Kapitalismi on verisin ja sotaisin yhteiskunta ihmiskunnan historiassa. Aleksanteri Suuren armeijat olivat vain murto-osa Vietnamin sodassa kuolleista. Keskiajan ristiretkeläisten kaikki aseet eivät pystyisi viikossakaan saamaan aikaan sitä tuhoa, mihin nykyaikainen sirpalepommi pystyy sekunneissa. Etenkin 1900-luku on nähnyt niin paljon ihmisiä tapettavan sodissa, että se olisi aiempina kausina riittänyt tyhjentämään tunnetun maailman.

Kapitalismi syntyi murhanhimoisena lapsena ja sen ruokahalu teurastaa on kasvanut sen ikääntyessä. Ensimmäisen kapitalistinen valtio, Englanti, kääntyi tehtyään tilit selviksi Kaarle I:n ja vanhan järjestyksen kanssa, teurastamaan ensimmäisten siirtomaidensa, Irlannin ja Jamaikan, asukkaita. Amerikan siirtolaiset olivat tuskin ehtineet sysätä syrjään brittihallinnon ikeen, kun he jo alkoivat tuhota Amerikan ja Kanadan intiaaneja. Samaan aikaan britit olivat löytäneet uutta verta laskettavaksi Intiassa, Afrikassa ja muualla. Ranskan vallankumous säästi maan monarkin ja tämän aatelismiesten muinaiselta sorrolta, mutta heti kun kapitalistiluokka oli varmistanut asemansa, Napoleonin armeijat lähtivät luomaan imperiumia, jonka viimeisiä rippeitä Ranskan asevoimat puolustaa tänään.

Sotaan riittää aina rahaa USA:lla on 21 Stealth-pommikonetta. Jokainen kone maksaa 14,5 miljardia markkaa. Rahalla, joka käytettiin tuottamaan nuo 21 pommikonetta, olisi kustannettu nälkäänäkevien terveydenhuolto koko maailmassa kahdeksi vuodeksi. Se olisi pelastanut niiden 30 000 alle viisivuotiaan hengen, jotka päivittäin kuolevat aliravitsemukseen ja helposti hoidettavissa oleviin sairauksiin.

Teollisuuden levitessä ympäri maapallon liittyi näihin ensimmäisiin kapitalistisiin valtioihin muita: Saksa, Japani, Italia, Venäjä, niiden saalistaessa kultaa ja orjia, öljyä ja oopiumia, markkinoita, halpaa työvoimaa ja strategisia etuja. Niiden välinen kilpailu antoi meille ensimmäisen maailmansodan. Sama teollisuuden kehitys, joka johti imperialistien kilpailuun, joka sytytti sodan, varmisti myös, että se oli verisin koskaan taisteltu.

Massatuhoaseet, joita ei siihen asti voitu kuvitellakaan ennen teollisuuden kehitystä, surmasivat nyt miljoonia. Tankit ja konekiväärit, kaasut ja lentokoneet tekivät tästä sodasta ensimmäisen, jossa kuolleiden enemmistö oli toisten sotilaiden, ei kulkutautien uhrina. Yksin britit menettivät 20.000 kuolleina yhden päivän aikana Sommessa ja miljoona kuollutta sodan neljänä vuonna. Jos kapitalistinen teollisuus aiheutti sodan, se myös piti sitä yllä. Työvelvollisuus, sensuuri, asevelvollisuus ja kaupunkien pommitus teki tästä ensimmäisen totaalisen sodan, jota käytiin niin kotona kuin taistelukentälläkin.

Ensimmäinen maailmansota ei tehnyt mitään sen kriisin ratkaisemiseksi, joka sen oli aiheuttanut. Kapitalismin talouskriisit jatkuivat ja imperialistiseen kilpaan myöhäisessä vaiheessa hankautuivat edelleen vanhempien valtojen asettamiin rajoihin. Toinen maailmansota puhkesi vain 20 vuotta rauhankonferenssin jälkeen, jonka oli oletettu aloittaneen uuden kansainvälisen järjestyksen. Välivuodet olivat pahentaneet kaikkia ensimmäistä maailmansotaa luonnehtineita siivottomuuksia. Enemmän elämiä söivät hirvittävämmät aseet ja tämä huipentui Yhdysvaltain jo lyötyä Japania vastaan käyttämään atomipommiin. Siviilit olivat enemmän kuin koskaan sodankäynnin maalina, kuten Britannian suorittamat Dresdenin ja muiden Saksan kaupunkien tehopommitukset osoittivat. Venäläiset yksin menettivät kuolleina 20 miljoonaa.

Sodan lopussa suurvallat ravistelivat pölyt vaatteistaan ja alkoivat jälleen kerran valmistautua seuraavaan sotaan. Asemenot saavuttivat ennätystason. Natsien rakettitiedemiehet tuotiin kiireesti Yhdysvaltoihin ja Britanniaan auttamaan saamaan valmiiksi ne aseet, joiden suunnittelun he olivat aloittaneet Hitlerille. Viidessä vuodessa Korean sota oli käynnissä ja maksoi 1,5 miljoonaa henkeä. Vuosikymmenen kuluessa sen päättymisestä Vietnamin sota oli alkanut, ja siinä kuoli 55.000 amerikkalaissotilasta. Vietnamilaisten vapaustaistelu maksoi lopullisesti 2,5 miljoonaa kuollutta, joista monet olivat USA:n sotilaiden, tehopommitusten ja napalmhyökkäysten murhaamia talonpoikia.

Vietnam ja Korea ovat vain kaksi tunnetuimpaa sodista, jotka ovat koskeneet maailmaa vuoden 1945 rauhanjuhlinnan jälkeen. Itse asiassa maailmassa ei ole ollut päivänkään rauhaa sen jälkeen. Yli 80 sotaa on pitänyt kenraalit ja asetarviketeollisuuden kiireisinä. Kuolleiden määrä on 15-30 miljoonaa. Tänään noin 40 maata on sodan tai sisällissodan kourissa tai niiden naapurit horjuttavat niitä. 1990-luvulla entisen Jugoslavian konflikti toi sodan ensimmäistä kertaa Euroopan keskelle sitten vuoden 1945.

Eikä uhreja voida laskea vain pommien ja kiväärien surmaamina. Tänään on noin 13 miljoonaa paennut kotimaastaan ja toiset 16 miljoonaa pakolaista on lähtenyt kodeistaan omassa maassaan. Se on muuttoaalto, joka on suurempi, kuin ne kodittomien joukot, jotka kulkivat Euroopassa toisen maailmansodan päätyttyä. Silloinkin, kun yhtään laukausta ei ammuta, lukemattomat miljardit, jotka kaadetaan aseteollisuuteen, merkitsevät, että päivittäin vauvoja ja vanhuksia, sairaita ja kodittomia, köyhiä ja syrjäytettyjä kuolee, koska raha heidän elämänsä pelastamiseksi on käytetty asetuotantoon.

Miksi järjestelmämme on sitten niin verinen? Miksi verenvuodatus kasvaa sukupolvi sukupolvelta? Voisiko olla olemassa kapitalistista järjestelmää ilman sotia? Kapitalismin tärkein piirre, kuten oikeisto meille jatkuvasti kertoo, on kilpailu. Kilpailu panee tehottomimmat seinää vasten, sanotaan, niin että vain voitollisimmat selviävät. Yritykset, oli kyseessä sitten kulmakauppa tai Ford-yhtymä, pyrkivät jatkuvasti löytämään uusia asiakkaita tai markkinoita, halvempia tavarantoimittajia ja maksamaan työvoimalleen kilpailijoitaan vähemmän. ”Kansallinen etu” määritellään ”meidän” markkinoidemme tai ”meidän” teollisuutemme puolustamiseksi.

Taloustieteen oppikirjoissa tuo kilpailu kuvataan täysin rauhanomaiseksi ja sitä ohjaavat vain markkinoiden henkilöimättömät operaatiot. Tosi asiassa se ei ole koskaan ollut rauhanomaista. Kapitalistit eivät ole koskaan pitäneet kiinni säännöistä, eivät silloin, kun ovat tekemisissä työläistensä kanssa, eivätkä silloin, kun kilpailijoidensa. Palkatut huligaanit hajottavat ay-kokoukset ja armeija hajottaa lakot. Poliisi ja laki, lehdistö ja tuomioistuimet ovat aina olleet valmiita työnantajien käytettäviksi sen varmistamiseksi, että palkat pysyvät alhaisina ja liitot peloissaan. Tolpuddlen uhreista vuoden 1926 yleislakkoon, suureen kaivoslakkoon 1984-85 ja Liverpoolin satamalakkoon 90-luvulla, se on ollut Britannian luokkataistelun historiaa.

Ja kun kilpailijoiden suhteen toimimisesta on kysymys, suurkapitalistit ovat yhtä häikäilemättömiä. Teollisuusvakoilu, hintojen peukalointi, kartellit ja monopolit ovat osa järjestelmän jokapäiväistä toimintaa. Samoin väkivalta. 1600-luvulla englantilaiset kaapparit hyökkäsivät hollantilaisten ja espanjalaisten kilpailijoiden kimppuun. Heti kun Britannian kapitalistit saivat otetta valtiosta, he rakennuttivat laivaston tekemään tuota työtä ammattimaisesti. 1700-luvulla Itä-Intian kauppakomp-panian, joita valtio tuki, alistivat Intian ja heittivät brittikapitalismin kilpailijat ulos. 1800-luvulla brittijoukot ja Britannian laivasto laajensivat imperiumia Afrikkaan, Aasiaan ja Länsi-Intiaan — varmistaakseen, että Britannian kapitalistit pääsisivät kiinni halpoihin raaka-aineisiin, uusiin markkinoihin ja halpaan työvoimaan.

Koko ajan, mutta etenkin 1800-luvun lopusta alkaen brittijoukot taistelivat paitsi siirtomaiden ihmisiä, myös kilpailijoitaan muista kapitalistisista valloista vastaan. Tänä kautena oli taloudellinen kilpailu eri kapitalististen yritysten välillä kuitenkin muuttanut kapitalismin luonnetta. Kun kilpailu sai vähiten voitolliset yritykset vararikkoon, voitollisemmat yhtiöt ottivat niiden markkinat ja tehtaat. Siitä seurasi, että yritysten keskikoko alkoi suurentua. Kapitalismi lakkasi koostumasta joukosta eri firmoja, jotka kilpailivat keskenään teollisuudenalallaan, ja muuttui järjestelmäksi, jossa yksi tai kaksi suurta yritystä hallitsi jokaista teollisuudenalaa. Itse asiassa ne hallitsivat usein useampaa teollisuudenalaa.

Yhtymien kasvaessa ne yhä useammin laajenivat yli kansallisten rajojen. Kansainväliset monopolit tai oligopolit hallitsivat kansainvälisiä markkinoita. Ja kun yrityksistä tuli suurempia, ne kietoutuvat yhä enemmän yhteen valtion ja sen asevoimien kanssa. Monikansallinen pääoma on riippuvainen valtion asevoimista puolustamassa sitä sen kilpailijoilta ja kansannousuilta maissa, joissa sillä on tuottoisia sijoituksia, aivan kuten se nojaa poliisiin saadakseen suojaa työläisiltään kotona.

Yhtymien kasvaessa valtion etu niiden hoitamisessa alkoi olla suurempi. Sillä jos maassa on tusinan verran lentokone- tai autotehtaita, ei valtio huolestu, jos yksi niistä menee nurin. Mutta jos on olemassa vain yksi jättimäinen autonvalmistaja tai lentokonevalmistaja maassa, ei valtio voi katsella välinpitämättömänä sen joutumista ahtaalle. Tämä pitää paikkansa erityisesti aseteollisuudessa. Kapitalistit ovat usein suosineet aseteollisuuden kuulumista kokonaan tai osittain valtion omistukseen, aivan kuten konservatiivit pitävät tärkeänä, että hallitus valvoo läheltä poliisia. Niiden toiminnot ovat yksinkertaisesti liian elintärkeitä kapitalisteille, että ne voitaisiin jättää markkinoiden oikkujen varaan.

Niinpä 1800-luvun tullessa loppuaan kohti valtion ja suurbisneksen edut olivat paljon enemmän toisiinsa liittyviä kuin koskaan. Sama kasvu teollisuudessa merkitsi, että uusia ja hirvittävämpiä aseita oli nyt valtion saatavissa. Tuotantovälineiden kasvaessa kasvoivat myös ne tuhoamisvälineet, jotka ne saattoivat tuottaa. Ja toisin kuin 1600-luvulla, jolloin Hollanti ja Englanti olivat ainoat kaksi kapitalistista valtiota, jotka kilpailivat siirtomaavallasta, nyt oli joukko kilpailevia suurvaltoja — Britannia, Saksa, USA, Japani, Italia, Ranska ja Venäjä.

Marxilaiset kutsuivat tätä järjestelmää imperialismiksi. Se on vallinnut 1900-luvun kohtaloa, kun maapallo on jaettu ja uudelleen jaettu kilpailevien valtojen kesken. Venäjän valtio, Stalinin ja tämän perillisten aivan kuten tsaarin aikana, on ollut johtava imperialistinen valta. Lyhyt valon hetki, jonka 1917 vallankumous loi, tukahdutettiin kilpailussa toisten imperialististen valtojen kanssa. Venäjän teollistaminen pantiin toimeen talonpojiston ja työväenluokan kustannuksella, koska Stalin oli päättänyt rakentaa talous- ja sotilaskoneen, joka vetäisi vertoja Saksalle, Britannialle ja USA:lle. Mikään ei kerro tästä niin vahvasti kuin kohtaus, jonka Churchill kirjoitti muistiin toisen maailmansodan lopulla.

Konservatiivijohtaja, joka antoi määräyksen ampua kaivostyöläisiä Britanniassa, istui alas yhdessä Venäjän vallankumouksen teurastajan kanssa jakamaan sotasaalista. Churchill kirjoitti paperiarkille, että Venäjä saisi 90 % sanavallasta Romaniassa, Britannia 90 % Kreikassa jne. "Työnsin tämän Stalinille," hän kirjoitti. "Tämä otti sinisen kynänsä ja teki suuren pukin siihen, ja antoi takaisin. Kaikki oli sovittu yhtä nopeasti kuin kesti istuutua alas."

Tämä kilpailu suurvaltojen välillä ei ole koskaan loppunut. Sopimuksia ja rauhanvetoomuksia on rikottu. Kansainliitto, joka perustettiin ylläpitämään rauhaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ei onnistunut pysäyttämään fasismin nousua eikä uuden maailmansodan puhkeamista. Yhdistyneet kansakunnat, joka perustettiin samaan tarkoitukseen toisen maailmansodan jälkeen, on joko osoittautunut yhtä kyvyttömäksi kuin edeltäjänsä, tai on itse toiminut sodan välineenä. Olivat kapitalistiset suurvallat miten tahansa pyrkineet säätelemään välistään sotilaallista kilpailua, he ovat aina epäonnistuneet.

Kilpailu, pyrkimys kasata tehtaita, pankkeja ja liikennevälineitä kilpailijoita nopeammin, on sodan juuri. Näin oli kapitalismin syntyessä, ja näin on vieläkin, huolimatta siitä, että seuraukset ovat tuhoisampia kuin koskaan. Jotta yhteiskunta pääsisi eroon sodasta, meidän on päästävä järjestelmästä, joka synnyttää sotaa. Päästäksemme eroon sotilaallisesta kilpailusta meidän on päästävä eroon taloudellisesta kilpailusta, joka auttaa sitä. Kenraaleiden pakottamiseksi taistelukentältä, kapitalistit, jotka aseistavat heitä ja joiden puolesta kenraalit taistelevat, on pakotettava pois tehtaista ja toimistoista.