| Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto |
|
Edellinen kappale l Seuraava kappale
Iranin kokemusIranin islamilainen järjestelmä hallitsee keskusteluja islamin paluusta, paljolti samaan tapaa kuin stalinismin historia hallitsee keskusteluja sosialismista. Usein vasemmallakin vedetään samankaltaisia johtopäätöksiä. Islamistit nähdään, paljolti kuten stalinistit aikoinaan, vaarallisimpana kaikista poliittisista voimista, kykenevinä totalitarismiin, joka estää kaiken vastaisen edistyksen. Pysäyttääkseen heidät vasemmiston on tarpeen liittoutua porvariston liberaalin osan kanssa,92 tai jopa tuettava epädemokraattisia valtioita niiden tukahduttaessa islamistiryhmiä.93 Näkemys yliarvioi islamismin yhtenäisyyden ja liittää siihen kyvyn sanella historiallisia tapahtumia, jota sillä ei todellisuudessa ole. Se nojaa virheelliseen käsitykseen islamin roolista Iranin vallankumouksen aikana 1979 ja sen jälkeen. Tuo vallankumous ei ollut islamismin, vaan shaahin järjestelmässä 70-luvun jälkipuoliskolla nousseiden valtavien ristiriitojen tuote. Talouskriisi oli korostanut syvää jakautuneisuutta, joka vallitsi valtioon liittyvän modernin pääoman ryhmien ja muiden, "perinteisempien", bazaarin ympärille kerääntyneiden ryhmien (jotka vastasivat kahdesta kolmasosasta tukkukappaa ja kolmesta neljäsosasta vähittäiskauppaa) välillä, samalla kun se syvensi työläisjoukkojen ja valtavan määrän kaupunkiin tulvineita entisiä talonpoikia tyytymättömyyttä. Älymystön ja opiskelijoiden protesteihin liittyi tyytymätön papisto ja ne laajenivat liittämään joukkoon kaupunkien köyhät useissa suurissa yhteenotoissa poliisin ja armeijan kanssa. Lakkoaalto halvaannutti teollisuuden ja sai äärimmäisen tärkeät öljykentät pysähtymään. Ja sitten helmikuun alussa 1979 vasemmistolaiset Fedayeen-sissit ja vasemmistoislamistiset Kansan mujaheddin -sissit onnistuivat lietsomaan laajoja kapinoita asevoimissa, saaden siten aikaan vanhan järjestelmän vallankumouksellisen romahduksen. Suuri osa nousevaa liikettä oli samaistunut maanpaossa olevaan ajatollah Khomeiniin. Hänen nimestään oli tullut monarkianvastaisen opposition vertauskuva, ja hänen asuntonsa Pariisin ulkopuolella oli ollut yhteydenpitopaikka osallisina oleville eri voimille - bazaareille ja heitä lähellä olevalle papistolle, liberaalille porvarilliselle oppositiolle, ammatillisille yhdistyksille, opiskelijoille ja jopa vasemmistosisseille. Palatessaan Teheraniin tammikuussa 1979 hänestä tuli vallankumouksen vertauskuvallinen johtaja. Tässä vaiheessa hän kuitenkin oli kaukana siitä, että olisi hallinnut tapahtumia, vaikka hänellä olikin terävä poliittisen taktiikan taju. Tärkeimmät tapahtumat, jotka kaatoivat shaahin - lakkojen leviäminen, kapina asevoimissa - tapahtuivat täysin hänestä riippumatta. Ja vallankumouksen jälkeisinä kuukausina Khomeini ei pystynyt ottamaan yhtään muita enempää valtaa vallankumoukselliseen nousuun. Kaupungeissa erilaiset paikalliskomiteat (komiteh) harjoittivat tosiasiallista valtaa. Yliopistot olivat vasemmiston ja mujaheddinin käsissä. Tehtaissa shorat (tehdasneuvostot) taistelivat vallasta johdon kanssa ja pakottivat usein shaahin hallitukseen liitetyt lähtemään ja ottivat itselleen tuotannon järjestämisen. Etnisten vähemmistöjen asuttamilla alueilla, luoteisen Kurdistanissa ja arabiankielisen lounaan Khuzistanissa, alkoivat liikkeet taistella itsemääräämisestä. Ja huipulla tätä prosessia valvomassa oli yhden sijasta kaksi elintä. Väliaikaista hallitusta johti Bazargan, "maltillinen" islamisti, joka yhdistettiin porvariston moderneihin osiin (hän oli perustanut islamilaiset opiskelijayhdistykset 50-luvulla ja sitten Islamilaisen insinööriyhdistyksen). Mutta sen rinnalla toimi vaihtoehtoisena valtakeskuksena Khomeinin nimittämä vallankumousneuvosto, jonka ympärille liittyi basaareihin yhteyksissä oleva pappien ja islamistiälymystön ryhmä. Khomeinin ympärillä ollut ryhmä pystyi lopulta saamaan miltei kaiken vallan itselleen ja Islamilaiselle tasavaltalaispuolueelleen. Mutta siltä vei kaksi ja puoli vuotta luovia eri yhteiskuntaryhmien välillä, jotka olisivat voittaneet ryhmän helposti. Suurimman osan vuotta 1979 he tekivät yhteistyötä Bazarganin kanssa yrittäessään nujertaa shorat tehtaissa ja separatistiset nationalistiliikkeet. He käyttivät islamilaista kieltä saadakseen taakseen ryysyköyhälistön jengeissä, Hizbollahissa, jotka kävisivät vasemmiston kimppuun, ottaisivat käyttöön islamilaisen "moraalin" (esimerkiksi hunnusta kieltäytyviä naisia vastaan) ja liittyisivät armeijaan tukahduttamaan separatistiset kapinat. Oli raakoja tukahduttamisia (noin sadan ihmisen teloittaminen "sukupuolirikoksista", homoseksuaalisuudesta ja aviorikoksista, joidenkin vasemmistoaktivistien surmia, kansallisiin vähemmistöihin kuuluvien mielenosoittajien ampumisia), kuten kaikissa yrityksissä palauttaa porvarillinen "normaalitila" vallankumouksellisen nousun jälkeen. Mutta Islamilaisen tasavaltalaispuolueen yleinen tase ei ollut kovin paljon plussalla varhaissyksyllä 1979. Yhtäältä se menestys, joka heillä oli ollut vallankumouksen hillitsemisessä oli vahvistanut Bazarganin ryhmittymän asemia ja he olivat tämän kanssa yhä enemmän epäsovussa. Eräs Bazarganin liikkeestä tehty tutkimus toteaa:
Toisaalta oli kasvava levottomuus, joka uhkasi päästä khomeinilaisten käsistä ja johti niin maallisen kuin islamilaisenkin vasemmiston voimakkaaseen kasvuun. Vasemmistolla oli hallitseva asema opiskelijoiden keskuudessa, huolimatta ensimmäisestä vainoaallosta sitä vastaan elokuussa 1979. Tehtaissa shorat olivat heikentyneet saman vainon takia, mutta monet pysyivät ennallaan vielä vuoden,95 ja työläisten taistelutahtoa ei selvästi oltu murrettu - vuonna 1979-80 oli 360 "lakon, istumalakon ja tehdasvaltauksen muotoa", vuonna 1980-81 niitä oli 180 ja 82 vuonna 1981-82.96 Islamilainen tasavaltalaispuolue saattoi saada kontrollin takaisin vain radikaalilla muutoksella marraskuussa 1979 - järjestemällä sen, eikä Fedayeenin tai Kansan mujaheddinin, lippua seuraavan opiskelijoiden vähemmistön valtaamaan USA:n lähetystön ja pitämään henkilökuntaa panttivankeina, saaden aikaan näkyvän yhteenoton maailman tärkeimmän imperialistivallan kanssa. Toinen tuota aikaa koskeva tutkimus sanoo: "'Islamilaisyhdistysten' fundamentalistiopiskelija, jota pari viikkoa aikaisemmin olivat kilpailijat pitäneet taantumuksellisina ja fanaatikkoina, esiintyi nyt ylivallankumouksellisena ja ihmisjoukot hurrasivat hänelle aina hänen ilmestyessään lähetystön portille haastateltavaksi."97 Muutosta ilmeisen radikaaliin imperialisminvastaiseen kantaan saatteli Islamilaisen tasavaltalaispuolueen politiikan radikalisoituminen työpaikoilla. Monien vanhojen johtajien puolustamisesta se siirtyi agitoimaan heidän erottamisensa puolesta - vaikkei heidän valtansa antamiseksi tehdasneuvostoille, vaan "islamilaisille johtajille", jotka tekisivät yhteistyötä islamilaisten neuvostojen kanssa, joista vasemmisto ja mujaheddin oli automaattisesti suljettu pois vääräuskoisina. Radikaali käännös antoi Islamilaiselle tasavaltalaispuolueelle uutta suosiota. Se näytti olevan toteuttamassa sitä imperialisminvastaisuutta, mitä Bazarganin ympärillä oleva ryhmä oli propagoinut pitkien shaahinvastaisen opposition vuosinaan, mutta jota se nyt oli hylkäämässä yrittäessään lujittaa uutta suhdetta Iranin ja USA:n välillä. Se toimi myös joidenkin tärkeimmistä ja suosituimmista tunnuksista mukaisesti, joita vallankumouksen jälkeisinä kuukausina olivat niin maallisen kuin islamilaisen vasemmiston kasvavat voimat nostaneet:
Khomeinin ympärillä oleva ryhmä paitsi sai kannatusta, loi myös paljon laajempaa pohjaa itselleen, koska se syrjäytti tai ainakin uhkasi syrjäyttää vanhat "ei-islamilaiset" johtajat ja toimitsijat. Teollisuudessa, tiedotusvälineissä, asevoimissa ja poliisissa alkoi pitää valtaa uusi kerros ihmisiä, joiden ura riippui heidän kyvystään agitoida Khomeinin islamismi-versiota. Ja ne, jotka vanhoista valtahierarkioista olivat jäljelle jääneet, kiiruhtivat todistamaan islamilaisia ansioitaan toteuttamalla Islamilaisen tasavaltalaispuolueen linjaa. Khomeinin ympärillä olevan ryhmän onnistui yhdistää taakseen laaja keskiluokan ryhmä - niin perinteinen bazaarin pikkuporvaristo kuin moni uuden keskiluokan ensimmäisestä sukupolvesta - taistelussa vallan hierarkioiden valvonnasta. Sen menestyksen salaisuus oli sen kyky antaa jokaiselle sitä seuraavalle, yhteiskunnan jokaisella tasolla, mahdollisuus yhdistää uskonnollinen into henkilökohtaiseen etenemiseen. Joka oli ollut apulaisjohtajana ulkomaalaisten omistamassa yrityksessä, saattoi nyt johtaa sitä valtion valvonnassa ja tuntea, että täytti uskonnollista velvollisuuttaan palvella yhteisöä (ummaa); joka oli ollut syvässä köyhyydessä ryysyköyhälistön keskuudessa saattoi nyt saada niin aineellista turvaa kuin tunteen saavutuksesta johtamalla hizbollah-jengiä sen yrittäessä puhdistaa yhteiskuntaa "kunnottomuudesta" ja "vääräuskoisista kommunisteista". Niiden mahdollisuudet, jotka valitsivat Khomeinin linjan, olivat suunnattomat. Paikallisten ja ulkomaisten johtajien ja teknisen henkilökunnan pako maasta vallankumouksellisen nousun alkukuukausina oli luonut 130 000 täytettävää työpaikkaa.99 "Epäislamilaisten" johtajien, toimitsijoiden ja upseereiden puhdistaminen lisäsi lukua valtavasti. Kiinnostavaa tavassa, jolla Khomeinin ympärillä ollut ryhmä karkotti vastustajansa ja pystytti yksipuoluejärjestelmän, oli ettei siinä ollut mitään erityisen islamistista. Se ei ollut, kuten monet järjestelmän uskonnollisesta suvaitsemattomuudesta kauhistuneet väittävät, tulosta jostain "islamilaisen fundamentalismin" "järjenvastaisesta" tai "keskiaikaisesta" luonteesta. Itse asiassa se oli hyvin samanlaista kuin mitä pikkuporvariston ryhmiin perustuvat puolueet olivat tehneet eri puolilla maailmaa. Se oli menetelmä, jota esimerkiksi heikot kommunistiset puolueet olivat käyttäneet suuressa osassa Itä-Eurooppaa pystyttääkseen valtansa vuoden 1945 jälkeen. 100 Ja ideologisen kiihkon ja henkilökohtaisen edun yhdistävän pikkuporvarin prototyyppi löytyy Balzacin Ukko Goriot'sta - ankarasta jakobiinista, joka luo omaisuutensa käyttämällä hyväkseen pulaa, jonka vallankumouksellinen nousu aiheuttaa. Poliittinen puolue, joka perustuu osan pikkuporvaristoa organisoimiseen taisteluun asemista, ei voi ottaa valtaa missä tahansa oloissa. Useimmat sellaiset yritykset epäonnistuvat, koska pikkuporvariston muodostelmat ovat liian heikkoja haastaakseen vanhan hallitsevan luokan valtaa ilman, että liikkeelle pannaan yhteiskunnan enemmistö, jota se ei voi valvoa. Portugalin vallankumouksessa 1974-75 kommunistisen puolueen yritykset soluttaa valtahierarkiat epäonnistuivat yhtäältä johtavien läntisten kapitalistivaltojen koordinoiman vastarinnan ja toisaalta alhaalta nousseen työläisten aktiivisuuden kohoamisen takia. Tuollaiset yritykset voivat toimia vain, jos johtavat luokat erityisistä historiallisista syistä ovat halvaantuneita. Kuten Tony Cliff esitti tärkeässä marxilaisessa analyysissään, jos vanha hallitseva luokka on liian heikko pysyäkseen vallassa talouskriisissä ja alhaalta nousevan kapinan tilanteessa, eikä työväenluokalla ole itsenäistä järjestöä, joka mahdollistaisi, että se nousisi liikkeen johtoon, silloin älymystön ryhmät pystyvät tavoittelemaan valtaa ja tuntemaan, että niillä on tehtävänään ratkaista koko yhteiskunnan ongelmat:
Hajoavat kulttuurit nostavat voimakkaan pyrkimyksen uuteen integraatioon, jonka on oltava täydellistä ja dynaamista täyttääkseen yhteiskunnallinen ja henkinen tyhjiö ja jonka on yhdistettävä uskonnollinen kiihko militanttiin kansallismielisyyteen. He hakevat dynaamista liikettä, joka yhdistäisi kansakunnan ja avaisi laajat näkymät sille, mutta antaisi samalla heille vallan… He uskovat reformiin ylhäältä ja haluaisivat kovin antaa uuden maailmanjärjestyksen kiitolliselle kansalle, pikemminkin kuin nähdä itsestään tietoisen ja vapaasti yhdistyneen kansan vapaustaistelun tuovan uuden maailman heille itselleen… Kaikki tämä tekee totalitaarisesta valtiokapitalismista hyvin houkuttelevan tavoitteen älymystölle.101 Vaikka nämä sanat kirjoitettiinkin stalinismin, maolaisuuden ja castrolaisuuden vetovoimasta kolmannessa maailmassa, ne sopivat täysin Khomeinin ympärille olleeseen islamistiseen älymystöön. Se ei ollut, kuten monet vasemmistolaiset kommentoijat ovat virheellisesti uskoneet, pelkästään ilmaisu "takapajuisesta", bazaareihin pohjautuvasta "loismaisesta" "kauppiaspääomasta".102 Eikä se ollut klassisen porvarillisen vastavallankumouksen ilmenemä.103 Se ryhtyi omistuksen ja pääoman valvonnan vallankumoukselliseen uudelleenorganisointiin Iranissa, vaikka jättikin kapitalistiset tuotantosuhteet ennalleen, asettaen suurimittaisen pääoman, jonka oli omistanut ryhmä shaahin ympärillä, valtion ja itse valvomiensa valtiota lähellä olevien elinten käsiin - "sorrettujen" eduissa tietenkin, yhtiön, joka otti haltuunsa shaahin oman talousimperiumin, saadessa nimen Mustafazin ("Sorrettu") - säätiö. Kuten Bayat kertoo:
Tai kuten Cliff sanoi kolmannen maailman maiden älymystöstä: "Heidän valtansa on suorassa suhteessa muiden luokkien heikkouteen ja poliittiseen mitättömyyteen".105 Koska Khomeinin ryhmä oli riippuvainen tasapainottelusta johtavien yhteiskuntaluokkien välillä edistääkseen omaa kontrolliaan valtioon ja pääoman osaan, sen oli iskettävä ensiksi vasemmiston organisaatioon ja sitten vakiintuneisiin porvarillisiin organisaatioihin (Bazargan jne.), ennenkuin se pystyi lujittamaan oman valtansa. 1979 tämä merkitsi Bazarganin kanssa toimimista vasemmistoa vastaan vallankumouksellisen aallon tyynnyttämiseksi, ja sitten tiettyjen eleiden tekemistä vasemmistolle USA:n lähetystön valtauksen aikana porvariston eristämiseksi. 80-luvulla se tarkoitti toista käännettä, mikä mahdollisti toisen, vakiintuneeseen porvaristoon liitetyn islamilaisen hahmon, Bani Sadrin, ryhtyä presidentiksi ja sitten hänen kanssaan toimimistaan vasemmiston linnoituksen, yliopistojen, murskaamiseksi. Kun Islamilainen tasavaltalaispuolue ehdotti islamilaisjengien, Hizbollahin, lähettämistä yliopistoihin niiden puhdistamiseksi "islaminvastaisista aineksista", Bani Sadr suostui mielellään:
Hizbollah-joukkiot valtasivat yliopistot, haavoittivat ja surmasivat kulttuurivallankumousta vastustavien poliittisten ryhmien jäseniä ja polttivat "epäislamilaisina" pidettyjä kirjoja ja artikkeleita. Hallitus sulki kaikki yliopistot ja lukiot kolmeksi vuodeksi, minä aikana yliopistojen opetussuunnitelmat kirjoitettiin uusiksi.106 Tällöinkin khomeinilaiset jatkoivat osan "vasemmistolaisen" imagon säilyttämistä ja käyttivät imperialisminvastaista kieltä oikeuttaakseen tekemisiään. Heidän mukaansa taistelu "islamilaisten arvojen" puolesta oli oleellinen osa kamppailua "kulttuuri- imperialismia" vastaan ja että koska vasemmisto vastusti tätä, se tosiasiassa toimi imperialismin puolesta. Ulkoiset tapahtumat auttoivat näiden perustelujen läpimenoa. Näinä kuukausina USA teki epäonnistuneen yrityksen vallata lähetystö takaisin lähettämällä sotilashelikoptereita (jotka törmäsivät toisiinsa autiomaassa), shiialaiset järjestivät hallituksenvastaisen mielenosoituksen Bahrinissa, Khomeinia kannattavia mellakoita oli Hasan öljyprovinssissa Saudi-Arabiassa, aseistetut sunnimuslimit valtasivat Mekan suuren moskeijan ja Irakin Saddam Hussein yritti lähentyä USA:ta ja Persianlahden sheikkikuntia hyökkäämällä Iraniin. Khomeinilaiset saattoivat oikeutetusti julistaa, että vallankumousta vastaan hyökkäsivät imperialismin kanssa liittoutuneet voimat, ja virheellisesti, että vain he saattoivat puolustaa sitä. Ei ihme, että Khomeini itse viittasi hyökkäykseen "jumalan lähettämänä". Tarve kattavaan liikekannallepanoon hyökkääviä voimia vastaan talvella 1980-81 mahdollisti hänen kannattajilleen kontrollinsa oikeuttamisen niin vasemmiston kuin Bani Sadrin ryhmän tuella, kunnes he pystyivät kesä-heinäkuussa 1981 murskaamaan molemmat ja luomaan lähes totalitaarisen rakenteen. Mutta miksi vasemmisto ei mahtanut mitään Islamilaisen tasavaltalaispuolueen etenemiselle? Jälkeenpäin on usein väitetty, että vika oli siinä, ettei vasemmisto ymmärtänyt ajoissa tarvetta liittoutua "edistyksellisen", "liberaalin" porvariston kanssa. Tämä on Hallidayn argumentti.107 Mutta kuten olemme nähneet, liberaali porvaristo Bazarganin ja sittemmin Bani Sadrin johdolla liittyi Khomeiniin kampanjassa shoria vastaan tehtaissa ja kampanjassa puhdistaa yliopistot. Mikä heitä jakoi, oli se, kuka korjaisi hedelmät heidän menestyksestään vasemmistoa vastaan. Vasta lopullisesti huomattuaan, että oli hävinnyt, Bani Sadr (mutta kiinnostavaa kyllä, ei Bazargan, jonka puolue jatkoi toimimista laillisesti, mutta tehottomasti) liittyi Kansan mujaheddinin vasemmisto-islamilaisiin epäonnistuneessa yrityksessä kaataa hallitus. Khomeinilaisten onnistui pelata porvariston "liberaali" osa ulos, koska vasemmiston lyötyään he pystyivät käyttämään imperialisminvastaista retoriikkaansa mobilisoidakseen osia kaupunkien köyhistä vallassa olevaa porvaristoa vastaan. He saattoivat pelata sillä selvällä kuilulla, joka oli enemmistön kurjan elämän ja hyvinvoivien "epäislamilaisten" elämäntapojen välillä. Vasemmisto ei voinut vastustaa tätä liikettä asettumalla hyvinvoivan, länsimaistuneen porvariston rinnalle. Avain khomeinilaisten todelliseen voittamiseen on työläisten mobilisoimisessa taistelemaan itsensä puolesta. Se olisi saanut niin porvariston "liberaalin" osan kuin Islamilaisen tasavaltalaispuolueenkin puolustuskannalle. Työläisten kamppailut esittivät keskeistä osaa shaahin kaatamisessa ja sen jälkeen oli suuria taisteluita suurissa tehtaissa tehdasneuvostojen ja johdon välillä. Mutta kun shaahi oli pois, työläisten taistelut ulottuivat harvoin yksittäisten tehtaiden ulkopuolelle kilpailemaan kaikkien alistettujen ja riistettyjen johdosta. Teh-dasneuvostoista ei koskaan tullut työläisneuvostoja Venäjän 1905 ja 1917 malliin.108 Ja sen epäonnistumisen vuoksi ne eivät onnistuneet saamaan taakseen osa-aikaisten työntekijöiden, itsensä työllistävien, käsityöläisten ja köyhtyneiden liikemiesten joukkoja - ryysyköyhälistöä - jota khomeinilaiset mobilisoivat vasemmistoa vastaan uskonnollisten iskulauseiden alla. Tämä työväenliikkeen heikkous johtui osin objektiivisista tekijöistä. Työväenluokka oli jakautunut suurtehtaiden nykyaikaiseen sektoriin ja niihin, jotka olivat pienpajojen perinteisellä sektorilla (joista monia pyörittivät heidän perheenjäsenensä tai omistajat). Työläisten asuinalueilla hallitsivat lukumääräisesti usein pikkuporvariston köyhtyneet ryhmät: Teheranissa oli 1980 noin 750 000 "kauppiasta, välittäjää ja pikkuliikemiestä", suurissa teollisuusyrityksissä sitä vastoin noin 400 000 työläistä. 109 Hyvin suuri joukko työläisistä oli uutta teollisuudessa ja harvalla oli perinteitä lakkotaistelussa - 80 % tuli maaseudulta ja joka vuosi 330 000 uutta entistä talonpoikaa tulvi kaupunkeihin.110 Vain kolmasosa osasi kunnolla lukea ja siten seurata vasemmistolehdistöä, vaikka 80 %:lla oli televisio. Lopuksi shaahin sorron laajuus merkitsi, ettei työpaikoilla ollut kovin monia vakiintuneita militantteja. Mutta työväenliikkeen kyvyttömyys ottaa laajemman joukkoliikkeen johtoa johtui myös muista kuin objektiivisista tekijöistä. Se oli seurausta myös vallankumouksen jälkeisten kuukausien merkittävien vasemmistovoimien poliittisista epäonnistumisista. Fedayeen ja Kansan mujaheddin ylpeilivät useiden tuhansien ihmisten kokouksilla, ja Mujaheddin sai neljänneksen Teheranin äänistä kevään 1980 vaaleissa. Mutta Fedayeenin ja Mujaheddinin traditio oli sissitaktiikka, eivätkä ne kiinnittäneet paljon huomiota toimintaan tehtaiden ympärillä. Heidän tukikohtiaan olivat yliopistot, eivät tehdasalueet. Niinpä Kansan mujaheddinilla oli viisi "toimintarintamaa": maanalainen organisaatio "aseellisen taistelun" valmistelemiseksi, nuorisorintama, naisten rintama, bazaaririntama ja, selvästikään ei tärkeimpänä, työläisrintama. Lisäksi suurilla vasemmistojärjestöillä oli vähän sanottavaa silloinkin, kun niihin liittyi työläisaktivisteja. Vallankumouksen elintärkeiden kahdeksan ensimmäisen kuukauden aikana ne kritisoivat uutta hallitusta vain rajoitetusti ja kritiikki koski lähinnä sen epäonnistumista imperialismin vastustamisessa. Kansan mujaheddin esimerkiksi:
Elokuussa Mujaheddin pysyi hiljaa, kun aseelliset joukkiot hyökkäsivät Fedayeenin päämajaan, eivätkä vastustaneet Islamilaisen tasavaltalaispuolueen ehdokkaita asiantuntijaneuvoston vaaleissa 1979. Yhdysvaltain lähetystön valtauksen jälkeen heistä tuli entistäkin kritiikittömämpiä Khomeinia kohtaan. Khomeini:
Tudeh-puolue lankesi Khomeinin argumenttien edessä ja tuki hänen linjaansa. Suurimmat vasemmistojärjestöt - Fedayeen, Mujaheddin ja Paykar - irtaantuivat nekin taistelusta, hylkäsivät militantit työläiset, naiset ja kansalliset vähemmistöt, joiden keskuudessa heillä oli osin merkittävää kannatusta.112 Tudeh (venäläismielinen kommunisti-) -puolue ja Fedayeenin enemmistö jatkoi Khomeinin tukemista, kunnes tämä oli täysin vakiinnuttanut valtansa 1982 ja kääntyi näitä vastaan. Ajan mittaan vasemmisto korvasi yhden virheen toisella. Kun Fedayeenin enemmistö luopui kaikesta hallituksen arvostelusta USA:n lähetystön valtauksen jälkeen, Kansan mujaheddin siirtyi lopulta toiseen suuntaan, asettuen täyteen oppositioon hallitusta vastaan vuoden 1980 lopussa (kun hallitus oli hyökännyt sen kannattajia vastaan yliopistoissa). Mutta sen sissistrategia johti sen sitten pelaamaan täysin hallituksen käsiin liittymällä Bani Sadriin suoran taistelun käynnistämiseksi vallasta ilman, että taistelulla olisi ollut mitään juuria ihmisten enemmistön jokapäiväisessä kamppailussa. Kun joukkomielenosoitusten ei onnistunut kaataa hallitusta, sen johto pakeni maasta samalla kun sen maanalaiset aktivistit tekivät aseellisia hyökkäyksiä hallituksen avainhenkilöitä vastaan: "Islamilaisen tasavaltalaispuolueen päämajaan kesäkuussa 1981 tehty pommihyökkäys, jossa kuoli ajotollah Beheshti [Islamilaisen tasavaltalaispuolueen puheenjohtaja] ja monia muita ITP:n johtajia ja kaadereita, antoi ulamalle [siis papistolle] syyn käynnistää Iranin nykyhistoriassa ennennäkemätön terrorikampanja oppositiota vastaan.113 Vasemmisto oli liittymässä vallitsevan porvariston kanssa salamurhakampanjaan, joka oli suunnattu henkilöitä vastaan, joita ihmisten enemmistö piti imperialisminvastaisina. Ei siis ihme, että Islamilaisen tasavaltalaispuolueen kannattajat köyhtyneessä pikkuporvaristossa ja ryysyköyhälistössä samaistuivat sen johtajiin hyökkäyksessä vasemmistoa vastaan. Näiden johtajien ei ollut vaikea näyttää vasemmiston tekevätn yhteistyötä vallankumouksen imperialististen vastustajien kanssa ja väite sai yhä suurempaa uskottavuutta pari vuotta myöhemmin, kun Kansan mujaheddin liittyi Irakin armeijan hyökkäykseen Irania vastaan. Itse asiassa Mujaheddin näytti kaikki ne virheet, jotka ovat ominaisia radikaalille uudelle pikkuporvaristolle monissa kolmannen maailman maissa, oli se sitten järjestäytynyt islamistisiin, maolaisiin tai nationalistisiin puolueisiin. Se näkee poliittisen taistelun riippuvan vähemmistön toimimisesta "etujoukkona", eristyneenä joukkojen taistelusta. Taistelu vallasta rajoitetaan yhtäältä aseelliseen kaappaukseen ja liittoon vallitsevien porvarillisten voimien kanssa toisaalta. Tällaisen "johtajuuden" kanssa ei ole ihme, että useimmat radikaalit työläiset eivät pystyneet luomaan militantista kamppailusta yksittäisissä tehtaissa liikettä, joka olisi pystynyt yhdistämään kaupunkien köyhien ja talonpoikien joukkoja ja jättivät täten tyhjiön, jonka Islamilainen tasavaltalaispuolue pystyi täyttämään. Eivät kaikki vasemmistolaiset olleet yhtä huonoja kuin Mujaheddin, Fedayeenin enemmistö tai Tudeh-puolue. Mutta ne olivat suurimmat voimat, joihin vallankumouksen radikalisoimat katsoivat. Niiden epäonnistuminen oli erittäin merkittävä tekijä, joka salli Khomeinin ryhmän ottaa aloitteen ja rakentaa heikentyneen valtion uudelleen voimakkaaksi välineeksi, joka pystyy mitä verisimpään sortoon. Lopulta nekin vasemmistolaiset, jotka eivät tehneet Mujaheddinin, Fedayeenin ja Tudeh-puolueen tasoisia virheitä, tekivät omia virheitään. He olivat kaikki kasvaneet stalinistisessa tai maolaisessa perinteessä, mikä sai heidät etsimään porvariston "edistyksellistä" osaa tai pikkuporvaristoa johtamaan taistelua. Jos he päättivät, että tietty liike oli "edistyksellistä" tai "imperialisminvastaista" pikkuporvaristoa, he vaimensivat kaiken arvostelun. Jos he toisaalta päättivät, että tietty liike ei ollut "edistyksellistä pikkuporvaristoa", heidän johtopäätöksensä oli, ettei se ikinä ryhtyisi konfliktiin imperialismin kanssa. He eivät ymmärtäneet, että yhä uudelleen kolmannen maailman maissa porvariston ja pikkuporvariston johtajat, jotka kannattavat kapitalismia ja ovat äärimmäisen taantumuksellisia yhteiskunnallisissa asenteissaan, ovat itsestään riippumatta joutuneet yhteenottoon imperialismin kanssa. Näin on ollut esimerkiksi Kemal Atatürkin suhteen Turkissa, Grivasin ja Makarioksen suhteen Kyproksessa, Kenyattan Keniassa, Nehrun ja Gandhin Intiassa, ja viimeksi Saddam Husseinin Irakissa. Se on usein antanut heille kansansuosiota niiden keskuudessa, joita he aikovat riistää ja sortaa. Vasemmisto ei voi väistää sitä tulkitsemalla heitä "edistyksellisiksi ja imperialisminvastaisiksi" sankareiksi tai teeskentelemällä, ettei yhteenotto imperialismin kanssa merkitsisi. Sen sijaan vasemmiston on säilytettävä hinnalla millä tahansa oma poliittinen riippumattomuutensa, vaatia julkista kritiikkiä sellaisia hahmoja vastaan niin heidän sisäpolitiikkaansa kuin heidän väistämättömien virheidensä vuoksi taistelussa imperialismia vastaan, samalla kun tehdään selväksi, että halutaan imperialismin tappiota paljon heitä enemmän. Valitettavasti käytännössä koko Iranin vasemmisto lipsui virheellisestä kannasta toiseen, niin että he lopulta ottivat neutraalin kannan ensimmäisen Persianlahden sodan viimeisinä kuukausina, jolloin USA:n laivasto suoraan puuttui sotaan kääntääkseen tilanteen Irania vastaan. Se ei ymmärtänyt, että oli tapoja ottaa imperialisminvastainen kanta, jotka vahvistaisivat taistelua Iranin hallitusta vastaan kotimaassa (torjua hallituksen kieltäytyminen pistää rikkaat maksamaan sodasta, raakojen ja hyödyttömien "ihmisaaltojen" taktiikan (kevyesti aseistetun jalkaväen lähettäminen suoraan hyökkäykseen raskaasti puolustettuja irakilaisasemia vastaan) arvostelu, sen tuomitseminen, ettei ollut otettu käyttöön ohjelmaa, jolla olisi saatu Irakin työläiset ja vähemmistöt nousemaan Saddam Husseinia vastaan, torjua vaatimus sotakorvauksista, jotka olisivat pistäneet Irakin kansan maksamaan hallitsijoidensa rikoksista jne.). Sen sijaan he omaksuivat kannan, joka eristi heidät jokaisesta Iranissa, joka muisti, mitä imperialismi oli tehnyt maalle aiemmin ja joka näki, että se tekisi sen taas mikäli saisi mahdollisuuden. Khomeinin voimien voitto ei Iranissa siis ollut väistämätön eikä se myöskään todista, että islamismi olisi ainutlaatuisen taantumuksellinen voima, jota vastaan vasemmiston olisi oltava valmis liittoutumaan imperialismin paholaisen (tai pikemminkin suuren saatanan) ja sen paikallisten liittolaisten kanssa. Se vahvistaa vain sen, että silloin, kun ei ole riippumatonta työväenluokan johtajuutta, vallankumouksellinen nousu voi tehdä tilaa useammalle kuin yhdenlaiselle porvariston hallinnon uudelleenvakiintumiselle sortavan ja autoritaarisen yksipuoluevaltion puitteissa. Tuon prosessin salainen ainesosa ei ole oletetussa islamin "keskiaikaisessa" luonteessa, vaan siinä tyhjiössä, jonka sosialististen järjestöjen epäonnistuminen antaa johto kokemattomalle, mutta hyvin taistelutahtoiselle työväenluokalle aiheuttaa. |
| Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto |