| Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto |
|
Edellinen kappale l Seuraava kappale
Islamismin ristiriidatIslamismin ristiriitainen luonne tulee esille tavassa, jossa se näkee "paluun Koraaniin" tapahtuvan. Se voi nähdä tämän tapahtuvan vallitsevan yhteiskunnan "arvojen" uudistamisena, tarkoittaen yksinkertaisesti paluuta uskonnollisiin käytäntöihin, jättäen yhteiskunnan tärkeimmät rakenteet ennalleen. Tai se voidaan nähdä vallitsevan yhteiskunnan vallankumouksellisena mullistamisena. Ristiriita on nähtävissä niin Egyptin vanhan Islamilaisveljeskunnan historiassa 30,- 40- ja 50-luvuilla, kuin uusien radikaalien islamistiliikkeiden historiassa 70-, 80- ja 90-luvuilla.
EgyptiMuslimiveljeskunta kasvoi nopeasti 30- ja 40-luvuilla, kun se sai tukea niiltä, jotka olivat pettyneet niihin kompromisseihin, joita porvarillinen nationalistinen Wafd-puolue teki brittien kanssa, kuten olemme nähneet. Edelleen sitä auttoivat Stalinin vaikutuksen alla olleen kommunistisen vasemmiston hoipertelu, mikä meni niin pitkälle, että tuki Israelin perustamista. Värväämällä vapaaehtoisia taistelemaan Palestiinassa ja Egyptin kanavavyöhykkeen brittimiehitystä vastaan Veljeskunta näytti tukevan imperialisminvastaista taistelua. Mutta juuri kun Veljeskunta saavutti kannatuksensahuipun, se joutui vaikeuksiin. Sen johto perustui voimien yhteenliittymään - pikkuporvariston nuorisojoukkojen värväämiseen, yhteyksiin hoviin, sopimuksiin Wafdin oikeiston kanssa ja salaliittoihin nuorten upseereiden kanssa, jotka itse liikkuivat eri suuntiin. Kun lakot, mielenosoitukset, salamurhat, Palestiinassa kärsitty sotilaallinen tappio ja sissisota kanavavyöhykkeellä repivät Egyptin yhteiskuntaa osiin, uhkasi Veljeskunta itsekin hajota. Monia jäseniä närkästytti pääsihteeri Bannan langon, Abadinin, henkilökohtainen käytös. Banna itse tuomitsi Veljeskunnan jäsenet, jotka salamurhasivat pääministeri Nuqrashin. Bannan kuoleman jälkeen 1949 hänen seuraajansa "ylimpänä oppaana" havaitsi tyrmistyksekseen salaisen terroristiosaston olemassaolon Nasserin johtama sotilasvallankaappaus 1952-54 tuotti syvän jaon Veljeskunnassa niihin, jotka tukivat kaappausta ja niihin, jotka vastustivat sitä, kunnes Veljeskunta päätyi fyysisiin taisteluihin toimistojensa valvonnasta.57 "Erittäin tärkeä luottamuksen menetys johtoon" antoi Nasserille lopulta mahdollisuuden murskata se, mikä kerran oli ollut joukkomittainen ja voimakas järjestö.58 Luottamuksen menetys ei ollut sattuma. Se seurasi korjaamattomista jaoista, jotka pakosta nousivat esille pikkuporvarillisessa liikkeessä yhteiskunnan kriisin syventyessä. Yhtäältä olivat ne, jotka halusivat käyttää kriisiä pakottaakseen vanhan hallitsevan luokan sopimukseen "islamilaisten arvojen" käyttöön ottamiseksi (Banna itse haaveili osallistuvansa monarkiaan perustamalla "uuden kalifaatin" ja eräässä tapauksessa tuki hallitusta vastineeksi sen lupauksesta rajoittaa alkoholinkulutusta ja prostituutiota59); toisaalta oli radikaaleja pikkuporvarillisia tulokkaita, jotka halusivat todellista yhteiskunnallista