä noudattamaan lakia, luottamaan keskusliittoon ja olemaan harrastamatta “politiikkaa”.

Vallankumoukselliset sosialistit ovat toisella kannalla. He korostavat perustason aktiivisuutta, sitä, että on tärkeätä, että työläiset valitsevat omat lakkokomiteansa johtamaan taistelua, lakkovartioita ja toisten työläisten solidaarisuustoimia, vaikka se merkitsisikin liittojen vastaisten lakien rikkomista – aivan kuten suuremmissa taisteluissa he kehottavat työläisiä olemaan luottamatta vakiintuneisiin johtajiin, rakentamaan työläisten neuvostoja ja uskaltamaan johtaa yhteiskuntaa itse.

Vallankumouksessa tai paikalliskiistassa me kuulemme toisaalta byrokraattien vanhan huudon “pysykää lain puitteissa ja antakaa meidän hoitaa asia”, toisaalta vallankumouksellisten tunnuslauseen “työläisten oma toiminta on avain voittoon.”

3.2 Miksi ammattiliittojohtajat pettävät

Miksi ihmeessä keskusammattiliiton johtaja John Monks sanoisi, että “liittojen tehtävä on välttää lakkoja, etenkin pitkäaikaisia”? Miten Norman Willis, keskusliiton johtaja lokakuussa 1992, kun oli suunnitelmat sulkea suurin osa kaivoksista, saattoi kertoa miljoonille liittojen jäsenille, jotka olivat valmiita ryhtymään toimintaan päästäkseen eroon hallituksesta, että tarvitaan “jäähdyttelyaika”? Miksi kaikkien johtavien liittojen johtajat seisovat sivussa ja katsovat, kuinka kaivostyöläiset häviävät suuren lakkonsa 1984–85, kun pienikin solidaarisuustoiminta olisi tehnyt lopun Thatcherin hallituksesta?

Yksi syy siihen, että ammattiliittojohtajat ovat tuollaisia, on liittojen luonteessa itsessään. Vahva liitto on määritelmän mukaan suhteellisen vakaa, hyvin organisoitu instituutio. Sillä on väistämättä rakenteita ja rutiineja, jotka on rakennettu pitkän ajan kuluessa. Suurimman osan aikaa suurin osa sen jäsenistä on vain poikkeustapauksissa osallisena missään lakoissa tai vastaavissa. Se aiheuttaa väistämättä hitautta kaikilla tasoilla. Mutta liittojohtajat ruumiillistavat tuon konservatiivisuuden täydellisemmin kuin perustaso.

Tavallinen liiton jäsen ryhtyy lakkoon joskus. Täysipäiväinen ay-toimitsija ei ryhdy toimintaan koskaan. Tavallisen työläisen palkat tai työ riippuvat siitä, toimiiko liitto, ja toiminta uhkaa usein liiton rahastoja. Virkailijat, koska he ovat liiton palkkaamia, pelkäävät aina, että jokin rikkoo liiton normaalia byrokraattista toimintaa, etenkin jos siihen liittyy jokin lainopillinen tai taloudellinen riski.

Kaikki ay-toimitsijan elämässä vakuuttaa heille, että he ovat erilaisia, ylempiä, suhteessa tavalliseen työläiseen. He eivät enää työskentele samoja työaikoja ja vuoroja, eivät enää ole riippuvaisia pomoista saadakseen työtä ja nauttivat palkoista ja eduista, jotka ovat paljon parempia kuin mitä liiton jäsenillä on. Tässä erilaisessa elämän asemassa ay-toimitsijat kehittävät karkaistun ajatustavan, jota mikään taistelu, oli se sitten miten voimakas, ei voi koskaan täysin pyyhkiä pois. He uskovat, että asteittainen muutos, kompromissi ja neuvottelut ovat ainoa keino saavuttaa mitään. Labour on siksi heidän luonnollinen poliittinen kotinsa.

Tietysti monet työläiset kannattavat hekin Labouria, ja usein jakavat joitakin ay-toimitsijoiden aatteista. Mutta lakot ja muut taistelut koskettavat tavallista liiton jäsentä paljon kärkevämmin, kuin ay-toimitsijaa. Työläisen elämän perustarpeet riippuvat tuollaisten taisteluiden tuloksesta. Ay-virkailijoiden elämä jatkuu samalla tavoin riippumatta, voitettiinko taistelu vai ei – UNISON:n virkailijalla on edelleen työpaikkansa ja palkankorotuksensa, tapahtui työläisille sairaaloissa sitten mitä tahansa.

Tärkeintä silti tässä kaikessa on se seikka, että ay-toimitsijan elämän koko toiminta on neuvotella pomojen kanssa työläisten puolesta. Jos työläiset alkavat ottaa yhteyttä pomoihin itse, jos he päättävät, että he voisivat parhaiten saavuttaa haluamansa ei hiljaa maksamalla jäsenmaksuja ja jättämällä puhumisen ay-toimitsijalle, vaan ryhtymällä lakkoon, koko ay-toimitsijan elämän merkitys joutuu kyseenalaiseksi. Itse asiassa, mitä suurempi taistelu, sitä dramaattisempi jako ammattiliittojohtajien ja perustason välillä. Sillä tavalliselle työläiselle yleislakko tai vallankumous nostaa näköalan paremmasta elämästä, ay-toimitsijalle se edustaa uhkaa heidän etuoikeutetulle elämälleen. Näistä syistä perusjako liitoissa on perustason ja kokopäivätoimisten ay-toimitsijoiden välillä.

Liittojen johtajat siis eroavat perustasosta, mutta se ei merkitse, että he olisivat samaa kuin pomot. Liittojohtajat eivät omista tehtaita, erota työläisiä tai leikkaa palkkoja. He saattavat olla haluttomia aloittamaan lakkoja, mutta joskus he aloittavat. Kukaan työnantaja ei ole koskaan aloittanut lakkoa. Monet ammattiliittojohtajat saattavat olla Labourin oikeistosiipeä, mutta he eivät ole konservatiiveja. Se, että ay-johtajien elinkeino riippuu mitä suurimmassa määrin ammattiliitosta, ei työnantajasta, on kaksiteräinen miekka. Se tarkoittaa, että he ovat pois jokapäiväisestä taistelun paineesta, mutta myös, että he tarvitsevat liittoa pärjätäkseen.

Ay-toimitsijat eivät ole luokka, eivät omistajien, kuten pomot, tai työläisten, kuten perustaso. Ay-toimitsijat ovat välikerrosta. He pettävät usein pomojen taholta tulevat paineen seurauksena. Mutta perustaso voi usein työntää heidät toimintaan, jos paine on tarpeeksi suuri.

Eivät kaikki ay-toimitsijat tietenkään ole samanlaisia. Liiton johtaja on usein kauempana perustason paineesta kuin paikallinen toimitsija. Vasemmistolainen ay-johtaja on ilmeisestikin parempi kuin joku puolivillainen oikeistolainen – vaikka vain sen takia, että perustasolla on enemmän tilaa toimia vasemmistolaisen aikana. Mutta paikallinen vasemmistolainenkin liikkuu vain, jos häntä työnnetään alhaalta, muuten paine pomojen taholta ja ay-hierarkiasta voittaa.

3.3 Mitä on perustason organisaatio?

Missä perustason ay-ihmiset löytävät itsensä kasvokkain itsepäisesti linnoittautuneen täyspäiväisten ay-toimitsijoiden kerrostuman kanssa he usein reagoivat luomalla omia järjestöjään, joissa he voivat täydellisemmin ja välittömämmin edustaa etujaan. Ne ovat suoraan valittuja elimiä, jotka perustuvat työpaikkaan. Valtuutetut voidaan kutsua välittömästi takaisin ja he voivat silti työskennellä samassa tehtävässä kuin ne, jotka heidät valitsivat, toisin kuin ay-toimitsijat. Lähimmät paralleelit ay-liikkeessä tänään ovat luottamusmieskomiteat joillakin työpaikoilla. Maantieteellinen ay-osasto ja paikalliset ammattineuvostot ovat molemmat enemmän erillään työläisten joukosta, vähemmän kykeneviä organisoimaan heitä toimintaan ja vähemmän herkkiä heidän tarpeilleen.

Tämän päivän luottamusmieskomiteat ovat kaukainen kaiku joukkomittaisista perustason liikkeistä, joita on ollut menneisyydessä – luottamusmiesten ja työläisten komiteoiden liike ensimmäisessä maailmansodassa tai Minority Movement, jonka kommunistinen puolue perusti 20-luvulla. Itse asiassa nykyinen luottamusmiesorganisaatio on vieläkin paljon heikompi, kuin se oli 70-luvun alussa, kun SWP ja sen edeltäjä, International Socialists, käynnistivät perustason ryhmiä. Nuo ryhmät vuorostaan eivät olleet yhtä vahvoja, kuin aikaisemmat liikkeet, joiden mukaan ne oli muodostettu. Nuo organisaatiot tarvitsivat varsin korkean taistelun tason kukoistaakseen. Matala taistelun taso ei radikalisoi riittävästi perustason osaa eikä luo paikallisten aktiivien verkostoa, joka voisi rakentaa organisaation saadakseen aikaan vaihtoehtoisen johdon toimitsijoille.

Tämä ei tarkoita, ettei tällä hetkellä olisi antagonismia perustason aktiivien ja toimitsijoiden välillä. Sellainen on, ja se tulee erityisen selkeästi esille lakkojen yhteydessä. Se ei myöskään tarkoita, ettei olisi olemassa sellaista, kuin perustason strategia: jokaisessa taistelussa tuollainen strategia tarkoittaa työläisten oman aktiivisuuden rohkaisemista – aktiiviseen lakkovartiointiin, toisten työläisten lähestymiseen solidaarisuustarkoituksessa, lakkokomitean valitseminen ja toimitsijoihin, kansanedustajiin tai viestimiin luottamisen passiivisuutta vastaan käyminen.

Mutta se tarkoittaa kyllä, että kansallinen perustason organisaatio, joka pystyisi kutsumaan toimintaan itsenäisesti toimitsijoista riippumatta, ei pysy ilman laajaa työtaistelua.

Kun sellaisia taisteluita ilmenee, se elinvoima ja luottamus, joka virtaa perustason järjestöihin, jotka usein juontuvat lakkokomiteoista, on erehtymätön. Tuhannet aktiivit alkavat saada uskoa, että he voivat kutsua toimintaan, jos toimitsijat myyvät heidät halvalla. Kuten kuuluisa Clyden työläisten komitean julistus 1915 kuului:

Me tuemme toimitsijoita niin kauan, kuin he oikealla tavalla edustavat työläisiä, mutta me toimimme riippumattomina heti, kun he edustavat meitä väärin. Koska me koostumme jokaisen osaston edustajista eikä meitä estä liika lain hallinta, me edustamme työläisten todellisia tuntemuksia. Me voimme toimia välittömästi asiasta ja perustason ihmisten toiveista riippuen.

Tämä lausunto on täynnä niiden aktiivien luottamusta, jotka jo olivat johtaneet joukkolakkoja mitä vaikeimmissa sota-ajan oloissa työnantajia, valtiota ja ammattiyhdistysjohtajia vastaan. He olivat niin menestyksellisiä, että he rakensivat perustason liikkeen yli tavallisten ammatti- ja liittorajojen, jotka kulkevat pitkin poikin työväenluokkaa. Siten he olivat puolivälissä perinteistä ay-toimintaa, joka kamppailee taloudellisista seikoista tietyn pomon tai ryhmän pomoja kanssa, ja organisaatiota, kuten työläisneuvosto, joka yhdistää koko työväenluokan ja haastaa hallitsevan luokan poliittisen ja taloudellisen vallan kokonaisuutena.

Samalla tavoin perustason lehdet, joita kommunistinen puolue tuotti 20?luvulla, myivät kymmenin tuhansin työläisille, jotka olivat irtautuneet tai osittain irtautuneet ammattiliittojohtajista, mutta eivät olleet vielä poliittisesti täysin samaa mieltä vallankumouksellisten sosialistien kanssa. Perustason liikkeet saattoivat edistää taistelua tavalla, jota vallankumouksellinen puolue yksin ei voimiltaan voinut tehdä. Tuollaisten taisteluiden tiimellyksessä perustason liikkeet olivat keskustelufoorumi vallankumouksellisten ja ei?vallankumouksellisten välillä ja areena, jolla ei?vallankumoukselliset saattoivat käytännössä nähdä vallankumouksellisen järjestön merkityksen.

Perustason organisaatio on siksi keino kaikille aktiiveille, vallankumouksellisille ja ei?vallankumouksellisille, nostaa painoarvoaan liitossa ja taistelussa yrittämällä edistää mahdollisimman paljon liiton jäsenten joukon omaa aktiivisuutta ja organisaatiota.

Tämä tavoite erottaa perustason organisaation kahdesta muusta strategiasta, joita liittojen aktivistit ovat joskus yrittäneet taistelussa toimitsijoita vastaan. Joskus aktivisteista tulee niin turhautuneita toimitsijoihin ja niin epätoivoisia suhteessa tavallisten työläisten haluun taistella, että he irrottautuvat ja muodostavat omia liittojaan. Tuollaiset “punaiset liitot” ovat miltei aina epäonnistuneita, koska ne erottavat militantit itse perustasosta, johon he haluavat vaikuttaa. Mikään ei miellytä oikeistolaista ay-johtajaa enempää, kuin nähdä parhaiden militanttien menettävän kärsivällisyytensä ja leikkaavan itsensä irti kanssatyöläisistään. Se oli Eric Hammondin reaktio, sähkötyöntekijöiden liiton hyvin oikeistolaisen johtajan reaktio. Hän järjesti lakkorikkureita töihin Ruper Murdochin perustaessa Wappingin painotalon 1986, kun jotkut militanteista liitossa lähtivät perustamaan omaa liittoaan 80-luvun lopulla. Mikä pahinta, uusi liitto on pysynyt merkityksettömänä voimana.

Toinen väärä reaktio militanteilta on ajatella, että jos he vain tulevat valituiksi ay-johtajiksi, niistä tulisi paljon radikaalimpia. Tuo elektoralistinen strategia on ollut Laajan vasemmiston organisointiperiaate useiden vuosien ajan. Avain heikkous Laajan vasemmiston strategiassa on, että se nojaa liittokoneistoon, ei liiton jäseniin. Se on strategia, joka pyrkii saamaan liittobyrokratian valvontaansa, ei kasvattamaan perustason omaa aktiivisuutta. Ongelma on, että niissä harvoissa tilanteissakin, joissa vasemmistolainen pitäytyy periaatteisiinsa ja tulee valituksi, he eivät voi tehdä mitään, ellei ole perustason liikettä heidän alapuolellaan voittamassa väittelyä toiminnan puolesta joka toimistossa ja työpajassa, jossa liitolla on jäseniä.

Arthur Scargill, joka pysyi periaatteissaan 1984–85 kaivostyöläisten lakon aikana, oli silti voimaton organisoimaan solidaarisuutta kaivosmiehille keskusliiton johtajien valvonnan ulkopuolella, koska ei ollut militanttien verkostoa, ei kaivostyöläisten eikä muiden työläisten keskuudessa, joka olisi organisoinut riippumattomasti liittojen toimitsijoista. Mitä kauemmin Scargill jatkoi liiton johdossa ilman sellaista pohjaa, sitä enemmän hänestä tuli liittojohtajien vanki. Niinpä hän ei 1992 kaivoskriisin aikana katkaissut välejään keskusliiton “älä tee mitään” julkisen mielipiteen strategian kanssa.

Tämä ei tarkoita tietenkään, etteivät sosialistit välittäisi, onko Arthur Scargill tai oikeistolainen, kuten AEEU:n Bill Jordan liiton johdossa. Tietysti me tappelisimme saadaksemme vasemmistolaisen. Mutta sellaisilla vaalivoitoilla voi olla todellista merkitystä tavallisten työläisten joukolle, jos he ovat osa, ja varsin toisarvoinen osa, perustason liikkeen rakentamista. Laajan vasemmiston tapauksessa elektoralismi on kuitenkin vaihtoehto perustason organisaatiolle. Siksi vaikka sosialistit usein haluavat olla osa Laajaa vasemmistoa sellaisina aikoina, kun on mahdotonta rakentaa perustason liikkeitä, me yritämme aina viedä eteenpäin perustason strategiaa ja taistella elektoralistisia suuntauksia vastaan.

4. Valtio

Tavallisimpia vastaväitteitä vallankumouksellisia vastaan on se, että koska elämme demokratiassa, sosialismi voidaan saavuttaa nykyisten parlamentaaristen instituutioiden kautta, jolloin vallankumouksellinen muutos on tarpeeton. Yksi parlamentaarisen järjestelmän huomattavimpia seikkoja kuitenkin on se, kuinka vastustuskykyinen se on millekään muutokselle, saati sitten sosialismille.

Yksi syy on, että vaalijärjestelmä suosii konservatiiveja. Konservatiivipuolueella on valtavat rahoitusvarat ja miltei yksimielinen lehdistön tuki. Äänestäminen tapahtuu yksityisesti ja salaa, kaukana yhteisistä keskusteluista ja kollektiivisen luottamuksen ilmapiiristä, jonka työläiset tuntevat työpaikalla ja ammattiosastoissa. Tämän lisäksi hallitus päättää, koska vaalit pidetään, joten se voi välttää ne silloin, kuin sen politiikka on epäsuosituimmillaan tai kun vastarinnan aalto on eniten radikalisoinut työläisiä. Jopa vaalipiirirajat on piirretty niin, että erityisesti konservatiivihallituksen aikana työväenluokan alueet on liitetty keskiluokan alueisiin, jolloin työväenluokan äänien vaikutus on vähennetty. Tuloksena konservatiivit ovat olleet vallassa 70 vuotta 110:sta.

Mutta tämä ei ole pääsyy, miksi valtiokoneisto on hyödytön sosialismin saavuttamiseksi.

Suurimmassa osassa valtiota ei edes ole tuota huonoa ja horjuvaakaan demokratiaa valinnoissaan. Itse asiassa suurin osa valtiosta on äärimmäisen epädemokraattinen. Kukaan ei valitse niitä, jotka johtavat kansanterveyttä tai koulutusta, tuomareita, virkamiehiä, poliisipäälliköitä, ylähuonetta, armeijan upseereita, vankilanjohtajia, salaisen poliisin johtajia tai julkisten yritysten johtajia. Kukaan ei valitse edes valtionpäätä, kuningatarta, vaikka me varmasti maksamme hänen tuhlaavaisesta elämäntavastaan.

Silti noilla instituutioilla on paljon enemmän valtaa meidän elämäämme kuin useimmilla kansanedustajilla. Ne tulkitsevat lakeja ja laativat säännöksiä, vaikuttavat sosiaaliturvan tasoon ja vankeustuomioihin, määrittelevät postimerkin hinnan tai työpaikkojen määrän hiiliteollisuudessa tai rautateillä, usein kertomatta sille hallituksen ministerille, joka asiasta vastaa. Kun ministeri on asian kanssa tekemisissä, niissäkin harvoissa tilanteissa, kun tämän mielipide saattaisi poiketa virkamiehistä, virkamiehet voivat jujuttaa ja imarrella ministerin suostumaan.

Totuus on, ettei mikään parlamentti, ei edes hallitus, johda valtiota, vaan valtio johtaa parlamenttia. Epädemokraattinen vie voiton koneiston demokraattisista osista miltei kaikkialla.

Silloinkin kun se epäonnistuu, on hallitsevalla luokalla vielä kortti pelattavanaan – taloudellinen valta. Rikkaat ja työväenluokka eivät koskaan voi olla tasavertaisia, kun ne ovat taloudellisesti epätasavertaisia. Kapitalismissa, kuten kirjailija Anatole France on todennut, “Laki antaa jokaiselle samanlaisen vapauden syödä illallista Ritzissä tai nukkua sillan alla.” Eikä ole vain yksittäisten työläisten kohdalla tilanne se, että hallitsevan luokan taloudellinen valta vie maata parlamentin muodollisen demokratian alta.

Sama tapahtuu hallituksen politiikalle. Tony Benn on kertonut kuinka hän viime labourhallituksen energiaministerinä yritti saada aikaan Pohjanmeren öljy-yhtiöiden kanssa sopimuksen, että nämä maksaisivat normaalia korkeamman summan veroa Pohjanmeren öljystä hallitukselle. Yhtiöt kieltäytyivät. Ne sanoivat, etteivät ne rakentaisi lauttoja, eivät poraisi öljyä, eivät pumppaisi öljyä maihin, eivät jalostaisi sitä eivätkä kuljettaisi sitä bensa-asemille, elleivät ne saisi sitä määrää voittoja, jota halusivat.

Tony Benn saattoi takoa rintaansa demokraattisesti valittuna kansanedustajana ja hänen majesteettinsa hallituksen ministerinä, mutta lopulta hänellä ei ollut valtaa pakottaa öljy-yhtiöitä tekemään, kuten hän oli pyytänyt.

Se, mitä tapahtuu hallituksen yksittäisille päätöksille, voi tapahtua kokonaisille hallituksille. Lukemattomia kertoja olemme nähneet demokraattisesti valittujen hallitusten – Harold Wilsonin labourhallituksesta 60-luvulla Francois Mitterrandin sosialistihallitukseen 80-luvulla – luopuvan uudistuksistaan valuuttakriisin tai pörssiromahduksen edessä.

Mutta mitä olisi tapahtunut, jos Benn, Wilson ja Mitterrand olisivat vieneet prosessia askeleen edemmäksi? Jospa Benn olisikin vedonnut teollisuuden työläisiin, että nämä käyttäisivät voimaansa öljy-yhtiöitä vastaan – vaikka valtaamalla rakennustyömaita ja jo valmiita öljynporauslauttoja? Hän olisi saanut todeta, että paitsi ettei hänellä ollut valtaa öljy-yhtiöihin, ei hänellä olisi ollut valtaa poliisiin tai armeijaankaan.

Jokainen vasemmistohallitus, joka on saavuttanut tuon umpikujan, tunnetuimpana Salvador Allenden hallitus Chilessä 70-luvun alussa, on huomannut, että asevoimat ovat kääntyneet oletettuja käskijöitään vastaan hallitsevan luokan rinnalla. Sanottuaan työläisille, että asevoimiin voisi luottaa ja että ne tottelisivat sosialistista hallitusta, Allende kuoli presidentinpalatsin portaille yrittäessään estää asevoimien kaappausta.

Kaikissa tuollaisissa suurissa kamppailuissa – yleislakoissa ja vallankumouksissa – valtio on työväenluokan liikkeen edessä riisuttuna pelkimmilleen: voimapolitiikkaan, jota käytetään rikkaiden pienen vähemmistön hyväksi. Parlamentin verho pyyhkäistään syrjään ja pampuilla varustautuneiden poliisien, lakkoa hajoittavan armeijan, väärin vangitsevan tuomarin ja salaisen poliisin valta saa vuoronsa – aivan kuten kävi suuren kaivoslakon aikana. Venäläinen vallankumouksellinen Lenin oli oikeassa sanoessaan, että valtion ytimessä “on joukko aseistettuja miehiä, vankiloita jne.”

Työläisillä, toisin kuin labourministereillä, on voimaa kohdata ja voittaa valtion valta. Lakot voivat halvaannuttaa virkakoneiston ja joukkomielenosoitukset voivat olla liian voimakkaita päättäväisimmällekin poliisille, kuten 1990 kiinteistöveromielenosoitukset osoittivat. Jos työläiset ovat riittävän päättäväisiä, he voivat vaikuttaa poliisiin ja armeijaan niin, että osa siitä siirtyy vallankumouksen puolelle. Loppujoukko saattaa olla liian demoralisoitunut ja pieni verrattuna joukkoliikkeeseen tarjotakseen riittävää vastarintaa. Jos näyttää siltä, että vanha järjestys todella on kaatumassa, upseerien vanha auktoriteetti ja hierarkia, josta poliisi ja armeija ovat riippuvaisia, kaatuu sen mukana.

Mutta että työläisten liike olisi riittävän päättäväinen, on oltava selvää, ettei valtiota voida uudistaa, on oltava selvää, että valtio on murskattava.

Vasta kun työläisten omat organisaatiot – lakkokomiteat, työläisneuvostot, ammattiliitot – tahtovat ja ovat valmiita ottamaan yhteiskunnan johtamisen, voidaan nykyisen kapitalistisen valtion valta tehokkaasti murtaa. Tähän tarvitaan vallankumous.

5. Taistelu rasismia ja fasismia vastaan

5.1 Rasismi

Jos on syntynyt mustana tämän päivän Britanniaan, ovat elämän tosiasiat karun yksinkertaiset: sitä on keskimääräistä köyhempi, saa huonomman koulutuksen, asuu huonommin, löytää heikommin töitä ja silloinkin saa huonompaa palkkaa, ja saa todennäköisemmin kuulla suunsoittoa ja ottaa turpaansa kadulla, kuin jos olisi syntynyt valkoisena.

Aina ei ole ollut näin. Rasismi on ilmestynyt maailmaan kapitalismin myötä. Se kasvoi Afrikan, Euroopan ja Amerikan yhteen vetäneen orjakaupan myötä 1600-luvun ja 1800-luvun välillä – juuri sinä aikana, kun kapitalismi todella sai otteen maailmantaloudesta. Se oli aikaa, jolloin kapitalismi kehittyi ensiksi muutamissa Euroopan maissa, antaen niille vaurautta rakentaa imperiumeja, jotka ulottuivat koko maailmaan.

Orjuus ja toisten maiden alistaminen siirtomaiksi vaati oikeutusta. Hallitseva luokka, ensimmäistä kertaa historiassa, alkoi kehittää ideaa, että jotkut ihmiset olivat huonompia vain joidenkin oletettujen perinnöllisten “rotuominaisuuksien” vuoksi. Usein, vaikkei aina, kuten irlantilaisvastainen rasismi osoittaa, kyseessä oli ihonväri. Tuo “huonommuus” oikeutti ihmisten ostamisen ja myymisen, sekä heidän maidensa ryöstämisen ja rosvoamisen “korkeampien” kansakuntien toimesta.

Historiassa on ollut muita erottelun muotoja. Esikapitalistiset yhteisöt ovat erotelleet tiettyjä ryhmiä uskonnollisin tai sosiaalisin perustein. Muinaisen Rooman hallitseva luokka ajatteli, että kaikki ei-roomalaiset olivat barbaareja, mutta siinä ei ollut kyse rotuperusteesta. Gallista saattoi tulla roomalainen lupaamalla uskollisuutta keisarikunnalle. Samalla tavalla muinainen Rooma oli orjanomistusyhteiskunta, mutta orjuutta ei ratkaistu rotuperustein. Orjat, kuten Rooman keisarit, olivat mustia ja valkoisia. Keskiajan Euroopassa uskonnollinen vaino oli tavallista, mutta kääntyminen hallitsijoiden uskoon ja hyväksytyksi tuleminen oli mahdollista.

Kapitalismin kehittämä rasismi on barbaarisempaa, koska kun nationalismi ja imperiumi kasvoivat, syrjinnästä tuli lähtemätön rotuun liittyvä merkki. Musta ei voi “kääntyä” valkoiseksi, eikä kukaan juutalainen voinut kuvitella, että uskollisuuden lupaaminen natseille olisi estänyt heidän joutumistaan keskitysleireille.

Vielä sen jälkeen, kun muodolliset imperiumit, jotka nostivat rasismin, tuhoutuivat tämän vuosisadan kahdessa maailmansodassa, Euroopan vallankumouksissa ja kolmannen maailman vapaustaisteluissa, rasismi jäi olemaan. Se on vieläkin se kainalosauva, joka tukee köyhissä maissa jokaista interventiota, oli se sitten sotilaallinen tai taloudellinen. Kieli on muuttunut, mutta ei paljoa. “Epämääräisten alkuasukkaiden” sijasta meillä on nyt “arabiterroristit”, “ihmissyöjäzulujen” sijasta “somalisotapäälliköt”, ei enää “villejä dervissejä”, vaan “islamilaisfundamentalisteja”, ei “keihäin aseistautuneita kaffereita”, vaan “latinalaisamerikkalaisia huumeparoneita”. Viesti on sama: sivistymättömien “niiden” on hyväksyttävä sivistyneiden “meidän” valta. Jos ne eivät sitä tee, on aina Kansainvälisen valuuttarahaston vyönkiristysohjelman, YK:n saarron tai USA:n tulivoiman uhka opettamassa niitä.

Mutta on toinenkin syy, miksi rasismi on kapitalismille vielä tärkeä. Kun kapitalismi kasvoi, ei ollut koskaan pelkästään niin, että suurvallat sekaantuivat toisten maiden asioihin ulkopuolelta. Ne vetivät myös muiden maiden väestöä omiin talouksiinsa. Rasismi toimi kotona näiden maahanmuuttajien pitämiseksi toisen luokan kansalaisina, maksoi alhaisempia palkkoja, jakoi huonoimmat asunnot ja mikä parhainta kaikesta meidän hallitsijoidemme näkökulmasta, jakoi ja heikensi työväenliikettä.

Britannian hallitseva luokka on tyydytyksekseen saanut nähdä perättäisten työläisten sukupolvien, irlantilaisten, juutalaisten, afro-karibialaisten ja aasialaisten, täyttävän työmarkkinoiden aukot, etenkin kun järjestelmä on laajentunut. Kuninkaan puhe 1951 julisti, että “hallitukseni seuraa huolestuneena vakavaa työvoimapulaa, erityisesti pulaa ammattitaitoisesta työvoimasta, mikä on vahingoittanut tuotantoa useilla aloilla”. Suunnilleen samaan aikaan konservatiiviministeri Enoch Powell laittoi ilmoituksia Karibian lehtiin, joissa rohkaistiin työläisiä tulemaan ja työskentelemään Britannian terveydenhuoltojärjestelmässä. Mutta kun sodanjälkeinen nousukausi hiipui 60-luvun lopulla, sama Enoch Powell uhkasi “verivirroilla”, jos mustien annettaisiin tulla maahan.

Kellään työväenluokkaisella ihmisellä ei ole mitään etua rasististen aatteiden seuraamisesta. Jos rasististen aatteiden ansiosta työnantajan on helpompi erottaa musta työläinen tänään, sitä helpommalta heistä tuntuu valkoisen työläisen erottamisen sitten huomenna. Jos työnantajat voivat maksaa mustalle työläiselle alhaisempia palkkoja, he käyttävät halvan työvoiman uhkaa, jotta kaikki työläiset suostuisivat alhaisempiin palkkoihin. Jos mustat työläiset pakotetaan tänään slummeihin, valkoiset työläiset kohtaavat saman uhan huomenna.

Jos mustat ja valkoiset työläiset sallivat itsensä syytellä toisiaan ongelmistaan, silloin yhtenäinen työväenluokan vastarinta työantajaa vastaan on aina vaikeampi saavuttaa. Siksi sosialistit vastustavat ehdottomasti jokaista rasismin merkkiä. Siksi me käytämme jokaisen tilaisuuden osoittaaksemme, että mustilla ja valkoisilla työläisillä on kaikki etu yhdistää voimansa vastustamaan järjestelmää, joka riistää heitä molempia.

Jotkut mustat aktivistit osoittavat rasismia, joka edelleen on piirre Labour-puolueessa ja osissa ammattiyhdistysliikettä, todisteena siitä, että mustat ja valkoiset työläiset eivät voi liittyä yhteen. He päättelevät, että mustien työläisten olisi järjestäydyttävä erikseen. Itse asiassa tämän väitteen monissa versioissa sanotaan, että kaikkien mustien, luokasta riippumatta, on järjestäydyttävä yhteen eri organisaatioiksi. Sosialistit olisivat valmiita puolustamaan mustien oikeuksia järjestäytyä erillään, erityisesti järjestöissä kuten Labour-puolue, jolla on menneisyys taipua rasistiselle paineelle ja rasistisen politiikan tukemiselle.

Mutta lopulta separatismi ei voi olla onnistunut muutoksen strategia. Se hämärtää oleellisen eron toisaalta mustien työnantajien ja keskiluokan, ja toisaalta mustien työläisten joukon välillä. Aasialaisella työpajan omistajalla ja lakkolaisilla hänen tehtaallaan, jotka vaativat ay-oikeuksia, on vähemmän yhteistä, kuin lakkolaisilla ja valkoisella ay-väellä, jotka tukevat heidän lakkorahastoaan. Mustalla vuokranantajalla ja mustalla vuokralaisella on vähemmän yhteistä kuin mustilla ja valkoisilla vuokralaisilla, jotka molemmat kärsivät vuokranantajan käsissä. Yhteinen ay-järjestö ja yhteinen asukasjärjestö tekevät enemmän mustien ja valkoisten työläisten hyväksi, kuin mustien pomojen ja mustien työläisten liittyminen yhteen erilliseksi organisaatioksi.

Tämä seikka tulee vieläkin selvemmäksi, kun katsotaan taistelua kapitalismia vastaan kokonaisuutena. Kapitalismi synnytti rasismin ja ylläpitää sitä. Mustat työläiset kärsivät suuremmasta sorrosta kuin valkoiset työläiset, mutta molempia sortaa sama järjestelmä. Avain kapitalismin ja rasismin lopettamiseen on työläisten liittyminen yhteen ja taisteleminen järjestelmää vastaan, joka pyrkii jakamaan kummankin hallitakseen molempia.

Se ei vain tapahdu itsestään. Vaaditaan valkoisia ja mustia sosialisteja taistelemaan jokaista rasismin ilmenemismuotoa vastaan ja siten osoittamaan, että mustalla työläisellä on kaikki saatavana yhtenäisyydestä. Se merkitsee mustan ja valkoisen työläisen taistelemista kapitalismin pakottamia jakoja vastaan, ei niiden peilaamista omiin järjestöihimme.

5.2 Fasismi

Ne, jotka elivät polttouhrien ajan, rukoilivat, että painajainen olisi laskettu hautaan 1945. Harva toisen maailmansodan jälkeen on voinut ajatella, että joutuisi koskaan näkemään fasististen joukkopuolueiden nousun. Silti se on vaara vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä.

Venäjällä fasistit ovat tulleet hiuskarvan päähän vallasta parlamentissa. Italiassa Mussolini, 30-luvun diktaattorin lapsenlapsi, on jälleen poliittinen voima. Puolessa tusinassa Euroopan maassa natsipuolueet ovat voimakkaampia kuin koskaan sitten toisen maailmansodan.

Miksi natsit kasvavat? Kuinka suuri uhka he ovat? Mikä olisi paras tapa pysäyttää heidät?

Natsit elävät epätoivosta. Kun ihmiset on uuvuttanut joukkotyöttömyys, matalat palkat, asunnottomuus ja huonot asuinolot, homehtuvat koulut ja sairaaloiden sulkemiset, toivo on paennut ja epätoivo hiipii sisään. 20 tai 30 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, vuosina, jolloin kapitalismin pisin nousukausi vallitsi, monet ihmiset tunsivat, että heidän lastensa elämä olisi parempi kuin heidän oma elämänsä oli ollut. Noissa toiveissa on petytty viime 20 vuoden aikana.

Taloudellinen pettymys on kulkenut käsi kädessä poliittisen pettymyksen kanssa. Kaikki ennen varmat asiat – poliisin lahjomattomuus, oikeusistuimien oikeudenmukaisuus, poliitikkojen luotettavuus – ovat katoamassa. Missä tuollaiset perinteiset elämäntavat ja vanhat arvot romahtavat, kasvavat väistämättä uudet aatteet. Ne voivat helposti olla vasemmiston aatteita, kuten tapahtui Ranskassa 30-luvun puolivälissä, kun lakkoaalto ja joukkomittainen radikalisoituminen löivät fasistit. Mutta fasistit saattoivat kasvaa ja lyödä vasemmiston ja työväenliikkeen, kuten natsit tekivät Saksassa.

Tosiasiassa meillä on paljon parempi mahdollisuus lyödä natsit tänään, kuin Saksan vasemmistolla oli 30-luvulla. Vaikka tämän päivän taloudellinen kriisi onkin vakava, se ei ole yhtä syvä kuin Saksan kriisi 30-luvulla. Vuonna 1932 Saksassa oli 8 miljoonaa työtöntä eikä työttömyyskorvausta. Tänään on työttömyyden aiheuttama epätoivo suurta, mutta työttömiä on noin 4 miljoonaa, ja he saavat työttömyysturvaa, joka riittää pitämään rajoissa sellaisen epätoivon, jonka Saksan työläiset tunsivat 30-luvulla.

Eikä kriisi ole riittävän syvä ajamaan keskiluokan joukot fasistien käsivarsille, kuten tapahtui Saksassa. Hyperinflaatio ei hävitä perheen säästöjä eikä pienyrityksiä ajeta seinää vasten niin joukkomitassa. Keskiluokan epätoivo ei ole kääntynyt poliittiseksi vimmaksi.

Natsit itse ovat vielä paljon heikompia kuin 30-luvun Saksassa. Vuoteen 1930 tultaessa Hitler saattoi luottaa 100 000 iskujoukkolaiseen, vuoteen 1932 mennessä luku oli noussut 400 000:een. Tänään suurimmillakaan Euroopan natsijärjestöistä ei ole lähellekään sellaisia voimia. Heillä on tiettyä kannatusta vaaleissa, mutta ei vielä rinnastettavissa olevaa taisteluvoimaa.

Samaan aikaan, meidän puolellamme, on taistelun taso paljon korkeampi kuin se oli 30-luvulla, kuten lakot ja fasismin vastaiset esiintymiset ympäri Eurooppaa osoittavat.

Natsit eivät siis ole vielä niin suuri uhka kuin he olivat 30-luvulla. Mutta he voivat helposti jatkaa kasvua, ellei vasemmisto ryhdy toimiin varmistaakseen, että työläisten irtautuessa vanhoista arvoista, heidät voitetaan sosialistisen vaihtoehdon, ei natsitaantumuksen puolelle.

Sen ymmärtämiseksi, kuinka natsit voidaan pysäyttää, on meidän ymmärrettävä, mikä on natsiorganisaatio ja miten se rakentaa valtapohjansa. Natsijärjestöjen ydin tulee usein keskiluokista, oli se sitten perinteistä pikkukauppiaiden ja vapaiden ammatinharjoittajien tai uutta pikkujohtajien, -päälliköiden ja esimiesten keskiluokkaa. Nuo kerrokset ovat erityisen haavoittuvia yhteiskunnallisessa kriisissä. Niillä ei ole taloudellista valtaa eikä liittojen kollektiivista voimaa. Ne vihaavat työväenluokkaa, joka vaatii suurempia palkkoja, ja liikemaailmaa, joka vaatii suurempaa osuutta niiden voitoista.

Tämän päivän BNP:n johtajat on vedetty alemmasta keskiluokasta, kuten Hitlerin natsien johtajat 30-luvulla. Mutta nuo yhteiskunnalliset kerrostumat eivät ole tarpeeksi suuria antamaan perustaa joukkopuolueelle, joten ollakseen tehokkaita natsien on vedettävä mukaan laajempia voimia, usein kaikkein osattomimmista ja toivottomimmista työväenluokan osista – pysyväistyöttömistä, puutetta kärsivistä ja kodittomista, konservatiivien kannattajista, jotka ovat töissä pikkuliikkeessä tai rasisteista, joilla ei ole ay-historiaa.

Tuo kirjava kokoelma ei voi toivoa saavansa valtaa sofistikoituneessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, ellei se voi saada tukea joltain pääluokista. Työväenluokan joukkotuen sulkee pois natsismin luonne – korkeimmillaankaan natsit eivät Saksassa saaneet enempää ääniä kuin työväenluokan puolueet. Liitoissa natsit saivat aina alle 10 prosenttia kannatuksesta luottamusmiesvaaleissa. Mutta tuki hallitsevasta luokasta on aina mahdollinen, niin kauan kuin natsit voivat tarjota sille jotain, mitä perinteiset konservatiiviset puolueet eivät voi. Tässä tullaan natsien ohjelman erityiseen piirteeseen: työväenliikkeen fyysiseen tuhoamiseen. Se on jotakin, jota tavallinen porvaripuolue ei tarjoa – katutaisteluvoima, joka voi pelotella ay-väkeä ja sosialisteja terrorisoimalla.

Joidenkin on vaikea uskoa, että natsien määräävä piirre on heidän järjestäytynyt pyrkimyksensä murskata työväenluokka. Varmaankin rasismi on se, mistä natsien kohdalla on kysymys, he väittävät.

Rasismi on varmasti usein tärkeä osa natsiaatteita, muttei aina. Sillä oli vähäinen osa esimerkiksi Mussolinin fasistipuolueessa, jonka propaganda keskittyi “punaisten murskaamisen” ympärille. Saksassakin, jossa natsit olivat hysteerisen juutalaisvastaisia, he eivät saaneet tärkeätä tukea teräskeisari Kruppilta ja Thysseniltä, koska he halusivat hävittää juutalaiset, jotka joka tapauksessa muodostivat pienen prosentin väestöstä. Kapitalisteille liittojen valta oli avainkysymys, eivät “juutalaiset”.

Mutta rasismi sopii natseille, koska se jakaa työväenluokan ja antaa natsien iskujoukoille kohteen, joka ei toivottavasti automaattisesti laukaise joukkovastarintaa. Rasismi on keino, mutta työväenluokan murskaaminen tavoite, ainoa tavoite, jonka vuoksi hallitseva luokka on valmis tukemaan natseja.

Tämän ymmärrettyä on mahdollista rakentaa tehokas strategia natsien vastustamiseksi.

Ensimmäinen askel on kiistää natseilta kyky rakentaa katutappeluorganisaatio, joka voi vedota tukijoihin hallitsevassa luokassa työkaluna lyödä työväenliike. Natseilta tuollaisen organisaation epääminen tarkoittaa heidän marssimisensa estämistä ja järjestäytymistä kadulla, kuten antifasistit tekivät Cable Streetillä Itä-Lontoossa 1936 ja jälleen Lewishamissa, Etelä-Lontoossa 1977. Nuo liikekannallepanot oli suunniteltu sen neuvon mukaan, jonka Hitler itse antoi vastustajilleen:

Vain yksi asia olisi voinut pysäyttää liikkeemme – jos meidän vastustajamme olisivat ymmärtäneet sen periaatteen ja, ensimmäisestä päivästä alkaen, olisivat murskanneet raa’asti uuden liikkeemme ytimen.

Tehdä se tehokkaasti tarkoittaa jokaisen natsien vastustajan mobilisoimista, mustien ja valkoisten, kaikkien ammattiliittojen jäsenten, labour-puolueen jäsenten ja ihmisten, jotka eivät kuuluu mihinkään puolueeseen sekä vallankumouksellisten. Mutta tuon yhteisrintaman on oltava aktiivi järjestö, kuten Anti Nazi League, ei keskustelukerho tai tietoisuuden kohottamisryhmä. Ja sen on rajoituttava panemaan liikkeelle mahdollisimman suuri joukko yhdessä tarkoituksena lyödä natsit. Natsit ovat kiireellinen uhka, uhka, joka on kohdattava nyt.

Tämä on tietysti “laastaripolitiikkaa”, oireiden, ei laajempien rasismin tai taloudellisen tyytymättömyyden hoitamista. Mutta jos joku hullu on pistänyt sinua puukolla, laastari on juuri se, mitä tarvitset. Silti, jos haluamme, ettei meitä pistetä yhä uudestaan ja uudestaan, meidän on poistettava myös se hulluus, joka aiheuttaa fasismia. Niinpä fasisminvastaisen yhteisrintaman sisällä ja rinnan sen kanssa meidän on otettava esille kaksi kysymystä.

Ensiksi, meidän on vaadittava, että taitelu sairaaloiden ja koulujen sulkemista vastaan, liittojen hajottamista, palkkojen ja olojen huonontamista vastaan on elintärkeätä ei vain omasta syystään, vaan koska se iskee myös fasismia juureen. Se korvaa epätoivon uskolla kollektiiviseen työväenluokan ratkaisuun kriisiin. Taistelussa jokaisen sairaalan pelastamiseksi me voimme esittää, että mustat ja valkoiset työntekijät rakensivat terveydenhuoltojärjestelmän, mustat ja valkoiset työntekijät hoitavat terveydenhuoltojärjestelmää ja mustat ja valkoiset työntekijät käyttävät terveydenhuoltojärjestelmää. Monille se on vakuuttava argumentti työväenluokan yhtenäisyyden puolesta ja rasismia vastaan.

Toiseksi meidän olisi väitettävä, että fasismin uhka poistuu lopullisesti vasta, kun mieletön järjestelmä, joka tuottaa talouskriisejä ja sosiaalista syrjäytymistä, korvataan sosialistisella yhteiskunnalla.

Näiden kahden argumentin hyväksyminen ei ole ennakkoehto liittymiselle natsien vastaiseen taisteluun – jos ihmiset eivät ole samaa mieltä sosialistien kanssa jostain asiasta, ovat he silti enemmän kuin tervetulleita yhteiseen taisteluun fasisteja vastaan. Mutta mitä enemmän ihmiset vakuuttuvat näistä argumenteista yhteisen taistelun aikana, sitä vahvempi fasisminvastainen liike on ja sitä lähempänä olemme iskeä fasismin juuriin.

5.3 Maahanmuuttorajoitukset

Ajatus siitä, että maahanmuuttoa Britanniaan tulisi rajoittaa, saa tukea sellaisten työläisten keskuudessa, jotka eivät koskisi natseihin edes kepillä ja jotka muissa olosuhteissa pitävät itseään rasismin vastustajina. Yksi erittäin tärkeä syy tähän on, että labour-puolue on aina taipunut konservatiivien rasistisiin argumentteihin maahanmuutosta ja on itse luonut monia barbaarisimmista maahanmuuttorajoituksista. Merlyn Rees, labourin sisäministeri, myönsi televisiossa 1978, että maahanmuuttorajoitukset eivät tarkoita “liian monen ihmisen saapumista maahan” vaan mustien saapumisen estämistä. Reesiltä kysyttiin: “Tarkoitatteko siis, että maahanmuuttorajoitukset ovat keino pitää värilliset ulkona?”. Hän vastasi: “Siitä on kysymys.”

Rasistit käyttävät lukuisia valheita tukeakseen asiaansa. Ykkösvalhe on, että maahan on tulossa ihmistulvia. Totuus on, että Britanniaan tuli 1993 vain 52 000 ihmistä. Mutta jos vähennetään ihmiset, jotka lähtivät Britanniasta tuona vuonna, vain vähäiset 15 000 (siis ensimmäisen divisioonan jalkapallo-ottelun yleisömäärä) lisättiin Britannian 57 miljoonan väestöön.

Kakkosvalhe on, että kaikki maahanmuuttajat ovat mustia. Itse asiassa eurooppalaisia, uusiseelantilaisia ja valkoisia eteläafrikkalaisia tulee enemmän Britanniaan kuin ihmisiä Intiasta, Bangladeshista ja Sri Lankasta. Useampi arabi lähti maasta kuin saapuu 1993. Ylipäänsä vain hiukan yli puolet maahanmuuttajista on mustia.

Kolmosvalhe on, että meidän pitäisi pysäyttää kaikki maahanmuutto, koska on tapahtumassa väestöräjähdys. Todellisuudessa Britannian väestömäärä on käytännössä staattinen – ennusteet osoittavat, että se kasvaa 0,2 % vuosien 1990 ja 1995 välillä. Vuoteen 2025 se on kasvanut 57.7 miljoonasta hiukan yli 60 miljoonaan. Ja vuoteen 2028 mennessä asiantuntijat ovat ennustaneet kuolleisuuden ylittävän syntyvyyden. Niinpä väestömäärä alkaa laskea, ellei maahanmuutto lisäänny.

Nelosvalhe on, että maahanmuuttajat vievät työt ja asunnot täällä syntyneiltä. Mutta jos Britannian väkilukuun lisätään vain 15 000 ihmistä 1993, on silti 4 miljoonaa työtöntä, eikä maahanmuuton pysäyttäminen ratkaise työllisyyskriisiä. Jos British Gas, Tesco tai British Telecom pakotettaisiin käyttämään hiukan valtavista voitoistaan työpaikkojen luomiseen, se voisi kuitenkin ratkaista ongelman. Ja jos konservatiivihallitus ei olisi tuhonnut kunnallisten vuokra-asuntojen rakentamisohjelmaa, joka kolmas viikko valmistuisi 10 000 uutta asuntoa niin mustille kuin valkoisillekin.

Viitosvalhe on, että maahanmuuttajat rasittavat taloutta. Päinvastoin, maahanmuuttajat ovat sivistyneitä ja jonkun toisen kustannuksella koulutettuja, ja he tuovat sen talouteen, jossa on pulaa ammattitaidosta. Useimmat maahanmuuttajat ovat nuoria työläisiä, kun taas Britannian työvoima vanhenee. Kulttuurinen erilaisuus, jonka maahanmuuttajat tuovat, on suuri hyöty – Britannia olisi tylsempi paikka ilman mustia työläisiä, muusikkoja ja urheilijoita. Sen ruokavalio olisi varmasti huonompi ilman curryja ja kebabeja, pastaa ja kiinalaista ruokaa. Jos rasistit haluavat kieltää meiltä tuollaisen erilaisuuden, mihin olisi pysähdyttävä? Curryihin, vai perunaan, joka tuotiin ulkomailta yli 400 vuotta sitten? Mangoon, vai sen tuontikumppaniin tomaattiin?

Kapitalistit eivät tietenkään tunnusta mitään rajoja. He, heidän rahansa ja jopa heidän tehtaansa liikkuvat yli mantereiden voiton etsinnässä. Juuri he viittovat maahanmuuttajat tänne nousukaudella ja yrittävät sitten pakottaa heidät ulos tai estää saapumasta laskukaudella. Me emme hyödy mitään heidän pelinsä pelaamisesta. Työläiset ovat kansainvälinen luokka. Se mikä yhdistää meidät on paljon tärkeämpää, kuin syntymäpaikkamme tai ihonvärimme. Tänään meillä on voimaa lyödä pomot, mutta jos me annamme heidän jakaa meidät, he riistävät meitä kaikkia. Siksi me haluamme irti kaikesta maahanmuuton rajoittamisesta. Meidän viestimme kaikille maahanmuuttajille on: te olette tervetulleita tänne.

6. Taistelu sukupuolisen vapautuksen puolesta

6.1 Miksi me kannatamme naisten vapautusta

Naisten syrjintä on helppoa havaita: kun naiset voivat ottaa kokopäivätyön, heille maksetaan vain kaksi kolmasosaa keskimääräisestä miesten palkasta; naiset tekevät edelleen paljon miehiä enemmän kotityötä ja hoitavat enemmän lapsia; naiset kärsivät sukupuoliahdistelusta ja raiskauksesta; ja kaikessa pornografiasta mainostamiseen naiset esitetään, kuin heidän seksuaalisuutensa olisi heissä ainoa tärkeä asia. Kaikki naiset kärsivät tällaisesta sorrosta. Oli sitten prinsessa tai kerjäläinen, naisten sorto koskettaa elämää, mutta ei kyllä samassa määrin.

Edelleenkin saattaa olla vähemmän naisjohtajia ja -kansanedustajia, kuin miesjohtajia ja -kansanedustajia, mutta rikkaat naiset voivat aina lievittää sorron taakkaa tavoin, jotka eivät ole mahdollisia työväenluokan naisille.

Kotityöt ja lastenhoito ovat tuskin saman asteinen huoli työväenluokan naiselle kuin naiselle, jolla on varaa hankkia lastenhoitaja tai palvelija. Aborttilain rajoitukset voi nainen, jolla on varaa, kiertää aina menemällä Harley Streetin yksityisklinikoille. Köyhät naiset kärsivät vieläkin suuremmasta köyhyydestä ei-toivottujen lasten vuoksi, tai kuolevat tai vammautuvat puoskareiden tekemissä aborteissa. Rakkaudettomasta suhteesta, johon saattaa liittyä perheväkivaltaa, on helpompi päästä, jos on rahaa. Raiskaus ja sukupuoliahdistelu on helpompi välttää, jos on varaa autoon tai taksiin, kuin jos on pakko kävellä tai käyttää julkisia liikennevälineitä.

Itse asiassa rikkaat naiset hyötyvät köyhien naisten riistosta. Filippiiniläiselle palvelijalle tai työväenluokasta tulevalle lastenvahdille maksetut alhaiset palkat tekevät rikkaasta työnantajasta vieläkin rikkaamman. Niinpä naisten sorto näyttää hyvin erilaiselta linnasta verrattuna mökkiin.

Luokkajakojen olemassaolo on riivannut naisliikettä sen alkuajoista asti. Kaikesta suffragettiliikkeen saavuttamasta huolimatta se jakautuu kysymyksessä työväenluokan naisten organisoimisen tärkeydestä. Sylvia Pankhurstista tuli bolševikkivallankumouksen kannattaja ja hän organisoi naisia Lontoon East Endissä. Christabel ja Emmeline Pankhurst kosiskelivat keskiluokkaa ja heistä tuli oikeistolaisia.

Samalla tavoin 60- ja 70-luvun naisliike on pirstoutunut osasiin - joistain on tullut sosialistisia, mutta monet muut ovat löytäneet mukavat lokeronsa keskiluokan ammateissa. Nähdäksemme, miksi näin tapahtuu, meidän on ymmärrettävä, miksi naisia sorretaan. Vastaus on kapitalismin toimintatavassa.

Kapitalistit tarvitsevat kaksi seikkaa voidakseen saada voittoa. He tarvitsevat tehtaita ja koneita, toimistoja ja pankkeja. Mutta he tarvitsevat myös tervettä ja koulutettua työvoimaa – ja se maksaa rahaa. Valtio antaa osan siitä, mitä tarvitaan tuollaiseen työvoimaan, kuten terveydenhuoltojärjestelmän ja koulutusjärjestelmän, vaikka raha siihen tuleekin enimmäkseen työväenluokan maksamista veroista. Mutta suuri osa ajasta, työstä ja rahasta, jotka tarvitaan uuden työvoiman luomiseen joka sukupolvi, tulee yksityisestä perheestä.

Tämä on avain naisten sortoon: järjestelmä on laajalti riippuvainen naisten maksamattomasta työstä kotona kelvollisen ja koulutetun työvoiman luomiseksi. Kaikki muu naisten sorrossa – alhaiset palkat, sukupuoliset stereotypiat ja fyysiset hyökkäykset – pitävät yllä naisen roolia kotitöissä ja lastenhoidossa.

Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä. Ensiksikin, kapitalismin toimintatapa luo ne instituutiot ja arvot, jotka johtavat naisten alistamiseen, eivät miesten edut, yksilöinä saati ryhmänä. Eri miesten edut naisten alistamisen ylläpitämisessä ovat suoraan riippuvaisia siitä, ovatko he hallitsevasta luokasta vai työväenluokasta.

Työväenluokan miehet eivät saavuta mitään, jos naiset saavat huonoa palkkaa tai heidät suljetaan työvoimasta ulos. Pomot käyttävät matalia palkkoja vipusimena alentaa kaikkien työläisten palkkoja. Mitä tasavertaisempia ja korkeampia naisten palkat ovat, mitä parempi pääsy naisilla on täystyöllisyyteen, sitä parempia ovat kaikkien työläisten mahdollisuudet palkkojen ja työmahdollisuuksien paranemiseen. Samoin eivät työväenluokan miehet hyödy siitä, että heidän kumppaninsa ajetaan uupumukseen työn ja kotitöiden kaksinkertaisen taakan alla. Mies- ja naistyöläisillä on etua paremmista, ilmaisista lastentarhoista, halvoista pesuloista ja ravitsemuspalveluista.

Hallitsevan luokan miehillä on päinvastoin kaikki etu pitää naiset kotona tekemässä halpaa kotityötä ja pitää heidät toisen luokan työläisinä, ikuistaen jaot työväenluokassa ja kiskoen alas kaikkien työläisten palkkaa ja olosuhteita. Monet hallitsevan luokan naisista, joiden rikkaus riippuu työläisten riistosta, tukee siksi myös naisten jatkuvaa alistamista, vaikka he saattavatkin kampanjoida oman tasavertaisuutensa puolesta järjestelmän sisällä.

Toiseksi, tästä seuraa, että feministinen strategia yhdistää kaikki naiset miehiä vastaan on kohtalokkaan virheellinen. Monet työväenluokan miehet voidaan saada kannattamaan naisten vapautuksen vaatimuksia, kun taas monia hallitsevan luokan ja keskiluokan naisia ei.

Sosialistit ovat naisten vapautuksen puolesta, ja jopa sellaisten uudistusten puolesta, jotka näyttäisivät hyödyttävän lähinnä keskiluokan naisia. Mutta että vapautus merkitsisi jotakin työväenluokan naisten valtavalle enemmistölle, ja että se olisi menestyksellinen, sen on oltava osa laajempaa taistelua. Jos reaktiona kokemukseen alistamisesta naiset pitävät parempana järjestäytyä erikseen, sosialistit puolustavat heidän oikeuttaan siihen. Mutta me emme näe sellaisen eriytymisen työväenluokan miehistä tehokkaana keinona käydä alistamista vastaan – siihen tarvitaan suurin mahdollinen määrä luokkayhtenäisyyttä.

Kapitalismi pitää yllä naisten alistamista ja vain kapitalismin lopettaminen voi olla perusta todelliselle naisten vapautukselle. Silti päivittäisessä taistelussa naisten alistamisen vaikutuksia vastaan luokka-analyysi ja feministinen analyysi antavat varsin erilaiset strategiat. Ensimmäinen katsoo ammattiyhdistys- ja työväenliikkeeseen hakien taistelulla sen tukea naisten vaatimuksille. Toinen katsoo keskiluokan naisiin, erilliseen järjestäytymiseen ja labourin innoittamaan lobbaamiseen.

Sosialistien pitäisi tähdätä luokan yhdistämiseen taisteluun, ei sitoa käsiään erilliseen järjestöön tai sen sallimiseen, että keskiluokat rajoittaisivat sen tavoitteita ja metodeja.

6.2 Miksi me olemme homojen ja lesbojen vapautuksen puolesta

Oikeistopoliitikot ja median kommentaattorit yrittävät aina löytää syntipukin, jota syyttää järjestelmänsä heikkouksista. Yksinhuoltajavanhemmat, mustat, mustalaiset ja kiertolaiset ovat kaikki saaneet syyn siitä yhteiskunnallisesta rappiosta, jota me näemme ympärillämme. Homot ja lesbot ovat toinen suosittu syntipukki. Aivan kuten sosialistit puolustavat näitä muita sorrettuja ryhmiä, meidän olisi vastustettava myös homojen ja lesbojen syrjintää.

Homojen ja lesbojen sorto liittyy läheisesti kapitalismin tarpeeseen tuottaa uusia työläissukupolvia minimikustannuksin. Järjestelmä pääsee tähän parhaiten työntämällä mahdollisimman suuren osan lastenhoidon kustannuksista ja kotitöistä itse työväenluokan yksilöille. Siksi järjestelmä edistää ajatusta siitä, että ainoa “normaali” elämäntapa on “naimisissa, kaksi lasta” -perhekuvio.

Silti useimmat taloudet eivät koostu “normaaleista” perheistä. Yksin elävät, lapsettomat avoparit, taloudet, joissa elää useampi perhe tai yksinhuoltajavanhemmat ovat nyt enemmistö.

Mutta ei tunnu merkitsevän, kuinka kauas todellisuus karkaa perinteisestä kuvasta, silti meitä pommitetaan stereotyyppisen perheen kuvalla. Ruokaa myydään “perhepakkauksissa” (miksei yksinkertaisesti “suurpakkauksessa”?), poliitikot saarnaavat perhearvoja (ikäänkuin vain naimisissa olevat rakastaisivat lapsiaan tai välittäisivät kumppanistaan), kun taas kirkko paheksuu avopareja (huolimatta tosiseikasta, että joka kolmas avioliitto päätyy eroon ja että tutkimukset osoittavat, että avoparit ovat onnellisempia).

Jokainen kärsii tämän yhteiskunnan täytäntöön paneman järjestelmän alla, koska heidän täytyy elää mallin mukaan, joka on paljon kireämpi kuin he haluaisivat elämänsä olevan. Tuo “järjestys” on asetettu meidän henkilökohtaiselle, emotionaaliselle ja sukupuolielämällemme täyttämään järjestelmän tarpeita, ei omia tarpeitamme. “Järjestyksen” ulkopuolella eläminen merkitsee erottelusta kärsimistä, koska sukupuoliset mieltymyksemme eivät istu annettuun malliin. Lesbot ja homot ovat jatkuva moralistien ja kiihkoilijoiden solvausten kohde. He näyttävät elävän elämäänsä ristiriidassa perhearvojen kanssa ja he selvästi harrastavat seksiä “puhtaasti nautinnon vuoksi, ei siittämisen”! Sen seurauksena lesbot ja homot joutuvat usein erotetuiksi tai eivät saa työtä seksuaalisuutensa vuoksi, he ovat jatkuvasti lehdistön häpeäpaalussa, asuntomarkkinoilla eroteltuja ja verbaalisten ja fyysisten hyökkäysten kohteena. Heiltä saatetaan kieltää oikeus adoptoida tai keinohedelmöitys seksuaalisuutensa vuoksi.

Sosialisteille pitäisi aina olla periaatekysymys vastustaa tuollaista sortoa.

Tuollaisella sorrolla oli kuitenkin vähän järjestäytynyttä vastarintaa homojen ja lesbojen keskuudessa ennen 60-luvun loppua. Suuri Amerikan mustien kansalaisoikeustaistelu, joukkomittainen Vietnamin sodan vastustus, Ranskan yleislakko, kansainvälinen opiskelijoiden taistelu ja nykyaikaisen naisliikkeen synty on vaikuttanut homoihin ja lesboihin.

Tuolla kaudella syntyi homojen vapautusrintama, joka sai nimensä Vietnamin kansalliselta vapautusrintamalta. Se oli homojen järjestäytyneen, poliittisen vastarinnan synty. Se haki toisilta sorretuilta ryhmiltä ja sosialistiselta liikkeeltä solidaarisuutta. Mutta homoliikkeen ytimessä on aina ollut jakoa, koska homojen ja lesbojen sorto, kuten naisten alistaminen, koskee ihmisiä joka luokasta, mutta ei koske heitä samalla tavoin.

Ne, joilla on varaa olla matkustamatta julkisissa liikennevälineissä, välttää huonoja asuinoloja ja olla osa kasvavaa klubien ja ravintoloiden vaaleanpunaista taloutta, voivat usein suojata itsensä pahimmalta sorrolta. Työläisellä, joka ehkä asuu kotona tai jolla on vähän kontakteja toisten homojen tai lesbojen kanssa, ei ole samoja mahdollisuuksia.

Siksi suurempi osa keskiluokkaisista kuin työväenluokkaisista homoista ja lesboista tulee seksuaalisuutensa kanssa esille. Siksi homot ja lesbot myös usein uskovat, että he voivat lyödä sortonsa muuttamalla henkilökohtaista elämäntapaansa – elämäntapapolitiikkaa. Saattaa näyttää siltä, kuin mukavan elämäntavan järjestäminen, jossa erottelu pidettäisiin kurissa ja homo- ja lesboidentiteetti kunniassa olisi kaikki saavutettavissa oleva.

Vaikka kuinka ymmärrettävää, tuo on äärimmäisellä tavalla ongelmia aiheuttava strategia. Se vie pois yhtenäisyydestä työväenluokan liikkeen ja muiden sorrettujen ryhmien kanssa, koska se korostaa sitä, mikä erottaa homot ja lesbot toisista, ei sitä, mikä kaikilla sorretuilla ja riistetyillä on yhteistä.

Sosialistit väittävät, että paras tapa taistella homojen ja lesbojen vapautuksen puolesta on taistelulla yhtenäisyydestä työväenliikkeen kanssa. Ei ole aina helppoa vakuuttaa ihmisiä tukemaan homoja ja lesboja, vaikka se on tänään paljon helpompaa, koska sellaisia ponnistuksia on ollut aikaisemmin. Mutta tuo yhtenäisyys on mahdollista, koska kaikki työläiset, homot ja heterot, kohtaavat saman vihollisen. Järjestelmä, joka kieltää homoilta saman ikärajan kiistää myös kaikilta työläisiltä kunnon palkan. Poliisi tekee homoista ja lakkovahdeista syyllisiä. Järjestelmä ei anna riittäviä voimavaroja lääkkeen löytämiseen AIDS:iin eikä koko terveydenhuoltojärjestelmän toimintaan.

Tässä, siinä yhteisessä luokkaedussa, jonka useimmat homot ja lesbot jakavat kaikkien työläisten kanssa, on avain vapautukseen. Homoliike, joka irrottaa itsensä sellaisista liittolaisista, voi muodostaa kuuluvan vähemmistön ja saa aina tukea sosialisteilta. Silti se heittää pois juuri sen aseen, joka yhteinen vihollinen eniten pelkää, poliittisesti tietoisen, yhdistyneen työväenliikkeen.

6.3 Vapautus ja sosialistinen vallankumous

Naiset, mustat, homot ja lesbot ovat kapitalistisen yhteiskunnan sorrettuja ryhmiä. Sosialistit tukevat kaikkea heidän taisteluaan erottelua vastaan, jopa kampanjoita useampien naisten ja mustien saamiseksi johtajiksi tai kansanedustajiksi, tai nais- ja mustien poliisien vapauteen ahdistelusta ja erottelusta poliisivoimissa. Jos naiset tai homot ja lesbot reaktiona sortoon valitsevat erillisen organisoitumisen, me puolustamme heidän oikeuttaan siihen, etenkin, kun he ovat hyökkäyksen kohteena tiedotusvälineiden taholta tai työväenliikkeen oikeiston taholta.

Mutta me emme usko, että taistelu samanvertaisen kohtelun saamiseksi järjestelmässä tai irtautuminen työväenliikkeestä olisivat tehokkain tapa taistella sortoa vastaan. Molemmat strategiat jättävät silleen useimpien työväenluokan naisten, mustien, homojen ja lesbojen sorron.

Tehokkaimpiin protestin muotoihin, kuten perättäisiin kampanjoihin abortin vastaista lainsäädäntöä vastaan tässä maassa, on osallistunut miehiä ja naisia, mustia ja valkoisia, ja ne ovat hakeneet enenevässä määrin ammattiyhdistysliikkeen käytännön ja taloudellista tukea. Kun kysymys on yhteiskunnan perusteellisesta muuttamisesta sorrosta irtipääsemiseksi, ei vain uudistuksista niiden huonoimmissa muodoissa, on katsottava sorron perussyyhyn. Se on kapitalistisen järjestelmän tarve saada halpaa työvoimaa, sen tarve pakottaa työvoiman uusintamiskustannukset yksityiselle perheelle ja sukupuoliset stereotypiat, joita tämä luo.

Niinpä ne, jotka ovat sorrettuja sen vuoksi, että ovat naisia tai sukupuolisen suuntautumisensa takia, kohtaavat saman vihollisen kuin ne, joita riistetään ja sorretaan, koska he ovat työläisiä – kapitalistiluokan. Tietysti media ja järjestelmän poliitikot tekevät parhaansa kätkeäkseen tuon yhteisen edun, jonka työläiset ja sorretut jakavat. Kapitalismi on aina yrittänyt saada sorrettujen ja riistettyjen eri ryhmät toisiaan vastaan.

Mutta taistelun kuluessa on mahdollista vakuuttaa työläiset, miehet ja naiset, homot ja lesbot, mustat ja valkoiset, siitä että vapautus on mahdollista vain jäytämällä kapitalismia kokonaisuutena. Se vaatii yhdistynyttä työväenluokan liikettä, joka tukee sorrettujen taisteluita ja pystyy sillä tavalla saamaan heidät viemään läpi vallankumous. Siksi ei voi olla sorrettujen vapautusta ilman sosialismia eikä sosialismia ilman sorrettujen vapautusta.

7. Mitä on internationalismi?

7.1 Luokkasolidaarisuus ja kansallinen vapautus

osialistit näkevät maailman jaettuna luokkiin. Työväenluokka on kansainvälinen luokka, jonka löytää kaikkialta Marylandista Moskovaan. Samoin on kansainvälinen kapitalistiluokka, jonka valtavat monikansalliset yhtiöt ulottuvat nyt yli maapallon. Taloudellinen integraatio varmistaa, että maailman työläiset yhä enemmän käyttävät samanlaisia vaatteita, katsovat samoja televisio-ohjelmia ja tekevät työtä samoille työnantajille.

Mutta samalla, kun maailma vedetään yhteen, se on taloudellisesti jakautunut myös kansallisvaltioihin. Jokaisella maatilkulla on oma hallituksensa ja lakinsa, lippunsa ja maammelaulunsa, rajavartijansa ja piikkilankansa, maahanmuuttorajoituksensa ja työlakinsa.

Jos kaikki kansakunnat olisivat tasavertaisia, jos niiden taloudet olisivat saman kokoisia ja niiden asevoimat yhtä vahvoja, internationalismi olisi helppoa. Kaikki, mitä sosialistien tarvitsisi tehdä, olisi kehottaa työläisiä yhdistymään yli rajojen yhteisessä taistelussa kansainvälistä hallitsevaa luokkaa vastaan. Monissa tapauksissa se on juuri oikea asia tehdä. Kun Saksan metallityöläiset, Amerikan kaivosmiehet tai Australian ahtaajat menevät lakkoon, sosialistit kannattavat kansainvälisiä tukilakkoja, boikotteja, keräyksiä ja tukiviestejä.

Mutta koska kansakunnat eivät kaikki ole tasavertaisia, on tapauksia, jossa asiat eivät ole niin yksioikoisia. Kapitalismi on kehittynyt epätasaisesti, ensin Euroopassa ja Amerikassa ja sitten edeten joka maailmankolkassa. Ensimmäiset kapitalistivallat käyttivät juuri keksittyä voimaansa rakentaakseen imperiumeja. Ne käyttivät teollista ja taloudellista voimaansa, sekä armeijoita ja laivastoja, jotka tuo voima mahdollisti niiden rakentaa, valtaamaan, alistamaan ja kolonisoimaan muita, taloudellisesti vähemmän kehittyneitä maita. Imperiumia rakentavat maat puristivat suuret rikkaudet valtaamistaan maista ja rajoittivat siten kolonisoitujen kansakuntien taloudellista kehitystä. Britannian, Espanjan, Hollannin, Ranskan, Saksan, Amerikan, Venäjän, Japanin ja Italian hallitsijat, vain voimakkaimmat nimetäksemme, lohkaisivat siirtomaita ja suojelualueita Intiassa, Aasiassa, Irlannissa, Kaukoidässä, Lähi-idässä, Afrikassa, Karibialla ja Latinalaisessa Amerikassa.

Vaikka muodolliset siirtomaat tänään ovatkin laajimmalta osalta menneisyyttä, johtavat vallat hallitsevat silti heikompia. Mikäli pienemmät vallat eivät tee kuten sanotaan, pankkilainat jäävät saamatta, ulkomaanapu tippuu, tullirajat nousevat, diplomaattisesta yhteistyöstä kieltäydytään tai kauppasaarto julistetaan. Ja mikäli mikään näistä ei tehoa, johtavat vallat käyttävät hallussaan olevaa sotilaallista ylivoimaa saadakseen tahtonsa läpi. Johtavilla mailla on vaikuttava lista instituutioita viemään läpi niiden tahdon köyhissä maissa: taloudellista valtaa toteutetaan Maailmanpankin, Kansainvälisen valuuttarahaston ja EU:n kautta. YK ja NATO voivat lisätä diplomaattista ja sotilaallista painostusta. Tämä on imperialismin järjestelmä.

Pienet maat ja sorretut kansakunnat ovat tietysti kapinoineet tätä imperialistista järjestystä vastaan. Irlannin itsenäisyyden puolesta käydyn taistelun vuosisadoista Intian itsenäisyystaistelun kautta Etelä-Afrikan mustien taisteluun ovat imperialistiset vallat aina kohdanneet vastarintaa.

Nämä taistelut eivät tavallisesti ole työväenluokan taistelua sosialismin puolesta. Ne ovat taisteluita kansallisen vapautuksen puolesta, taisteluita, jotka antavat alkuperäisväestölle mahdollisuuden hallita itse itseään. Tänään ne ovat usein taisteluita, jossa ihmiset, jotka jo ovat saaneet oman kansallisvaltionsa, pyrkivät estämään suurvaltojen sekaantumisen tuon valtion asioihin. Vaikka työläiset usein ovat mukana tuossa taistelussa, niitä eivät tavallisesti työläiset johda, vaan keskiluokka tai järjestelmän poliitikot, joita tukevat ainakin osa hallitsevasta luokasta. Tämä oli tilanne esimerkiksi Saddam Husseinin Irakissa Persianlahden sodan aikana.

Mitä sosialistien tulisi sanoa tuollaisessa tilanteessa? Monet haluaisivat sanoa, että vieköön rutto molemmat. He eivät pidä siitä, mitä imperialistiset vallat tekevät, mutta eivät ymmärrä myöskään, miksi heidän tulisi tukea ihmisiä, jotka vain haluavat omalle kansakunnalleen pienoisversiossa sen, mitä suurvalloilla jo on, etenkin ja köyhemmän maan johtaja on tyranni.

Mutta tuossa “vieköön rutto molemmat” -asenteessa on paha vika. Molemmat eivät ole tasavertaisia. Toisaalla ovat maailman voimakkaimmat asevoimat, joiden takana ovat maailman voimakkaimmat taloudet. Toisaalla ovat köyhät maat, joita rikkaat maat pitävät köyhyydessä. Niiden luonnonvaroja, kuten Lähi-idän öljyä, ryöstetään, ja niiden rahoitusta rampauttavat maksut Lännen pankeille. Sellaisten maiden konflikteissa, esimerkiksi Yhdysvaltain ja Nicaraguan tai Yhdysvaltain ja Kuuban välillä, me emme katsele kahden tasavertaisen voiman, kuten Britannia ja Saksa ensimmäisessä maailmansodassa, taistelua. Me näemme voimakkaan sortajan ja paljon heikomman, sorretun kansakunnan.

Sosialistien olisi varauksetta oltava sorrettujen puolella sortajaa vastaan, vaikka ne, jotka johtaisivat sorrettua maata olisivat epädemokraattisia ja vainoaisivat vähemmistöjä, kuten Saddam Hussein vainoaa kurdeja ja Castro homoja.

Jos imperialistivallat, kuten Britannia ja Amerikka, voittavat tuollaisissa konflikteissa, koko imperialistinen järjestelmä vahvistuu ja sen myötä imperialististen valtojen hallitsevien luokka valta omaan työväenluokkaan. Mutta jos sorretut maat lyövät imperialistivallat, kuten vietnamilaiset löivät amerikkalaiset 70-luvulla, silloin koko imperialistinen järjestelmä ja hallitsevan luokan asema kotona heikkenee. Juuri se tapahtui Amerikan hallitsevalle luokalle Vietnamin jälkeen. Siksi vasemmisto oli kansainvälisesti oikeassa kannattaessaan Vietnamin kansallisen vapautusrintaman voittoa huolimatta siitä, että monilla oli syviä poliittisia erimielisyyksiä sen kanssa.

Siispä pitäisikö sosialistien vain olla hiljaa poliittisista erimielisyyksistä niiden kanssa, jotka johtavat kansallista vapautustaistelua? Pitäisikö meidän esimerkiksi jättää sanomatta se, ettemme katso IRA:n taktiikan sijoittaa pommeja olevan paras tapa saada brittijoukot pois Irlannista, saati sitten saavuttaa sosialismi?

Ei, meidän on oltava selkeitä siinä, että pidämme IRA:ta tasavaltalaisina nationalisteina, emme sosialisteina, ja että he menestyisivät paremmin käyttämällä työväenluokan taistelukeinoja, lakkoja ja mielenosoituksia, ei vaalilippua ja luotia. Itse asiassa meidän on tehtävä enemmän kuin vain julkaistava arvostelevia artikkeleita ja puheita. Meidän on yritettävä rakentaa sosialistista vaihtoehtoa Irlannissa taistelussa brittiläisiä ja irlantilaisia pomoja vastaan tehokkaammin kuin IRA. Sama näkökulma pätee muuallakin, koska kansalliset vapautusliikkeet yrittävät aina yhdistää pomot ja työläiset taisteluun imperialismia vastaan.

Mutta emme me aseta sitä ehdoksi IRA:n puolella olemiseksi Britannian armeijaa vastaan, että he nielisivät tuon arvostelun tai liittyisivät meidän järjestöömme. Vaikka he torjuisivatkin arvostelumme, olemme silti mieluummin sorretun puolella, kuin yhden maailman voimakkaimmista imperialistivalloista. Tukemme on siis kriittistä, mutta ehdotonta.

Tällä tavoin me toivomme sekä olevamme sorrettujen kansakuntien puolella imperialistisia kansakuntia vastaan ja samaan aikaan kehittävämme sosialistista oppositiota sorrettujen kansakuntien sisällä taistelemaan sekä imperialisteja että oman kansakuntansa hallitsevaa, tai tulevaa hallitsevaa luokkaa vastaan.

Tämä merkitsee luokkataistelun yhdistämistä taisteluun imperialismia vastaan, kansallisen vapautustaistelun kääntämistä taisteluksi sosialismin puolesta.

Meidän osaltamme sosialistit imperialistisissa maissa voivat varmistaa, että taistelemalla imperialismia vastaan emme salli oman hallitsevan luokkamme asettavan mustaa työläistä valkoista työläistä vastaan tai saavan meitä hyväksymään huonommat palkat tai huonommat olosuhteet vetoamalla “tukeen omalle maalle” tai, kun kyse on sotilaskonflikteista, “sotauhrauksiin”. Köyhempien maiden taistelun tukeminen on samaan aikaan taistelua nationalististen ja rasististen aatteiden kasvua vastaan omassa joukossamme, siksi se on taistelua työväenluokan yhtenäisyyden puolesta. Se ei ole hyväntekeväisyyttä, vaan itsepuolustusta.

7.2 Internationalismia, ei valtiokapitalismia

Vasemmalla on aina tunnettu laajalti, että kansallistaminen tai valtionomistus on väistämättä sosialistinen toimenpide. Labourin kannattajat vetoavat tähän usein todisteena siitä, että järjestelmän sisällä työskenteleminen voi saada aikaan uudistuksia, jotka johtavat sosialismiin. Vuosien ajan ihmiset, jotka uskoivat stalinististen hallitusten Itä-Euroopassa olevan sosialistisia, viittasivat valtion kontrolliin taloudessa todisteena asiastaan. Kolmannessa maailmassa monet kansallisen vapautustaistelun johtajat esittivät, että valtionomistus merkitsi entisten siirtomaiden olevan tiellä sosialismiin.

Kaikki nuo kolme ajatuksen säiettä ovat nyt joutuneet täysin taka-alalle vapaiden markkinoiden “liberalisoinnin” tuulessa, joka puhalsi kautta maailman 80-luvulla. Labourin jäsenet puhuvat nyt vähän kansallistamisesta, heidän johtajansa vielä vähemmän. Itä-Euroopan stalinistisia valtioita hallitsevat nyt markkinoiden kannattajat, joskin nämä ovat usein eilisen stalinisteja pukeutuneina business-pukuihin. Ja köyhissä maissa visiot valtion johtamasta talouskehityksestä ovat kuihtuneet suhdannetaantuman ja velanmaksun kaksinkertaiseen iskuun.

Tosiasiassa ideologia on todellisuutta edellä. Valtio on vielä elinvoimainen taloudellinen tekijä kaikissa noissa yhteiskunnissa. Mutta onko se voima sosialismin puolesta?

Hetken ajattelu kertoo meille, ettei kansallistaminen voi olla synnynnäisesti sosialistinen toimi. Olihan Hitlerin Natsi-Saksa kuitenkin suurimpia kansallistajia 1900-luvulla. Japanin sodan jälkeinen talousihme saavutettiin talouden varsin tiiviillä valtion ohjauksella. Ja kolmanneksi suurin talous maailmassa on se, jonka muodostavat Yhdysvaltain ydinvoimavirasto, avaruustoimisto NASA ja Pentagon – valtava valtion omistama trusti, joka jyrähtelee “vapaiden markkinoiden” Amerikan sydämessä. Vannoutuneinkaan valtion omistuksen kannattaja ei väittäisi näiden yhteiskuntien olevan muuta kuin kapitalistisia.

Oleellista on kysyä tässä oikea kysymys. Sen sijaan, että kysyttäisiin, “omistaako valtio teollisuuden?”, sosialistien olisi kysyttävä “kuka valvoo valtiota?” Missä työläiset eivät ole ottaneet yhteiskuntaa valvontaansa, missä kapitalistit edelleen valvovat valtiota, siellä kansallistaminen tuottaa yksinkertaisesti valtiokapitalismia, ei sosialismia.

Friedrich Engels totesi saman yli 100 vuotta sitten kirjassaan Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi:

Nykyaikainen valtio, olipa sen muoto mikä tahansa, on oleellisesti kapitalistinen kone, kapitalistinen valtio, ihanteellinen kokonaiskapitalisti. Mitä enemmän tuotantovoimia se ottaa omaisuudekseen, sitä enemmän siitä tulee todellinen kokonaiskapitalisti, sitä suurempaa määrää valtion kansalaisia se riistää. Työläiset jäävät palkkatyöläisiksi, proletaareiksi. Pääomasuhde ei tule poistetuksi, päinvastoin se kärjistyy huippuunsa.2

Engels jatkaa pilailemalla, että jos valtionomistus yksin riittäisi määrittämään jonkin sosialistiseksi, silloin “Kuninkaallinen Merikauppa, Kuninkaallinen Posliinitehdas ja jopa armeijan räätälitkin olisivat sosialistisia laitoksia.”

Mutta onhan se varmaan eri asia, jotkut väittävät, kun kokonaiset taloudet, kuten Itä-Euroopassa olleet, ovat ihmisten johdossa, jotka kutsuvat itseään sosialisteiksi? Varmastikin kun kansalliset vapautusliikkeet ottavat haltuunsa yhteiskunnan, kuten Castron Kuubassa, ne voivat siirtyä kohti sosialismia tavalla, jota osittainen kansallistaminen kapitalistisessa taloudessa ei mahdollista?

Se olisi varmaan totta, jos työväenluokka olisi ottanut vallan Itä-Euroopassa tai Kuubassa. Mutta he eivät ottaneet. Itä-Euroopassa ei ollut työläisten vallankumouksia 1945, ei valittuja työläisneuvostoja, ei valittuja tehdasneuvostoja, ei työläismiliisiä. Venäjän armeija asetti “kommunistiset” johtajat valtaan, ei työväenluokka. Nuo johtajat valvoivat teollisuutta nimittämällä pomot juuri yhtä vastuuvelvollisuudettomina ja riistävinä kuin läntiset vastineensa.

Kuuba, kuten monet muut kolmannen maailman “sosialistiset” järjestelmät, on erilainen. Siellä oli kansannousu USA:n imperialismia vastaan, ja jokainen sosialisti tuki sitä. Kuuban kansalla oli kaikki oikeus viskata ulos korruptoitunut, raakalaismainen USA:n tukema Batistan diktatuuri. Heillä on edelleen kaikki oikeus taistella USA:n saartoa vastaan ja USA:n johtamaa diplomaattista ja sotilaallista painostusta vastaan, joka yrittää tuhota heidän yhteiskuntansa. Mutta tuon ei tulisi johtaa meitä tekemään johtopäätöstä, että Kuuba ja vastaavat järjestelmät olisivat sosialistisia. Kansannousu, joka kaatoi Batistan ei juurikaan liittynyt työväenluokkaan, vaikka sillä alunperin olikin monien työläisten myötätunto. Kapina seurasi klassista kolmannen maailman vapautustaistelun mallia. Sitä johtivat keskiluokan pakolaiset, jotka palasivat aloittaakseen sissisodan, jota tuki talonpoikaisto ja jota käytiin maaseudulta käsin.

Tultuaan valtaan Castro, Itä-Euroopan johtajien tavoin, olisi ollut iloinen käydessään kauppaa vapaiden markkinoiden talouksien kanssa. Kylmän sodan saarto teki vaihtoehdon tyhjäksi kummassakin tapauksessa. Valtionomistus oli vaihtoehto.

Mutta valtionomistus ilman, että se olisi työläisten valvonnassa, ei vapauta yhteiskuntaa kapitalismin otteesta. Niin kolmannen maailman hallitusten kuin Itä-Euroopan valtioiden oli kilpailtava edelleen Lännen kanssa kansainvälisistä markkinoista. Niiden oli lainattava Lännen pankeista. Ja mikä vielä tärkeämpää, niiden oli oltava tasoissa lännen kanssa, panssarivaunu panssarivaunusta, ohjus ohjuksesta. Tuon kaltainen kansainvälinen paine määritti kotimaassa suhteen valtion ja työväenluokan välillä. Jos Lännen työläiset pakotettiin tekemään kovemmin työtä, oli valtiokapitalististen järjestelmien pakotettava työläisensä tekemään kovemmin työtä. Jos asetehtaat Lännessä kasvattivat tuottavuuttaan, niin niin piti valtion omistamien asetehtaiden tehdä muualla. Valtiot Itä-Euroopassa täyttivät ja kolmannen maailman hallitukset täyttävät kaikki ne samat funktiot, joita kapitalistiluokka ja sen valtiot täyttävät Lännen yhteiskunnissa.

Vasta kun työläiset demokraattisesti valvovat yhteiskuntaa, meillä on sosialismi. Sosialismia ei voida rakentaa, elleivät työläiset valvo tehtaita ja poliittisia laitoksia.

Tämä ei silti merkitse, ettei olisi tärkeitä tilanteita, joissa sosialistien olisi tuettava kansallistamista. Mutta olisiko meidän mitattava sitä samalla mitalla, jota me käytämme kysyessämme “onko yhteiskunta sosialistinen vai ei?” Meidän tulisi kysyä: “parantaako tämä työläisten itseluottamusta, heidän elintasoaan ja heidän kykyään järjestäytyä, vai ei?” Niinpä kansanterveysjärjestelmän luominen Britanniassa sai tietysti sosialistien tuen. Hiiliteollisuuden yksityistäminen ja valtava työpaikkakato sen myötä, hyökkäykset työoloja ja palkkoja vastaan ja yritykset murtaa kaivostyöläisten liitto on kaikkien sosialistien vastustamaa. Mutta teollisuuden valtionomistus Itä-Euroopassa ei parantanut työläisten elämää ja sitä seurasi ay-oikeuksien kieltäminen.

Jos sosialistit pitävät nuo kriteerit mielessä – ovat työläiset suoraan oman elämänsä valvojia ja ovatko he saavuttaneet sen omin taisteluin? – me emme vain pysty erottamaan aitoa sosialismia ja valtiokapitalismia, me pystymme myös tukemaan taistelua kansallisen vapautuksen puolesta kolmannessa maailmassa tarvitsematta uskoa, että ne väistämättä johtavat sosialismiin. Sellaiset kriteerit antavat meille mahdollisuuden erottaa tuollaisten kolmannen maailman konfliktien joukosta ne työläisten taistelut, jotka voivat kantaa työläiset yli kansallisen vapautuksen kohti kansainvälistä vallankumousta ja sosialistisen yhteiskunnan luomista.

8. Mitä on sosialistinen vallankumous?

8.1 Työväenvalta

Kapitalistinen valtio on Marxin ja Engelsin sanojen mukaan “mekanismi pitää väkisin aloillaan riistetty luokka alistamisen oloissa” ja siksi “työväenluokka ei yksinkertaisesti voi ottaa haltuunsa valmista valtiokoneistoa ja taivuttaa sitä omiin tarkoituksiinsa”.

Se on yksi syy, miksi vallankumous on välttämätön. Sen on raivattava tieltään vanha valtio ja korvattava se työväenvaltiolla. Mutta millainen työväenvaltio olisi? Mistä se tulisi?

Onneksi historia antaa meillä joitakin ideoita. Aiemmissa taisteluissa voimme löytää yrityksiä pystyttää työväenvaltio. Nämä yritykset alkoivat tavallisesti järjestöistä, jotka oli rakennettu taistelemaan vanhaa järjestystä vastaan ja sitten, kun vanha järjestys oli horjutettu, nuo samat elimet järjestivät sen kaatamisen. Vallankumouksen jälkeen nämä organisaatiot kasvoivat edelleen ottaakseen yhteiskunnan johtamisen tehtävät. Niinpä vallankumous ei ole salamanisku taivaalta. Vallankumous on paljon enemmän kuin kansannousun hetki, se on myös prosessi.

Katsokaa mitä tapahtui Venäjän vallankumouksen aikana 1905. Lakkokomitea aloitti järjestäytymällä kirjapainotyönantajia vastaan, sytytti yleisempää vastarintaa ja tuli työläisten neuvostoksi, johon kuuluivat kaikki työväenluokan eri ryhmät. Sitten se haastoi valtion vallasta johtaa yhteiskuntaa.

Pariisin kommuuni 1871 oli samanlainen yritys pystyttää työväenvaltio. Marx jätti jälkeensä kuvauksen siitä, kuinka se toimi:

Kommuunin muodostivat kaupunginvaltuutetut, jotka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. He olivat vastuussa valitsijoilleen ja näiden erotettavissa. Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva ja lakia säätävä. Poliisilta, joka tähän asti oli ollut valtion hallituksen aseena, otettiin heti pois sen kaikki valtiolliset toiminnot ja muutettiin vastuuvelvolliseksi ja milloin tahansa erotettavissa olevaksi Kommuunin elimeksi. Samoin oli kaikkien muidenkin hallinnonhaarojen virkamiesten laita. Kommuunin jäsenistä alkaen kaikkien täytyi suorittaa virantoimitus työläisen palkalla. Korkeiden valtion virkamiesten erioikeudet ja edustusrahat hävisivät samalla kuin nämä viratkin... Kun oli päästy eroon vakinaisesta armeijasta ja poliisista, vanhan hallituksen fyysisen voiman instrumenteista, Kommuuni jatkoi heti musertamalla henkisen sorron instrumentin, pappisvallan... Oikeuselimet menettivät teeskennellyn riippumattomuutensa... ne olivat siitä lähtien valinnaisia, vastuullisia ja pois kutsuttavissa.

Työläisten neuvostot, jotka nousivat uudelleen Venäjällä 1917, olivat vieläkin edistyneempi muoto työväenluokan omasta organisaatiosta. Mutta olemus oli sama, täydellinen demokratia kaikilla elämän aloilla, erikoispalkan ja aseman ottaminen edustajilta, kaikki edustajat tuomareista miliisiupseereihin oli voitava kutsua takaisin, jos he eivät täyttäneet äänestäjiensä toiveita.

Tämä eroaa hyvin paljon kapitalistisesta valtiosta. Sen sijaan, että se olisi instrumentti, jota pikkuruinen rikas vähemmistö käyttää pitääkseen aloillaan enemmistön, se on enemmistön demokraattinen organisaatio, joka on laadittu estämään vanhaa hallitsevaa luokkaa saamasta takaisin valtaansa. Mutta heti kuin vastavallankumouksen uhka on lyöty takaisin ja vanhan hallitsevan luokan valta on murrettu, tuokin, historian demokraattisin valtio, tulee tarpeettomaksi. Engels kirjoittaa:

Heti kun ei enää ole luokkaa, jota pitäisi alistaa, heti, kun luokkaherruus ja taistelu yksilön olemassaolosta, joka perustuu tähän asti olemassa olleen tuotannon anarkiaan on poistettu... ei ole mitään jäljellä alistettavaksi, ei mitään, mikä edellyttäisi erityisen sortavan voiman, valtion... Valtiovallan puuttuminen yhteiskunnallisiin suhteisiin tulee liiaksi yhdellä alueella toisensa jälkeen, ja sitten se kuolee itsestään... Valtiota ei lakkauteta, se kuihtuu pois.

Sosialistinen vallankumous aloittaa myös talouden muuttamisen prosessin. Kapitalismi ihannoi “vapaiden markkinoiden” ajatusta. Firmat tuottavat, mitä tahtovat, koska tahtovat. Niiden ainoa tavoite on tehdä voittoa. Jos se merkitsee, että voittoa voidaan tehdä valtavilla karvanopilla, jotka roikkuvat auton taustapeilistä, eikä ruoasta nälkäisille, niin otetaan karvanopat. Ydinaseita vai lisää kouluja? Riippuu siitä, mistä tulee voittoa. Mutta silloinkin, kun kapitalistit ajattelevat, että heille on voittoa tuottava kohde, he eivät voi olla varmoja. Ehkä kuudella firmalla on ollut sama ajatus. Niinpä karvanoppien tuottamiseen tuhlaamisen lisäksi me saatamme päätyä karvanoppaan, jota kukaan ei osta. Kun se tapahtuu, työpaikkoja menetetään ja silloin ihmisillä on vielä vähemmän rahaa käytettäväksi.

Tuon kaaoksen voittamiseksi tuotantoa tarvitsee suunnitella. Suunnittelun ajatus on hyvin epämuodikas tänään. Ihmiset ajattelevat, että se liittyy vanhojen stalinististen valtioiden harmaaseen samankaltaisuuteen. Mutta ne olivat suunnittelun parodia. Työläiset eivät valvoneet tuotantoa eivätkä jakelua, vaikka se on sosialistisen suunnittelun ensimmäinen vaatimus.

Jotkut jatkavat, että suunnittelu on mahdotonta, koska talous on aivan liian monimutkainen. He unohtavat, että hyvin suuret osat taloudesta on jo tarkkaan suunniteltu.

Ajattele, mitä tapahtuu, kun viivakoodilukija lukee ruokaostoksesi supermarketissa. Siitä menee viesti varaston tietokoneelle, kuinka nopeasti varasto kuluu. Siitä menee viesti edelleen keskusvarastolle, että voidaan lähettää lisää tavaraa. Keskusvaraston luvut käsittelee pääkonttori, jotta he voivat välittää tiedon tavarantoimittajalle. Tavarantoimittajat suunnittelevat, paljonko he tarvitsevat maanviljelijöiltä ja maahantuojilta. Koko prosessi, maanviljelijän pellolta supermarketin hyllylle, on sarja suunniteltuja päätöksiä. Se on valmis sellaiselle suunnittelulle, jota sosialistinen yhteiskunta tarvitsisi. Se ei toimi kapitalismissa, koska ei ole vain yhtä suunnittelun pätkää. Valintatalolla on suunnitelma, mutta niin on Sestolla, Elannolla, Sokosmarketilla, Keskolla – kaikilla suunniteltuna rikkomaan toisen markkinat.

Eikä näiden kilpailevien suunnitelmien korvaaminen yhdellä suunnitelmalla vähentäisi erilaisuutta ja valinnanvaraa, ovathan käytännössä kaikki samat tavarat myytävänä kaikissa supermarketeissa. Itse asiassa tuotevalikoima voisi olla huomattavasti suurempi vain käyttämällä resurssit, joita nyt haaskataan hyödyttömällä monistamisella kaikkien supermarkettiketjujen kautta. Ja sen valinnassa, minkä merkkistä suklaakeksiä tuotetaan, hintasignaalit, kuten taloustieteilijät kutsuvat tekemiämme ostopäätöksiä, voisivat esittää osaa. Sosialistit eivät halua, vaikka me voisimme, suunnitella kaikkia kuluttajan ostosten yksityiskohtia.

Mutta mitä me voisimme tehdä, on äänestää, miten meidän laajat rahankäyttöprioriteettimme järjestettäisiin. Äänestäisimmekö me enemmän sairaaloita vai aseita? Enemmän asuntoja vai kouluja? Ne eivät olisi aina helppoja valintoja. Keskustelua käytäisiin paljon. Mutta ne olisivat meidän valintojamme, ei meille annettuja voiton takia toimivien markkinoiden prioriteetteja. Pääsemällä irti kapitalismin tuhlauksesta ja riistosta me saamme paljon enemmän resursseja, kuin voimme koskaan kuvitella saavamme tässä yhteiskunnassa.

8.2 Voivatko työläiset johtaa yhteiskuntaa?

Yksi ainaisista vastalauseista sosialismille on, että työläiset eivät pysty johtamaan yhteiskuntaa. “Ihmisillä on oltava joku sanomassa mitä tehdä”, kuuluu ajan syömä hokema. Yksi silmäys tapaan, jolla yhteiskuntaamme todella johdetaan, vastoin sitä, miten pomot ja media meille kertovat sitä johdettavan, osoittaa, ettei mikään ole kauempana todellisuudesta.

Myytti on, että jollei olisi pomoja ja johtajia, kaikki pysähtyisi – silti moni tehdasmiehitys on todistanut päinvastaista. Kun laivanrakentajat ja moottoripyöräntekijät miehittivät tehtaansa 70-luvulla, tuotteiden laatu itse asiassa parani. Työläiset tuntevat työnsä, ja kollektiivisesti he tuntevat koko tuotantoprosessin, paremmin kuin kukaan johtaja – siksi firmat tienaavat miljoonia vuosittain toteuttaessaan ideoita, joita niille tulee aloitelaatikoista ja siksi “japanilaiset” laatupiirit yrittävät pumpata aloitteita ja tietoa työläisiltä parantaakseen tuotannon laatua.

Joka tapauksessa monet johtajat, esimiehet ja työnjohtajat ovat olleet työläisiä itse ennen kuin heidät on ylennetty. Useimmiten erityistieto siitä, miten asioita tuotetaan hankittiin heidän ollessaan työläisiä, ei sen jälkeen kun heistä tuli johtajia. Tavallisesti se, mikä tekee sellaisista ihmisistä sopivia johtajiksi on heidän halukkuutensa erottaa ihmisiä, alentaa palkkoja ja yleensä komennella ihmisiä. Tämä, eikä mikään hyödyllinen, on takuulla se, mitä heille opetetaan johtamistaidon kursseilla.

Erona tähän on, ettei koko maailmassa ole tehdasta eikä toimistoa, joka toimisi, jos työläiset lakkaavat työskentelemästä. Mikään johtajaryhmä ei koskaan ole tuottanut autoa, kerännyt jätteitä tai hoitanut bussiliikennettä, jos työläiset ovat kieltäytyneet työstään.

Jotkut myöntävät tämän, mutta esittävät sitten vastaan, että vaikka työläiset voisivat pystyä johtamaan omaa paikallista työpaikkaansa hyvin ilman johtajaa, he eivät selviäisi monimutkaisemmasta tehtävästä saada koko yhteiskunta toimimaan. Miten työläiset voisivat päättää, pitäisikö meidän rakentaa maanteitä vai rautateitä, koordinoida terveydenhuoltoa ja koulutusta, tai päättää ruoan ja ylellisyystavaroiden tuottamisesta? Varmaankin pomoja tarvitaan näihin suuriin päätöksiin, kuluu argumentti.

Kumma kyllä, eivät pomot ja johtajat todella päätä näistä asioista tänäänkään. Mistä me sen tiedämme? Koska he sanovat aina, etteivät he sitä tee. Kun hiilikaivos suljetaan, ministerit ja British Coalin johtajat ovat ensimmäisinä sanomassa, etteivät ole vastuussa – “markkinat” ratkaisevat. Jos teillä on kaaos ja julkinen liikenne leviää käsiin, hallitus kertoo, että se johtuu siitä, että ihmiset ostavat autoja eivätkä maksa julkisen liikenteen maksuja – markkinat ovat päättäneet.

Tavallaan pomot ja ministerit kertovat kerrankin totuuden. He ovat markkinoiden palvelijoita. Tietysti he varmistavat aina, että he viimeisinä kärsivät, jos markkinat kääntyvät heitä vastaan. Kyse on aina meidän palkoistamme, työpaikoistamme ja olosuhteistamme ensimmäisenä, ja heidän tehtävänsä on tehdä varmaksi se, että näin se pysyy. Mutta kun markkinakilpailun ja voiton tekemisen järjestelmä on perustettu ja toiminnassa, jokaisen järjestelmässä on elettävä sen sääntöjen mukaan. Siksi laivanrakennuksen ja moottoripyöräteollisuuden tehdasvaltaukset 70-luvulla saattoivat olla vain lyhytaikaisia. Kilpailu vielä häikäilemättömämmin palkkoja leikkaavien firmojen taholta merkitsi, että vaikka työläiset tietyllä tehtaalla pystyivät aivan hyvin johtamaan paikallista tehdasta, heidän olisi pitänyt toimia kuten pomojen, jos he olisivat halunneet jatkaa taistelua häikäilemättömämpien kilpailijoidensa kanssa.

Siksi, jos työläiset tahtovat pystyä johtamaan yhteiskuntaa, heidän on otettava se haltuunsa kokonaan, ei yksi tehdas tai konttori kerrallaan. Vain ottamalla haltuun koko yhteiskunnan voivat työläiset valvoa eri firmojen välisiä suhteita yhtä lailla kuin asetelmaa firman sisällä. Jos me emme ota koko juttua haltuun, kilpailu firmojen välillä pakottaisi meidät toimimaan kuin pomot firman sisällä – siksi kaivostyöläiset, jotka ottivat haltuunsa Monktonhallin hiilikaivoksen Skotlannissa suuren kaivoslakon päätyttyä, päätyivät maksamaan huonompia palkkoja ja palkkaamaan vähemmän kaivosmiehiä kuin British Coal.

Jos me ottaisimme koko yhteiskunnan haltuun, olisiko parempaa tapaa järjestää asioita kuin markkinat? Monia houkuttaisi sanoa, että tuskin me huonommin pärjäisimme kuin markkinat. Me emme antaisi miljoonien mädäntyä työttöminä, tuhlaisi miljardeja ydinaseisiin, kun terveys- ja koulutusjärjestelmä murenevat, tai tuhlaisi miljardeja lisää mainostamiseen, kun neljännes Britannian väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Tuollaiset prioriteetit ovat hallitsevan luokan asettamia ja heidän ainoa kiinnostuksen kohteensa ovat voitot, ja se että on tarpeeksi iso armeija, poliisi ja vankilajärjestelmä suojelemaan heidän voittojaan. Meidän prioriteettimme päätettäisiin demokraattisesti. Me tapaisimme yhdessä työläisneuvostoissa ja äänestäisimme taloudellisista prioriteeteista, kuten me nyt valitsemme luottamusmiehet ja ay-toimitsijat, väittelyn ja keskustelun jälkeen.

Koska me valvoisimme tehtaita, toimistoja, sairaaloita ja kouluja meidän olisi seurattava, että päätöksemme toteutettaisiin. Me toteuttaisimme, minkä me päätimme. Siksi työväenvalta olisi niin erilaista suhteessa Labour-hallitukseen, jossa kaikki hyvät lupaukset rikotaan, koska rikkaat, jotka omistavat sanomalehdet, valvovat taloutta ja johtavat Whitehallia, sabotoivat niitä.

Kun me päätämme, mitä tuotetaan ja panemme päätökset täytäntöön, kun jokainen voi nähdä, mitä tapahtuu yhteiskunnan joka osassa, kaikki kätketyt energiat, käyttämättömät taidot ja työläisten kahlehdittu mielikuvitus voidaan vapauttaa sellaisen riistottoman, sorrottoman yhteiskunnan rakentamisen kollektiiviseen tehtävään, jota ei hallitse pieni vähemmistö.

8.3 Mitä tapahtui Venäjällä?

Lokakuussa 1917 Venäjän työväenluokasta tuli ensimmäinen riistetty luokka historiassa, joka piti valtaa pitempään kuin muutaman viikon. Työläiset ottivat valvontaansa tehtaat, toimistot, liikenteen, pankit ja hallituksen virastot. Talonpojat valtasivat maan, jota he olivat viljelleet sukupolvia ja ajoivat pois maanomistajat, jotka olivat hallinneet heidän elämäänsä ajoista, jolloin Venäjä ei ollut vielä edes kansakunta.

Työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajien neuvostosta tuli ensimmäinen hallitus, joka pysäytti sodan yksinkertaisesti kieltäytymällä taistelemasta enää, aloittaen prosessin, joka päätti ensimmäisen maailmansodan. Rasismi, joka vanhan hallituksen aikana oli tuottanut juutalaisten joukkomurhia, rajoittui nyt alueille, jossa vastavallankumous vielä piti valtaa. Vallankumous tunnusti Lev Trotskin, juutalaisen, johtajakseen.

Ensimmäistä kertaa naisesta tuli hallituksen ministeri. Avioeron ja abortin saattoi saada halutessaan. Ja ensimmäistä kertaa lait, jotka syrjivät homoja, lakkautettiin. Uudet ja kiehtovat taiteen muodot kukoistivat, ei vain gallerioissa, vaan myös kaduilla ja tehtaissa. Vallankumous oli, kuten Lenin oli ennustanut, “sorrettujen festivaali”.

Mutta Venäjän vallankumouksessa oli kohtalokas heikkous. Se ei tapahtunut teollisuusmaassa, jossa työväenluokka olisi ollut enemmistönä.

Tällä oli merkitystä, koska sosialismi tarvitsee talouden, joka pystyy tuottamaan tarpeellisen määrän tavaroita ja palveluita, jotta se voisi toimia. Muinaisen Rooman orjat tai keskiajan talonpojat eivät voineet tehdä sosialistista vallankumousta – yhteiskunnat, joissa he elivät, eivät yksinkertaisesti olleet tarpeeksi vauraita taatakseen kaikille köyhille turvatun ja runsaan elämän. Työläisten tuottavuus nykyaikaisessa teollisuusyhteiskunnassa on tarpeeksi suuri varmistamaan, että jos he tekevät vallankumouksen, he perivät talouden, joka on tarpeeksi voimakas tukeakseen tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Vaikka tämä on yleisesti ottaen paikkansapitävää, totta kapitalismin suhteen kansainvälisenä järjestelmänä, se ei välttämättä ole näin jokaisen erillisen maan kohdalla. Tämä ei tarkoita, etteikö vallankumous voisi alkaa köyhässä maassa. Mutta se tarkoittaa, ettei sitä voida viedä loppuun asti köyhässä maassa. Sen osalta sen täytyy levitä rikkaampiin maihin, joissa on suurempi työväenluokka ja vahvemmat taloudet.

Ajatus vallankumouksen levittämisestä kertoi koko sen johtajien, Leninin ja Trotskin, harjoittaman strategian. He järkeilivät, että Venäjä oli sidoksissa muihin maihin kansainvälisin markkinoin, finanssisitein, Lännen Venäjälle tekemin investoinnein ja yhteisen osanoton kautta ensimmäiseen maailmansotaan. Jos Venäjä aloittaisi vallankumouksen, he esittivät, eivät muut maat olisi kovin kaukana takana.

He olivat oikeassa. Suomi, Saksa, Unkari ja Bulgaria saivat kaikki vallankumouksensa vuoden 1917 jälkimainingissa. Mutta lopulta ne kaikki lyötiin, suurelta osin siksi, ettei ollut ketään johtamaan puoluetta, kuten Lenin ja Trotski bolševikeilla.

Sen seurauksena Venäjän vallankumous joutui omien riittämättömien resurssiensa nojaan aikana, jolloin jokainen johtava imperialistinen valta sekä eräät muut yrittivät murskata vallankumouksen voimalla. Niinpä vuosien 1918 ja 1922 vain kolmemiljoonainen työväenluokka 160 miljoonan väestöstä, nälän kiusaama ja kansainvälisen saarron kuristama, joutui kohtaamaan 14 miehitysarmeijaa ja kotimaisen vastavallankumouksen vanhan hallitsevan luokan taholta. Venäjän vallankumous oli nurkassa ja taisteli elämästään. Puna-armeija koottiin tyhjästä. Edes viljan pakko-otot eivät pystyneet estämään nälänhätää. Teollisuus, joka oli jo surkeassa tilassa sodan jäljiltä, käytännössä hajosi.

Työväenluokka kutistui. Monet kaatuivat taistellessaan vastavallankumousta vastaan. Vielä useammat pakenivat nälkää ja tautien vaivaamia kaupunkeja palaten perheiden viljelmille. Kansalaissodan loputtua vallankumous oli selvinnyt, mutta työväenluokka ei. Työväenluokka on lakannut olemasta, julisti Lenin.

Voi olla monia asioita ilman työväenluokkaa, mutta työläisvaltio ei kuulu niihin. Luokka, joka oli tungeksinut työläisneuvostojen käytävillä, pitänyt joukkokokouksia joka työpaikalla, joka iski ja taisteli vallankumouksen puolesta, oli atomisoitunut, jättäen luomansa valtion roikkumaan ilmaan. Ilman taistelua, ilman taistelun luomaa kiihkeätä keskustelua, valtiosta tuli yhä vähemmän ja vähemmän demokraattinen, yhä enemmän ja enemmän byrokraattinen.

Leninin kuoleman jälkeen 1924 ne, jotka Trotskin lailla halusivat paluuta vallankumouksen demokraattisiin traditioihin, huomasivat olevansa yhä eristyneempiä. Aikaisemmissa taisteluissa Lenin ja Trotski olivat aina voineet luottaa työväenluokan omaan aktiivisuuteen. Se ei enää ollut vaihtoehto. Trotski joutui taistelemaan kasvavaa byrokratiaa vastaan, jota Stalin johti, byrokratian ehdoin. Ja kansainvälisen rintaman jokaisen tappion myötä kuten hukatut vallankumouksen mahdollisuudet Saksassa 1923 ja Kiinassa 1927 – Stalinin voima tuli suuremmaksi ja Trotskin mahdollisuudet menestyä vähenivät.

Stalin kehitti teorian sosialismista yhdessä maassa – täyden vastakohdan Leninin ja Trotskin internationalismille. Todellisuudessa sosialismi yhdessä maassa merkitsi teollisuuden kehittämistä edistyneiden maiden saavuttamiseksi, joka vuorostaan merkitsi työläisten riistämistä yhtä ankarasti kuin muissa maissa, ei vallankumouksen levittämistä. Kilpailu Stalinin valtion ja muiden teollistuneiden maiden välillä takasi sen, että valtio riistäisi Venäjän työväenluokkaa, aivan kuten kilpailu eri kapitalististen firmojen välillä pakottaa jokaisen kapitalistin riistämään tätä tehtaassaan.

Kun Stalin käytti valtiota tuodakseen takaisin vanhan riiston, tuli kaikki vanha alistaminen takaisin samalla. Talonpojat jaettiin maalta kollektivisoiduille tiloille. Rasismi ja kansallinen shovinismi palasivat. Naisen alistaminen palasi, uusi taide tukahdutettiin.

Tehdäkseen tuon kaiken Stalinin oli murskattava viimeinenkin jäänne vallankumouksellisesta traditiosta, etenkin vanha bolševikkipuolue. Leninin “testamentti”, joka kehotti siirtämään Stalinin puolueen pääsihteerin paikalta, vaiettiin Leninin kuoleman jälkeen. Leninin keskuskomitean suuri enemmistö ja monet muut puolueen jäsenet tapettiin 30-luvun suurissa puhdistuksissa. Trotskin surmasi Stalinin asiamies 1940. Siihen mennessä Stalin oli jo kauan sitten perustanut valtiokapitalistisen yhteiskunnan Venäjän vallankumouksen raunioille. Stalinin valtio täytti kaikki samat tehtävät, joita kapitalistit ja heidän valtionsa yhdessä täyttivät Lännessä.

Tänään Venäjän valtiokapitalistinen järjestelmä ja ne järjestelmät, jotka sen mukaan muotoiltiin Itä-Euroopassa, ovat raunioina. Ne mursi alhaalta tullut kapina ja paine kansainvälisiltä markkinoilta, joiden kanssa ne yrittivät kilpailla. Mutta Itä-Euroopan työläisille tärkein taistelu on vielä edessä. Heitä hallitsee edelleen huippurikkaiden pieni eliitti. Köyhyys vainoaa heitä edelleen. Rasismi on vielä yleistä. Markkinat ovat epäonnistuneet.

Työläiset kaikkialla voivat ottaa oppia tärkeällä tavalla tästä näytelmästä: ei valtiokapitalismi eikä markkinakapitalismi pysty täyttämään heidän tärkeimpiä perustarpeitaan. Vasta kun työläiset uudelleen johtavat yhteiskuntaa, kuten he tekivät Venäjän vallankumouksen varhaisina vuosina, voimme päästä eroon köyhyydestä ja työttömyydestä, rasismista ja kodittomuudesta, naisten alistamisesta ja rappeutuvista sosiaalipalveluista.

Tänään miltei jokaisen maan työväenluokka on suurempi kuin Venäjän vuoden 1917 työväenluokka. Näköalat kansainväliselle vallankumoukselle ovat paremmat kuin koskaan ihmisen historiassa.

9. Miksi me tarvitsemme vallankumouksellisen puolueen

9.1 Puolue ja luokka

Jos konservatiivien unelma yhtäkkiä tulisi todeksi ja jokainen työläinen alkaisi kannattaa kapitalistisia aatteita, jos ei enää koskaan olisi mitään lakkoja tai protesteja, jos kukaan ei enää sanoisi pomolle vastaan, ei olisi mitään mieltä järjestää sosialistista puoluetta.

Eläisimme sellaisessa maailmassa, jota George Orwell kuvasi kirjassaan 1984: peloteltu ja alistunut työväenluokka, joka pelkäisi edes ajatella kumouksellista ajatusta, jota Iso Veli jatkuvasti tarkkailisi. Sellaisessa maailmassa vastarinnan mahdollisuus, saati sitten vallankumouksen, olisi olematon. Samoin ei olisi tarvetta sosialistiselle puolueelle, jos anarkistien unelma spontaanista luokkataistelusta toteutuisi. Jos ilman organisaatiota, suunnittelua tai strategiaa, työläiset kautta teollisuuden ryhtyisivät äkkiä toimimaan, niin ei tarvittaisi sosialistista organisaatiota.

Mutta oikea elämä ei ole koskaan niin kauhea kuin konservatiivien unelma eikä koskaan niin hyvä, kuin anarkistien unelma. Todellisuudessa työväenluokan taistelua on aina epätasaista, eikä koskaan yhtä lailla huonoa tai yhtä lailla hyvää. Jotkut tehtaat, toimistot tai teollisuudenalat ovat lakossa, kun toiset pysyvät töissä. Jotkut äänestävät työpaikalla lakon puolesta, toiset eivät. Jotkut työläiset ovat vallankumouksellisia sosialisteja, jotkut hyviä vasemmistolaisia, kun muut ovat konservatiiveja tai lakkorikkureita.

Enimmän aikaa vallankumoukselliset sosialistit ovat vähemmistö, kuten kovan linjan konservatiivit tai ammattiliittojen vastustajat. Useimmat työläiset uskovat suurimman osan aikaa aatteiden sekoitukseen. He saattavat suhtautua ammattiliittoihin myönteisesti, mutta äänestää silti konservatiiveja. He ehkä haluavat lakkoa, mutta ovat huolissaan ammattiliittojen vastaisten lakien rikkomisesta. Ehkä he vastustavat natseja, mutta uskovat silti maahanmuuttorajoitusten tarpeellisuuteen. Jokaisessa näistä aiheista heitä saattavat heilauttaa liiton tai työpaikan oikeistolaiset ainekset, tai heidät saattaa vakuuttaa sosialistien argumentti.

Vallankumouksellinen sosialistinen puolue on organisaatio, joka liittää yhteen työläiset, jotka haluavat taistella, jotta heillä olisi mahdollisimman suuri mahdollisuus voittaa enemmistö kanssatyöläisistä ryhtymään toimimaan.

Saadakseen parhaan mahdollisuuden aktiivinen vähemmistö tarvitsee selvyyden ja luottamuksen argumenteistaan ja strategiastaan. Heidän on tiedettävä, mitä tapahtuu maan muissa osissa, missä heidän taktiikkansa on jo osoittautunut menestyksekkääksi tai missä oikeisto on johtanut jo epäonnistumiseen. Heidän on saatava tukea argumenteilleen lentolehtisistä ja sanomalehdestä, joka raportoi heidän toiminnastaan ja keskusteluistaan.

He haluavat tuntea vihollisensa – mitä hallitus ja pomot suunnittelevat, mikä on työnantajien strategia, ovatko he jakautuneet vai ei. He haluavat tietää, mitä johtajat meidän puolellamme tekevät ja miten tarttua argumentteihin, joiden tarkoitus on viivyttää taistelua. He haluavat liittää taistelunsa muihin, jotka taistelevat ja joilta he voivat saada tukea. He haluavat tietää työläisten taistelun kansainvälisestä kokemuksesta ja työväenliikkeen historiasta – siitä mikä johti voittoon ja mikä johti tappioon menneisyydessä.

Kaikki tuo vaatii sosialistista järjestöä. Se vaatii kokouksia sivistyksen ja keskustelun takia, taktiikan takomiseen ja solidaarisuuden järjestämiseen. Se vaatii lehden ja muita julkaisuja, jotka raportoivat ja analysoivat taistelua, joka välittää ajatuksia ja teoriaa. Se vaatii aktiivista organisaatiota tämän kaiken kokemuksen liittämiseksi luokkataisteluun. Se merkitsee organisoimista luokkamme taisteluiden yhdistämiseksi, aivan kuten konservatiivit, työnantajat ja hallitus yhdistävät luokkansa taistelussa. Lyhyesti, se vaatii sosialistisen puolueen.

Tuollainen puolue ei voi heijastaa luokan keskitietoisuutta – sellainen vain tuottaisi niiden hämmennystä uudelleen, jotka ovat jääneet konservatiivien ja sosialistien aatteiden väliin. Väittelyä ei voi voittaa, jos on yhtä hämmentynyt kuin he ovat. Vain sellainen puolue, jonka jäsenet ovat jo selvillä strategiasta, voi laskea pystyvänsä ajamaan riittävän tehokkaasti asiaansa ja saamaan siten puolelleen myös ne, jotka aluksi ovat vain puolittain samaa mieltä.

Jotkut puolueet ovat tietenkin tarkoituksella laadittu edustamaan monien työläisten edustamaa ristiriitaista aatteiden sekoitusta. Labour-puolue yrittää tahallaan heijastaa tuota sekaannusta, koska sen eduissa ei ole nostaa työläisten tietoisuutta ja taistelutahtoa, vaan voittaa vaaleja. Vaalien voittamiseksi kysymysten hämärtäminen ja ihmisten puoliksi muotoutuneiden aatteiden heijastaminen on vetävä, vaikkei aina menestyksekäs strategia. Puolue, jonka tarkoitus on järjestää toimintaa, ei voi kärsiä sellaista epämääräisyyttä. Sen on oltava yhtä mieltä periaatteistaan ja mentävä ulos ja esiinnyttävä niiden puolesta, vaikka se aluksi olisikin vähemmistössä.

Mutta vaikka sosialistisen puolueen ei pitäisikään sulautua muuhun työväenluokkaan, ei sen pitäisi seistä luokan ulkopuolellakaan. Sen on osallistuttava taisteluun missä vain työläiset tai sorretut taistelevat takaisin. Sen ei pidä saarnata tai olettaa tietävänsä kaikkia vastauksia.

Sen on yritettävä johtaa, mutta sen on myös kuunneltava. Lenin ja bolševikit eivät keksineet ajatusta työläisneuvostosta, Venäjän työläiset tekivät sen itse vuoden 1905 vallankumouksessa. Mutta Lenin ja hänen puolueensa muistivat tunnuksen “kaikki valta neuvostoille” ja tekivät siitä omansa vuoden 1917 vallankumouksessa. Samoin SWP ei keksinyt lentäviä lakkovartioita, työväenluokka ne keksi. Mutta me muistamme ne joka työmarkkinakiistassa, joka tarvitsee solidaarisuustoimia voittaakseen.

Vallankumouksellinen puolue on osa luokkaa, mutta ei liukene itse luokkaan; se yrittää johtaa, muttei saarnaa. Se on luokan muisti, sivistäjä ja järjestäjä.

9.2 Demokraattinen sentralismi

Missään määrin vakavan suuruisen vallankumouksellisen puolueen on järjestäydyttävä demokraattisen sentralismin mukaisesti. Tuo fraasi huolestuttaa joitakin ihmisiä, tai ainakin “sentralismi” huolestuttaa. Se näyttäisi manaava stalinistisen puolueen hahmon byrokraattisine, ylhäältä alas suunnattuine johtoineen. Silti todellisella demokraattisella sentralismilla ei ole mitään tekemistä stalinismin kanssa. Pikemminkin se on organisaatiokeino, joka juontuu luonnollisesti vallankumouksellisen puolueen asemasta työväenliikkeessä.

Vallankumouksellinen puolue pyrkii olemaan edistynein ja määrätietoisin osa työväenliikettä. Se on osa luokkaa, mutt