Edellinen kappale l Seuraava kappale Radikaali islam yhteiskunnallisena liikkeenä Islamismin luokkapohja on samankaltainen kuin klassisella fasismilla ja BJP:n, Shiv Senan ja RSS:n hindufundamentalismilla Intiassa. Kaikki nämä liikkeet ovat hankkineet kannattajia valkokauluskeskiluokasta ja opiskelijoista sekä perinteisestä kaupallisesta ja ammatinharjoittajien pikkuporvaristosta. Tämä yhdessä useimpien islamistiliikkeiden vasemmisto-, naisten oikeuksien ja sekularisminvastaisuuden kanssa on saanut monet sosialistit ja liberaalit määrittelemään liikkeet fasistisiksi. Mutta se on virhe. Pikkuporvarillinen luokkapohja on ollut luonteenomainen paitsi fasismille, myös jakobinismille, kolmannen maailman nationalismille, maolaiselle stalinismille ja peronismille. Pikkuporvariston liikkeistä tulee fasistisia vasta, kun ne nousevat tietyssä luokkataistelun vaiheessa esittämään erityistä osaa. Osaan nostamisessa käytetään hyväksi sitä katkeruutta, jota pikkuporvaristo tuntee akuutissa kriisissä olevaan järjestelmää kohtaan ja muunnetaan se järjestäytyneiksi huligaaneiksi, jotka ovat valmiita työskentelemään pääoman puolesta hajottaakseen työläisten järjestöt. Tämän vuoksi Mussolinin ja Hitlerin liikkeet olivat fasistisia, kun taas vaikkapa Peronin liike Argentiinassa ei. Vaikka Peron lainasi jotain fasismin kuvista, hän otti vallan poikkeuksellisissa oloissa, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden lahjoa työläisjärjestöt ja käyttää valtion puuttumista suurten maatalouskapitalistien voittojen suuntaamiseksi teollisuuden laajentamiseen. Hänen ensimmäisinä kuutena virkavuotenaan erityiset olot antoivat tilaa reaalipalkkojen 60 % kasvuun. Täysin muuta olisi tapahtunut, mikäli hallitus olisi ollut aidon fasistinen. Silti liberaali älymystö ja Argentiinan kommunistinen puolue puhuivat hallituksesta "natsiperonismina", paljolti samaan tapaan kuin vasemmisto kansainvälisesti islamismista tänään.50 Algerian ja Egyptin kaltaisissa maissa islamistiset joukkoliikkeet esittävät samalla tavalla fasismista eroavaa roolia. Ne eivät suuntaudu pääasiassa työväenjärjestöjä vastaan eivätkä tarjoudu pääoman tärkeimpien sektorien keinoksi ratkaista ongelmiaan työläisten kustannuksella. Ne osallistuvat usein suoraan, aseelliseen yhteenottoon valtion armeijan kanssa tavalla, johon fasistiset puolueet ovat harvoin ryhtyneet. Ja olematta suinkaan imperialismin suoria agentteja, liikkeet omaksuivat eräitä imperialisminvastaisia tunnuksia ja toimia, jotka ovat haitanneet hyvin tärkeitä kansallisia ja kansainvälisiä pääoman etuja (esim. Algeria toisessa Persianlahden sodassa, Egyptissä Israelin kanssa tehtyä "rauhaa" vastaan, Iranissa amerikkalaisten läsnäoloa vastaan heti shaahin kaatamisen jälkeen). Yhdysvaltain CIA pystyi työskentelemään Pakistanin tiedustelun ja Lähi-idän länsimielisten valtioiden kanssa aseistaakseen tuhansia vapaaehtoisia kautta Lähi-idän taistelemaan venäläisiä vastaan Afganistanissa. Nämä vapaaehtoiset palasivat kotiin huomatakseen taistelleensa USA:n puolesta, kun luulivat taistelevansa "islamin puolesta", ja muodostavat katkeran ja lujan ytimen oppositiossa useimpia hallituksia vastaan, jotka rohkaisivat heitä lähtemään. Jopa Saudi-Arabiassa, missä islamin sharian (uskonnollisen lain) ultrapuritaanista wahhabiittitulkintaa ajetaan koko valtion voimin, oppositio sanoo nyt, että sillä on "tuhansien afgaanitaistelijoiden tuki", joita inhottaa yhä enemmän maailman kapitalis-tiseen hallitsevaan luokkaan integroituvan kuningasperheen tekopyhyys. Kuningasperhe maksaa takaisin toimien niitä ihmisiä vastaan, joita se niin paljon rohkaisi aikaisemmin, leikaten rahoitusta Algerian FIS:lle tämän tuettua Irakia toisessa Persianlahden sodassa ja karkottaen saudimiljonäärin, joka on rahoittanut Egyptin islamisteja. Ne vasemmistolaiset, jotka pitävät islamisteja yksinkertaisesti "fasisteina", eivät ota huomioon liikkeiden epävakauttavaa vaikutusta pääoman etuihin kautta Lähi-idän, ja päätyvät niiden valtioiden rinnalle, jotka ovat sekä imperialismin että paikallisen pääoman lujimpia tukijoita. Näin on käynyt esimerkiksi suurelle osalle Iranin vasemmistoa ensimmäisen Persianlahden sodan loppuvaiheissa, kun Amerikan imperialismi lähetti laivastonsa taistelemaan Irakin puolelle Irania vastaan. Näin on vaarassa tapahtua myös Algerian sekulaarille vasemmistolle, jonka edessä on miltei sisällissota islamistien ja valtion välillä. Mutta jos on väärin nähdä islamistiset liikkeet "fasistisina", on yhtä väärin nähdä ne yksinkertaisesti "anti-imperialistisina" tai "valtionvastaisina". Ne eivät taistele vain niitä luokkia ja valtioita vastaan, jotka riistävät ja hallitsevat ihmisten enemmistöä. Ne taistelevat myös sekularismia, islamilaisia "siveyssääntöjä" noudattamasta kieltäytyviä naisia, vasemmistoa ja merkittävissä tapauksissa etnisiä tai uskonnollisia vähemmistöjä vastaan. Algerian islamistit saivat otteen yliopistoilla 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa järjestämällä "rangaistusiskuja" vasemmistoa vastaan poliisin katsoessa sormiensa läpi, eikä ensimmäinen heidän surmaamansa ihminen ollut valtion virkamies, vaan trotskilaisjärjestön jäsen; toinen heidän toimistaan oli torjua Hard Rock Magazine, homoseksuaalisuus, huumeet ja punk islamilaisilla kirjamessuilla 1985; niissä algerialaiskaupungeissa, joissa he ovat voimakkaimpia, he järjestävät hyökkäyksiä naisia kohtaan, jotka rohkenevat paljastaa hiukan ihoaan; FIS:n ensimmäinen julkinen mielenosoitus oli 1989 vastaukseksi "feministien" ja "sekularistien" mielenosoitukseen islamistista väkivaltaa vastaan, jossa naiset olivat pääuhreja.51 Vihamielisyys ei suuntaudu vain valtiota ja ulkomaista pääomaa vastaan, vaan myös yli miljoonaa Algerian kansalaista vastaan, jotka ilman omaa syytään on kasvatettu ranska ensimmäisenä kielenään ja 10 % väestöstä, jotka puhuvat berberiä eivätkä arabiaa. Samalla tavoin Egyptissä aseellisesti islamilaisryhmät murhaavat sekularisteja ja islamisteja, jotka ovat vahvasti heidän kanssaan eri mieltä; he lietsovat muslimien vihaa, mukaan lukien pogromit, sitä 10 % väestönosaa vastaan, joka sattuu olemaan koptilaiskristittyjä. Iranissa Khomeinin islamismisiipi teloitti 1978-81 noin 100 ihmistä "sukupuolirikoksista", kuten homoseksuaalisuudesta ja aviorikoksesta; he erottivat naisia oikeuslaitoksesta ja surmasivat tuhansia tukahduttaessaan vasemmistoislamistista Kansan mujaheddinia. Afganistanissa islamistijärjestöt, jotka kävivät pitkän ja verisen sodan Venäjän miehitystä vastaan, käänsivät raskaat aseensa toisiaan vastaan venäläisten lähdettyä ja tekivät Kabulista sorakasan. Vaikka islamistit todella panevat painon "anti-imperialismille", he useimmiten päästävät imperialismin pälkähästä. Imperialismi ei yleensä enää ole länsimaiden suoraa hallintoa kolmannen maailman osiin, vaan pikemminkin itsenäisten kapitalistiluokkien ("yksityis-" ja valtio-) maailmanjärjestelmä, joka on sulautunut yhdeksi maailmanmarkkinaksi. Joillakin hallitsevilla luokilla on enemmän valtaa kuin toisilla ja siten ne pystyvät sanelemaan neuvotteluehdot hallitessaan kauppaa, pankkijärjestelmää tai joskus raakaa voimaa. Nämä hallitsevat luokat ovat riiston vuorenhuipulla, mutta heidän allaan ovat köyhempien valtioiden hallitsevat luokat, jotka ovat juurtuneet yksittäisiin kansantalouksiin ja jotka myös hyötyvät järjestelmästä, joka yhä enemmän liittää heitä monikansallisiin verkostoihin ja päästää mukaan kehittyneen maailman talouksiin, vaikka joskus potkaisevatkin yläpuolellaan olevia. Ihmisten enemmistön kärsimyksestä ei voida syyttää yksinkertaisesti suuria imperialistivaltoja ja niiden asiamiehiä, kuten Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa. Se on myös pienempien kapitalistien ja heidän valtioidensa innokkaan riistoon osallistumisen tulosta. Nämä panevat toimeen politiikkaa, joka köyhdyttää ihmisiä ja tuhoaa elämää. Ja käyttävät poliisia ja vankiloita vastarinnan murskaamiseen. Tässä on tärkeä ero siihen, mitä tapahtui siirtomaavaltojen klassisessa imperialismissa, josta läntiset siirtomaaisännät asettivat miehensä valtioon ja ohjasivat alistamista. Paikalliset hallitsevat luokat olivat kahden edessä, joko vastustaa valtiota, kun se astui heidän etujensa päälle, tai tehdä yhteistyötä sen kanssa suojamuurina itse riistämiään luokkia vastaan. Mutta ne eivät välttämättä olleet etulinjassa puolustamassa koko riistojärjestelmää kapinaa vastaan. Tänään ne ovat. Ne ovat osa järjestelmää, vaikka ne joskus sen kanssa kinaavatkin. Ne eivät enää ole sen epäjohdonmukaisia vastustajia.52 Tässä tilanteessa jokainen ideologia, joka rajoittuu pitämään ulkomaista imperialismia vihollisena, välttelee jokaista vakavaa yhteenottoa järjestelmän kanssa. Se ilmaisee ihmisten katkeruutta ja turhautumista, mutta välttelee keskittymistä todellisiin vihollisiin. Tämä koskee useimpia islamismin versioita, aivan kuten useimpia tämän päivän kolmannen maailman nationalismejakin. Ne osoittavat todellista vihollista, maailmanjärjestelmää, ja silloin tällöin ottavat katkerasti yhteen valtion kanssa - mutta vapauttavat vastuusta paikallisen porvariston, imperialismin tärkeimmän pitkän ajan kumppanin. Iranin khomeinilaisuudesta hiljan tutkimuksen tehnyt Abrahamian vertaa sitä peronismiin ja samanlaisiin "populismin" muotoihin: Khomeini omaksui radikaaleja teemoja… Ajoittain hän kuulosti radikaalimmalta kuin marxilaiset. Mutta omaksuessaan radikaalit teemat hän pysyi uskollisesti omistautuneena keskiluokan omistuksen säilyttämiselle. Tällainen keskiluokkaisen radikalismin muoto teki hänestä sukua amerikkalaisille populisteille, etenkin peronisteille.53 Ja Abrahamian jatkaa: "Populismilla" tarkoitan omistavan keskiluokan liikettä, joka mobilisoi alempia luokkia, etenkin kaupunkien köyhiä, radikaalilla retoriikalla, joka on suunnattu imperialismia, ulkomaista kapitalismia ja perinteistä poliittista järjestelmää vastaan… Populistiset liikkeet lupaavat nostaa jyrkästi elintasoa ja tehdä maasta täysin ulkovalloista riippumattoman. Mikä vieläkin tärkeämpää, hyökätessään status quota vastaan radikaalilla retoriikalla, he jättävät tarkoituksella uhkaamatta pikkuporvaristoa ja koko yksityisomistuksen periaatetta. Populistiset liikkeet korostavat täten väistämättä eivät taloudellista ja yhteiskunnallista vallankumousta, vaan kulttuurista, kansallista ja poliittista jälleenrakentamista.54 Tällaiset liikkeet tapaavat siirtyä kaikesta todellisesta imperialisminvastaisesta taistelusta puhtaasti ideologiseen taisteluun sitä vastaan, minkä ne näkevät kulttuurisena vaikutuksena. "Kulttuuri-imperialismi", ei aineellinen riisto, nähdään kaiken vääryyden lähteenä. Taistelua ei siten suunnata niitä voimia vastaan, jotka todella osallistuvat ihmisten kurjistamiseen, vaan pikemminkin niitä vastaan, jotka puhuvat "ulkomaisia" kieliä, omaksuvat "vieraita" uskontoja tai hylkäävät "perinteisenä" pidetyn elämäntyylin. Tämä sopii hyvin tietyille paikallisen pääoman ryhmille, joiden on helppoa harjoittaa "alkuperäiskulttuuria", ainakin julkisuudessa. Se on suoraan niiden keskiluokan ryhmien aineellisten etujen mukaista, jotka voivat edistää uraansa puhdistamalla muita työpaikoistaan. Samalla se vähentää näiden liikkeiden imperialismille aiheuttamaa vaaraa. Islamismi siis sekä mobilisoi kansan katkeruutta että halvaannuttaa kansaa; se sekä nostaa kansan tunnetta siitä, että jotain on tehtävä, että suuntaa nuo tuntemukset umpikujiin; se sekä horjuttaa valtiota että rajoittaa todellista taistelua valtiota vastaan. Islamismin ristiriitainen luonne seuraa sen ydinkaadereiden luokkapohjasta. Pikkuporvaristo ei luokkana voi seurata omaa johdonmukaista ja riippumatonta politiikkaansa. Tämä on aina pitänyt paikkansa pikkukauppiaiden, liikemiesten ja itsenäisten ammatinharjoittajien kohdalla. He ovat aina jääneet konservatiivisen, menneeseen katsovan turvallisuuden kaipuun, ja toivon saavuttaa jotain yksilöinä radikaalista muutoksesta väliin. Samoin on laita köyhtyneen uuden keskiluokan tai vielä köyhtyneempien, uuteen keskiluokkaan pyrkivien entisten opiskelijoiden suhteen. He voivat kaivata kultaisia vanhoja aikoja, tai nähdä tulevaisuutensa sidotuksi yhteiskunnalliseen etenemiseen vallankumouksellisen muutoksen kautta. Tai syyttää pyrkimystensä epäonnistumisesta muita väestöryhmiä, joilla on "epäreilu" ote keskiluokan töihin: uskonnollisia ja etnisiä vähemmistöjä, erikielisiä ja naisia, jotka ovat "ei-perinteisissä" töissä. Se mihin suuntaan he kääntyvät, riippuu sekä välittömistä aineellisista tekijöistä, että taisteluista, joita käydään kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Niinpä 50- ja 60-luvun siirtomaavallan ja imperialisminvastaiset taistelut innoittivat paljolti kolmannen maailman keskiluokkakokelaita, ja oli yleinen tunne, että valtion kontrolloima talouden kehittäminen olisi tie eteenpäin. Ei-uskonnollinen vasemmisto, tai ainakin sen stalinistinen tai nationalistinen valtavirta, nähtiin tämän vision ruumiillistumana, ja sillä oli tietty hegemonia yliopistoissa. Tuossa vaiheessa nekin, jotka aloittivat uskonnollisesta suuntauksesta, viehättyivät siitä, mikä nähtiin vasemmistolaiseksi - esimerkiksi Vietnamin sota Amerikkaa vastaan tai niin sanottu kulttuurivallankumous Kiinassa - ja alkoivat torjua perinteistä uskonnollista ajattelua esimerkiksi naiskysymyksessä. Näin oli laita katolisten vapautuksen teologien suhteen Etelä-Amerikassa ja Kansan mujaheddinin Iranissa. Ja jopa Afganistanissa islamistiopiskelijat: osoittivat mieltään sionismia vastaan kuuden päivän sodan aikana, Amerikan politiikkaa vastaan Vietnamissa ja perinteisen järjestelmän etuoikeuksia vastaan. He vastustivat kiivaasti traditionalistisen puolen johtohahmoja, kuningasta ja etenkin tämän serkkua, Daoudia… He osoittivat mieltään Afganistaniin kohdistuvaa ulkomaista vaikutusta vastaan, niin Neuvostoliiton kuin lännen puolelta, ja vuoden 1972 aikaisia keinottelijoita vastaan, vaatien että henkilökohtaiselle varakkuudelle tuli asettaa rajat.55 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ilmapiiri muuttui. Alkoi maailmanlaajuinen pettyminen Itä-Euroopan valtioiden edustamaan ns. sosialistiseen malliin, seurauksena Kambodzan kuolemankentistä, Vietnamin ja Kiinan pienoissodasta ja Kiinan siirtymisestä kohti Amerikan leiriä. Pettymys voimistui 80-luvun lopulla Itä-Euroopan muutosten ja Neuvostoliiton romahduksen seurauksena. Voimakkaampaa kuin muualla tämä oli tietyissä Lähi-idän maissa, koska illuusiot eivät olleet olleet vain ulkopolitiikan kysymys. Paikalliset hallitukset olivat sanoneet toteuttavansa "sosialismin" kansallisia versioita, jotka perustuivat enemmän tai vähemmän itäeurooppalaiseen malliin. Nekin vasemmistossa, jotka arvostelivat hallituksia, tapasivat hyväksyä nämä väitteet ja samaistua niihin. Algeriassa yliopistojen vasemmisto lähti vapaaehtoisina 70-luvun alussa maaseudulle avustamaan "maauudistuksessa", vaikka hallitus oli jo tukahduttanut vasemmisto-opiskelijoiden organisaation ja piti poliisivalvontaa yliopistoilla. Egyptissä kommunistit julistivat Nasserin olevan sosialisti senkin jälkeen kun tämä oli heittänyt heidät vankilaan. Pettymyksestä järjestelmään tuli monille pettymystä vasemmistoon. Toisaalta joitakin islamilaisia valtioita nousi poliittiseksi voimaksi - Gaddafin vallankaappaus Libyassa, saudien johtama öljysaarto länttä vastaan arabien ja Israelin sodan aikana 1973, ja dramaattisimmillaan Iranin islamilaisen tasavallan perustaminen vallankumouksessa 1979. Islamismi alkoi hallita laajoja opiskelija- ja nuorisokerroksia, jotka aiemmin olivat katsoneet vasemmistoon: Algeriassa esimerkiksi "Khomenia alettiin pitää nuorison joukossa samassa asemassa kuin Mao ja Guevara olivat aiemmin olleet"56. Islamistiliikkeiden tuki voimistui koko ajan, koska ne näyttivät tarjoavat läsnäolevan ja radikaalin muutoksen. Liikkeiden johtajat olivat voitonvarmoja. Islamismin ristiriidat eivät silti kadonneet, ja ne ilmenivät selvinä seuranneen vuosikymmenen aikana. Islamismi ei suinkaan ole ollut pysäyttämätön voima, vaan sillä on ollut omat paineensa, jotka ovat toistuvasti saaneet sen kannattajat toisiaan vastaan. Aivan kuten Lähi-idän stalinismin historia 40- ja 50-luvuilla oli epäonnistumisia, petoksia, hajaannuksia ja vainoja, samoin on ollut islamismin historia 80- ja 90-luvuilla. Edellinen kappale l Seuraava kappale

Radikaali islam l Nettikirjasto l Murros l Sosialistiliitto