Monet ihmiset, jotka ovat sotaa vastaan, ja jotka ovat pettyneitä sosialidemokraattisten johtajien kiihkoisänmaallisuuteen, uskovat, että pasifismi on paras tapa estää sota. Monet sellaiset, jotka eivät periaatteesta ole pasifisteja, sanovat, että sodan alettua on paras toivoa aselepoa ja konfliktiin osallistuvien neuvotteluja. Jokainen sosialisti pitää tuollaista sodanvastaisuutta tervetulleena, kun se tulee työläisten ja opiskelijoiden taholta, jotka ovat kyllästyneet sen yhteiskunnan barbaarisuuteen, jossa elävät. Tuollainen vihastuminen on aina ollut voimakas liikkeelle paneva voima jokaisessa sodanvastaisessa liikkeessä. Meidän on kuitenkin oltava paljon skeptisempiä suhteessa samoihin tuntoihin, kun ne tulevat poliitikkojen ja ammattiliittojohtajien huulilta.

Suurvallat eivät aina sorra toisia asevoimalla: joskus "rauhanomainen" uhka tuhota toisen kansakunnan talous riittää. Me emme voi olettaa, että yksinkertaisesti siksi, että ampuminen on loppunut, suurvallat eivät olisi turvautuneet toisiin, näkymättömämpiin väkivallan muotoihin, tai että riisto ja sorto, jonka nimissä ne taistelevat sotiaan, ei jatkuisi toisin keinoin. Talouspakotteet Irakia kohtaan, jotka pantiin toimeen Persianlahden sodan jälkeen 1991, ovat levittäneet kuolemaa ja sairauksia tavallisten irakilaisten keskuuteen aivan yhtä tehokkaasti kuin sota-aseet.

"Rauha" on myös aina ollut ahtaalle joutuneen poliitikon tai ammattiliittojohtajan suosikkihuuto. Kotona tai ulkomailla tappiolle joutuva sodanlietsoja voi pulassa aina yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on kääntymällä nopeasti "oikeudenmukaisen ja neuvottelulla saadun rauhan" kannalle. Tämä juuri oli monien Euroopan hallitusten reaktio ensimmäisen maailmansodan aikana, kun sodanvastainen asenne pyyhki kautta maanosan työväenluokkia. Se oli Richard Nixonin reaktio vuosia myöhemmin Vietnamin sodan aikana.

Tavallisesti tuollaiset kannat liittyvät, kuten näissä kahdessa tapauksessa, vaatimuksiin, että taistelua on jatkettava, kunnes toinen puoli suostuu "oikeudenmukaiseen" rauhaan. Mutta on olemassa perustavampiakin syitä, miksi sosialistit hylkäävät pasifistisen argumentin. Se johtuu siitä, että tuollainen strategia jättää sodan syyt koskematta. Niin kauan kuin me vain asetamme tavoitteeksi viimeisimmän barbaarisuuden, johon hallitsijamme ovat lähteneet, pysäyttämisen, me jätämme heille aina mahdollisuuden ruveta valmistelemaan uutta sotaa. Me olemme nähneet, että tuollainen pyrkimys sotaan sisältyy kapitalismin tapaan toimia.

1900-luvun historia enemmän kuin vahvistaa tuon analyysin. Vuosisadan alun siirtomaasodat valmistivat ensimmäiseen maailmansotaan. Tuon sodan loppu kylvi siemenet toiselle maailmansodalle. Tuon sodan voittajien imperialistinen kilpailu tuotti kylmän sodan, Korean sodan ja Vietnamin sodan. Uusi maailmankriisi ja imperialistisen kilpailun kylmän sodan mallin murtuminen antoi meille uusimman Persianlahden sodan, jossa toinen toistaan asetetun armeijat olivat toisen maailmansodan mittakaavassa.

Pelkät kehotukset rauhaan eivät mene riittävän pitkälle, koska ne eivät puutu kysymykseen, kuinka päästä eroon järjestelmästä, joka tuottaa sotaa. Ne eivät pysty myöskään puuttumaan yhteyteen sodan ja hallitsevan luokan kotimaan politiikan välillä. Sota ja sorto ulkomailla kulkevat aina käsi kädessä kotimaisen sorron ja riiston kanssa.

Joka sodassa työläisiin kohdistetaan joitakin tai kaikki seuraavista toimista: lakot kielletään; sosialistit, sotaa vastaan mieltä osoittavat ja "muukalaiset" vangitaan tai internoidaan; veroja nostetaan ja palveluja leikataan; lehdistöä sensuroidaan; asevelvollisuus otetaan käyttöön; palkkoja alennetaan ja työaikaa pidennetään; ja kansalliskiihkoa ja rasismia ruokitaan. On väistämätöntä, että erilaiset muut kamppailut tiivistyvät sodan aikana, vaikka se, missä määrin, riippuu sodan mittakaavasta, voimatasapainosta pääluokkien välillä, puheena olevien maiden taloudellisesta tilanteesta ja maailmantalouden tilasta. Siltikin taistelut asevelvollisuudesta, korkeammista veroista, yrityksistä kieltää lakot tai huonontaa työehtoja liittyvät läheisesti sotaan. Jos rauhanliike ei tavoita näitä kamppailuja, jos se rajoittaa itsensä rauhanvaatimuksiin eikä laajenna taistelua luokkataisteluksi, se vie itseltään parhaan mahdollisuuden pysäyttää sota ja kehittää taistelua, joka voi iskeä voiman käydä sotaa hallitsijoiden käsistä ainiaaksi.

Tämän vuoksi sosialistit eivät ole pasifisteja. Me emme kieltäydy lakkoaseesta, kun se estää hallitsijoiltamme verojen saannin tai palkkaleikkaukset, joita he tarvitsevat käydäkseen sotaa. Me emme kieltäydy yleislakosta aseena, kun sillä saadaan kaadettua sotakiihkoinen hallitus. Emmekä me torju vallankumousta, jos se lopettaisi järjettömän lahtaamisen lopullisesti.

Lenin veti yhteen nämä argumentit ensimmäisen maailmansodan aikana:

Miksi USA on ohittanut Yhdistyneet kansakunnat? USA ja Britannia ovat tarkoituksella piittaamattomia itse laatimistaan säännöistä. Suurvallat perustivat YK:n toisen maailmansodan lopussa. ne lupasivat, että se ratkaisisi maiden väliset ongelmat rauhanomaisesti. Mutta se ei tehnyt mitään pysäyttääkseen Ranskan aloittaman hirvittävän sodan Indokiinassa ja Algeriassa, USA.n Vietnamissa, Kiinan Tiibetissä tai Venäjän Unkarissa, Tshekkoslovakkiassa tai Afganistanissa. Sen julkilausumat eivät ole estäneet USA:ta auttamasta Israelia miehittämään osaa Libanonista, tai Indonesiaa miehittämään Itä-Timoria. Mutta yli 50 vuotta se on saanut suurvallat teeskentelemään pitäytyvänsä sääntöön, etteivät ne hyökkää toiseen maahan vain siksi, etteivät pidä siitä, mitä sen hallitus puuhaa. Tämä sääntö antoi oletetun oikeutuksen sodalle Irakia vastaan tämän miehitettyää Kuwait 1990. Jugoslaviassa 1999 USA ja muut Nato-vallat halveksivat avoimesti sääntöä. YK ei ole koskaan estänyt maailmaa olemasta vaarallinen paikka. Naton uusi politiikkaa tekee siitä vieläkin vaarallisemman.

Me eroamme pasifisteista siinä, että me ymmärrämme selvän yhteyden sotien ja maassa käytävän luokkataistelun välillä; me ymmärrä, ettei sotia voida lopettaa, ellei luokkia lopeteta ja sosialismia luoda; me eroamme myös siinä, että me pidämme kansalaissotia, siis sorretun luokan sortajaluokkaa vastaan, orjien orjanomistajia, maaorjien tilanherroja ja palkkatyöläisten porvaristoa vastaan käymiä sotia täysin oikeutettuina, edistyksellisinä ja tarpeellisina.

Tästä analyysistä Lenin teki johtopäätöksen, että tehokkain tapa käydä sotaa oli tehostaa taistelua omaa hallitsevaa luokkaa vastaan. Jokainen mielenosoitus heikensi hallituksen väitettä, että väestö tuki sotaa; jokainen lakko teki hallitukselle vaikeammaksi käydä sotaa; jokainen siirtomaiden kansojen kapina, kuten Pääsiäiskapina Irlannissa 1916, oli piikki sodanlietsojien kyljessä.

Suuri saksalainen vallankumouksellinen Karl Liebknecht, yksi harvoista, jotka asettuivat julkisesti ensimmäistä maailmansotaa vastaan, kiteytti vastaavan näkemyksen kuuluisaan lausahdukseen: "Päävihollinen on kotona." Lenin oli sitä mieltä, että kaikkien sosialistien tulisi olla omien hallitsijoidensa tappion puolella imperialistisessa sodassa. Saksan sosialistien tulisi kannattaa Saksan hallitsijoiden tappiota, Ranskan työläisten Ranskan hallituksen tappiota, Britannian sosialistien Britannian tappiota jne. Hänen arvostelijansa syyttivät häntä epäloogisuudesta. Onhan jonkun varmasti voitettava, he protestoivat. Leninin vastaus oli kahtalainen. Ensiksikin, hän sanoi, jos ei olla halukkaita vaatimaan oman hallituksen tappiota, päädytään hylkäämään kaikki protesti ja jokainen lakko. Oikeisto sanoo, ja on oikeassa, että lakot ja mielenosoitukset heikentävät sotaponnisteluja ja edesauttavat tappiota. Jos sosialistit eivät sano, että olemme lakossa ja osoitamme mieltä juuri sen vuoksi, että haluamme heikentää sotaponnisteluja, he ovat täysin sanattomia hallitsijoidemme argumenttien edessä. Oikeisto huutaa epäilemättä: "Mutta sehän tarkoittaa, että me häviämme sodan." Ja meidän on vastattava, että jos vaaditaan "meidän" puolemme tappiota sodan lopettamiseksi, on se pienempi paha.

Leninin toinen pointti oli, että vain kansa, joka on luopunut kaikesta toivosta, että työläiset voivat muuttaa maailmaa, voi väittää, että yhden tai toisen hallitsevan luokan on lopulta voitettava. Hän väitti, että sodan, joka alkaa kansakuntien välisenä, ei tarvitse päättyä sellaisena. Luokkataistelu voi kehittyä sodan kuluessa siten, että työväenluokan ja suurvaltojen eri hallitsevien luokkien välinen taistelu voi saada sodan loppumaan. Ensimmäinen maailmansota loppui juuri tällä tavalla. Vallankumous pyyhki paitsi Venäjää, myös Saksaa. Valtavat luokkataistelut pyyhkivät Italiaa, Ranskaa ja Englantia. Leninin tunnus "Tehkää imperialistisesta sodasta kansalaissota" muuttui todeksi. Niinpä Leninin kehotus Venäjän tappiosta ei ollut "epälooginen" sen enempää kuin amerikkalaisen kirjailijan ja vallankumouksellisen, John Reedin, kehotus USA:n tappiosta, Karl Liebknechtin kehotus Saksan tappioon ja brittiläisen marxilaisen, John MacLeanin kehotus Britannian tappioon olivat "epäloogisia". Se oli ainoa keino yhdistää työläiset kansainvälisesti sotaa ja kaikkia hallitsevia luokkia vastaan.

Kaikki sodat eivät tietenkään ole ensimmäisen maailmansodan mittakaavaa ja siksi ei jokainen sota luo oloja sodan kääntämiseksi vallankumoukseksi. Mutta yleinen lähestyminen imperialistista sotaa sen kääntämiseksi luokkasodaksi pysyy. Puhutaanpa sitten mielenosoituslakosta tai yleislakosta kapinana, hallitseva luokka syyttää meitä aina sotaponnistusten vahingoittamisesta. Me voimme taistella sodan päättämiseksi tehokkaasti vain, jos vastaamme selvästi, että me asetamme luokkamme edut ensi sijalle, että me emme näe syytä liittyä muiden työläisten teurastamiseen niiden voittojen takia, jotka sortavat meitä kotona.

On myös tehtävä tärkeä ero kahden sota-tyypin välillä, joita on esiintynyt imperialismin kaudella. Ensiksikin on ollut sotia imperia-lististen suurvaltojen välillä, kuten ensim-mäinen ja toinen maailmansota. Toiseksi on ollut sotia, joita ovat käyneet imperialistiset suurvallat kansallisia vapautusliikkeitä vastaan tai valloittaakseen muita kansakuntia, joiden itsenäisyys on ollut uhka imperialistiselle järjestykselle. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä on Vietnamin sota.

Nämä kaksi tapausta eivät tee paljoakaan eroa siinä, miten sosialistien tulisi suhtautua suurvaltoihin. Molemmissa tapauksissa sosialistit näkevät päävihollisena omat hallitsijansa. Mutta ero on sosialistien suhtautumisessa vaikka Saksan keisariin tai Hitleriin yhtäällä ja Ho Tši Miniin toisaalta. Suurvaltojen välisessä sodassa kehotus oman hallitsijan tappioon ei merkitse, että toivoisimme jonkun toisen hallitsijan voittavan. "Sosialistien on käytettävä hyödyksi rosvojen välistä taistelua heidän kaikkien kaatamisekseen," Lenin sanoi. Me tajuamme, että jotta työväenluokka voisi voittaa rosvot, meidän on aloitettava taistelu siellä, missä olemme, omassa maassamme, tekemällä omista hallitsijoistamme päävihollisen, piittaamatta sotilaallisista seurauksista.

Missä imperialistivallat ovat sekaantuneet siirtomaasotiin, siellä me toivomme niiden tulevan lyödyksi. Sellainen voi vain heikentää hallitsevaa luokkaa kotimaassa ja siten lisätä mahdollisuuksia saada sota loppumaan ja turvata työväenluokan saavutukset kotona. Vietnamin sodan aikana jokainen Vietnamin kansallisen vapautusrintaman voitto toi sodan lähemmäksi loppuaan ja teki rauhanliikkeen tehtävästä helpomman. Jokainen FNL:n voitto teki Nixonille vaikeammaksi selvitä sodanvastaisen liikkeen, opiskelijaprotestien tai mustien vapautustaistelujen tukahduttamisista. Lopulta FNL:n voitto heikensi USA:n imperialismia vakavasti 20 vuodeksi. Heidän uhrauksensa pelastivat kymmeniä tuhansia henkiä muissa kolmannen maailman maissa, kuten Nicaraguassa tai Iranissa, missä, huolimatta kaikesta CIA:n vehkeilystä, USA ei enää luottanut voimiinsa käydäkseen avointa sotaa.

Kuten Lenin sanoi, ne jotka haluavat nähdä puhtaan vallankumouksen ilman kansallisia kapinoita sorretuissa maissa, eivät elä nähdäkseen vallankumousta. Tuollaiset kapinat voivat ilmaista kaikenlaisia uskonnollisia ja nationalistisia ennakkoluuloja. Mutta Lenin väitti, että pienten kansakuntien johtajien poliittinen koostumuksen, olivat he nationalisteja, fundamentalisteja, diktaattoreita tai demokraatteja, ei pitäisi määrätä sitä, tukevatko sosialistit suurissa imperialistisissa maissa heitä imperialismia vastaan. Riittää, että voitto imperialismille olisi takaisku sorretuille kansakunnille kaikkialle, että sosialistit omistautuisivat kansallisen vapautuksen puolelle.

Olivat tuollaisten kansakuntien johtajat despootteja tai vain murhaavia "demokraatteja" Bill Clintonin malliin, on näiden kansakuntien työväenluokan tehtävä tasata tilit heidän kanssaan. Mikä tahansa imperialististen valtojen puuttuminen tapahtuu vain voittojen ja strategisten etujen turvaamiseksi. Mutta sosialistien ei tulisi ajatella, että heidän imperialisminvastaisuutensa velvoittaisi heidät seisomaan mykkinä, kun työväenluokka ja sorretut taistelevat kolmannen maailman hallitsevia luokkia vastaan. Meidän tulisi tukea heidän taisteluaan ja selittää, että jos sosialistit johtaisivat noita maita imperialismia vastaan, taistelu olisi paljon tehokkaampaa. Meidän ei pidä lainata kansallisten taistelujen johtajille "kommunistista väriä", Lenin varoitti.

Niin että vaikka sosialistit olivat yhtä lailla USA:n imperialismia vastaan kuin Ho Tši Min, eivät he säästelleet kritiikkiään tämän murhauttaessa vietnamilaisia trotskilaisia tai kun hänen sortojärjestelmänsä heikensi sotaa USA:ta vastaan iskemällä työläisten elintasoon ja järjestäytymisoikeuteen. Samalla tavoin meidän toiveemme, että imperialistiset voimat häviäisivät Persianlahdella, ei merkitse, että me olisimme hiljaa Saddam Husseinin harjoittamasta työläisten sortamisesta ja siitä, että hän kieltäytyy myöntämästä itsenäisyyttä kurdivähemmistölle. Tehdä toisin olisi lujittanut Saddamin hallitusta ja heikentänyt Irakin työläisten kykyä taistella imperialismia vastaan.

Kurdivähemmistö Turkissa kohtaa yhtä lailla julmaa sortoa kuin Kosovon albaanit. Turkki on kuitenkin Naton jäsen ja USA:n ja Israelin avainliittolainen. Niinpä länsi aseistaa Turkkia, ei kiinnitä huomiota sen julmuuksiin kurdeja vastaan ja auttoi sitä kidnappaamaan kurdien kapinajohtajan, Abdullah Öcalanin, tänä vuonna. Öcalanin pidätys on aiheuttanut tukahduttamisaalloon Turkin kurdeja ja so-sialisteja vastaan. Armeija kielsi kansainvälisen naistenpäivän marssit ja pidätti tuhansia kurdeja marssilla. Yli 30 000 kurdia on saanut surmansa Turkin likaisessa sodassa kuluneiden 15 vuoden aikana. Kolme miljoonaa on ajettu kodeistaan ja tuhania kyliä on jyrätty maan tasalle.

Itse asiassa tällainen kritiikki on vieläkin oikeutetumpaa Saddam Husseinin kuin Ho Tši Minin tapauksessa. Jälkimmäinen oli kuitenkin johdonmukainen imperialismin-vastustaja. Mutta Saddam kävi imperialistisen sodan USA:n puolesta Irania vastaan 80-luvulla. Hän olisi päässyt samanlaiseen sopimukseen uudestaan, jos USA olisi suostunut.

1991 USA ja Britannia lähtivät sotaan haluten Saddam Husseinin ja Irakin työväenluokan tappiota. Tämän vuoksi he kieltäytyivät tukemasta Etelä-Irakin suoarabien ja pohjoisen kurdien yrityksiä kaataa Saddam Hussein sodan lopussa. Omalta osaltaan Saddam Hussein halua imperialististen voimien tappiota. Mutta hän halusi myös Irakin työväenluokan tappiota. Hän oli USA:ta vastaan huolimatta politiikastaan, ei sen vuoksi.

Sosialistit haluavat imperialismin tappiota ja Irakin työväenluokan voittoa. Me vas-tustamme omia imperialistisia hallituksiamme ja toivomme niiden tappiota. Vaikka Saddam hyötyisi tappiosta, me toivottaisimme sen silti tervetulleeksi. Mutta me toivomme sitä Irakin työläisten käsiin, jotka voisivat murskata sekä Saddamin että osoittautua paljon paremmiksi imperialismin vastustajiksi.