Tosiasiat ovat kiistattomia: Britannian työväenpuolue on tukenut miltei jokaista sotaa, johon länsivallat ovat sekaantuneet, pientä tai suurta, sitten puolueen perustamisen 1906. Työväenpuolue tuki ensimmäistä maailmansotaa liittymällä Lloyd Georgen hallitukseen. Työväenpuolueen puoluesihteeri henkilökuntineen lähti liittyväkseen rekrytointikampanjaan, joka lähetti kymmeniä tuhansia julmaan kuolemaan juoksuhaudoissa. Lloyd George oli helpottunut ja myönsi: ”Jos työväenpuolue olisi ollut vastaan, sotaa ei olisi voitu jatkaa tehokkaasti. Ramsay MacDonald, labourjohtaja, joka syrjäytettiin ensimmäisen maailmansodan aikana pasifisminsa vuoksi, myönsi: "Kun tämä sota puhkesi, järjestäytynyt työväenliike menetti aloitteen. Siitä tuli pelkkä vanhojen hallitsevien luokkien mielipiteen kaiku."

Sotien välisenä aikana labourpuolue, hallituksessa ja sen ulkopuolella, jatkoi siirtomaiden alistamisen tukemista, varmistaen, ettei mikään niistä saavuttanut itsenäisyyttä. Itse asiassa J. H. Thomas, vuoden 1924 labourhallituksen siirtomaaministeri, kehui, että puolue oli "mustasukkainen ja ylpeä imperiumista ja valmista pitämään sen yllä."

Toisen maailmansodan julistamista tervehti puolueen varapuheenjohtaja Arthur Greenwood tällä lojaalisuuden lupauksella konservatiiveille: "Me olemme antaneet todisteen… että me annamme täydestä sydämestämme tuen toimille, jotka ovat tarpeen tämän valtion varustamiseksi niillä voimin, jotka halutaan" me annamme täyden panoksemme kansalliselle asialle." Työväenpuolue oikeutti kantansa väittämällä, että sotaa käytiin demokratian puolesta ja natsien imperialismia vastaan. Mutta joka käänteessä labour tuki konservatiivijohtoisen kokoomushallituksen, johon se kuului, demokratian vastaisia ja imperialistismielisiä toimia. Kun lakot kiellettiin, labour hyväksyi sen. Kun Hitleriä paenneet juutalaispakolaiset internoitiin, hyväksyi sen. Kun Betteshangerin kaivostyöläiset Kentissä menivät lakkoon, labour käänsi heille selkänsä. Kun intialaiset vaativat itsenäisyyttä, labour ei antanut sitä. Kun vallankumous uhkasi Kreikassa sodan lopulla, labour kannatti, että brittijoukot tukahduttivat sen raa’asti.

Oikeisto oli taaskin kiitollinen. Kuten prikaatinkenraali Sir Henry Croft kertoi alahuoneelle: "Uskon puhuvani kaikkien vanhojen konservatiivien puolesta tässä maassa, että me sydämemme pohjasta toivotamme tervetulleeksi puheet ja oppositiohengen tässä talossa ja maassa. Tunnemme tänään, että olemme yhtä veljeskuntaa ja rukoilemme, että suuri yhtenäisyys pysyisi."

Sodan jälkeen labour jatkoi Britannian imperialismin tukemista jokaisessa likaisessa pikkusodassa, jota se kävi: Adenissa, Malaijalla ja aluksi Suezilla, vaikka puoluejohtajat jälkijunassa vaativat tulitaukoa, kun USA ei näyttänyt tästä pitävän. Ja tietysti labourhallitus seisoi Harold Wilsonin kaudella USA:n takana koko Vietnamin sodan ajan.

Lähempänä meidän aikaamme itsensä ”veteraanirauhanlietsojaksi” julistanut silloinen labourjohtaja Michael Foot onnistui mahdottomassa ja ylitti konservatiivit Falklandin sodan alkaessa. Hän vaati, että hallitus ”osoittaisi teoin”, ettei se ole ”pettänyt” Falklandin saarten asukkaita. Jälleen kerran konservatiivit ylistivät uskollista koiraa. Alahuoneessa konservatiivien kansanedustaja sanoi Footille, että tämä "oli puhunut Britannian puolesta". Niillä, jotka tulivat takaisin silvottuina, oli vähemmän syytä kiittää labourjohtajaa, koska ensin heidät torjuttiin ja sitten unohdettiin.

Persianlahden sodan alkaessa 1991 koko oksettava näytelmä toistettiin jälleen kerran. Silloinen labourinpuheenjohtaja Neil Kinnock toisti kaikuna George Bushin vertahyytävintä lausuntoa sodan tavoitteista ja alahuoneen keskustelussa juuri ennen sodan puhkeamista pelasti epäpätevän ja kompastelevan pääministeri John Majorin esittäen USA:n perustelut sodalle paljon kiihkeämmin kuin konservatiivijohtaja. Kinnock toisti suorituksensa televisioesiintymisissään. Konservatiivit seurasivat traditiotaan onnittelemalla Kinnockia tämän valtiomiesmäisyydestä ja isänmaallisuudesta. Konservatiivinen ulkoministeri Douglas Hurd oli heille jo sanonut, että "maa ei voi mennä sotaan jakautuneena".

Työväenpuolue on tietenkin harvoin ollut yksimielinen kannattaessaan sotaa. Keir Hardiella oli varauksensa ensimmäiseen maailmansotaan ja Tony Benn vastusti Persianlahden sotaa 1991, ja aina on ollut joitakin johtohahmoja puolueen vasemmistossa, jotka ovat kieltäytyneet hurraamasta. Se on heille erittäin suurena ansiona. Mutta he eivät ole koskaan onnistuneet vakuuttamaan labourjohtoa tai edes kansanedustajien enemmistöä vastustamaan barbaarisinta tai ilmeisenkään epäoikeutettua sotaa.

Myöhemmin, kun tietty sota on ohi, monet kansanedustajat ja puolueen johtohahmot liioittelevat usein, kuinka paljon he sotaa vastustivat. Nykyään olisi kovin vaikea löytää labourjohtajaa, joka tyytyväisenä tunnustaisi, että heidän puolueensa lähetti teinipoikia kuolemaan Sommelle ja Ypres’iin. Harva haluaa muistaa labourintäyden tuen USA:n politiikalle Vietnamissa. Ja kun Falklandin sota vaipuu historiaan, paljon useampi labourjohtaja on kriittinen sotaa kohtaan kuin konsanaan 1982. Varmastikaan harva haluaa muistaa, että Michael Footin ja Neil Kinnockin, silloin vasemmistolaisina pidettyjen, toimet mahdollistivat tuon absurdin ihmiselämän haaskaamisen ylipäänsä.

Eikä tämä surkea luettelo rajoitu vain Britannian työväenpuolueeseen. Ensimmäisestä maailmansodasta aina Persianlahden sotaan ovat sosialidemokraattiset puolueet kautta maailman olleet rehellisesti rauhan kannalla, kunnes sota koittaa. Silloin he eivät kumarra ketään tukiessaan ”meidän poikiamme”. Pahamaineisin antautuminen hurraahengelle oli ensinmainittu. Ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina oltiin nähty ennennäkemätön sosialidemokraattisten puolueiden kasvu kautta Euroopan. Suurin ja vaikutusvaltaisin oli Saksan sosialidemokraattinen puolue. Miljoonat työläiset seurasivat sitä, äänestivät sitä vaaleissa ja kuuluivat siihen liittyviin ammattiliittoihin, urheilujärjestöihin ja vapaa-ajan yhdistyksiin. Marxilaisuudella oli aina ollut suuri vaikutusvalta SPD:ssä. Saksan puolue liittyi yhteen muiden sosialidemokraattisten ja työväenpuolueiden kanssa toisessa internationaalissa.

Internationaali ennusti ensimmäisen maailmansodan tulon ja vahvisti vuosisadan vaihteen jälkeen konferenssista toiseen vastustavansa sotaa. Sen Stuttgartin konferenssi vuonna 1907 esimerkiksi hyväksyi julkilausuman, josta jokainen sosialisti voi olla ylpeä. Siinä sanottiin:

Sodat kapitalististen maiden välillä ovat säännönmukaisesti tulosta niiden kilpailusta maailmanmarkkinoista… Lisäksi nämä sodat nousevat militarismin loppumattomasta asevarustelukilpailusta, joka on porvariston luokkavallan ja työväenluokan taloudellisen ja poliittisen orjuuttamisen tärkeimpiä keinoja..

Sodat vierottavat työväenluokan joukot pois oman luokkansa tehtävistä ja kansainvälisen luokkasolidaarisuuden velvollisuudesta. Sodat ovat siten kapitalismin luonnolle sisäänrakennettuja. Ne lakkaavat vasta, kun kapitalistinen talous on lakkautettu. Sodan puhkeamisen uhatessa työväenluokkien ja heidän parlamenttiedustajiensa velvollisuus… on tehdä kaikki sodan puhkeamisen estämiseksi heidän tehokkaimmiksi katsomansa keinoin. Jos sitä tästä huolimatta puhkeaa, on heidän velvollisuutensa puuttua sen nopeaksi lopettamiseksi, ja pyrkiä käyttämään vakavaa taloudellista kriisiä, jonka sota on aiheuttanut, nostaakseen ihmiset ja siten kiirehtiä kapitalistisen luokkavallan lakkauttamista.

Kaikkia liikuttivat Kosovon pakolaisten kärsimykset. Heidän kohtalonsa on traagisen samanlainen monien muiden kanssa maailmassa, jossa talouskriisi ja sota on tavallista. Samalla viikolla, kun jokainen sanomalehti julkaisi kuvia kosovolaisten tuskasta, noin 200 000 pakolaista ajettiin kodeistaan Angolassa. He pakenivat Unita-liikkeen murhanhimoista hyökkäystä. Unita on olemassa ainoastaan siksi, että sitä ovat rahoittaneet ja aseistaneet samat länsivallat, jotka pommittivat "inhimillisistä syistä" Balkanilla. Lehdistössä ei ollut ainoatakaan kuvaa Angolan kauheuksista. Mitään haastatteluja tai vetoomuksia raha-avun saamiseksi ei näkynyt.

Se oli voimakas ja kompromissiton sosialistisen kannan ilmaisu. Mutta se oli kuollut kirjain heti, kun sota puhkesi elokuussa 1914. SPD, Ranskan sosialistinen puolue ja useimmat Venäjän sosialisteista (lukuunottamatta Leninin bolševikkeja) liittyivät Britannian työväenpuolueeseen tukien omien hallituksiensa sotasuunnitelmia. Jokaiselle niistä oli oikeutuksena se, että ulkomainen vihollinen oli pahempi kuin kotimainen luokkavihollinen.

Saksan SPD väitti, että he taistelivat itsevaltiasta Venäjän tsarismia vastaan. Venäjän sosialistit väittivät, että he taistelivat despoottista preussilaismilitarismia vastaan, kuten Britannian labour ja Ranskan sosialistinen puolue, vaikka se teki heistä liittolaisia itsevaltiaan Venäjän tsarismin kanssa. Itse asiassa kyseessä oli imperialistinen sota, jota käytiin siirtomaista ja voitoista kaikkien osanottajiensa toimesta.

Silti sosialidemokraattiset johtajat tuskin saattoivat väittää, ettei kukaan tukisi sodanvastaista kantaa. Viimeisinä viikkoina ennen sotaa SPD järjestämät valtavat sodanvastaiset kokoukset ja mielenosoituksen pelästyttivät keisarin niin, että tämä julisti: "Nuo sosialistit järjestävät kiivasta militaristien vastaista agitaatiota kaduilla; tätä ei tule hyväksyä, etenkään nyt. Jos se jatkuu, julistan sotatilan ja pidätytän johtajat, joka ainoan heistä."

Ranskassa joukkokokoontumisia rauhan puolesta järjestettiin heinäkuun lopussa. Ja Britanniassa, 2. elokuuta, Keir Hardie ja George Lansbury osallistuivat valtavaan "Pysäyttäkää sota" -mielenosoitukseen Trafalgarin aukiolla osana nousevaa poliittista ja taloudellista kamppailua, joka oli nostettu hallitusta vastaan sitten vuoden 1909. Venäjällä lakkoliike, joka oli alkanut 1912 Lenajoen kultakaivosten työläisten ampumisista, katkesi sotaan.

Ei liikkeen puuttuminen tuottanut pelku-ruutta sosialidemokraattisten johtajien kes-kuudessa; pikemminkin sosialidemok-raattisten johtajien pelkuruus lamaannutti liikettä sen kohdatussa suurinta koettaan. Tietysti oli olemassa paisuva sotamieliala juuri sodan puhjetessa, aivan kuten oli laita kun joukkoja lähetettiin Falklandin saarille ja päivänä, jolloin Persianlahden sota alkoi 1991. Mutta kuten sodanvastaisen liikkeen olemas-saolo ennen sotaa osoitti, ja kasvava vastustus sodan jatkuessa, perusta vastarinnalle oli aina olemassa. Jos Euroopan sosialidemokraattisten puolueiden johtajat olisivat pitäneet peri-aatteistaan kiinni, he olisivat voineet lyhentää ja mahdollisesti estää verisen sodan, jossa nuoret työläiset Thamesin ja Seinen rannoilta teurastivat samanlaisia Reinin rannoilta ja päinvastoin.

Tuen puute ei siis estänyt sosialidemokraattisia johtajia taistelemasta sodan lopetta-miseksi, ja millaiset sosialistit olisivat vaihtaneet miljoonat ihmishenget muutamiin prosenttiyksiköihin mielipidemittauksissa? Näin on ollut aina myöhemminkin. Työväenpuoluein tuki Vietnamin sodalle ei koskaan horjunut, ei silloinkaan, kun enemmistö puolueen kannattajista oli sotaa vastaan. Kinnock tuki Persianlahden sotaa samalla viikolla, kuin mielipidemittaukset osoittivat, että 43 % maassa vastusti ja 47 % kannatti sotaa.

Sama paradoksi vallitsee muissakin kysymyksissä. Työväenpuolue hyväksyi risteilyohjusten pitämisen Britanniassa 80-luvulla, vaikka mielipidetiedustelut osoittivat, että 60 % väestöstä halusi ne pois. Työväenpuolueen politiikka vaati ihmisiä maksamaan kiinteistöveron, vaikka se oli erittäin epäsuosittu valtaosan väestöä keskuudessa. Ja tänään labourministerit pitävät kiinni sosiaalipuolen leikkauksista, joita vastustaa heitä äänestäneiden enemmistö.

Tietysti työväenpuolueella ovat äänestäjät johtotähtenään. Tuo epätoivoinen äänten haku selittää paljon. Mutta kun yllämainitut esimerkit osoittavat, labour ei seuraa yksinkertaisesti yleistä mielipidettä, etenkään kun yleinen mielipide on siitä vasemmalle useimmissa päivän tärkeissä kysymyksissä. Labourinpelkurimaiselle antautumiselle täytyy olla toinen syy. Syy on siinä, että labour uskoo kapitalistisen yhteiskunnan olevan ikuinen, ja että vaikka se saattaa olla osittain uudistettavissa, ei sitä koskaan voida täysin muuttaa. Eikä osittaisiakaan muutoksia tulee pakottaa haluttomalle kapitalistiluokalle lakoin ja mielenosoituksin. Ne voidaan saada vain laillisin keinoin, eduskunnan päätöksin. Valtiokoneisto on labourinvalitsema keino yhteiskunnalliselle muutokselle ja mitä tahansa uhkaa valtiolle, sisältä, tai ulkoa, on välttämättä vastustettava.

Tuollainen näkökulma näkee kaiken uhan omaisuudelle tai valtiolle oikeudettomana. Se hyväksyy kansakuntien kilpailun ehdot, kuten se hyväksyy kilpailun yritysten ja monikansallisten yhtymien kesken. Kun esiin nousee yhteenottoja muiden kansallisten pääomanliittymien kanssa, labour tukee väistämättä "meidän" omaisuuttamme ja "meidän" valtiotamme. Aivan yhtä väistämättä tulee kansakunta ennen luokkaa. Fabiolaissosialisti George Bernard Shaw tyypitteli tämän tunteen juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa: "Sota maan ja maan välillä on paha asia, mutta sellaisen sodan sattuessa yritys yleislakoksi estämään ihmisiä puolustamasta maataan johtaisi kansalaissotaan, joka on kymmenen kertaa pahempi kuin sota kansakunnan ja kansakunnan välillä." Silti yleislakko ei varmasti olisi aiheuttanut kymmentä kertaa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamia kuolemia. Silloinen labourjohtaja, Arthur Henderson, sanoi olevansa "pitkälti samaa mieltä herra Shawn kanssa".

Ajatus, että rikkaat ja mahtavat kävisivät sotaa, jossa työläiset voivat vain hävitä, tai että "meidän" maamme kävisi sotaa alistaakseen toisen kansan, ei koskaan ole painanut sosialidemokraattien johtajia. Silti on olemassa monia esimerkkejä, jolloin työläisjoukot ovat tehneet juuri tuon johtopäätöksen huolimatta sosialidemokraattisten johtajien vaikutuksesta.

Tunnetuin näistä oli, kun Venäjän työläiset huomasivat osallistumisensa ensimmäiseen maailmansotaan merkitsevän paitsi tuhoutumista rintamalla, myös tekosyytä heidän herroilleen kotona riistää talonpojilta maa ja syventää jo ennestäänkin puoliksi nälkiintyneen työvoiman sortoa ja riistoa. Lokakuun vallankumous 1917 oli historian onnistunein sodanvastainen liike. Se käytiin bolševikkien "rauhaa, maata ja leipää" -tunnuksen alla ja se veti Venäjän pois sodasta. Tämä ja kasvavat sodanvastaiset ja vallankumoukselliset liikkeet muissa maissa, varsinkin Saksassa, takasivat sodan loppumisen varhain.

USA:n käymän Vietnamin sodan pysäytti senkin yhdistelmä vietnamilaisten kansallisen vapautustaistelun sitkeyttä ja kotimaassa kasvavan ja yhä aktiivisemman sodanvastaisen liikkeen vaikutusta. Mikä erityisesti pelästytti USA:n hallitsevaa luokkaa, olivat sodanvastaisen liikkeen yhteydet muihin taisteluihin, kuten mustien vapautusliikkeeseen. Kuten Muhammed Ali, silloin raskaan sarjan nyrkkeilyn maailmanmestari, sanoi: "Kukaan vietnamilainen ei ole kutsunut minua nekruksi."

Kaikki nuo kamppailut ovat silti olleet kaiken sorttisten järjestelmän poliitikkojen hampaissa. Nuo taistelut ovat usein alkaneet spontaanisti tai hyvin pienten sodanvastaisten aktivistien ryhmien vaikutuksesta. Mutta kun kamppailussa on haettu ohjaavaa aatetta, ei silloin olla luotettu sosialidemokraattisten puolueiden perinteeseen, vaan aivan toiseen traditioon: vallankumoukselliseen traditioon ja sen analyysiin sosialismin ja sodan suhteesta.