muutosta, mutta näkivät sen vain välittömän aseellisen taistelun kautta saatavissa olevaksi. Samat ristiriidat ovat islamismissa tämän päivän Egyptissä. Uudelleen pystytetty Muslimiveljeskunta alkoi toimia puolilaillisesti al-Dawa -lehden ympärillä 60-luvun lopussa ja käänsi selkänsä kaikille ajatuksille Egyptin hallituksen kaatamisesta. Se asetti tavoitteeksi Egyptin yhteiskunnan uudistamisen islamilaisten suuntaviivojen mukaisesti. Tehtävä, kuten Veljeskunnan ylin opas sanoi vankilassa kirjoittamassaan kirjassa, oli olla "saarnaajia, ei tuomareita".60 Käytännössä se merkitsi Sadatin järjestelmään pyrkimään sopeutuvan "reformistisen islamismin" suuntauksen omaksumista.61 Vastineeksi järjestelmä käytti islamisteja siihen aikaan päävihollisenaan pitämäänsä vasemmistoa vastaan: "Hallitus kohteli hyvin al-Dawa -aikakauslehden ympärille ryhmittyneitä islamistijärjestöjen reformistisiipeä ja yliopistokampuksilla toimivia islamilaisyhdistyksiä, islamilaisten puhdistaessa yliopistoista kaikkea, joka haiskahti nasserilaisuudelta tai kommunismilta".62 Egyptiä ravistivat lakkoaalto, mielenosoitukset ja mellakat kaikissa sen 13 tärkeimmässä kaupungissa tammikuussa 1977 valtion nostettua leivän ja muiden tärkeimpien elintarvikkeiden hintoja. Tämä oli suurin kansannousu maassa sitten vuoden 1919 kansallismielisen kapinan brittejä vastaan. Sekä Muslimiveljeskunta että islamilaisyhdistykset tuomitsivat nousun ja lähettivät tukiviestejä valtiolle sitä vastaan, mitä he kutsuivat "kommunistien salaliitoksi". Tällaiselle islamistiselle reformismille tärkeintä on muuttaa yhteiskunnan moraalia, ei yhteiskuntaa itseään. Paino ei ole islamilaisen yhteisön (umma) uudelleen luomisella yhteiskuntaa muuttamalla, vaan tietynlaisen käyttäytymisen läpiajamisella vallitsevassa yhteiskunnassa. Vihollisena pidetään valtion tai sisäisten "sortajien", sijaan ulkoisia voimia, joiden nähdään heikentävän uskonnollista kuuliaisuutta - al-Dawan tapauksessa juutalaiset, "ristiretki" (jolla tarkoitettiin kristittyjä, koptit mukaan lukien), "kommunismi" ja "sekularismi". Taistelu näitä vastaan on taistelua sharian ottamiseksi käyttöön. Se on taistelua saada olemassa oleva valtio ajamaan tietynlaista kulttuuria yhteiskuntaan, ei taistelua valtion kaatamiseksi. Tällainen näköala sopii hyvin yhteen niiden perinteisten sosiaaliryhmien kanssa, jotka tukevat tiettyä islamismin versiota (vanhan maanomistajaluokan jäänteet, kauppiaat), niiden kanssa, jotka kerran olivat radikaaleja nuoria islamisteja, mutta ovat nyt tehneet parannuksen (ne jotka tekivät rahaa Saudi-Arabiassa tai jotka olivat nousseet mukaviin asemiin keskiluokan ammateissa) ja niiden radikaalien islamistien kanssa, jotka ovat menettäneet uskonsa radikaaliin yhteiskunnalliseen muutokseen joutuessaan valtion vainon kohteeksi. Se ei kuitenkaan sovi lainkaan köyhtyneiden ja entisten opiskelijoiden enemmistön turhautuneisiin tavoitteisiin, tai entisten talonpoikien enemmistölle, joiden kanssa he sekoittuvat kaupunkien köyhissä kortteleissa. He lähtevät helposti mukaan radikaalimpiin tulkintoihin siitä, mitä "paluu Koraaniin" merkitsee - tulkintoihin, jotka hyökkäävät paitsi islamilaisiin valtioihin kohdistuvia ulkoisia vaikutteita, myös valtioita itseään vastaan. Siten Egyptin islamistien perusteksti on kirja "Tienviittoja", jonka on kirjoittanut yksi Nasserin 1966 hirtättämä muslimiveli, Sayyid Qutb. Se ei vain torju lännen ja stalinismin rappeutuneita ideologioita, vaan sanoo myös, että valtio voi kutsua itseään islamilaiseksi ja silti perustua islaminvastaiseen barbarismiin ( jahiliyya, muslimien antama nimitys Arabian islamilaisuutta edeltäneelle yhteiskunnalle).63 Tuollaisen asiantilan voi korjata vain "umman etujoukko", joka tekee vallankumouksen seuraten "Koraanin ensimmäisen polven" esimerkkiä 64 - siis vetäytyy vallitsevasta yhteiskunnasta kuten Muhammed teki lähtiessään Mekasta, luodakseen voiman, joka pystyy kaatamaan sen. Tuollaiset mielipiteet menivät pitemmälle kuin imperialismin näkeminen ainoana vihollisena, ja ensimmäistä kertaa se sen sijaan hyökkäsi paikallista valtiota vastaan suoraan. Ne olivat varsin nolo asia uus-Muslimiveljeskunnan maltillisille, joiden odotetaan kunnioittavan niiden kirjoittajaa marttyyrina. Ne ovat innoittaneet monia tuhansia nuoria radikaaleja. 70-luvun puolivälissä ryhmä al Taktir Wal Higra, jonka johtaja, Shukri Mustafa, teloitettiin korkean uskonnollisen virkamiehen sieppaamisesta 1977, torjui "epäislamilaisena" vallitsevan yhteiskunnan, vallitsevat moskeijat, vallitsevat uskonnolliset johtajat ja jopa uus-Muslimiveljeskunnan, joka liittyi Dawaan.65 Ryhmän asenne oli, että sen jäsenet yksin olivat aitoja muslimeja ja että heidän oli irrottauduttava vallitsevasta yhteiskunnasta, elettävä erillisinä yhteisöinä ja kohdeltava kaikkia muita vääräuskoisina. Aluksi yliopistojen islamilaisyhdistykset olivat hyvin paljon maltillisen Muslimiveljeskunnan vaikutuksessa, paitsi tuomiten kansannousun hinnankorotuksia vastaan, myös hyläten Shukrin, kun tämä hirtettiin myöhemmin samana vuonna. Mutta heidän asenteensa alkoi muuttua, etenkin kun Sadat alkoi "rauhanprosessin" Israelin kanssa vuoden 1977 lopulla. Pian monet yliopistoaktivistit alkoivat omaksua ajatuksia, jotka tavallaan olivat radikaalimpia kuin Shukrin: he paitsi kääntyivät vallitsevasta yhteiskunnasta, myös alkoivat organisoida sen kumoamista, kuten Sadatin murhaa Abd al-Salam Farajn Jihad-ryhmän toimesta lokakuussa 1981. Faraj esitti kovan kritiikkinsä islamilaisen liikkeen eri osien strategiaa kohtaan -- niitä kohtaan, jotka rajoittuivat työskentelemään islamilaisessa hyväntekeväisyydessä, niitä (uus-Muslimiveljeskunta), jotka yrittävät luoda islamilaisen puolueen, joka voi vain oikeuttaa vallitsevaa valtiota, niitä, jotka perustuvat "saarnaamiseen" ja siten välttävät jihadia, niitä, jotka ajavat yhteiskunnasta vetäytymistä Shukrin ryhmän mukaisesti, ja niitä, jotka näkivät ensisijaiseksi taistella islamin ulkoisia vihollisia vastaan (Palestiinassa ja Afganistanissa). Vastoin kaikkia näitä, hän sanoi, että välitön aseellinen taistelu, "jihad väärää ruhtinasta vastaan", oli kaikkien muslimien velvollisuus:
Farajn argumentti johti suoraan valtionvastaisen kansannousun näköalaan. Mutta se ei estänyt sitä, että hänen omassa ryhmässään oli huomattavia eroja kahden osasto välillä: Kairon osaston, joka oli luotu päätavoitteenaan tuhota vääräuskoinen valtio, ja toisen, keskiegyptiläisessä Asyutin kaupungissa toimineen osaston, joka "piti kristillistä käännytystyötä islamin propagoimisen pääesteenä".67 Käytännössä tämä tarkoitti, että Asyutin ryhmä suuntaisi pääosan tulestaan koptivähemmistöä (pääosin köyhiä talonpoikia) kohtaan, mitä politiikkaa olivat jo hirvittävin seurauksin harjoittaneet jamaa-opiskelijat aiemmin samana vuonna käynnistäen tappavan yhteisöjen välisen taistelun ensin keskiegyptiläisessä Minyan kaupungissa, sitten Kairon naapurissa Al-Zawiyya al-Hamrassa: "Jamaa ei epäröinyt lietsoa lahkolaisen jännityksen liekkejä asettaakseen valtion epämukavaan tilanteeseen ja osoittaakseen, että he olivat valmiita syrjäyttämään valtion, askel askeleelta niin sanotusti."68 Jihadin Asyutin osasto seurasi siten koettua keinoa saada paikallista kannatusta strategialla rohkaista yhteisöjen välistä vihaa. Se antoi sille mahdollisuuden ottaa Asyut lyhyeksi aikaa valvontaansa Sadatin murhan jälkimainingissa. Erona tähän Kairon aktivisteilla, jotka korostivat valtiota vihollisena, "ei ollut mitään tukiverkostoja, ja heidän yksittäistä tekoansa, Sadatin salamurhaa, ei seurannut Kairon muslimiväestön kansannousu, jota Faraj ystävineen niin hehkuvasti oli tavoitellut."69 Sen sijaan, että salamurha olisi antanut islamisteille mahdollisuuden ottaa valtiovalta, valtio pystyi hyödyntämään salamurhan luomaa hämmennystä murskatakseen islamistit. Kun tuhansia pidätettiin ja moni johtajista teloitettiin, vainot heikensivät liikettä huomattavasti. Syyt, jotka olivat johtaneet monet nuoret kääntymään islamistien puoleen, eivät kuitenkaan hävinneet. 80-luvun lopulla liikkeen itseluottamus oli palannut ja kasvoi nopeasti eräissä Kairon ja Aleksandrian kaupunginosissa. Tämän ohella käytiin tehokasta terroristikampanjaa poliisia ja turvallisuusjoukkoja vastaan. Joulukuussa 1992 valtio sitten käynnisti uuden ja ennennäkemättömän tukahduttamiskampanjan. Kairon slummialueet, kuten Imbaban, miehitti 20 000 sotilasta panssarivaunuineen ja -autoineen. Kymmeniätuhansia pidätettiin ja kuolemanpartiot lähetettiin surmaamaan paenneita aktivisteja. Radikaaliislamistien käyttämät tärkeimmät moskeijat tukittiin betonilla. Aktivistien vanhempia, lapsia ja vaimoja pidätettiin ja kidutettiin. Samoin kuin 80-luvun alussa, valtion terrorikampanja onnistui. Islamistiliikkeen ei onnistunut, eikä se edes yrittänyt, saada liikkeelle tukea mielenosoitusten muodossa. Se siirtyi täysin terroristrategiaan, joka ei mainittavasti horjuttanut Mubarakin hallitusta, vaikka tuhosikin käytännössä turismin. Muslimiveljeskunta puolestaan on jatkoi käyttäytymistä lojaalin opposition tavoin, neuvottelua hallituksen kanssa asteittaisesta sharian ottamisesta lainsäädäntöön ja pidättäytyy protestoimasta tukahduttamista vastaan.
AlgeriaIslamismin nousun ja radikalisoitumisen tarina on Algeriassa monella tavoin sama kuin Egyptissä. Algerian 60-luvun lopun ja 70-luvun diktaattori, Boumediénne rohkaisi maltillista islamismia vastavoimana vasemmistolle ja vastustajilleen Ranskan siirtomaavallasta lopun tehneessä vapautusliikkeessä. 1970 valtio aloitti opetus- ja uskontoministeri Maloud Kassimin johdolla islamilaistamiskampanjan , joka torjui "moraalin appeutumisen" ja "läntisen vaikutuksen", joka on "kosmopoliittisuuden, alkoholismin ja snobismin, joka muodostuu ainaisesta lännen seuraamisesta ja puolialasti kulkemisesta, takana". 70 Islamistit hyppäsivät mukaan kasvattaakseen omaa vaikutustaan ja saivat rahaa maareformista huolestuneilta maanomistajilta, propagoidakseen sanomaa, joka vetoaisi yhteiskunnan köyhimpiin kerroksiin:
80-luvun alussa osa hallituksesta haki edelleen tukea islamismin "maltillisemmista" versioista. Vuoteen 1986 uskontoministerinä toiminut Chibane toivoi luovansa sellaisen islamistisuuntauksen, ja auttoi islamisteja saamaan rahaa teollisuudenharjoittajilta ja liikemiehiltä moskeijoiden rakentamiseen.73 Se ei kuitenkaan pystynyt estämään islamin sellaisten radikaalien tulkintojen kehittymistä, jotka torjuivat hallituksen. Erään tutkimuksen mukaan Constantinen kaupungissa:
Tämän islamin tulkinnan voima oli sellainen, että se pystyi pakottamaan uskontoministeriön palkkaamaan väkeään moskeijoiden imaameiksi (saarnaajiksi) ennen niitä, jotka hyväksyivät "maltilliset" näkemykset. Hallitus menetti otettaan juuri siitä mekanismista, jota se oli edistänyt vasemmistoa vastaan. Massojen kontrolloimisen hallituksen hyväksi sijaan islamismi antoi polttopisteen kaikelle katkeruudelle ja vihalle niitä johtajia kohtaan, jotka haikailivat 60-luvun vapautustaisteluun, mutta joista oli tullut hyvin toimeentuleva hallitseva luokka. Talouskriisi, joka iski Algerian yhteiskuntaan 80-luvun puolivälissä, syvensi katkeruutta juuri, kun hallitseva luokka kääntyi takaisin kerran torjumiensa läntisten kapitalistien puoleen yrityksessä selvitä kriisistä. Islamistien kiihotus niitä vastaan, jotka puhuivat ranskaa ja jotka "olivat länsimaisen moraalin rappeuttamia", muuttui helposti hyökkäykseksi "pienen, mutta vaikutusvaltaisen korkeasti koulutettujen teknokraattien kerrostuman, joka muodostaa uuden hyväpalkkaisen ja byrokratisoituneen luokan ytimen" etuja vastaan.75 Hallitus alkoi kääntyä islamisteja vastaan vangiten näiden johtajia 80-luvun puolivälissä, ja hallituksen päämies, Chadli, syytti imaameja "poliittisesta demagogiasta".76 Vaikutuksena ei kuitenkaan ollut islamistien tuhoutuminen, vaan heidän asemansa vahvistuminen varsinaisena oppositiona hallitukselle. Tämä kävi selväksi lokakuussa 1988. Katkeruus hallitsevaa luokkaa ja hallitusta kohtaan räjähti kansannousussa, joka muistutti paljon sitä, mikä tapahtui Itä-Euroopassa vuotta myöhemmin. Liike alkoi useina spontaaneina lakkoina Alger'n alueella, ja muuttui pian laajoiksi katuyhteenotoiksi nuorison ja poliisin välillä: "Kuin vapautettu vanki, ihmiset löysivät oman äänensä ja vapaudentunteensa. Edes poliisin voima ei enää pelottanut heitä."77 "Lokakuun 1988 kansannousu oli ennen kaikkea nuorison kapina elämänoloja vastaan neljännesvuosisadan sotilasdiktatuurin jälkeen."78 Kapina ravisti hallitusta ytimiään myöten. Itä-Euroopan tavoin kaikki tukahdutetut poliittiset voimat tulivat nyt esille. Lehdistö kirjoitti vapaasti ensimmäistä kertaa, älymystö alkoi puhua avoimesti Algerian todellisesta tilasta, maanpaossa olleet poliitikot, niin vasemmalta kuin oikealta, palasivat, naisliike nousi uhmaamaan hallituksen islamilaista perhelakia, joka antoi naiselle vähemmän oikeuksia kuin miehelle. Mutta pian osoittautui, että berberinkielisen alueen ulkopuolella islamistit olivat opposition hallitseva voima. Heidän vaikutuksensa oli monella tavalla samanlainen kuin "demokraateilla" Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa seuraavana vuonna. Hallituksen aiempi suvaitsevaisuus islamisteja kohtaan ja eräiltä voimakkailta ulkovalloilta (esimerkiksi Saudi-Arabia) edelleen saatu tuki yhdistyi heidän kykyynsä muotoilla viesti, johon kiteytyi väestön enemmistön katkeruus:
Islamistiliikkeestä, joka oli nyt organisoitunut FIS:ksi, tuli seuraavina kuukausina niin vaikutusvaltainen, että se sai kesäkuun 1990 paikallisvaaleissa valvontaansa tärkeimmät valtuustot ja suurimman ääniosuuden joulukuun 1991 valtiollisissa vaaleissa, vaikka olikin ankaran tukahduttamisen kohteena. Algerian armeija mitätöi vaalit estääkseen islamisteja muodostamasta hallitusta. Mutta se ei estänyt islamistien laajaa tukea saamasta aikaan miltei sisällissodan oloja maahan, jossa kokonaiset alueet käytännössä olivat aseellisten islamistiryhmien valvonnassa. Islamistien vaikutuksen kasvua saatteli kasvava epätietoisuus siitä, mitä FIS edusti. Ollessaan maan suurimpien valtuustojen johdossa kesäkuusta 1990 toukokuuhun 1991,
FIS vastusti työläisten palkankorotusvaatimuksia. Näinä kuukausina se vastusti puhtaanapitotyöntekijöiden lakkoa Alger'ssa, virkamieslakkoa ja päivän yleislakkoa, jonka oli järjestänyt entinen "virallinen" keskusammattiliitto. Madani perusteli puhtaanapitotyöntekijöiden lakon hajottamista lehtihaastattelussa, valittaen, että se pakotti kunnialliset ihmiset, kuten lääkärit ja insinöörit lakaisemaan katuja:
Noin kunniallinen kanta sopi hyvin niiden luokkien etuihin, jotka olivat rahoittaneet islamisteja sitten maareformin. Se ei kuitenkaan riittänyt tyydyttämään köyhtyneitä kaupungin massoja, jotka hakivat FIS:stä pelastusta, tai pakottamaan hallitsevaa luokkaa ja sotilaita antamaan periksi ja hyväksymään FIS:n hallitus. Toukokuun lopussa 1991, sotilaiden uhatessa mieluummin sabotoida vaaleja kuin ottaa riski FIS:n voitosta, FIS:n johtajat tekivät käännöksen ja "käynnistivät aidon kapinan, joka muistutti lokakuuta 1988: molotovin cocktaileja, kyynelkaasua, katuesteitä. Ali Belhadj, karismaattinen imaami, laittoi kymmeniä tuhansia mielenosoittajia kaduille.82 Joksikin aikaa FIS sai haltuunsa Alger'n keskustan valtavan nuorisojoukon tukemana, jolle islam ja jihad näyttivät olevan ainoa vaihtoehto sen yhteiskunnan kurjuudelle, jota sotilaat puolustivat. Todellisuudessa, mitä voimakkaammaksi FIS tuli, sitä enemmän se oli ansassa kunniallisuuden ja kapinallisuuden välissä, sanoen maaliskuussa 1991 joukoille, etteivät ne voisi lakkoilla ja kaksi kuukautta myöhemmin kehottaen niitä kumoamaan valtion. Samat ristiriidat ovat nousseet islamistisessa liikkeessä kolmen seuraavan vuoden ajan, kun sissisota on voimistunut niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. "Abasi Madanin ja Ali Belhadjin tuomitseminen 12 vuodeksi vankeuteen… aiheutti huomattavan radikalisoitumisen FIS:ssä ja sen rivijoukkojen hajoamista. Tuhansien jäsenten ja kannattajien sulkeminen leireihin Saharaan levitti kaupunkiterrorismia ja maaseudun sissisotaa."83 Esiin nousi kaksi aseellista järjestöä, Aseellinen islamilainen liike (MIA, joka hiljan muutti nimensä AIS:ksi) ja Aseelliset islamilaisryhmät (GIA), jotka saivat pian aseellisten joukkojen tukea kautta maan. Mutta maanalaisia liikkeitä luonnehti "sisäinen erimielisyys":84
MIA:n ja GIA:n keskinäiset taistelut ovat johtaneet kymmeniin uhreihin …seitsemän terroristin kuolemista syyttävät jotkut näitä riitoja, toiset syyttävät poliisin kuolemanpartioita…85 GIA syyttää FIS:n historiallisia johtajia opportunismista, petoksesta ja täydellisen sharian toteuttamisen ohjelman hylkäämisestä.86 |
| Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto |