Marxilaisuuden muunnokset
Toinen osa - Marxilaisuuden muunnokset:
1. Kautskylaisuus 2. Stalinismi 3. Kolmannen maailman nationalismi 4. Autenttinen marxilainen traditio
PITÄISI OLLA JO SELVÄÄ, edellä esitettyjen kriteerien myötä, että monet ideologit ja teoreettiset järjestelmät, jotka ovat esittäneet olevansa marxilaisia viimeisen sadan vuoden aikana, eivät ole olleet lainkaan marxilaisia. Ennen kuin jatkamme tämän esittämistä suhteessa tiettyihin esimerkkeihin, on tarpeen tehdä joitakin ennakkohavaintoja proletariaatin yhteiskunnallisesta asemasta ja tietoisuudesta kapitalismissa.
Potentiaalisesti proletariaatti ylittää kapitalismin, mutta niin kauan kuin kapitalismi on olemassa, se pysyy sorrettuna ja riistettynä luokkana. Normaaliaikoina työläisten enemmistön tietoisuus on siksi porvarillisen ideologian vallitsema. (“Hallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”). Silti työläiset saa samaan aikaan heidän taloudellinen asemansa vastustamaan pääoman hyökkäyksiä ja taistelemaan osansa parantamiseksi, silloinkin, kun he eivät ole valmiita haastamaan järjestelmää kokonaisuutena. Tätä ristiriitaa vastaavasti on noussut hybridiaatteita, jotka yhdistävät porvarillisen ja sosialistisen ideologian aineksia - selvin käytettävissä oleva esimerkki on brittiläinen labourismi.
Näillä hybridiaatteilla on kuitenkin myös oma selvä aineellinen pohjansa luokassa, jonka yhteiskunnallinen asema itse on osittain porvarillinen ja osittain proletaarinen, nimittäin siinä välikerroksessa, joka tavallisesti tunnetaan marxilaisuudessa pikkuporvaristona. Pikkuporvariston kategorialla on yleistä arvoa, mutta se ei saa hämmentää sitä seikkaa, että nykymaailmassa se kattaa useita yhteiskunnallisia kerroksia, joiden olemassaolon ehdot ovat selvästi toisistaan poikkeavia. Tärkeimmät näistä ovat: pikkukauppiaiden ja muiden pienyrittäjien “vanha” pikkuporvaristo; työväenluokkaan johtoasemassa olevien palkansaajien “uusi” keskiluokka; ammattiliittojen ja työväenliikkeen byrokratia; ja useimmissa maissa, talonpojisto. Yhteen otettuina nuo ryhmät “ympäröivät” proletariaatin (ne ovat paljon tiiviimmässä päivittäisessä kosketuksessa siihen, kuin porvaristo) ja harjoittavat vaikutusta sen tietoisuuteen. Jokainen ryhmistä pyrkii kuitenkin kehittämään oman versionsa pikkuporvarillisesta ideologiasta ja harjoittamaan omanlaista painettaan työläisiin. Proletariaatin tietoisuus, ja sen mukana marxilainen teoria, ovat siksi jatkuvassa piiritystilassa ja marxilaisuuden historia on ollut taistelujen historiaa pikkuporvariston hybridiaatteita vastaan: tästä Marxin polemiikki Proudhonia ja Bakuninia vastaan, Engelsin Dühringia vastaan, Plehanovin ja Leninin narodnikkeja vastaan jne.
Tätä artikkelia koskeva ongelma ovat kuitenkin konfliktit “marxilaisuuden” kanssa, tai pikemminkin marxilaisiksi itseään väittävien teoreettisten ja poliittisten suuntausten kanssa. Kysymys, joka on asetettava, on, eivätkä tärkeimmät näistä kiistoista ole myös taisteluista proletariaatin kannan ja pikkuporvariston tai muun vieraan luokan kannan välillä. Jos tuo on ilmiö, joka voidaan todeta, se on myös selitettävä. Lenin esitti, että “Historian dialektiikka on sellainen, että marxilaisuuden voitto teorian alalla pakottaa sen vihollisia pukeutumaan marxilaisiksi.”66 Mutta vaikka tuo selitys sisältää tärkeän totuuden ytimen, se on jollain tavalla liian konspiratorinen. On historiallisesti tarkempaa esittää, että tavallisesti prosessi kulkee näitä linjoja: johtajat tai liikkeet tulevat proletaarisen vallankumouksen näköalaan ja omaksuvat marxilaisuuden, sitten eri syistä (viime kädessä kapitalismin paineesta) siirtyvät pois tästä näköalasta, mutta säilyttävät marxilaisuuden leiman ja kielen - joko itseään pettäen tai haluten säilyttää radikaalin maineensa tai molempia - samalla muuttaen sisältöön. Kun tuo prosessi on ilmennyt, tuo “muuntunut” marxilaisuus voidaan antaa muille johtajille ja liikkeille, joilla ei koskaan ole ollut mitään tekemistä proletaarisen vallankumouksen kanssa.67 Mutta tämä on sellaisten tulosten ennakoimista, jotka on ensin osoitettava historiallisella analyysillä.
Marxilaisuuden historiaa sitten Marxin on hallinnut aineellisella voimalla ja kannattajien lukumäärällä kolme suuntausta: ensiksi Toisen internationaalin sosialidemokratia; toiseksi stalinismi; ja kolmanneksi Kolmannen maailman nationalismi. Selvää on, että tämän pienen kirjan rajoissa ei voida tehdä laajaa analyysiä yhdestäkään, saati kaikista suuntauksista. Lähestyn siksi jokaista tärkeimpien piirteiden kautta niiden tärkeimmissä edustajissa.
TOISEN INTERNATIONAALIN johtava puolue oli Saksan sosialidemokraattinen puolue, SPD. Puolue perustettiin 1875 Gothan kokouksessa, joka yhdisti Marxin saksalaiset kannattajat Lassallen seuraajien kanssa,68 ja se kehittyi puoliksi laittomana (Bismarckin sosialistilait) asemaan vuosisadan vaihteessa, jossa sillä oli huomattava voima Saksan valtiossa. Se oli saksalaisen kapitalismin yleisen etenemisen kautta, jossa kehittyvän työväenliikkeen oli mahdollista voittaa itselleen myönnytyksiä ja parannuksia. Tietysti nuo saavutukset olivat taistelun tulosta - kapitalismi ei anna koskaan mitään ilman taistelua - mutta ne eivät vaatineet mitään laajamittaista yhteenottoa, ei luokkataistelua elämästä tai kuolemasta. (Itse asiassa lakkojen määrä oli Saksassa hyvin alhainen.69 ) Kokonaisuutena se oli suhteellisen yhteiskuntarauhan aikaa ja Saksan työväenluokka hyödynsi sitä rakentaakseen laajimman ja parhaiten organisoidun sosialistisen puolueen maailmassa - puolueen, jolla oli satoja tuhansia jäseniä, tuhansia puoluejärjestäjä ja yli kahdeksankymmentä päivälehteä, samoin kuin lukuisa määrä sosiaalisia ja kulttuurijärjestäjä.
1890-luvun lopulta puolue oli jakautunut “ortodoksimarxilaiseen” enemmistään ja (kasvavaan) “revisionistiseen” vähemmistään. Jälkimmäinen, jota johti Eduard Bernstein, väitti, että kapitalismi, toisin kuin marxilaisessa teoriassa, oli asteittain voittamassa ristiriitansa ja että siksi SPD saattaisi ja sen pitäisi olla vain demokraattisen yhteiskuntareformin puolue. Koska revisionisti olivat enemmän tai vähemmän avoimen antimarxilaisia, he eivät ole varsinaisesti relevantteja tälle artikkelille: “ortodoksisiipi” kiinnostaa tässä meitä.
SPD omistautui virallisesti marxilaisuudelle Erfurtin kongressissaan 1891, jolloin se hyväksyi Erfurtin ohjelman, jonka oli laatinut “marxilaisuuden paavi”, Karl Kautsky. Tämä ohjelma ja sen kommentaari, jonka niinikään Kautsky oli kirjoittanut70 , pysyi liikkeen maailmankatsomuksen perusnäkemyksenä, ja Kautsky sen johtavana teoreetikkona aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Epäilemättä Erfurtin ohjelma oli tarkoitettu ja yleisesti hyväksytty täysin ortodoksisen marxilaisuuden lausumaksi. Sen ensimmäinen osa on “nykyisen yhteiskunnan ja sen kehityksen tunnusmerkkien määritteleminen”,71 ja se koostuu Marxin Kommunistisen puolueen manifestissa hahmottaman kapitalistisen kehityksen teorian tiivistetystä ja yksinkertaisesta esityksestä, joka kulminoituu toteamukseen, että “tuotantovälineiden yksityisomistus on ristiriidassa niiden tarkoitusta vastaavan käyttämisen ja täydellisen kehittymisen kanssa”.72 Sen toinen osa kutsuu ratkaisemaan tuota ristiriitaa siten, että “yksityisomistus muuttuu yhteiskunnalliseksi omistukseksi ja tavarantuotanto muuttuu sosialistiseksi, yhteiskuntaa varten ja sen kautta harjoitetuksi tuotannoksi”.73 Kolmas osa käsittelee “keinoja, joiden avulla se voidaan saavuttaa,”74 nimittäin proletariaatin luokkataistelua. Tuon taistelun luonteesta ohjelma kertoo meille:
Me olemme vielä tässä ortodoksia pohjalla. Yhä uudelleen Marx esitti, että “luokan taistelu luokkaa vastaan on poliittinen taistelu”, että “vallan valtaamisen oli siksi oltava työtätekevien luokkien suuri velvollisuus”.76 Mutta minkä oli oltava tuon “poliittisen taistelun”, “tuon poliittisen vallan valtaamisen” sisältä? Marxille se oli, kuten olemme nähneet, ennen kaikkea porvarillisen valtion tuhoaminen ja proletariaatin diktatuurin perustaminen - josta konkreettinen esimerkki oli Pariisin kommuuni. Mitä se oli Kautskylle ja SPD:lle näkyy selvästi Kautskyn kommentaarista ohjelmaan - nimittäin yksinomaan parlamentaarinen taistelu. Osoittaaksemme, kuinka yksinomaisen parlamentaristinen SPD:n strategia oli, pitkä lainaus on valitettavasti tarpeen:
Kaikkien luokkien taistelu, joka on riippuvainen lainsäädäntötoimista poliittisen vaikutusvallan saamiseksi on suunnattu, nykyaikaisessa valtiossa, toisaalta parlamentin (tai kongressin) vallan lisäämiseen ja toisaalta lisäämään omaa vaikutustaan parlamentissa. Parlamentin valta riippuu sen takana olevien luokkien tarmosta ja rohkeudesta ja niiden luokkien tarmosta ja rohkeudesta, joihin sen tahtoa pitää soveltaa. Luokan vaikutus parlamentissa riippuu ensisijassa voimassaolevan vaalilain luonteesta. Se riippuu edelleen luokan vaikutuksesta kysymyksessä äänestäjien keskuudessa, ja lopulta sen kyvykkyydestä parlamenttityöhön...
Proletariaatti on kuitenkin... edullisessa asemassa suhteessa parlamenttitoimintaan... Sen ammattiliitot ovat sille erinomainen parlamentaarinen koulu; niillä on mahdollisuus kouluttaa parlamentaarisessa laissa ja julkisessa puhumisessa... Lisäksi se löytää omista riveistään kasvavan määrän henkilöitä, jotka sopivat hyvin edustamaan lainsäädäntökamareihin.
Aina kun proletariaatti ryhtyy parlamentaariseen toimintaan itsestään tietoisena luokkana, parlamentarismi alkaa muuttaa luonnettaan. Se lakkaa olemasta vain väline porvariston käsissä. Juuri tuo proletariaatin osallistuminen osoittautuu tehokkaimmaksi keinoksi ravistaa tähän asti välinpitämättömät jaot proletariaatissa ja antaa niille toivoa ja luottamusta. Se on voimakkain taso, jota voidaan hyödyntää nostamaan proletariaatti sen taloudellista, yhteiskunnallisesta ja moraalisesta ahdingosta.
Proletariaatilla ei siksi ole syytä olla luottamatta parlamentaariseen toimintaan.77
Parlamentaarisen strategian tukeminen oli näkemys siirtymisestä sosialismiin enemmän tai vähemmän väistämättömänä seurauksena taloudellisesta kehityksestä. Kapitalismin kasvu merkitsisi proletariaatin kasvua. Proletariaatin kasvaessa sen tietoisuus nousisi ja se merkitsisi lisää ääniä sosialidemokraateille, kunnes ylivoimainen enemmistä olisi sosialismin puolesta. “Talouden kehitys,” kirjoitti Kautsky, “johtaa luonnollisesti tämän tarkoituksen toteutumiseen.”81 Koko prosessi kulkisi sujuvasti eteenpäin, väistämättä, ilman mitään elämän ja kuoleman taisteluita, kunhan vain puolueen johto ei sorru seikkailuihin ja provosoisi taistelua ennen aikojaan. Ainoa varsinainen toiminta, jota tarvitaan, on järjestäminen ja koulutus:
Kysymys, joka meidän on nyt esitettävä ja joka seuraa metodologiaa, joka omaksuttiin tämän artikkelin ensimmäisessä osassa, on: mikä oli tuon passiivisen odottamisen ideologian sosiaalinen perusta? Yhdessä mielessä oli sosiaalinen perusta selvästi proletariaatin ja porvariston välisen liennytyksen kausi, jota saatteli Saksan pääoman vauraus ja eteneminen viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa. Samalla tuossa yleisessä tilanteessa tämä ideologia kuitenkin ilmaisi ei työväenluokan etuja, vaan sen yhteiskunnallisen kerroksen, jonka itse olemassaolo oli tuon yhteiskunnallisen aselevon tuote: nimittäin valtavan sosialidemokraattisen ja ammattiyhdistysbyrokratian, etuoikeutettujen virkailijoiden armeijan etuja, joka oli noussut hallinnoimaan rakastamiaan järjestäjä.
Mikään ei kuvaa tuota paremmin, kuin näiden ammattiliitto- ja puoluejohtajien asenne luokkataistelun perustavaan kysymykseen, joukkolakkoon - kysymys, joka oli tullut tärkeäksi Saksassa yleislakon roolin seurauksena Venäjän vallankumouksessa 1905.83 Ammattiliittojohtajat olivat sovittamattomasti yleislakkoa vastaan ja ammattiliittojen Kölnin kongressissa toukokuussa 1905 hyväksyivät julkilausuman, joka tuomitsi sen. Puolue kuitenkin hyväksyi syyskuussa 1905 Jenassa julkilausuman, joka “hyväksyi” yleislakon periaatteessa, erittelemättä tarkemmin, mitä sen suhteen tulisi tehdä. Sitten äänioikeuden laajentamista vaativan liikkeen puhkeaminen Saksissa vaati tuon ristiriidan ratkaisemista käytännössä:
Tätä seurasi kompromissi Mannheimin puoluekokouksessa syyskuussa 1906, kun liitot ja puolue saavuttivat sopimuksen “yleislakon mahdollisen syntymisen epämääräisessä tulevaisuudessa yhteisen teoreettisen hyväksymisen” pohjalta, ja silloin vain “liittojen johtajien ja jäsenten lojaalisuuden” perusteella????.85 Kautskyn rooli tuossa prosessissa oli ammattiliittojohtajien “vasemmistolaisen” kriitikon. Hän valitti heidän kapeata taloudellista näkemystään ja vaati sosialidemokraattisen hengen ylemmyyttä liitoissa, mutta kieltäytyi katkaisemasta välejä näihin ja hyökkäsi samanaikaisesti yleislakon todellisia kannattajia (kuten Rosa Luxemburgia) vastaan “vallankumouksen tehtailijoina”.86 Joutuessaan valitsemaan Kautsky uhrasi luokkataistelun vaatimukset puolueen yhtenäisyydelle ja ammattiliittojärjestöille.
Työväenliikkeen byrokratia on osa pikkuporvaristoa. Se on työn ja pääoman välissä ja sen objektiivinen rooli on olla luokkien välinen välittäjä. Suhteessa työväen joukkoihin se on etuoikeutettu suhteessa tuloihin, työpaikan turvattuuteen, työolosuhteisiin ja elämäntapaan. Sen asema, ja siten sen poliittinen käyttäytyminen ovat kuitenkin erilaisia, kuin pienyrittäjien, pikkukauppiaitten, ammatinharjoittajien ym. perinteellisellä pikkuporvaristolla. Jälkimmäiset, yksityisomaisuuden haltijoina, ovat normaaleina aikoina enemmän tai vähemmän täysin suurporvariston hegemonian alla. Kriisiaikoina, kun he joutuvat puristuksiin työn ja pääoman väliin, voimakas vallankumouksellinen liike, joka osoittaa päättäväisyyttä ja kykyä ratkaista kapitalismin kriisi, saattaa vetää sen työväenluokan taakse. Sellaisen liikkeen puuttuessa se voi heilahtaa kauas oikealle ja muodostaa fasismin joukkopohjan.
Erona tähän työväenliikkeen byrokratia on järjestöllisesti sitoutunut työväenluokkaan eikä siksi voi yhteiskunnallisena kerroksena heilahtaa niin kauas oikealle (minkä vuoksi teoria “sosiaalifasismista” on silkkaa roskaa). Samalla sillä on kuitenkin paljon läheisempi suhde hallitsevaan luokkaan, kuin pienyrittäjällä. Sen rooli “edustajana” (parlamentti- tai ammattiliitto-) vie sen päivittäiseen kontaktiin johtajien ja näiden valtion kanssa, ja se on riippuvainen joukkotuessaan myönnytyksistä, joita se voi saada näiltä. Ollessaan yhtä lailla uhattuna fasismin taholta, joka tuhoaisi sen “järjestät” ja vallankumouksen taholta, joka tuhoaisi sen neuvotteluroolin, se on perin juurin konservatiivinen. Se pelkää enemmän kuin muuta joukkotoimia, jotka saattaisivat “riistäytyä käsistä”, hajottaa järjestäjä, aiheuttaa hallitsevan luokan hyökkäyksen ja haitata sen herkkää tasapainoilua luokkien välillä. Sen poliittinen tarve on ideologia, joka yhdistää sosialismin sanoissa passiivisuuteen ja kompromissiin teoissa. Se tarvitsee työväenluokkaa ylläpitämään järjestäjä, jotka maksavat sen palkat ja lavana armeijaa, joka voidaan viedä taisteluun myönnytysten saavuttamiseksi, jotka vuorostaan tukevat järjestäjä, mutta se tarvitsee työväenluokkaa paikallaan ja valvottuna.??? Saksalaisen sosialidemokratian aate sopi näihin tarpeisiin kuin hansikas. Kautskyn “marxilaisuus” oli teoreettinen järjestelmä, joka kaikissa tärkeissä kysymyksissä mukautui byrokratian tarpeisiin.
Sama piti paikkansa myös filosofian tasolla. Sillä mekanistinen materialismi, filosofinen näkemys, joka oli luonteenomainen Kautskylle ja Toiselle internationaalille kokonaisuutenaan, oli, kuten olemme osoittaneet, pohjimmiltaan porvarillinen kanta. Se kohtelee työväenluokkaa vain aineellisten olojen passiivisena tuotteena, ja sulkee siksi pois työläisten, ja erityisesti puolueen aktiivisen vallankumouksellisen roolin.87
Kun tämän Toisen internationaalin marxilaisuuden yhteiskunnallisen perustan on käsittänyt (ja mikä piti paikkansa Kautskysta ja SPD:stä piti vieläkin enemmän paikkansa muista sosialistisista puolueista), ei antautuminen šovinismille ensimmäisessä maailmansodassa ole erityisempi analyysin ongelma. Yhtäältä eri byrokratiat olivat kehittäneet verhoillun edun kulloisenkin kansallisen pääomansa vaurauteen ja maailmanvaltaan - mitä suurempi tuo vauraus, sitä helpommin he saattoivat neuvotella myönnytyksiä. Toisaalta he eivät voineet riskeerata ottamalla epäsuosittua kantaa, joka vaarantaisi heidän legaliteettinsa, heidän järjestänsä ja tukensa. Siten 4. elokuuta 1914 SPD:n tuki sotalainalle oli petos - kaikelle hienolle sodanvastaiselle ja internationalistiselle retoriikalle aikaisemmilta vuosilta - mutta se oli myös jatkoa ja kulminaatio hyvin sijatulle poliittiselle käytännölle.88
Yhteenvetona, kautskylaisuuden kuvaaminen marxilaisuuden muunnelmana, tai yhtenä marxilaisen tradition aspektina, on sekoittaa muoto sisältään. Sisällöltään se oli toisen luokan teoria. Sisällöltään antimarxilainen Bernstein ja “ortodoksinen” marxilainen Kautsky olivat paljon lähempänä toisiaan, kuin kumpikaan oli Marxin vallankumoukselliseen teoriaan. Heidän eronsa ei ollut, mikä poliittisen käytännön olisi oltava, vaan miten se olisi kuvattava. Jätetään viimeinen sana Kautskylle itselleen. Muistokirjoituksessaan Bernsteinille 1932 hän kirjoitti, että heidän polemiikkinsa vuosisadan vaihteessa oli “vain episodi”, että he olivat tulleet yhteen “maailmansodan aikana” ja että sitten kaikissa kysymyksissä sodasta, vallankumouksesta, Saksan ja maailman kehityksestä “me omaksuimme aina saman kannan.”89
STALINISMIN LÄHTÖKOHTA oli varsin toinen kuin kautskylaisuuden. Stalinismi nousi bolševikkipuolueen sisällä kansalaissotaa seuranneina vuosina ja nousi hallitsevaksi Neuvostoliitossa katkerien puoluetaistelujen jälkeen 20-luvulla sekä saavutti lopulta ehdottoman kontrollin 1928-29. Teoreettisesti se siksi on kehittynyt leninismistä, marxilaisuuden kehityksestä, joka ilmaisi ja viitoitti työläisten voiton lokakuussa 1917. Leninismin pääpiirteitä olivat sen taipumattomuus, sen kiivas internationalismi, sen imperialismianalyysi ja -vastaisuus, sen pyrkimys porvarillisen valtion tuhoamiseen neuvostoihin perustuvalla työväenvallalla, ja sen puoluemalli etujärjestönä.
Se aineellinen tilanne, jossa stalinismi syntyi, oli miltei päinvastainen, kuin se, joka ilmaistiin sen teoreettisessa lähtökohdassa. Venäjän työväenluokka, joka 1917 oli saavuttanut korkeimman tietoisuuden ja vallankumouksellisen taistelun asteen siihen mennessä maailmassa, oli vuoteen 1921 mennessä itse asiassa lakannut olemasta. Kansalaissodassa militanteimmat ja poliittisesti tietoisimmat työläiset olivat joko saaneet surmansa taistelussa tai nousseet valtion virkamiehiksi. Kansalaissodan, vallankumouksen itsensä ja sitä edeltäneen maailmansodan yhteisestä vaikutuksesta Venäjän talous oli täysin romahduksissa. Teollisuuden bruttotuotanto oli pudonnut 31 %:iin vuoden 1913 tasosta, laajamittainen teollisuustuotanto 21 %:iin, teräksen tuotanto 4,7 %:iin, kuljetusjärjestelmä oli raunioina, kulkutaudit ja nälkä raivosivat. Teollisuustyöläisten kokonaismäärä putosi vuoden 1917 noin kolmesta miljoonasta 1,25 miljoonaan 1921, ja jäljelle jääneet olivat poliittisesti uuvuksissa. Kuten Lenin sanoi 1921:
Bolševikkipuolue huomasi olevansa tyhjiössä. Hallitakseen maata sen oli otettava käyttöön valtava tsaarin virkamiesten armeija ja vastoin sen kaikkia aikomuksia siitä itsestään tuli byrokratisoitunut. Byrokratia on olennaisesti virkamiesten hierarkia, joka ei ole kansan kontrollista alhaalta käsin. Venäjällä se yhteiskunnallinen voima, jonka marxilaiset (ennen kaikkea Lenin) olivat laskeneet estävän byrokratian kehittymisen, aktiivinen vallankumouksellinen työväenluokka, oli hävitetty puolueen jalkojen alta. Tässä tilanteessa oli mahdotonta toteuttaa marxilaista ohjelmaa puhtaassa muodossa. Joksikin aikaa oli mahdollista pitää asemat, luottaen bolševikkien vanhan kaartin lujaan sosialistiseen vakaumukseen, pysytellä alkuperäisessä vallankumouksellisissa tavoitteissa tehden samalla tarpeellisia käytännön kompromisseja (esimerkiksi uusi talouspolitiikka NEP) ja odottaen apua kansainväliseltä vallankumoukselta. Tämä oli olennaisesti Leninin ottama kurssi. Mutta jos kansainvälinen vallankumous epäonnistuisi (ja se epäonnistui) oli tehtävä kiperä valinta. Oli joko pysyttävä uskollisena kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen teorialle ja tavoitteelle, ja mahdollisesti menettää valtiovalta Venäjällä, tai tartuttava valtaan ja hylättävä teoria ja tavoite. Tilanne oli äärimmäisen monimutkainen eivätkä osanottajat nähneet sitä näin selkein termein, mutta varsinaisesti trotskilaisuus oli ensimmäisen valinnan tuote, stalinismi toisen.91
Mutta stalinismi ei tietenkään haudannut leninismiä tai marxilaisuutta avoimesti. Säilyttääkseen leninismin hohdon ja arvostuksen, stalinismin oli suoritettava kaksi toisiinsa liittyvää operaatiota.
Ensiksi tarvittiin marxismi-leninismin muuttaminen kehittyvästä ja käytäntöön suuntautuneesta opista kiinteäksi dogmiksi, valtionuskontoa vastaavaksi. Stalinin pyrkimys tuohon suuntaan käy selvästi ilmi hänen “Valassaan Leninille”, jonka hän antoi pian Leninin kuoleman jälkeen:
Tämän suunnan ilmausta oli myös Stalinin Leninismin perusteet - Leninin periaatteiden jäykän kaavamainen kodifikaatio - ja valtava määrä omatekoisia marxilaisia kirjoituksia ja muodollisia neuvostoliittolaisia akateemisia kommentaareja, joita puolueen kustantamot tulvivat viime vuosiin asti. Tässä muodossa stalinilainen marxilaisuus irrotettiin täysin työväenluokan käytännöstä ja siitä tuli siten täysin elotonta. (Ei ole lainkaan sattumaa, ettei Stalinin tai Stalinin jälkeiseltä Venäjältä ole oppositiota lukuun ottamatta tullut yhtään huomattavaa marxilaista ajattelijaa.) Sitä ei enää koskenut muuttuva todellisuus, sen tehtävä oli peittää sitä. Stalinilaisesta marxilaisuudesta tuli ideologia sanan täysimmässä merkityksessä.
Jos Stalin tätä tarkoitusta varten olisi halunnut säilyttää leninismin koskemattomana, palsamoituna kuten Leninin ruumiin mausoleumissa, ei hän silti sitä voinut tehdä. Teorian ja todellisuuden välinen rako tuli niin suureksi, että tietyt “lisäykset” teoriaan olivat väistämättömiä, vaikka niiden pitikin olla näennäisesti vastaavia.93 Siten toinen operaatio - leninismin ja marxilaisuuden tarkistaminen niiden saaminen samaan linjaan varsinainen stalinilaisen käytännön kanssa - nousi ensimmäisen väistämättömäksi seuraukseksi. Kohdentamalla tähän prosessiin me voimme saada selkeimmän näkemyksen stalinilaisen marxilaisuuden todelliseen rakenteeseen ja sen edustamiin etuihin.
Selvästi tärkein näistä lisäyksistä oli teoria sosialismista yhdessä maassa, jonka Stalin esitti ensimmäisen kerran syksyllä 1924. Tämän teorian esittäminen on tarkasteltava useista näkökulmista: miten se tehtiin, miksi se tehtiin, mitä yhteiskunnallisia etuja se palveli ja mitkä sen seuraukset olivat. Ensiksi Stalinin metodi. “Sosialismi yhdessä maassa” merkitsi dramaattista katkosta Marxin ja Engelsin niin aikaisin, kuin 1845 ja 184794 muotoilemaan ja Lenin väsymättä Venäjän vallankumouksen yhteydessä toistamaan95 internationalistiseen kantaan. Se oli ristiriidassa sen kanssa. mitä Stalin oli kirjoittanut Leninismin perusteissa niinkin myöhään kuin huhtikuussa 1924:
Stalin “ratkaisi” tuon ristiriidan kirjoittamalla tuon kohdan uusiksi (“Lujitettuaan valtansa ja johdettuaan talonpojat mukanaan voittoisan maan proletariaatti voi ja sen täytyy rakentaa sosialistinen yhteiskunta”97 ) ja vetämällä ensimmäisen painoksen pois kierrosta. Mitään uuttaa analyysiä ei ollut, vain yksinkertaisesi uuden ortodoksian lisääminen (taannehtivasti Leninille istutettuna). Itse asiassa tuota yhtä kohtaa lukuun ottamatta loppu tekstistä jätettiin ennalleen, mukaan lukien kohdat, jotka selvästi heijastivat aikaisempaa näkemystä.98 Vasta myöhemmin “analyysit” rakennettiin perustelemaan uutta linjaa.
Menettely ei ollut mikään yksittäinen esimerkki, pikemminkin se oli tyypillinen. Kun sosialidemokraateista (Stalinin mukaan) tuli liittolaisten (1925-27) sijasta “päävihollisia” (1928-33) ja sitten taas liittolaisia (1934-39), muutos ei perustunut mihinkään uuteen analyysiin sosialidemokraateista. Se oli vain käsky, johon analyysi oli sitten myöhemmin sovitettava. Tämän metodin “salaisuus” ei ole, etteikö Stalinilla olisi ollut jotain analyysiä, mutta että analyysistä, joka hänelle oli, ei voitu puhua julkisesti, koska sen todelliset kriteerit, ja todelliset tarkoitukset, olivat lakanneet olemasta sen teorian, jonka kielen se oli säilyttänyt.
Mikä sitten oli Stalinin syy esitellä sosialismi yhdessä maassa 1924? Se oli selvästi vastaus (defaitistinen vastaus) Saksan vallankumouksen epäonnistumiseen 1923 ja sitä seuranneeseen kapitalismin suhteelliseen vakaantumiseen. Stalin ei koskaan ollut kovin kiinnostunut maailmanvallankumouksesta (hän oli selvästi kaikkein nurkkakuntaisin johtavista bolševikeista) ja nyt hän vähensi sen pois kokonaan, mutta se yksin ei selitä, miksei hän yksinkertaisesti jatkanut vanhan internationalismin ylläpitämistä puheissa. Vastaus on, että sosialismi yhdessä maassa sopi juuri maata nyt hallitsevien byrokraattien tarpeisiin ja tavoitteisiin. He kaipasivat paluuta normaaliin, jota eivät vaikeuttaisi kansainväliset vallankumoukselliset seikkailut. Samalla he tarvitsivat lipun, jonka ympärille ryhmittäytyä, tunnuksen, joka määrittäisi heidän tavoitteensa. Kuten Trotski sanoi, sosialismi yhdessä maassa “ilmaisi erehtymättömästi byrokratian tunnelman. Puhuttaessa sosialismin voitosta he tarkoittivat omaa voittoaan.”99 Se oli byrokratialle, mitä “Kaikki valta neuvostoille” oli ollut työväenluokalle 1917.
Kuten olemme nähneet, Stalin esitti oman teoriansa mahdollisimman vähällä metelillä (kuin peittääkseen sen uutuuden), mutta todellisuudessa se merkitsi selvää siirtymää suuntaan, jolla oli mitä kauaskantoisimmat seuraukset. Neuvostoliitto oli eristetty vihamielisessä kapitalistisessa maailmassa - maailmassa, joka jo oli osoittanut innokkuutta kuristaa vallankumous interventiollaan kansalaissodassa, ja joka, kuten Lenin korosti, oli edelleen taloudellisesti ja sotilaallisesti nuorta työväenvaltiota voimakkaampi. Varhaisimpien vuosien strategiaan - Leninin ja Trotskin strategiaan - kuului tietysti mitä päättäväisin sotilaallinen puolustautuminen, mutta viime kädessä se nojasi kansainvälisen vallankumouksen edesauttamiseen kapitalismin kumoamiseksi sisältäpäin. Yhden maan sosialismin politiikka muutti tuota painotusta. Se korvasi nojaamisen kansainväliseen luokkataisteluun nojaamisella Neuvostoliiton voimaan kansallisvaltiona, ja tuolla päätöksellä oli oma horjumaton logiikkansa.
Neuvostovaltion puolustaminen vaati yhtä suuria asevoimia, kuin sen vihollisilla oli, ja nykymaailmassa se tarkoitti vastaavaa teollisuutta ja vastaavaa lisäarvoa. Engels oli jo ymmärtänyt tuon 1900-luvun talouden ja politiikan ratkaisevan seikan 1892:
Stalinin ote tuohon todellisuuteen oli yhtä varma:
Mutta Venäjä oli köyhä, kilpailijoihin verrattuna toivottoman köyhä, ja sen työn tuottavuus oli alhainen. Sen teollistaminen vaati valtavia sijoituksia ja ilman kansainvälistä apua oli vain yksi mahdollinen investointien lähde, sen työläisten ja talonpoikien työ. Valtava lisäarvo oli saatava ja sijoitettava takaisin teollisuuskasvuun. Mutta väestön enemmistön eläessä miltei olemassaolon rajalla ei ollut keinoa, jolla lisäarvo saataisiin imetyksi ja pantua sivuun vapaaehtoisesti yhteen liittyneiden tuottajien kollektiivisella päätöksellä. Se saatettiin tehdä vain pakkoriiston keinoin ja se puolestaan vaati tekijää tuota voimaa käyttämään - yhteiskunnallisen luokan, jolla ei olisi pääoman kasaamisesta taakkaa, mutta joka korjaisi hyötyä siitä - luokan, joka esittäisi samaa historiallista roolia, kuin porvaristo oli tehnyt Länsi-Euroopassa. Siten seuraus käytännössä sosialismista yhdessä maassa on sen suora vastakohta, valtiokapitalismi yhdessä maassa.
Sosialismilla yhdessä maassa oli myös teoreettiset seurauksensa. Sitä ei voitu määritellä, toivoipa Stalin kuinka sitä, pieneksi lisäksi ortodoksiaan. Venäjällä väestön ylivoimainen enemmistä ei ollut työläisiä, vaan talonpoikia. Marx ja Lenin, vaikka he tunnustivat työläisten ja talonpoikien liiton mahdollisuuden kumota kapitalistit ja tilanherrat, selittivät aina, ettei talonpojisto ollut sosialistinen luokka. “Talonpoikaisliike... ei ole taistelua kapitalismin perusteita vastaan, vaan niiden puhdistamiseksi kaikista maaorjuuden jäänteistä.”102 Mutta jos Venäjän oli omineen suoriuduttava siirtymisestä sosialismiin, oli tuo asenne talonpojistoon tarkistettava. Siispä Stalin (ja hänen liittolaisensa Buharin) nostivat joksikin aikaa esille näkemyksen talonpojiston “kasvamisesta” sosialismiin. Käytännössä tietysti talonpojiston murskasi 1929-1933 pakkokollektivisointi, sillä se oli este paitsi sosialismille, myös valtiokapitalismille, muttei ennen kuin työväenluokan ja talonpojiston eron hämärtäminen oli siirtynyt stalinistiseen ideologiaan.
Toinen uhri oli imperialismiteoria. Sen olivat kehittäneet Luxemburg, Buharin ja Lenin analyysinä maailman kapitalismin viimeisimmästä vaiheesta, ja se esitti ennen kaikkea maailmantalouden ensisijaisuutta suhteessa sen muodostaviin kansallisiin osiin. Sosialismi yhdessä maassa kiisti sen väistämättä. Itse asiassa, pyrkiessään puolustamaan teoriaansa vasemmisto-opposition vastusta vastaan, joka osoitti, että Marx ja Engels oli selvästi hyljänneet “kansallisen” sosialismin, Stalin joutui väittämään, että kun sosialismi yhdessä maassa oli mahdoton Marxin päivien teollisuuskapitalismin aikana, se oli mahdollinen imperialismin aikana, jota luonnehti “epätasaisen kehityksen laki”.103 Tällä tavoin stalinismi riisti leniniläiseltä imperialismiteorialta sen todellisen analyyttisen sisällän ja alensi sen pelkäksi antikolonialismiksi, joka ei mitenkään selvästi ollut marxilainen kanta. Lopulta sosialismin yhdessä maassa logiikka sekoitti marxilaisen valtioteorian. Vuoteen 1934 mennessä Stalin väitti sosialismin tulleen rakennetuksi Venäjällä.
Tämä siltä pohjalta, että talonpojiston muututtua valtion työntekijöiksi ei luokkia enää ollut - byrokratia ei Stalinille tietenkään ollut luokka. Marxilaisuuden mukaan valtio, luokkahallinnon välineenä, olisi kuihtuva pois sosialismin aikana, mutta Stalinin valtiolla ei ollut vähäisintäkään aikomusta kuihtua pois, ja sitä seikkaa ei mikään propagandan määrä pystynyt peittämään.
Stalin peitti tuon erityisen ristiriidan väittämällä, että Marx ja Engels olivat odottaneet valtion kuihtuvan pois, koska he näkivät sosialismin olevan kansainvälinen ilmiö, kun taas sosialismin ollessa olemassa vain yhdessä maassa valtiota oli lujitettava.104 Se oli kehäpäätelmä, joka toimii, kun jokainen, joka osoittaa sen olevan kehä, on ehdokkaana teloitusryhmän eteen.
Mutta vaikka tämä argumentti antoi oikeutuksen valtion olemassaololle, tuon valtion luokkaluonne jäi silti ratkaisemattomaksi ongelmaksi. Se ei voinut olla erityisesti työläisten valtio, jos Venäjä oli luokaton yhteiskunta - ja juuri se sisältyi väitteeseen, että Venäjä oli sosialistinen. Ainoa ratkaisu oli, että neuvostovaltiosta oli tullut “koko kansan” valtio, mikä oli läpikotaisin porvarillinen näkemys valtiosta, jota vastaan Marx oli kiukkuisesti hyökännyt Gothan ohjelman arvostelussa ja Lenin Valtiossa ja vallankumouksessa. Lisäksi stalinistinen byrokratia oli omaksunut tuon valtionäkemyksen aivan samasta syystä kuin porvaristo on aina nähnyt oman valtionsa koko kansan valtiona, nimittäin koska se kieltäytyy tiedostamasta omaa olemassaoloaan hallitsevana luokkana.
On tarpeen tässä vaiheessa todeta stalinismin ja kautskylaisuuden ideologiset samankaltaisuudet ja erot. Molemmissa teoria ja käytäntö erotettiin systemaattisesti toisistaan erona marxilaisuuteen, jossa pyritään teorian ja käytännön yhteisyyteen. Molemmat osoittivat voimakasta kuuluvuutta valtioon, toisin kuin Marxin ja Leninin voimakas vihamielisyys sitä kohtaan. Molemmat lankesivat internationalismista nationalismiin. Silti erotkin ovat yhtä lailla selkeitä. Kautskylaisuus tylsytti marxilaisuuden teoriassa ja sitten edelleen käytännössä; se puhui yhteiskunnallisesta vallankumouksesta (parlamentin kautta) ja harjoitti sopuilua porvariston kanssa. Stalinismi pysytti vallankumouksellisemman retoriikan ja harjoitti täysin päinvastaista: se puhui kapinasta ja proletariaatin diktatuurista ja harjoitti suoranaista työväenluokan sortoa. Kautskylaisuutta ihastutti ja viehätti valtion valta ja siksi se oli haluton harkitsemaan sen tuhoamista. Stalinismi kehitti positiivisen valtion palvonnan. Kun Marxille ja Leninille proletariaatin diktatuuri oli jo “puolivaltio” tai “ei enää valtio sanan varsinaisessa merkityksessä”,105 stalinismille tie sosialismiin (ja kommunismiinkin) oli valtion vahvistamisessa ad infinitum. Kautskylaisuus antautui nationalismille 1914 häpeällisesti ja “rauhan” tunnusten alla. Stalinismi, lisättyään muodollisesti nationalismin marxilaisuuteen “sosialismissa yhdessä maassa”, rappeutui raa’immaksi mahdolliseksi isovenäläiseksi sovinismiksi, jopa ylittäen Venäjän tsaristisen imperialistisen menneisyyden.106
Nuo samankaltaisuudet ja erot heijastivat samankaltaisuuksia ja eroja kahden ideologian yhteiskunnallisessa perustassa. Molemmat olivat työväenluokasta nousseiden byrokratioiden ideologioita, mutta kautskylaisuuden tapauksessa byrokratia oli proletariaatin ja porvariston puolivälissä, kun taas stalinistinen byrokratia, kun vanha porvaristo oli tuhottu ja itse asiassa menettänyt luokka-asemansa, oli itse asiassa vallassa. Kautskylaisuus ilmeni siten maltillisena, varovaisena “marxilaisuutena”, joka työnsi etualalla “porvariston hyväksyttävissä olevia” marxilaisuuden elementtejä.107 Stalinismi taas esiintyi ylimielisenä, häikäilemättömänä “marxilaisuutena”, joka piittasi vähän tai ei lainkaan porvariston tunteista, mutta joka muutti tuon teorian sisällän sen äärimmäiseksi vastakohdaksi. Silti, kuten kautskylaisuudella oli enemmän yhteistä vastustajansa Bernsteinin kanssa kuin marxilaisuuden kanssa, samoin pohjimmiltaan stalinismi, huolimatta sanallisesta kieltäytymisestään, oli paljon lähempänä kautskylaisuutta, kuin se oli Marxin ja Leninin vallankumouksellista teoriaa.
Vertaukset sosialidemokratiaan tulevat vieläkin selvemmiksi, jos tutkimme stalinismia kansainvälisenä ilmiönä. Tähän asti huomiomme on ollut stalinismissa Venäjällä, mutta sillä oli suuri vaikutus myös Venäjän rajojen ulkopuolella, etenkin Kommunistisen internationaalin (Kominternin) puolueiden kautta, jotka nopeasti imivät stalinistisen maailmankatsomuksen. Tuo vaikutus itse vaatii selitystä.
Komintern oli alusta alkaen sen Venäjän jaoston vallitsema; niin saattoikin odottaa, koska se oli sen perustaja ja sillä oli onnistuneen vallankumouksen arvovalta takanaan. Mutta varhaisina vuosina siinä vallitsi vapaa ja täysi keskustelu ja Lännen kommunistijohtajat pystyivät haastamaan venäläiset, vaikka jälkimmäisten kanta oli yleensä hallitseva. Euroopan vallankumouksellisen aallon kuitenkin hävittyä vuosien 1919 ja 1923 välillä läntisten puolueiden luottamus kuitenkin pieneni ja korosti niiden heikommuutta ilmeisen voitokkaisiin venäläisiin nähden. Tämä yhdistyneenä lisääntyvään byrokraattisen painostuksen ja aineellisen avun käyttämiseen vahvisti ja lisäsi venäläisten valtaa Kominternissä kunnes se saattoi siirtää Internationaalin perusteellisesti sen alkuperäiseltä tarkoitukselta proletaarisesta vallankumouksesta.
Ideologinen välinen, jonka avulla tuo siirto tehtiin, oli jälleen teoria sosialismista yhdessä maassa. Jos tärkein tehtävä, sosialismin rakentaminen, voitiin saavuttaa yhdessä maassa, silloin kansainvälisestä vallankumouksesta tuli tavallaan valinnainen lisä tai bonus, kaukainen tavoite, jolle voitiin osoittaa silloin tällöin kunnioitusta, pikemminkin kuin välitön välttämättömyys, joka ohjasi käytännön toimintaa. Yksi seuraus tuosta oli suuntaus vähentää kommunistipuolueiden rooli Neuvostovaltion “rajavartioiksi”. Niiden ensimmäinen velvollisuus oli estää minkäänlainen sotilaallinen interventio Venäjää vastaan ja tässä tarkoituksessa ne taivutettiin toimimaan reformistisina painostusryhminä omia porvaristojaan vastaan, vaimentaen vallankumouksellisen politiikan pelosta vieraannuttaa mahdollisia ystäviä ja liittolaisia.
Tuon suuntauksen ensimmäisiä hedelmiä oli Kiinan kommunistisen puolueen alistaminen “edistykselliselle” porvarilliselle nationalistiselle Kuomintangille, mikä johti Kiinan vallankumouksen tappioon 1925-27 samaisen Kuomintangin toimesta; ja Britannian kommunistisen puolueen alistaminen TUC:n yleisneuvoston “vasemmistolaisille” johtajille, jotka yhtaikaa esittivät “Neuvostoliiton ystäviä” Englantilais-neuvostoliittolaisessa ammattiliittokomiteassa ja pettivät vuoden 1926 yleislakon. Myöhempiin hedelmiin kuuluivat kansanrintamat 30-luvun puolivälissä niiden Espanjan vallankumouksen (ja siten Espanjan tasavallan) uhraaminen Francolle Neuvostoliiton mahdollisen liiton vuoksi porvarillisten demokraattisten Englannin ja Ranskan kanssa, ja itse asiassa Kominternin itsensä hajottaminen 1943 hyvän tahdon eleenä liittoutuneille toisessa maailmansodassa.
Jos Kominternin puolueita kuitenkin piti manipuloida tällä tavoin, ne oli muutettava organisatorisesti ja ideologisesti. Kommunististen puolueiden jäsenten joukko oli epäilemättä rehellisiä tyäläisiä, jotka olivat liittyneet puolueisiinsa kumotakseen kapitalismin. Jos he hyväksyivät teorian sosialismista yhdessä maassa, se johtui juuri siitä, etteivät he ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Lisäksi heidän luokka-asemansa pakotti heidät jatkuvasti toimimaan tavoin, jotka ylittivät heidän roolinsa Neuvostoliiton rajavartijoina. Niinpä tämän roolin pakottamiseksi heille, oli Kominternin puolueet saatava jäsentensä valvonnasta - ne oli byrokratisoitava, miehitettävä virkailijahierarkialla, johon voitaisiin luottaa työväenluokan (ja niiden omien jäsenten) etujen alistamiseksi Venäjän hallitsevalle byrokratialle. Sillä vallalla, arvovallalla ja varoilla, jotka stalinismilla oli, tehtävä ei ollut vaikea. 20-luvun loppuun mennessä Komintern ja sen puolueet olivat täysin läpikotaisin “luotettavien” stalinististen apparatšikkien käsissä.
On silti ymmärrettävä, että tälle oli luonnolliset rajansakin. Jos Kominternin puolueiden oli oltava tehokkaita rajavartioita, tehokkaampia, kuin Neuvostoliiton diplomaattikunta, oli niillä oltava tietyt voimat, niillä oli oltava joukkokannatus ja historiallisista syistä tuo kannatus olisi valtaosaltaan työväenluokkaista. Saavuttaakseen ja pitääkseen tuon kannatuksen niiden olisi tiettyyn määrään asti kuunneltava tuon luokan tarpeita. Siten, aivan kuten sosialidemokraattinen byrokratia välittää proletariaatin ja porvariston välillä jälkimmäisen eduksi, niin kommunististen puolueiden byrokratiat välittivät paikallisen proletariaattinsa etujen ja Venäjän valtiokapitalismin etujen välillä, niinikään jälkimmäisen eduksi.
Samalla sosialismi yhdessä maassa kehitti kuitenkin toisen ja ristiriidassa olevan tendenssin kansainvälisen kommunismin sisällä. Koska se oli nationalistinen teoria sovellettuna Venäjään, se avasi ovet nationalismille jokaisessa kommunistisessa puolueessa. Kuten Trotski aikoinaan sanoi:
Aluksi nationalistinen suuntaus torkkui Venäjälle osoitetun lojaalisuuden varjoon jääden. Mutta itse prosessi toimia Neuvostoliiton rajavartiona, rakentaa siltoja kansallismieliseen porvaristoon takapajuisissa maissa (Kiina) tai reformistisiin ammattiliittojohtajiin (Britannia) tai “demokraattiseen” porvaristoon (kansanrintamat Espanjassa ja Ranskassa) ruokki nationalistista tartuntaa. Nationalistinen suuntaus pysyi alistettuna rajavartiosuuntaukselle, kunnes toinen maailmansota osoitettiin Kominternin yleisellä Neuvostoliiton linjan hyväksynnällä, että sota oli imperialistinen (linja, jonka saneli Stalinin väliaikainen liitto Hitlerin kanssa). Nationalistinen suuntaus sai sitten valtavan potkun 1941 Neuvostoliiton vaihdettua (Saksan hyökättyä Venäjälle) linjaan, jonka mukaan sota oli nyt fasisminvastainen kansansota, mikä vaati riippumattoman työväenluokan taistelun täydellistä lakkaamista ja vaati kommunistien esiintymistä ylipatriootteina.
Sodan jälkeen nationalistinen suuntaus kasvoi voimakkaasti. Niissä maissa, joissa kommunistinen puolue tuli valtaan omin voimin (Kiina, Jugoslavia, Albania), se voitti täysin ja johti avoimiin välirikkoihin Moskovan kanssa. Heikoimpana se pysyi niissä puolueissa, jotka puna-armeija oli tuonut valtaan (mm. Puolassa, Unkarissa ja Itä-Saksassa) ja puolueissa, jotka olivat pieniä, vainottuja tai maanpaossa ja siten riippuvaisia Neuvostoliiton holhouksesta (esimerkiksi Kreikan ja Portugalin puolueet). Siitä tuli vallitseva puolueissa, joilla oli joukkomittainen työväenluokkainen perusta ja jotka tavoittelit hallitusvaltaa (erityisesti Italian puolue).109 Eurokommunismin ilmiö oli ideologista heijastusta tuosta prosessista.
Jätetään vähäksi aikaa sivuun kysymys stalinismista alikehittyneissä maissa ja tarkastellaan niitä elementtejä, jotka olemme jäljittäneet länsimaisen stalinismin kehityksessä: reformistinen painostusryhmäpolitiikka, riippuvuus ammattiliittojohtajista, liitot porvariston “vasemmiston” kanssa, nationalismi ja byrokraattiset organisaatiot. Mitä muuta se on kuin hiilipaperikopio elementeistä, jotka tekivät sosialidemokratian? Ihmekö sitten, että länsimaisen stalinismin ideologiset kannat - kansalliset parlamentaariset tiet sosialismiin, proletariaatin diktatuurin selkeä hylkääminen jne - ovat tulleet yhä vähemmän erottuviksi sosialidemokratian kannoista. Rinnastus ulottuu jopa jakoon vasemmisto- ja oikeistoeurokommunismiin. Vasemmistoeurokommunismi on enemmän tai vähemmän paluuta kautskylaisuuteen siinä, että se näkee enemmän tai vähemmän nopean parlamentaarisen siirtymisen sosialismiin, joukkojen paineen tukemana tietysti.110 Oikeistoeurokommunismi vastaa enemmän tai vähemmän bernsteinilaisuutta siinä, ettei se näe mitään radikaalimpaa kuin liittoutumat (Italian “historiallinen kompromissi”) ja on siten oikealla perinteisestä sosialidemokraattien vasemmistosta. (Verrataanpa nykyisiä kantoja “marxilaisella” Eric Hobsbawmilla ja “ei-marxilaisella” Tony Bennillä Britanniassa).
Yhteenvetona: stalinistinen marxilaisuus on saanut kaksi muotoa. Ensimmäinen, Venäjällä, oli itsensä sosialismin nimessä valtiokapitalistiseksi hallitsevaksi luokaksi nostaneen vastavallankumouksellisen byrokratian ideologia. Toinen oli, pääasiassa Euroopassa, syntynyt ensiksi mainitun byrokraattisten agenttien ideologiasta itsenäisen työväenluokan byrokratian lohkon ideologiaksi. Nuo kaksi muotoa ovat erilaisia, eikä niitä voida vetää yhteen - mutta peruskysymyksessä, kansainvälisessä työväen vallankumouksessa, maailman työväenluokan vapautumisessa, ne ovat yhdistyneet näitä vastaan. Kumpikaan ei ole missään mielessä osa aitoa marxilaista traditiota.
Kolmannessa maailmassa stalinistinen marxilaisuus on kehittynyt jossain määrin eri tavalla.
3 Kolmannen maailman nationalismi
ENSIMMÄINEN MARXILAINEN, joka tunnusti kolmannen maailman kansallisen vapautusliikkeen merkityksen, oli Lenin. Hänen analyysinsä imperialismista näytti “ siirtomaa- ja finanssiorjuutta, jossa rikkaimpien ja kehittyneimpien kapitalistimaiden mitätön vähemmistä pitää maapallon väestön valtaenemmistöä”111 ja osoitti, että tuo orjuutus tuottaisi väistämättä kapinoiden ja vapautussotien aallon. Mitä Lenin näki, oli maailman laajuinen liitto proletaarisen vallankumouksen, etupäässä Lännessä, ja kansallisen vapausliikkeen, etupäässä Idässä, välillä imperialismin murskaamiseksi pihtiliikkeellä. Hän selitti siksi, että kommunisteille oli ensisijaisen tärkeätä tukea näitä kansallisia liikkeitä, erityisesti taistelussa heidän “omaa” imperialismiaan vastaan.
Samalla Lenin ymmärsi, että tämä strategia kantoi mukanaan vaaran hämärtää marxilaisen distinktion “erotettava toisistaan sorrettujen luokkien, työtätekevien ja riistettyjen edut ja sellainen hallitsevan luokan etuja tarkoittava yleiskäsite kuin yleensä kansan edut”.112 Leninin teesit tässä kysymyksessä Kominternin toisessa kongressissa, painottivat siksi seuraavaa:
Lenin varoitti myös imperialististen maiden järjestelmällisesti harjoittamasta petoksesta perustaa valtioita, jotka muodollisesti ovat poliittisesti riippumattomia, mutta taloudellisesti ja sotilaallisesti täysin riippuvaisia. Hänen johtopäätöksensä oli:
Stalinin johdolla Kominternin politiikka, jota saneli tarve saada ystäviä Neuvostoliitolle, eteni kuitenkin juuri Leninin varoittamaan suuntaan. Klassinen tapaus on tietysti Kiina, jossa Kiinan kommunistinen puolue paitsi liittyi nationalistiseen Kuomintangiin, myös hyväksyi kiellon olla arvostelematta sen perustajan Sun Jat-senin periaatteita ja antoi oman jäsenlistansa Kuomintangin johdolle. Tšiang Kai-šekista tehtiin Kommunistisen internationaalin kunniajäsen.
Prosessi, jossa porvarillisille nationalistisille liikkeille annettiin “kommunistinen väritys” ja sulautettiin kommunismi porvarilliseen nationalismiin, vahvistui entisestään toisen maailmansodan jälkeen, kun valikoivasta tuesta kansallisille vapautusliikkeille vastustajan leirissä tuli tärkeä osa Neuvostoliiton taistelusta voimasta maailmassa Yhdysvaltojen kanssa.115 50- ja 60-luvulle mentäessä oltiin saavutettu tilanne, jossa yhtäältä miltei jokainen nationalistinen hallitus ja liike kolmannessa maailmassa kutsui itseään “sosialistiseksi” ja monet väittivät olevansa “marxilaisia”, ja toisaalta laajat osa vasemmistoa edistyneissä maissa, mukaan lukien ei-stalinistisen vasemmiston ja myös trotskilaisittain suuntautuneita, oli alkanut pitää kansallisia vapautusliikkeitä ja sosialistista vallankumousta käytännössä synonyymeinä.
Juuri siksi, koska ovat nationalistisia, nuo vapautusliikkeet ovat niin kirjavia käytännössään ja teoriassaan, ettei mikään niistä voi toimia muiden “edustajana” analysoitaessa (kuten SPD saattoi edustaa toista internationaalia). Samalla kaikkien, tai edes joidenkin niistä ideologisten järjestelmien selostaminen, jotka nousevat näistä liikkeistä, on poissuljettu jo tilankin vuoksi. Siksi esitämmekin kolmannen maailman nationalistisen “marxilaisuuden” tutkimista niillä ehdoin, jotka ovat olleet keskeinen teema miltei kaikille sen inkarnaatioille - sissisota kansallisen riippumattomuuden saavuttamiseksi - ja siksi tehdäksemme viittaamme erityisesti Kiinaan ja Kuubaan, kahteen “puhtaimpaan” tämän tyypin vallankumouksen tapaukseen. Ne ovat lisäksi mielenkiintoisia siksikin, että maolaisuus alkoi varsinaisen stalinismin sisällä, kehitti oman itsenäisen strategian ja katkaisi sitten välinsä Venäjään, kun se oli tavoittanut vallan, kun taas castrolaisuus alkoi ei-kommunistisena ja ei-marxilaisena, siirtyen neuvostoleiriin ja omaksuen “marxilaisen” ideologian vasta, kun oli saavuttanut vallan. Tuo proseduuri, toistaan vastaamaton kuin onkin, on kuitenkin riittävästi tuon kaltaisen “marxilaisuuden” ja sen luokkaperustan paljastamiseksi.
Sissisota merkitsee, ensi sijassa, vallankumouksellisen taistelun keskuksen siirtämistä kaupungista maaseudulle. Ensimmäinen “marxilainen”, joka otti tuon askeleen, oli Mao, ja hän teki sen vastauksena Kiinan työväenluokan murskaamiseen Kuomintangin toimesta 1927. Motiivina oli pelastaa Kiinan kommunistisen puolueen jäänteet Tšiang Kai-šekin terrorihallinnolta kaupungeissa116 ja tämä vei Maon ensin Kiangsiin, ja sitten kun sitä vastaan hyökättiin voimakkaasti, uskomattomalle Pitkälle marssille Yenaniin luoteeseen, yhdelle Kiinan takapajuisimmista ja kaukaisimmista seuduista. Tuo käytännön huomio, että armeijan ja poliisin on vaikea jäljittää vallankumouksellisia maaseudulla, on säilyttänyt ensisijaisen tärkeytensä sissisodan kannattajille. Siten Che Guevara, todettuaan, että “laittomat työläisten järjestät kohtaavat valtavia vaaroja,” kirjoittaa: “Tilanne avoimella maaseudulla ei ole näin vaikea. Siellä, pakkovoimien ulottumattomissa olevissa paikoissa, aseistetut sissit voivat tukea asukkaita.”117
Sissisota merkitsee kuitenkin paitsi taistelun siirtymistä toiseen paikkaan, myös muutosta sen yhteiskunnallisessa sisällössä. Työläisestä ei voi tulla sissiä ilman, että hän lakkaa olemasta työläinen, ja työväenluokalle kokonaisuutena tai edes sen oleelliselle osalle maaseudun sissisota on ilmeinen mahdottomuus. Mikä yhteiskuntaluokka sitten korvaa työväenluokan vallankumouksen toimijana? Sissisodan teoreetikkojen periaatteellinen vastaus on: talonpojisto.118 Tämän kirjan alkuosassa on sanottu enemmän kuin tarpeeksi sen osoittamiseksi, että proletariaatin korvaaminen talonpojistolla ei sovi yhteen marxilaisuuden kanssa, mutta kannattaa korostaa, ettei kyse ole vain Marxin (ja Leninin) erityisten talonpoikien vallankumouksellista kapasiteettia koskevien päätelmien kiistämisestä. Marxilaisuudelle proletariaatti on, kuten olemme osoittaneet, perustava. Työväenluokka ei ole vallankumouksen väline; päinvastoin, vallankumous on työväenluokan väline, koska yksin työväenluokkaan liittyvät ja siinä ruumiillistuvat tuotantovoimat ja -suhteet, jotka voivat viedä ihmiskuntaa eteenpäin korkeampaan, luokattomaan yhteiskuntatasoon.
Niinpä, aivan kuin oli mahdotonta ympätä sosialismi yhdessä maassa marxilaisuuteen ilman, että tarvittiin koko joukko muitakin tarkistuksia, niin talonpoikien sosialistisen vallankumouksen teoria romuttaa koko historiallisen materialismin rakenteen. Talonpoika ei ole kapitalististen, vaan kapitalismia edeltäneiden tuotantosuhteiden tuote. Jos talonpojisto on sosialistinen luokka, olisi sosialistisen vallankumouksen pitänyt olla mahdollinen koska tahansa kuluneiden tuhannen vuoden aikana. Kapitalismi ja teollinen vallankumous olisivat tarpeettomia vaiheita ihmisen historiassa ja tuotantovoimien kehityksen esittämästä määräävästä roolista oli päästy täydellisesti eroon. Kaikki, mitä tarvitaan, on tahdonvoima ja oikeat aatteet.
Juuri tämä ajatus tulee esille maolaisten ja heidän intellektuellien kanssamatkustajiensa, kuten Charles Bettelheimin, väitteissä, että sosialismi voidaan rakentaa Kiinassa tai muualla, oli taloudellinen lähtökohta sitten kuinka takapajuinen ja köyhä tahansa, kunhan poliittinen johto on oikeata.119 Se tulee esiin myös Castron-Guevaran-Debrayn kannassa, ettei ole tarpeen odottaa vallankumouksen objektiivisten edellytysten kypsymistä, koska vallankumoukselliset (sissit) voivat, itse, ne luoda.120 Tuloksena ei ole marxilaista materialismia, vaan hallitsematonta idealismia.
Eräs yritys kiertää tuo ongelma sellaisilla kuin Mao, jotka tunsivat jotain ideologista lojaalisuutta marxilaiselle traditiolle (stalinismin kautta taittuneelle) oli puhua aina talonpojiston “proletaarisesta johdosta”.121 Mutta koska proletariaatti ei näytellyt mitään osaa Kiinan vallankumouksessa (“on toivottavaa”, kirjoitti Mao 1949, “että työläiset ja työntekijät kaikilla aloilla jatkavat työtään ja että liike-elämä toimii, kuten tavallisesti”122 ) tämä saattoi merkitä vain “proletaarisen” puolueen johtoa. Ja koska Kiina kommunistisella puolueella ei käytännössä ollut työväenluokasta jäseniä,123 tuo saattoi vuorostaan merkitä vain “proletaarisen” ideologian johtoa. Jälleen kerran olemme takaisin idealismissa. Ideologia, joka on irrotettu yhteiskunnallisesta perustastaan, siirretään toiselle yhteiskuntaluokalle ja se muuntuu sen mukaiseksi.
Itse asiassa äärimmäinen idealismi ja sen vulgaariversio, “suurmiesteoria”, kyllästää maolaisuutta. Esimerkit ulottuvat siitä ajatuksesta, että Neuvostoliitto vaihtoi proletariaatin diktatuurista porvariston diktatuuriin johdon siirtyessä Stalinilta Hruštševille, aina luokkaterminologian (porvari, maanomistaja jne) moraalisina leimoina,124 absurdiin “Mao Tse-tungin ajatuksen” palvontaan ja itse Maon, “suuren perämiehen”, “auringon, joka ei koskaan laske” kulttiin.125
On tärkeätä todeta, että kun Stalinin kultti nousi vasta sen jälkeen, kun hän oli noussut valtaan, Maon kultti juontaa ajalta ennen vallan valtaamista. Tämä siksi, ettei vallankumouksellinen työväenluokka siedä mitään mystisen johtajan palvontaa ja siksi Stalinin oli murskattava työväenluokka, en-nen kuin hän saattoi asettaa sen valtaansa, kun taas talonpojistoon perustuvat kapinat näkevät tyypillisesti johtajansa puolijumalina. Eihän tarvitse kuin ajatella Kim Il Sungin, Ho Tši Minhin, Fidel Castron, Che Guevaran ja muiden palvontaa nähdäkseen, että tuo karhea idealismi on paitsi yleinen piirre kansallisen vapautuksen “marxismeissa”, myös piirre, jonka ne jakavat avoimesti ei-marxilaisten kansallisten liikkeiden kanssa (mistä todisteena Gandhi ja Kuomintangin Sun Jat-senin kultti).
Marx on tässä asetettu päälaelleen. Ei yhteiskunnallinen oleminen määrää yhteiskunnallista tietoisuutta, vaan yhteiskunnallinen tietoisuus (johto) yhteiskunnallista olemista. Jos sissisodan teoreetikot olisivat johdonmukaisia, he hylkäisivät marxilaisuuden tyystin. Sillä jos näiden teoreetikkojen keskeiset väitteet olisivat totta - että sissisota olisi tie sosialismiin - olisi marxilaisuus kumottu perusasettamuksiltaan. Jos kuitenkin unohdetaan ajatus siitä, että Kiina, Kuuba, Vietnam jne. olisivat sosialistisia, sissiteorioiden idealistinen kuva tarjoaa heti että suhde sissiarmeijan ja talonpojiston välillä ei ole kaikki, mitä vaaditaan: sillä idealismilla itsellään on yhteiskunnalliset juuret - luokkien tai kerrostumien olemassaolo, jotka elävät toisten työstä, alkavat uskoa, että heidän ajatuksensa ovat avain historiaan.
Kuvataksemme tätä ongelmaa on tarpeen palata Marxin analyysiin Ranskan talonpojistosta Louis Bonaparten bruimairekuun kahdeksassatoista:
Marx asettaa tässä sormensa talonpojiston peruspiirteelle, jota määrittävät sen olemassaolon yhteiskunnalliset olot - sen kyvyttömyys vapauttaa itsensä. Talonpojisto voi taistella, ja se taistelee suunnattomalla raivolla, mutta siitä ei voi tulla yhteiskunnan hallitsevaa luokkaa. Maaseutu voi voittaa kaupungin vaikka kuinka monessa taistelussa, mutta se ei voi voittaa sotaa, koska maaseutu ei voi hallita kaupunkia, ja siellä ovat tuotantovoimat. Tämä piti paikkansa Wat Tylerin kohdalla 1381, Emiliano Zapatan kohdalla Meksikossa ja lukemattomissa talonpoikaiskapinoissa, joita on ollut kautta Kiinan historian.127 Liittyä kansalliseksi poliittiseksi voimaksi talonpojisto tarvitsee johdokseen ulkopuoleltaan kaupunkisyntyisen luokan, tai luokan osan. Leninille, Marxille ja Trotskille tuon johtajan tuli olla työväenluokka, ei “menemällä maalle”, vaan taistelemalla valtion kaatamiseksi kaupungeissa. Maolle, Castrolle, Guevaralle ja muille kyseessä olivat kaaderit ja sissiarmeijan johto, jotka vedettiin (ja saatettiin vain vetää) miltei yksinomaan kaupunkien älymystöstä.
Mikä on johdon ja talonpojiston suhde sissisodassa? Ensinnäkin valtaosa sissiarmeijan perustasosta on koostumukseltaan talonpoikaista, mutta vain pikkuinen osa talonpojistosta osallistuu tällä tavoin (Kuubassa Castron asevoimat olivat muutama tuhat enimmillään; Kiinassa luvut olivat valtavia - 300.000 Pitkän marssin alussa, 20.000 sen lopussa, useita miljoonia sodan lakipisteessä - mutta silti vain pieni osanen Kiinan 500 miljoonasta talonpojasta). Tosiseikka, että sissisodan olemus on liikkuvuus ja iskuhyökkäystaktiikka, tekee siitä väistämätöntä.
Ja tuo sama taktiikkaa takaa, että talonpoikaississi lakkaa olemasta talonpoika ja hänestä tulee ammattisotilas, hänen toimensa ja ideologiansa irtoavat luokka-alkuperästään ja muokkautuvat sotilaallisessa kurissa keskiluokkaisen armeijan johdon toimesta. Suhde on siten varsin erilainen siitä, mikä on työläisten ja älymystön välillä leniniläisessä puolueessa, jossa työläisjäsenet pysyvät työläisinä ja jossa älymystön osallistumisen, koska se on tarpeellista, ehtona on, että se hyväksyy proletaarisen taistelun kannan ja kurin.128
Sissiarmeijan suhde talonpojistoon kokonaisuutena on myös varsin erilainen nähden suhteeseen leniniläisen puolueen ja työväenluokan välillä. Jälkimmäisen tehtävä on johtaa työväenluokkaa kokonaisuutena taistelussa työväenluokan etujen toteuttamiseksi. Ensiksi mainitun tehtävä on toimia talonpoikaisjoukkojen puolesta. Sissiarmeija tarvitsee varmasti talonpojiston tukea, ja vastineeksi se tarjoaa apua, suojelua ja maareformin pyydyksen. Guevara antoi vahingossa puhtaan ilmaisun sille idealistiselle elitismille, joka sisältyi sissisodan strategiaan:
Ensin tulee sissitaistelija ihanteineen oikeudenmukaisesta järjestyksestä, “todellinen uudistuksen pappi”, kuten Guevara kutsuu häntä; toisena sotilasmaaston valinta; kolmantena maauudistuksen ohjelma. Guevara jatkaa:
Samalla tavoin Maon puna-armeija sai tiukat ohjeet käyttäytymisestä talonpojiston suhteen: “Ole kohtelias ja auta aina kun voit. Palauta aina lainaamasi. Korvaa kaikki vahingoittunut... Maksa kaikista ostetuista tavaroista jne.”131 Tässä on ymmärrettävä, että valtasuhde talonpojan ja sissin välillä tekee nuo moraaliset määräykset tarpeellisiksi, koska todellisuudessa jatkuva kiusaus on käyttäytyä toisin. Kuvitelkaa mitä tahansa työläisjärjestöä, joka lähettäessään jäseniään tehtaanportille antaisi ohjeita: “älkää mukiloiko työläisiä. Ei lehden pakkomyyntiä!”
Tämän elitismin todellinen perusta ei ole vain sissijohdon korkeampi kulttuuri, eikä edes se, että heillä on aseet, vaan eroavuus luokkatavoitteissa. Talonpojiston perustava luokkatavoite on maa omistaminen. Vallankumouksellisen älymystön, joka muodostaa sissien johdon, perustava luokkatavoite on saada valtiovalta saavuttaakseen kansallinen vapautus. Jälkimmäinen käyttää edellistä viedäkseen itsensä, ei talonpojistoa, valtaan. Sen, että tämä koski Maon armeijaa ja puoluetta, osoittaa se tapa, jolla Kiinan kommunistinen puolue jatkuvasti piteli spontaania talonpoikaistaistelua maasta aloillaan säilyttääkseen kansallisen liiton sodassa Japania vastaan.132
Sorretun kansan taistelu vapautuksen puolesta, oli se sitten muodollista siirtomaa-asemaa vastaan, kuten Algeriassa, tai hallitus, joka on imperialismin asiakas, kuten Kuubassa, on edistyksellistä ja sitä on tuettava, mutta se jää oleellisesti porvarillisen demokratian tehtäväksi. Kansallisvaltio on kapitalismin tuote, ja työväenluokan tehtävä on ylittää maailman jakaminen valtioihin. Siten marxilainen tuki kansalliselle vapautukselle eroaa motivaatioltaan ja menetelmältään porvarillisesta ja pikkuporvarillisesta tuesta. Jälkimmäiselle kansallinen vapautus on taistelua alueensa, oman nurkkansa maailmassa määräämiseksi, ja siksi sitä pidetään muun ylittävänä tavoitteena sinänsä, jonka ympärille kaikkien “kansallisten” luokkien tulisi yhtyä. Marxilaisille kansallinen vapautus on vain keino, taistelua päästä kansallisesta sorrosta, koska se on este kansainvälisen työväenluokan lopulliselle yhdistymiselle “työläistasavaltojen liitoksi”. Siksi se on taistelua, jossa proletariaatin on säilytettävä luokkaitsenäisyytensä viedäkseen vallankumouksen yli sen yhteiskunnallisen ja kansallisen lepopaikan, johon porvariston ja pikkuporvaristo ovat tyytyväisiä, jatkuvan vallankumouksen prosessissa.
Siitä, mitä olemme nähneet, on selvää, ettei sissisodan strategia (paitsi kun se on työläisten vallankumouksen lisänä) sovi tähän proletaarisen internationalismin näköalaan, ja yhtä selvää niiden teoriasta ja käytännöstä on, ettei kukaan kolmannen maailman nationalistisista “marxilaisista” ole onnistunut ylittämään nationalistista kantaa. Tämä kaikkien muiden argumenttien ohella osoittaa, ettei heidän “marxilaisuutensa” luokkapohja ei ole proletariaatti, vaan pikkuporvaristo.133
Pohdittavaksi jää vielä ongelman yksi puoli. Kun kansallinen vapautus kerran on saavutettu (ellei se jatku kansainväliseksi vallankumoukseksi), se on vakiinnutettava ja pysytettävä raivokkaasti kilpailevan maailmankapitalismin areenalla. Pikkuporvarillinen sissieliitti, jonka talonpoikaissota on tuonut valtaan, löytää itsensä siten samasta asemasta, kuin bolševikkieliitti työväenluokan tuhouduttua kansalaissodassa, sillä erolla, ettei se ole elimellisesti liittynyt maailman työväenluokkaan kansainvälisen vallankumouksellisen puolueen kautta.134 Siksi sillä ei ole muuta valinnanvaraa, kuin stalinistinen vaihtoehto, taistelu taloudellisesta kasvusta pääoman kasautumisen kautta, mikä perustui työläisten ja talonpoikien riistoon, joka puolestaan tarkoittaa, että sen on vakiinnutettava itsensä uudeksi hallitsevaksi luokaksi.135
Tällaisessa tilanteessa tapahtuu kaksi asiaa. Ensiksikin kansansa puolesta itsensä uhraavan jalon sissin kultista tulee ideologia, jossa työväenluokka (ja talonpojat) uhrautuvat kansakunnan hyväksi. Sosialismista tulee asketismin opinkappale (josta ovat tehneet arvokkaan lännessä Bettelheim ja muut, ekonomismin arvosteluna). Toiseksi nationalistisen vallankumouksen näennäisesti radikaalit ja notkeat rakenteet asettuvat stalinistiseen yksipuoluevaltion muottiin. Rinnastus kolmannen maailman nationalismin ja Neuvostoliiton stalinismin välillä on siten enemmän kuin kysymys yhteisistä ideologisista ja organisatorisista alkuperistä (jotka ovat Kiinassa, mutteivät Kuubassa), tai välttämättömästä riippuvuudesta Venäjän avusta (kuten Kuubassa, muttei Kiinassa sitten 60-luvun alun), se tulee yhteisestä luokkatilanteesta ja yhteisistä taloudellisista tehtävistä.
Vielä yhteenveto. Kolmannen maailman nationalistinen “marxilaisuus”, kuten kautskylaisuus ja stalinismi, on alkuperältään ei proletaarisen vallankumouksen, vaan työn ja pääoman välissä olevan pikkuporvariston osan ideologia. Kautskylaisuuden ja stalinismin tapauksissa kyseessä oli työväenliikkeen byrokratia, joka nostanut itsensä työväenluokkaisen perustansa yläpuolelle. Kolmannen maailman nationalismissa kyseessä on imperialismin sortama keskiluokkainen älymystö. Kautskylaisuudesta ja stalinismista poiketen sillä on tiettyä “vallankumouksellista” sisältää, mitä tulee kansallisen vapautuksen tehtävän suorittamiseen. Kuten stalinismi Venäjällä ja Itä-Euroopassa (mutta ei kautskylaisuus ja stalinismi lännessä) se pystyy tietyissä oloissa136 muuttamaan itsensä hallitsevaksi luokaksi. Ideologiana se on muodollisesti kauempana marxilaisuudesta, kuin sekä kautskylaisuus että stalinismi, ja se saatettaisiin hyväksyä marxilaisuudeksi, tai marxilaisuuden muunnelmaksi vain stalinismin ennalta tekemän aidon tradition vääristämisen vuoren alle hautaamisen vuoksi, ja koska proletaarinen marxilaisuus oli äärettömän heikkoa 50- ja 60-luvuilla.
Niinpä huolimatta kaikista eroista kautskylaisuudella, stalinismilla ja kolmannen maailman nationalismilla on paljon yhteistä - ennen kaikkea omistautuminen kansallisvaltiolle (nationalismi ja valtionomistus) ja työväenluokan itsevapautuksen hylkääminen. Nämä ovat piirteitä, joihin on tultu eri historiallista tietä, jota Engels analysoi jo Anti-Dühringissa kapitalistisen kehityksen äärimmäisen vaiheen avainpiirteinä:
Mitä on siis tapahtunut näille “marxilaisuuksille” on, että hylätessään proletariaatin luokkakannat ne ovat päätyneet tukemaan kapitalismin seuraavaa vaihetta.
Olemme nyt päättäneet katsauksemme pääasiallisiin138 marxilaisuuden muunnelmiin sitten Marxin kuoleman, ja voimme palata lähtökohtaamme - autenttiseen marxilaiseen traditioon.
4 Autenttinen marxilainen traditio
AUTENTTISTA MARXILAISTA TRADITIOTA ei ole vaikea tunnistaa. Se kulkee Marxista ja Engelsistä Toisen internationaalin vallankumouksellisen vasemman siiven (erityisesti Venäjällä ja Saksassa) kautta, saavuttaa korkeimman vaiheensa Venäjän vallankumouksessa ja Kominternin varhaisissa vuosissa ja jatkuu, mitä vaikeimmissa oloissa Vasemmisto-opposition ja trotskilaisen liikkeen toimesta 30-luvulla. Tämän tradition historiaa ja teoriaa ovat niin runsaasti analysoineet, puolustaneet ja missä tarpeellista, arvostelleet oman poliittisen suuntauksemme139 jäsenet, että vain muutamia yleisiä huomautuksia tarvitaan tässä.
Se on perinne, jonka johtavia edustajia sen perustajien jälkeen ovat selvästi Lenin, Luxemburg ja Trotski, mutta heitä ympäröivät monet vain hiukan vähemmän suuret hahmot - Mehring, Zetkin, varhainen Buharin, James Connolly, John McLean, Victor Serge, Alfred Rosmer ja niin edelleen, kuten sadat tuhannet työväenluokan taistelijat.
Se on traditio, joka on aina pyrkinyt yhdistämään teorian ja käytännön eikä siksi ole koskaan levännyt tyytyväisenä saatuun viisauteen tai asetettuun opinkappaleeseen, vaan on pyrkinyt soveltamaan marxilaisuutta muuttuvaan maailmaan. Sen tärkeimpiä panoksia ovat teoriat puolueesta (Lenin), yleislakosta (Luxemburg), jatkuvasta vallankumouksesta (Trotski), imperialismista ja maailmantaloudesta (Luxemburg, Buharin, Lenin ja Trotski), stalinismin vastavallankumouksellisesta roolista (Trotski), fasismista (Trotski) ja marxilaisen filosofian aktivistisen, dialektisen elementin elvyttäminen (Lenin, Gramsci, Lukács).
Suurimman osan olemassaolonsa ajasta, paitsi vallankumouksen vuosia 1917-23, se on ollut pienen vähemmistön traditio. Se on valitettavaa, mutta väistämätöntä. Hallitsevia aatteita on hallitsevan luokan aatteet ja työläisten joukot saavuttavat vallankumouksellisen tietoisuuden vain vallankumouksellisessa taistelussa. Joukkomittaisen marxilaisen liikkeen pysyvä yhteiselo kapitalismin kanssa on siksi mahdotonta. Sen pelkkä olemassaolo on uhka kapitalistiselle järjestykselle, joka, jos se ei toteudu, poistetaan. Siksi se on traditio, jonka voitot ja tappiot heijastavat viime kädessä työväenluokan voittoja ja tappioita.
Se ei ole monoliittinen traditio, vaan sitä luonnehtivat kiivaat kiistat (ajatellaan vaikka Luxemburgia ja Leniniä puolueesta ja kansallisuuskysymyksestä, tai Leniniä ja Trotskia Venäjän vallankumouksen luonteesta, tai bolševikkipuolueen sisäisiä kiistoja ennen ja jälkeen vuoden 1917). Se ei myöskään ole traditio, jossa ei olisi ollut virheitä (todisteena Trotskin analyysi Venäjästä työläisten valtiona). Mutta sen yhdistää luokkapohjastaan, jolla se seisoo, maailman työväenluokka,140 ja sen vuoksi se on ollut tärkeässä mielessä kumulatiivinen, jokaisen marxilaisen sukupolven rakentaessa edeltäjiensä saavutuksille.
Se on myös meidän traditiomme. Traditiot, jotka Socialist Workers Party Britanniassa ja sen kansainväliset sisarjärjestöt ovat pyrkineet jatkamaan ja kehittämään yli kolmen vuosikymmenen ajan. Historialliset olosuhteet eivät ole asettaneet meitä vielä sodan, vallankumouksen ja vastavallankumouksen liekkien eteen. Ne ovat olosuhteita, jotka asettavat liikkeet ja teoriat kokeeseen, paljastaen niiden puutteet, muuta myös antaen niiden saavuttaa täyden mittansa. Siten saavutuksemme, teoreettiset ja käytännölliset, näyttävät pieniltä verrattuina edeltäjiemme saavutuksiin. Silti suurimmilla teoreettisilla panoksillamme ja selvillä poliittisilla kannoillamme - stalinististen valtioiden valtiokapitalismin analyysillä, kolmannen maailman harhautuneen jatkuvan vallankumouksen teorialla, asetalousbuumin ja uuden talouskriisin analyysillä, ammattiliittobyrokratian kritiikillä - on kaksi asiaa yhteistä; ne on kehitetty vastauksina todellisiin ongelmiin, jotka työväenliike kohtaa taistelussa maailman muuttamiseksi, ja niiden lähtökohtana on ja ne korostavat johtopäätöksenään marxilaisuuden perusperiaatetta - työväenluokan itsevapautusta. Vasemmistolaisuudessa lastentautina kommunismissa Lenin kirjoitti, että “oikea vallankumouksellinen teoria... saa lopullisen muotonsa vain läheisessä yhteydessä todella joukkomittaisen ja vallankumouksellisen liikkeen käytännön toiminnassa”, ja tuon yhtenäisyyden saavuttaminen on tietysti päätehtävä, joka kohtaa meidät tulevaisuudessa.