Edellinen kappale l Seuraava kappale Islamismin kahtia jako Islamismin kokemus Egyptissä ja Algeriassa osoittaa, kuinka se voi jakautua kahdessa kysymyksessä: ensiksikin, seuratako enemmän tai vähemmän rauhanomaista vallitsevan yhteiskunnan uudistamisen linjaa vai tarttuako aseisiin; toiseksi, taistellako valtion muuttamiseksi vai yhteiskunnan puhdistamiseksi "jumalattomuudesta". Egyptissä nykypäivän Muslimiveljeskunta perustuu valtioon suunnatulle reformipolitiikalle. Se yrittää toimia olemassa olevassa yhteiskunnassa pyrkien voimistumaan ja tulemaan lailliseksi oppositioksi kansanedustajineen, omine lehdistöineen, kontrolloida erilaisia keskiluokan ammatillisia järjestöjä, ja vaikuttaa laajoihin väestönkerroksiin moskeijoiden ja islamilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta. Se on taipuvainen myös korostamaan islamilaisen jumalisuuden viemistä läpi kampanjoimalla sen puolesta, että nykyjärjestelmä ottaisi sharian osaksi kirjoitettu lakia. Tämä strategia näyttää vetoavan osaan Algerian FIS:n vangitusta tai karkotetusta johdosta. Ensimmäisten kuukausien ajan 1994 raportoitiin neuvotteluista heidän ja hallitusryhmien välillä, tarkoituksena jakaa valta ja ottaa käyttöön osa shariaa. Guardian uutisoi huhtikuussa 1994, että Rabah Kebir, FIS:n maanpaossa oleva johtaja, kiitteli Algerian uuden pääministerin, "teknokraatti" Redha Malekin, nimitystä "positiiviseksi askeleksi"87 - vain kaksi päivää sen jälkeen kun FIS oli torjunut hallituksen ja IMF:n välille sovitun uusimman paketin.88 Jotkut tarkkanäköiset kommentaattorit pitävät tuollaista sopimusta parhaana tienä Algerian porvaristolle lopettaa epävakaus ja säilyttää asemansa. Julian Goytisolon mukaan armeija olisi säästynyt monilta ongelmilta, jos olisi antanut FIS:n muodostaa hallituksen 1991 vaalien jälkeen: Olot, joissa se olisi astunut valtaan, olisivat rajoittaneet hyvin tehokkaasti sen ohjelman toteuttamista. Algerian velkaantuneisuus, sen rahoituksellinen riippuvuus eurooppalaisista ja japanilaisista luotonantajistaan, taloudellinen sekasorto ja asevoimien vihamielinen varautuneisuus olisivat muodostaneet FIS:n hallitukselle vaikeasti ylitettävän esteen…Sen kyvyttömyys täyttää vaalilupauksiaan olivat täysin ennustettavissa. Vuosi hallitusta, joka on niin lujasti vihollistensa rajoittama, olisi vienyt FIS:ltä merkittävän osan uskottavuutta.89 "Islamistinen reformismi" sopii tiettyjen yhteiskuntaryhmien tarpeisiin. Sellaisia ovat perinteiset maanomistajat ja kauppiaat, uusi islamilainen porvaristo (kuten ne Muslimiveljeskunnan jäsenet, jotka tekivät miljoonia Saudi-Arabiassa) ja se osa islamilaista uutta keskiluokkaa, joka on noussut ylöspäin. Mutta se ei tyydytä muita kerroksia, jotka ovat panneet toivoaan islamismiin - opiskelijoita ja köyhtyneitä entisiä opiskelijoita tai kaupunkien köyhiä. Mitä enemmän Muslimiveljeskunta tai FIS hakevat kompromissia, sitä enemmän nämä kerrokset pitävät petoksena kaikkia yrityksiä vesittää vaatimusta Koraanin ajan islamin pystyttämisestä. Mutta heidän reaktionsa tähän voivat suuntautua eri tavoin. Se voi pysyä passiivisena valtion edessä, ajaen yhteiskunnasta vetäytymistä, jossa korostetaan saarnaamista ja islamilaisen vähemmistön puhdistamista, eikä yhteenottoa. Tämä oli Shukrin ryhmän alkuperäinen strategia Egyptissä 70-luvun puolivälissä, ja on edelleen eräiden valtion voimasta tietoisten radikaalien saarnaajien lähestymistapa. Tai se voi kääntyä aseellisen taistelun puoleen. Mutta aivan kuten rauhanomainen taistelu voi suuntautua valtiota tai yksin jumalattomuutta vastaan, niin aseellinen taistelu voi olla aseellista taistelua valtion kumoamiseksi tai aseellisia toimia "Islamin vihollisia" vastaan väestössä - etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä, hunnuttamattomia naisia, ulkomaisia elokuvia, "kulttuuri-imperialismin" vaikutuksia jne. vastaan. Tilanteen logiikka näyttäisi työntävän ihmisiä kohti aseellista taistelua valtiota vastaan. Mutta on myös voimakas vastalogiikka, jonka juuret ovat islamistien kannatuksen luokkakoostumuksessa. Kuten olemme nähneet, riistäjäluokkien islamismia tukevat ryhmät taipuvat luonnollisesti sen reformistisempien versioiden kannalle. Silloinkin kun heillä on valittavanaan vain lähinnä aseisiin tarttuminen, he haluavat tehdä sen niin, että laajempi yhteiskunnallinen levottomuus olisi mahdollisimman pientä. He pyrkivät pikemmin vallankaappauksiin kuin joukkotoimintaan. Ja jos sellaista syntyy heistä huolimatta, he pyrkivät lopettamaan sen mahdollisimman nopeasti. Köyhtynyt uusi pikkuporvaristo voi mennä paljon pidemmälle kohti aseellista toimintaa. Mutta sen marginaalinen yhteiskunnallinen asema irrottaa sen näkemästä tämän kehittymistä lakkojen kaltaisesta joukkotaistelusta. Sen sijaan se hakee pieniin aseellisiin ryhmiin perustuvia salaliittoja, salaliittoja, jotka eivät johda niiden alullepanijoiden toivomaan vallankumoukselliseen muutokseen - silloinkaan, kun ne saavuttavat välittömät tavoitteensa, kuten Sadatin salamurhassa. Se voi aiheuttaa valtavaa hajoamista vallitsevassa yhteiskunnassa, mutta se ei voi vallankumouksellistaa sitä. Tällainen oli populistien kokemus Venäjällä ennen vuotta 1917. Se on guevaralaisuuteen tai maolaisuuten 60-luvulla kääntyneiden opiskelijoiden ja entisten opiskelijoiden sukupolven kokemus kautta kolmannen maailman (ja heidän seuraajansa taistelevat vieläkin Filippiineillä ja Perussa). Se on aseistettujen valtionvastaisten islamistien kokemus Egyptissä ja Algeriassa. Ainoa tie ulos tästä umpikujasta olisi, että islamistit tukeutuisivat tänään kaupunkien köyhien ei-marginaalisiin ryhmiin - keskisuuren ja suurteollisuuden työläisiin. Mutta islamismin perusajatukset tekevät siitä miltei mahdotonta, koska islam radikaaleimmassakin muodossaan saarnaa paluuta islamilaiseen yhteisöön (umma), joka sovittaa yhteen rikkaat ja köyhät, ei rikkaiden kumoamista. FIS:n talousohjelma esittää siten oletettuna vaihtoehtona "länsimaiselle kapitalismille" suunnitelman, jossa "pienyritystoiminta" tuottaa "paikallisiin tarpeisiin", mikä on käytännössä samaa, kuin lukemattomien konservatiivisten ja liberaalipuolueiden vaalipropaganda kautta maailman.90 Sen yritys luoda "islamilaisia ammattiliittoja" kesällä 1990 pani painon "työläisten velvollisuuksille", koska väitettiin, että vanha järjestelmä antoi heille liian paljon oikeuksia ja "totutti työläiset olemaan tekemättä työtä". "Luokkataistelua," se sanoi, "ei ole islamissa olemassa," koska pyhät tekstit eivät siitä puhu. Se mitä tarvitaan, on että työnantaja kohtelee työläisiään samalla tavalla kuin Koraani palvelijoita - "veljinä".91 Ei ole yllättävää, etteivät islamistiryhmät ole onnistuneet luomaan tehtaissa edes kymmenesosaa siitä pohjasta, jonka ovat saaneet aikaan asuinalueilla. Ilman sitä pohjaa he eivät kuitenkaan voi määrätä yhteiskunnallisen muutoksen suuntaa, vaikka onnistuisivat romahduttamaan vallitsevan hallituksen. Yhteiskunnan marginaalissa olevat voivat saada aikaan suuren kriisin jo horjuvassa hallituksessa. He eivät voi määrittää, miten kriisi ratkaistaan. Islamistiryhmät saattavat pystyä saamaan aikaan kriisin olemassa olevissa järjestelmissä ja siten pakottaa ulos niiden olemassa olevat johtajat. Mutta se ei estä lopputulosta, jossa johtajien aikana kukoistanut hallitseva luokka tekee sopimuksen vähemmän taistelutahtoisten islamistien kanssa pitääkseen vallan. Vailla sellaista kriisiä militantit islamistit itse kohtaavat valtavan määrän kuolemaa valtion käsissä. Tämä valtion aiheuttama paine saa jotkut heistä kääntymään pois suorasta hyökkäyksestä järjestelmää vastaan, kohti helpompaa tehtävää hyökätä "jumalattomia" ja vähemmistöjä vastaan - asenne, joka puolestaan voi tuoda heidät lähemmäksi valtavirran "maltillisia" reformisti-islamisteja. Islamismin sisällä toimii itse asiassa tietynlainen dialektiikka. Militantit valtionvastaiset islamistit oppivat epäonnistuneessa aseellisessa taistelussa kovalla tavalla pitämään päänsä alhaalla, ja kääntyvät viemään islamilaista käytöstä läpi joko suoraan tai islamilaisen reformismin kautta. Mutta islamilaisen käytöksen ajaminen läpi ei tyydytä islamismiin katsovien yhteiskuntakerrosten valtavaa tyytymättömyyttä. Ja jatkuvasti nousee uusia militantteja, jotka irtautuvat aseellisen toiminnan tielle, kunnes hekin kantapään kautta oppivat aktiivisesta yhteiskunnallisesta pohjasta irrallisen aseellisen toiminnan rajoitukset. Islamilaisen reformismin rajoittuneisuuden näkeminen ei automaattisesti johda vallankumoukselliseen politiikkaan. Pikemminkin reformismin rajoittuneisuus johtaa joko ilman joukkopohjaa toimimista yrittävien ryhmien terrorismiin tai sissiajatteluun, tai taantumukselliseen hyökkäykseen syntipukkeja vastaan järjestelmän ongelmien takia. Koska molemmat lähestymistavat saavat ilmaisunsa samalla uskonnollisella kielellä, ne menevät usein päällekkäin. Ihmiset, jotka eivät halua hyökätä järjestelmää ja imperialismia vastaan, hyökkäävät koptien, berbereiden ja hunnuttautumattomien naisten kimppuun. Ihmiset, jotka vaistomaisesti vihaavat koko järjestelmää, lankeavat ansaan haluta neuvotella valtion kanssa sharian käyttöönotosta. Ja missä ollaan jakauduttu kilpaileviin ryhmiin, joskus niin katkerasti, että aletaan tappaa toisia uskonluopioina, jakautuminen hämärtää sen takana olevia todellisia yhteiskunnallisia syitä. Jos yksi ylöspäin nouseva islamisti hylkää taistelun, se todistaa vain, että hän on henkilökohtaisesti "huono muslimi" (tai jopa uskonluopio); itsessään se ei estä toisen ylöspäin nousevan islamistin olevan "hyvä muslimi". Edellinen kappale l Seuraava kappale

Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto