Edellinen kappale l Seuraava kappale Johtopäätökset Osa sosialisteista on nähnyt islamistiset liikkeet virheellisesti joko automaattisesti taantumuksellisina ja "fasistisina" tai automaattisesti "imperialisminvastaisina" ja "edistyksellisinä". Radikaali islamismi ja sen projekti muokata yhteiskuntaa Muhammedin 700-luvun Arabian mallin mukaan on tosiasiassa "utopia", joka saa alkunsa uuden keskiluokan köyhtyneestä osasta. Kuten minkä tahansa "pikkuporvarillisen utopian"114 kohdalla sen kannattajien on käytännössä valittava sankarillisten, mutta turhien yritysten välillä ajaa sitä, niitä vastaan, jotka johtavat vallitsevaa yhteiskuntaa, tai tehdä näiden kanssa kompromisseja ja antaa jatkuvalle sorrolle ja riistolle ideologinen pintasilaus. Juuri tämä johtaa väistämättä hajaannukseen yhtäällä islamismin radikaalin, terroristisen siiven ja toisaalla reformistisen siiven välillä. Tämä myös johtaa jotkut radikaaleista siirtymään aseiden käytöstä yrityksessä saada aikaan yhteiskunta ilman "sortajia" niiden käyttämiseen "islamilaisten" käyttäytymistapojen pakottamiseen yksilöille. Sosialistit eivät voi pitää pikkuporvarillisia utopisteja päävihollisinamme. He eivät ole vastuussa kansainvälisen kapitalismin järjestelmästä, tuhansien miljoonien ihmisten alistamisesta sokealle kasaamisvaistolle, pankkien harjoittamasta kokonaisten maanosien ryöstöstä, tai vehkeilyistä, jotka ovat tuottaneet joukon hirvittäviä sotia sitten "uuden maailmanjärjestyksen" julistamisen. He eivät olleet vastuussa ensimmäisen Persianlahden sodan kauhuista, jotka alkoivat Saddam Husseinin yrityksestä tehdä palvelus USA:lle ja Persianlahden sheikkikunnille, ja päättyi USA:n suoraan puuttumiseen sotaan Irakin puolella. Heitä ei voi syyttää Libanonin verilöylystä, jossa falangistien hyökkäys, Syyrian hyökkäys vasemmistoa vastaan ja Israelin maahanhyökkäys loivat olot, jotka synnyttivät militantin shiialaisuuden. Heitä ei voi syyttää toisesta Persianlahden sodasta Bagdadin sairaaloiden "täsmäpommituksineen" ja 80 000 ihmisen teurastuksesta näiden paetessa Kuwaitista Basraan. Köyhyys, kurjuus, vaino ja ihmisoikeuksien polkeminen olisivat olemassa Egyptin ja Algerian kaltaisissa maissa, vaikka islamistit katoaisivat huomenna. Näistä syistä sosialistit eivät voi tukea valtiota islamisteja vastaan. Ne jotka niin tekevät, koska islamistit uhkaavat maallisia arvoja, tekevät vain islamisteille helpommaksi esittää vasemmisto osana "vääräuskoista", "uskonnotonta" "sortajien" salaliittoa yhteiskunnan köyhimpiä ryhmiä vastaan. He toistavat Algerian ja Egyptin vasemmiston tekemiä virheitä näiden ylistäessä "edistyksellisiksi" hallituksia, jotka eivät tehneet mitään ihmisten enemmistön hyväksi, virheitä, jotka antoivat islamisteille mahdollisuuden kasvaa. Ja he unohtavat, että kaikki tuki, minkä valtio antaa uskonnottomille arvoille, on vain suhteellista: kun sille sopii, se tekee sopimuksen islamistien konservatiivisimpien osien kanssa shariaa osittaisesta käyttöönottamisesta - etenkin niiden osien, joissa rangaistaan ihmisiä ankarasti - vastineeksi radikaalien hylkäämisestä uskoineen sorron vastustamisesta. Näin kävi Pakistanissa Zian ja Sudanissa Nimeirin aikana, ja on ilmeistä, että sitä Clintonin hallitus on neuvonut Algerian kenraalien harrastamaan. Mutta sosialistit eivät voi antaa tukea islamisteillekaan. Se kehottaisi vain vaihtamaan yhden sorron muodon toiseen, reagoimaan valtion väkivaltaan hylkäämällä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt, naiset ja homot, olla salaisessa yhteisymmärryksessä syyllistämisessä, joka mahdollistaa kapitalistisen riiston jatkuvan estämättä, kunhan se ottaa "islamilaiset" muodot. Se merkitsisi sitä, että hylättäisiin tavoitteet itsenäisestä sosialistisesta politiikasta, joka perustuu siihen, että työläiset järjestävät taistelussa taakseen kaikki sorretut ja riistetyt, ja sen sijaan seurattaisiin pikkuporvarillista utopismia, joka ei voi edes onnistua omillaan. Islamistit eivät ole meidän liittolaisiamme. He edustavat luokkaa, joka pyrkii vaikuttamaan työväenluokkaan, ja joka onnistuessaan tässä vetää työläiset joko turhan ja tuhoisan seikkailuun tai taantumukselliseen antautumiseen vallitsevalle järjestelmälle - tai usein ensinmainittuun, toisen seuratessa. Tämä ei silti tarkoita, että voisimme vain ottaa pidättyvän, torjuvan asenteen islamisteihin. He nousevat hyvin laajojen nyky-yhteiskunnassa kärsivien yhteiskuntaryhmien maaperästä, ja heidän kapinantunteensa voitaisiin ohjata edistyksellisiin tarkoituksiin, kunhan johto tulisi kasvavasta työläisten taistelusta. Ja vaikka tällaista taistelun kasvua ei olisikaan, monet yksilöt, joita viehättävät islamismin radikaalit versiot, voivat saada vaikutteita sosialisteilta - kunhan sosialistit yhdistävät täydellisen poliittisen riippumattomuuden kaikista islamismin muodoista halukkuuteen tarttua mahdollisuuksiin vetää yksittäisiä islamisteja aidosti radikaaleihin taistelumuotoihin rinnallaan. Radikaali islamismi on täynnä ristiriitoja. Pikkuporvaristoa vetää aina kaksi suuntaa - radikaalia kapinointi vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan ja kompromissi sen kanssa. Ja niin islamismi on aina sen vaiheilla, kapinoidako islamilaisen yhteisön uudelleen nousemisen aikaansaamiseksi, vai tehdäkö kompromissi islamilaisten "reformien" läpiviemiseksi. Nämä ristiriidat heijastuvat väistämättä kaikkein katkerimmissa ja usein väkivaltaisissa eri islamistiryhmien yhteenotoissa. Ne jotka pitävät islamismia yhtenä taantumuksellisena järkäleenä, unohtavat, että eri islamistien välillä oli ristiriitoja siitä, mikä kanta tulisi ottaa, kun Saudi- Arabia ja Iran olivat ensimmäisen Persianlahden sodan aikana eri puolilla. Oli kiistoja, jotka aiheuttivat välirikon Algerian FIS:n ja sen sauditukijoiden välille, tai islamisteja, jotka Turkissa järjestivät Irakia tukevia mielenosoituksia saudien rahoittamissa moskeijoissa toisen Persianlahden sodan aikana. Kilpailevat islamistiarmeijat ottavat kiivaasti yhteen Afganistanissa. Tänään palestiinalaisten Hamas-järjestössä väitellään, pitäisikö vai eikö tehdä kompromissi Arafatin tynkä- Palestiinan hallinnon - ja siten Israelin - kanssa vastineeksi sille, että se ottaa käyttöön islamilaisia lakeja. Tällaisia asennoitumiseroja nousee esille väistämättä, kun "reformistinen" islam tekee sopimuksia vallitsevien valtioiden kanssa, jotka ovat integroituneet maailmanjärjestelmään. Sillä jokainen näistä maista kilpailee toisten kanssa, ja jokainen niistä tekee omat sopimuksensa vallitsevien imperialismien kanssa. Samanlaisia eroavaisuuksia tulee esille joka kerran, kun työväenluokan taistelun tasossa tapahtuu nousua. Ne jotka rahoittavat islamistijärjestöjä, haluavat lopettaa tuon taistelun, jos eivät murskata sitä. Jotkut radikaalit nuoret islamistit haluavat vaistomaisesti tukea taistelua. Järjestöjen johtajat jäävät siihen keskelle, mutisten työnantajien olevan velvollisia osoittamaan anteliaisuutta ja työläisten kuuliaisuutta. Lopuksi kapitalismin itsensä koko kehitys pakottaa islamistijohtajat ideologisiin kuperkeikkoihin aina kun he tulevat lähelle valtaa. He asettavat vastakkain "islamilaiset" ja "länsimaiset arvot". Mutta ns. länsimaiset arvot eivät juonnu jostain myyttisestä eurooppalaisesta kulttuurista, vaan kapitalismin kahden viime vuosisadan kehityksestä. Niinpä puolitoista vuosisataa sitten englantilaisen keskiluokan vallitseva asenne sukupuolisuuteen oli huomattavan samanlainen, kuin islamilaisuuden elpymistä saarnaavilla tänään (sukupuolisuhteet avioliiton ulkopuolella olivat kiellettyjä, naiset eivät saaneet paljastaa edes nilkkojaan, aviottomuus oli häpeä, josta ei päässyt yli), ja naisilla oli jossain mielessä vähemmän oikeuksia kuin mitä useimmissa islamin versioissa heille myönnetään (perimisoikeus oli vain vanhimmalla pojalla, kun islam antaa tyttärelle puolet pojan osuudesta; avioerooikeutta ei ollut lainkaan, kun taas islam antaa naiselle oikeuden hyvin rajoitetussa määrin). Se mikä muutti englantilaisia asenteita, ei ollut mikään läntiseen psyykeen tai oletettuihin "juutalais-kristillisiin arvoihin" sisäänrakennettu, vaan kehittyvän kapitalismin vaikutus - tapa jolla sen naistyövoiman tarve pakotti sen muuttamaan tiettyjä asenteita, ja mikä vielä tärkeämpää, asettamaan naiset asemaan, jossa he saattoivat vaatia vielä suurempia muutoksia. Tämän vuoksi niissäkin maissa, joissa katolinen kirkko tapasi olla hyvin voimakas, kuten Irlannissa, Italiassa, Puolassa ja Espanjassa, sen on täytynyt vastahakoisesti hyväksyä vaikutuksensa väheneminen. Maat, joissa islam on valtionuskonto, ei vät voi olla immuuneja samanlaisten muutosten paineelle, vaikka kuinka yrittäisivät. Iranin islamilaisen tasavallan esimerkki osoittaa tämän. Huolimatta kaikesta propagandasta naisen pääasiallisesta roolista äitinä ja vaimona ja kaikesta paineesta karkottaa heidät tietyiltä aloilta, kuten oikeustoimesta, naisten osuus työvoimasta on hiukan kasvanut ja heitä on edelleen 28 % valtion työntekijöistä, sama osuus kuin vallankumouksen aikana.115 Tätä taustaa vasten hallituksen on ollut muutettava kantaansa ehkäisyyn, ja 23 % naisista käyttää ehkäisyvälineitä,116 ja ajoittain lievennettävä hunnun käyttöpakkoa. Vaikka naisilta on riistetty tasavertaiset oikeudet miesten kanssa suhteessa avioliittoon ja perhelakiin, heillä on edelleen äänioikeus (ja kaksi naiskansanedustajaa), he käyvät koulua, saavat yliopistokiintiöt kaikissa oppiaineissa ja heitä rohkaistaan opiskelemaan lääketiedettä ja hankkimaan sotilaskoulutusta. 117 Kuten Abrahamian toteaa Khomeinista: Hänen lähimmät oppilaansa pilkkasivat usein "traditionalisteja" siitä, että nämä olivat "vanhanaikaisia". He syyttivät näitä rituaalisen puhtauden pakkomielteestä; tyttäriensä kouluun menon estämisestä; vaatimuksesta, että nuoret tytöt olisivat hunnutettuja silloinkin, kun miehiä ei ole läsnä; sellaisten älyllisten harrastusten kuin taiteen, musiikin ja sakin peluun torjumisesta; ja pahinta kaikesta, sanomalehtien, radion ja television hyväksikäyttämisestä kieltäytymisestä.118 Minkään tästä ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ne jotka johtavat iranilaista kapitalismia ja Iranin valtiota, eivät voi luopua naistyövoimasta talouden tärkeimmillä sektoreilla. Ja ne pikkuporvariston ryhmät, jotka ovat muodostaneet Islamilaisen tasavaltalaispuolueen selkärangan, alkoivat lähettää tyttäriään yliopistoon ja työelämään 70- luvulla juuri, koska he halusivat lisäpalkat - lisätäkseen perheen tuloja ja tehdäkseen tyttäristä naimakelpoisempia. He eivät ole olleet halukkaita 80-luvulla luopumaan tästä uskonnollisen puhtauden eduissa. Islamismi ei voi jäädyttää taloudellista ja siten yhteiskunnallistakaan kehitystä sen enempää kuin mikään muukaan ideologia. Ja siksi yhä uudelleen nousee esiin jännitteitä sen sisällä ja ne ilmenevät katkerina aatteellisina kiistoina sen kannattajien välillä. Islamistinuoriso on tavallisesti nykyaikaisen yhteiskunnan älykäs ja hienostunut tuote. He lukevat kirjoja ja lehtiä ja katselevat televisiota, ja tuntevat siten kaikki jaot ja yhteenotot omissa liikkeissään. Vaikka he kuinka sulkisivat rivit kohdatessaan "uskonnottomia", olivat nämä sitten vasemmistosta tai porvaristosta, he väittelevät kiivaasti keskenään - aivan kuten päältäpäin monoliittisen stalinistisen liikkeen venäläis- ja kiinalaismieliset siivet 30 vuotta sitten. Ja nämä väittelyt alkavat kylvää vakavaa epäilystä, ainakin heistä joidenkin mielissä. Sosialistit voivat hyötyä näistä ristiriidoista saamalla jotkut radikaaleimmista islamisteista kyseenalaistamaan uskollisuutensa sen aatteille ja järjestöille - mutta vain, jos me voimme perustaa omat itsenäiset järjestömme, jotka eivät samaistu islamisteihin eivätkä valtioon. Joissain kysymyksissä me olemme samalla puolella islamistien kanssa imperialismia ja valtiota vastaan. Näin oli monissa maissa esimerkiksi toisen Persianlahden sodan aikana. Näin tulisi olla Ranskan ja Britannian kaltaisissa maissa, kun kyse on rasisminvastaisesta taistelusta. Missä islamistit ovat oppositiossa, sääntömme tulisi olla: "islamistien rinnalla joskus, valtion rinnalla ei ikinä". Mutta silloinkin me olemme edelleen eri mieltä islamistien kanssa peruskysymyksistä. Me kannatamme oikeutta arvostella uskontoa yhtä lailla kuin harjoittaa sitä. Me kannatamme oikeutta olla pukeutumatta huntuun yhtä lailla kuin nuorten naisten oikeutta Ranskan kaltaisissa rasistisissa maissa pukeutua siihen halutessaan. Me vastustamme suurliike-elämän arabian puhujien syrjimistä Algeriassa - mutta me vastustamme berberin puhujien syrjintää ja niiden työläis- ja alemman keskiluokan ryhmien, jotka ovat kasvaneet ranskaa puhuen. Ennen kaikkea me olemme kaikkia toimia vastaan, jotka asettavat yhden riistettyjen ja sorrettujen ryhmän toista ryhmää vastaan uskonnon tai etnisen alkuperän perusteella. Ja se tarkoittaa, että yhtä lailla, kuin puolustamme islamisteja valtiota vastaan, meidän on oltava mukana puolustamassa naisia, homoja, berbereitä tai kopteja joitakin islamisteja vastaan. Kun olemme samalla puolella islamistien kanssa, osa työtämme on kiistellä voimakkaasti heidän kanssaan, haastaa heidät - eikä vain heidän järjestöjensä kannasta naisiin ja vähemmistöihin, vaan myös peruskysymyksestä, tarvitaanko rikkaiden hyväntekeväisyyttä vai vallitsevien luokkasuhteiden kukistamista. Vasemmisto on tehnyt aiemmin kaksi virhettä suhteessa islamisteihin. Ensimmäinen on ollut torjua heidät fasisteina, joiden kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Toinen on ollut nähdä heidät "edistyksellisinä", joita ei saa arvostella. Nämä virheet ovat yhdessä näytelleet osaa auttamalla islamisteja kasvamaan vasemmiston kustannuksella suuressa osassa Lähi-itää. Tarvitaan toisenlainen lähestymistapa, joka näkee islamismin sellaisen syvän yhteiskunnallisen kriisin tuotteena, jonka ratkaisemiseksi se ei voi tehdä mitään, ja joka taistelee voittaakseen sitä tukevista nuorista osan hyvin toisenlaisen, riippumattoman, vallankumouksellisen sosialistisen näköalan puolelle. Edellinen kappale l Seuraava kappale

Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto