Ensimmäinen osa:
1. Marxilaisuuden luokkaperusta 2. Marxilaisuuden asema tieteenä 3. Käytännöstä teoriaan
|
Samoin kuin yksityiselämässä tehdään ero sen välillä, mitä ihminen itse sanoo ja ajattelee itsestään ja mitä hän todella tekee ja on, niin myös historiallisissa taisteluissa, mutta vieläkin tarkemmin, on erotettava puolueiden korulauseet ja kuvitelmat niiden todellisesta olemuksesta ja niiden todelli-sista intresseistä, se mitä ne kuvittelevat olevansa, siitä mitä ne todella. Karl Marx: Louis Bonaparten 18. brumairekuuta. |
Kysymys ei ole vain siitä, että marxilaisiksi itseään kutsuvilla ihmisillä on erilaisia näkemyksiä tietyistä kysymyksistä (vaikka “voiton suhdeluvun alenemistendenssistä” tai Neuvostoliiton luokkaluonteesta): sitä voi odottaa missä tahansa elävässä demokraattisessa liikkeessä. Todellinen ongelma on, että “marxilaiset” ovat usein vangitsemassa, tappamassa ja käymässä sotaa keskenään, ja mikä vielä oleellisempaa, kaikissa aikamme suurissa yhteiskunnallisissa konflikteissa ovat itseään ”marxilaisiksi” kutsuneet löytyneet vallankumouksen barrikadien molemmilta puolilta. Ajatellaan vaikka Plehanovia ja Leniniä 1917, Kautskya ja Luxemburgia 1919, kommunisteja ja POUM:ia Barcelonassa 1936, Unkaria 1956 ja Puolaa 1981. Tämä pakottaa kysymään, mikä määrittää marxilaisuuden.
On tietysti niitä, jotka torjuvat koko kysymyksen ja kiistävät, että “tosi” marxilaisuuden etsimisellä olisi mitään merkitystä ja yksinkertaisesti hyväksyisivät marxilaisiksi kaikki, jotka sitä haluavat. Toisaalta se on mukava vastaus porvaristolle ja sen ideologeille, koska se antaa heille mahdollisuuden tuomita kaikki marxilaisuus ja marxilaiset yhdistämällä heidät Josif Staliniin ja Pol Potiin, Kambodtshan teurastajaan. Toisaalta se sopii akateemisille marxologeille, mahdollistaen heille tuottaa lukuisia kannattavia “oppaita marxilaisuuteen”, tarjoten lainauksia jokaisesta ajattelun koulukunnasta austromarxilaisista althusserilaisiin.
Tuollainen lähestymistapa on asiallisesti ottaen syvällinen. Toiminta, erityisesti poliittinen toiminta, vaatii päättäväisyyttä niin teoriassa kuin käytännössäkin. Marxilaisilla, jotka haluavat muuttaa maailmaa, eikä vain saada elantoa sen tulkitsemisesta, ei ole muuta valinnan mahdollisuutta kuin kohdata ongelma ja piirtää jakolinja aidon ja väärän välille.
Yksi tapa vetää tuollainen jakolinja olisi samaistaa marxilaisuus Marxin teosten kanssa ja mitata kannattajia yksinkertaisesti heidän uskollisuudellaan mestarin sanalle. Tuo on kuitenkin skolastinen, jopa uskonnollinen lähestymistapa. Sen ei onnistu ottaa huomioon, että jos marxilaisuus on, kuten Engels sanoi, “ei dogmi, vaan toimintaohje”, silloin sen on oltava elävä, kehittyvä teoria, kykenevä jatkuvasti kasvamaan, jonka on analysoitava jatkuvasti muuttuvaa todellisuutta ja vastattava siihen - ja todellisuus on todella muuttunut valtavasti sitten Marxin päivien. Vaikka me historiallisista syistä nimeämme teorian sen yksilön mukaan, joka teki suurimman sen perustamiseksi, me emme voi täydellisen kyvyttömyyden uhalla redusoida tai määrittää sitä siihen, mitä tuo yksilö itse kirjoitti. Kuten Trotski huomioi, “marxilaisuus on ennen kaikkea analyysimenetelmä - ei tekstien analysoinnin, vaan yhteiskunnallisten suhteiden.”1 Tuo lainaus Trotskilta osoittaa suuntaa ongelman vaihtoehtoiseen ratkaisuun - jonka omaksui unkarilainen marxilainen Georg Lukács. Historiassa ja luokkatietoisuudessa Lukács kysyi “mitä on oikeaoppinen marxilaisuus?” ja vastasi seuraavasti:
Tämä on paljon vakavampi ehdotus, koska se ottaa huomioon kehitystarpeen ja sisältää tärkeän totuuden elementin siinä, että dialektinen menetelmä on epäilemättä keskeistä marxilaisuudelle. Silti se on riittämätön ratkaisuksi ongelmallemme. Ei ole mahdollista luoda noin kiinteätä eroa Marxin metodin ja hänen muiden analyysiensä välille, eikä redusoida marxilaisuuden oleellista sisältää vain menetelmään.3 Tämän osoittaa esimerkki, jonka Lukács antaa havainnollistaakseen esitystään.
Asia on aivan päinvastoin. Jos esimerkiksi kapitalismi vastoin kaikkea Marxin analyysiä dynaamisesta kapitalistisesta kehityksestä kehittyisi uuteen maailmanbyrokraattiseen yhteiskuntamuotoon vailla sisäistä kilpailua ja ristiriitoja, mikä sulkisi pois sekä sosialismin että barbarian mahdollisuuden, olisi marxilaisuus selvästi osoitettu pätemättömäksi, ja tuon näkökunnan esittäjät - Max Weber, Bruno Rizzi ja James Burnham - olisivat voittaneet. Kuten Trotski veti yhteen tarkastellessaan tuo hypoteettista näköalaa, “ei jäisi muuta kuin tunnustaa, että sosialistinen ohjelma, joka perustuu kapitalistisen yhteiskunnan sisäisille ristiriidoille, päätyi utopiaksi.”5
Mitä edeltävä argumentti näyttäisi esittävän, olisi se, että marxilaisuus olisi määriteltävä menetelmänä yhdistettynä tiettyihin oleellisiin analyyseihin ja asettamuksiin. Mutta tuo ilmeinen ratkaisu työntää todellisuudessa ongelmaa yhden askeleen taaksepäin. Millä kriteerillä voidaan päättää, mitkä analyysit ja asettamukset ovat perustavia ja mitkä toissijaisina Lisäksi tuollainen lähestymistapa tuo mukanaan teoreettisen lahkolaisuuden vaaran, marxilaisuuden määrittämisenä “oikeana linjana kaikessa”, jolloin oltaisiin siinä pisteessä, ettei Luxemburg ollut marxilainen, koska oli eri mieltä Leninin kanssa puolueesta, ettei Lenin ollut marxilainen, koska hän kannatti Venäjän vallankumouksen porvarillista luonnetta, ja niin edelleen.
Miten sitten rikkoa ympyrä? Ei etsimällä Marxin teoksista tiettyjä teesejä, vaan käyttämällä marxilaista teoriaa marxilaisuuden tarkastelemiseen kokonaisuutena.
1 Marxilaisuuden luokkaperusta
Marxille “ihmisten tajunta ei määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa määrää heidän tajuntansa.”6 Siitä seuraa, että minkä tahansa filosofian, teorian tai ideologian ymmärtäminen ja määritteleminen on ennen kaikkea sen “yhteiskunnallisen olemisen” paljastamista, joka muodostaa sen perustan
Siten Marx pitää uskontoa yleisesti “sellaisen ihmisen itsetajuntana ja itsestään tietoisuutena, joka ei vielä ole saavuttanut itseään tai on hukannut itsensä uudestaan.”7 “Tämä tila, tämä yhteiskunta,” hän kirjoittaa, “tuottaa uskonnon käänteisen asenteen maailmaan, koska ne ovat käänteinen maailma itse.”8 Hän paljastaa maallisen perheen pyhän perheen salaisuutena.9 Samalla tavalla Engels analysoi varhaista kristinuskoa “orjien ja vapautettujen ... Rooman alistamien tai hajottamien kansojen uskontona.”10
Kommunistisen puolueen manifestissa Marx määrittelee olemassa olevat erilaiset “sosialismin” koulukunnat viittaamalla suoraan niihin luokkaetuihin, joita ne edustavat, antaen meille vuorostaan feodaalisen sosialismin, pikkuporvarillisen sosialismin, porvarillisen sosialismin jne. Ja myöhemmin Trotski osoitti, että avain fasistiseen ideologiaan sekä fasistiseen liikkeeseen oli pikkuporvariston pääoman ja työn välissä murskautuvassa luokka-asemassa. Näitä esimerkkejä voisi olla vaikka kuinka paljon; kysymys on siitä, että samaa analyysimenetelmää on sovellettava myös marxismiin itseensä - ja se tietysti oli Marxin ja Engelsin menettelykin.
Engels aloitti Anti-Dühringin julistamalla, että “sisältänsä puolesta uudenaikainen sosialismi on etupäässä yhtäältä omistavien ja omistamattomien, palkkatyöläisten ja porvariston välillä nyky-yhteiskunnassa vallitsevien luokkavastakohtaisuuksien ja toisaalta tuotannossa vallitsevan anarkian tarkkailun synnyttämän näkemyksen tuote.”11 Me voimme täydentää Engelsin muotoilua lisäämällä, että marxilaisuus on näiden ristiriitojen tunnustamista proletariaatin, teollisuustyöväenluokan näkökulmasta. Kuten Marx sanoo Filosofian kurjuudessa, “Taloustieteilijät ovat porvariluokan oppineita edustajia niin kuin ovat sosialistit ja kommunistit proletariaatin teoreetikkoja.”12 Ja Kommunistisen puolueen manifestissa: “Kommunistien teoreettiset väittämät eivät perustu missään määrin tuon tai tämän maailmanparantajan keksimiin tai löytämiin ajatuksiin ja periaatteisiin. Ne ovat vain yleistä ilmausta luokkataistelun tosiasiallisista suhteista, ilmausta silmiemme edessä tapahtuvasta historiallisesta liikkeestä.”13
Niinikään Kommunistisen puolueen manifestissa on seuraava valtavan tärkeä kohta:
Tämä laajentaa ja selvittää marxilaisuutta työväenluokan teoriana, todeten ei tämän tai tuon työväenluo-kan osan, vaan koko työväenluokan, riippumatta kansallisuudesta - ja tänään voitaisiin lisätä rodusta tai sukupuolesta - edut. Se palvelee siten lähtökohtana opportunismin tunnistamiselle ja arvostelulle, jonka juuressa on luokan yleisten etujen uhraaminen sen tietyn kansallisen, paikallisen tai ammattiryhmän hetkellisille eduille.
Mitä olemme esittäneet, ei ole vain yhteiskunnallinen, vaan myös historiallinen määritelmä. Tuollainen määritelmä selittää myös, miksi marxilaisuus nousi silloin kuin nousi. Riisto ja sorto olivat olleet olemassa tuhansia vuosia ja kapitalismi varhaisissa muodoissaan satoja vuosia, mutta marxilaisuus ei voinut kehittyä, ennen kuin kapitalismi oli kehittänyt tuotantovoimat, ja niiden mukana proletariaatin, siihen pisteeseen, jossa jälkimmäisen potentiaali kumota kapitalismi saatettiin saavuttaa. On huomautettava, että Marx tuli marxilaisuuteen vasta oltuaan yhteydessä vallankumouksellisten työläisten piireihin Pariisissa myöhään 1843. Silloin Marx löysi “luokkamuodostuman, jolla oli radikaalit ketjut” ja julisti ensimmäisen kerran uskollisuuttaan proletariaatille. Kun proletariaatti “julistaa tähänastisen maailmanjärjestyksen hajoamista,” kirjoitti Marx aikanaan, “se lausuu julki vain oman olemassaolonsa salaisuuden, sillä se on tämän maailmanjärjestyksen tosiasiallinen hajoaminen.”15
Tämä lähestymistapa marxilaisuuden alkuperään eroaa merkittävästi siitä, jonka Kautsky tarjoaa ja jonka Lenin otti teoksessa Mitä on tehtävä? osana argumenttiaan, että sosialismi on tuotava työväenluokkaan “ulkoa”. Kautsky kirjoitti, että “sosialismi ja luokkataistelu syntyvät rinnakkain eivätkä toinen toisestaan... tieteen kehittäjä ei ole proletariaatti, vaan porvarillinen intelligenssi”16 ja Lenin esitti, että “Venäjälläkin sosialidemokratian teoreettinen oppi on syntynyt täysin riippumatta työväenliikkeen vaistonvaraisesta noususta, ja se on syntynyt luonnollisena ja kiertämättömänä tuloksena vallankumouksellisen sosialistisen sivistyneistön ajattelun kehittymisestä.”17 Olen yrittänyt toisaalla18 kiistää tuon kannan, osoittaa sen haitalliset seuraukset ja esittää, että se oli luonteenomaista Leninin ajattelulle vain hänen vallankumouksellisesta työväenluokasta saamaansa kokemukseen 1905 saakka. On sanottava tässä, että Kautskyn-Leninin teoria on esimerkki havainnoivasta materialismista, jota Marx kritisoi Teeseissä Feuerbachista ja että Kommunistisen puolueen manifestissa Marx tarjoaa oman selityksen sosialistisen älymystön roolista. Hallitsevan luokan osa, “nimenomaan osa porvarillisia ideologeja, jotka ovat jaksaneet kohota koko historian kulun teoreettiseen käsittämiseen,” sanoutuu irti ja “menee proletariaatin puolelle”.19 Tietenkään ei voi “mennä yli” sellaisen luokan puolelle, jota ei ole ja joka ei ole vielä tehnyt läsnäoloaan tunnetuksi kentällä - kuten oli asia Venäjän työväenluokan kohdalla Kautskyn ja Leninin käsitellessä asiaa.
Lopuksi, kun arvioidaan marxilaisuuden luokkaperustaa, on tarpeen korostaa, ettei marxilaisuus ole vain teoria proletariaatin vastarinnalle kapitalismia vastaan ja sen taistelulle kapitalismia vastaan; se on, ennen kaikkea, sen voiton teoria. Tämän seikan tähdensi Marx itse, kun hän kiisti kaiken kunnian luokkien ja luokkataistelun keksimisestä:
Saman toteaa vieläkin voimakkaammin Lenin, kun hän Valtiossa ja vallankumouksessa sanoo, että “marxilainen on vasta se, joka ulottaa luokkataistelun tunnustamisen proletariaatin diktatuurin tunnustamiseen asti... Tällä koetinkivellä on koeteltava marxilaisuuden todellista ymmärtämistä ja tunnustamista.21 Leninin sanoma oli suunnattu ennen kaikkea Kautskyyn, joka oli viettänyt vuosikymmeniä esittäen itsensä marxilaisen oikeaoppineisuuden viimeisimpänä sanana, mutta silti kääntänyt selkänsä todelliselle työväen vallankumoukselle Venäjällä. Se säilyttää kuitenkin kaiken ajankohtaisuutensa tänään, jolloin ei ole mitään puutetta intellektuelleista, jotka “ovat kiinnostuneita” marxilaisuudesta tai jopa liittyvät siihen yhteiskunnan tulkitsemisen metodina, mutta jotka eivät osoita lainkaan kiinnostusta työväenvallan puolesta käytävän taistelun teoriaan, ja vielä vähemmän käytäntöön.
Tähän asti marxilaisuuden analyysi proletariaatin teoriana on osoittanut, että tällä konseptiolla on kolme osaa; marxilaisuus kansainvälisesti koko luokan yhteisten etujen teoriana; marxilaisuus nykyaikaisen proletariaatin ja sen kapitalismin vastaisen taistelun kehityksen tuloksena; marxilaisuus tuon luokan voiton teoriana. Määritelmä, joka tiiviimmin vetää yhteen nuo elementit on, että marxilaisuus on kansainvälisen proletaarisen vallankumouksen teoria.
2 Marxilaisuuden asema tieteenä
Monille ihmisille marxilaisuuden määritelmä tietyn yhteiskuntaluokan teoriana on yhteen sovittamaton sen tieteellisyyden väitteen kanssa. Argumentti toimiin molempiin suuntiin. Toisaalta on niitä, jotka pitävät marxilaisuutta kyllä perustuvana tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään ja siten kiistävät sen aseman tieteenä. Huomattavin tuon kannan edustaja on sosiologi Karl Mannheim.22 Toisaalta on niitä, jotka julistavat marxilaisuuden tieteeksi ja siksi kiistävät, että se johtuisi proletariaatin kannasta. Tärkein tuon kannan nykyinen edustaja on Althusser, jolle tuollainen määritelmä alentaa marxilaisuuden “ideologian tasolle”. Nämä vastaväitteet ovat tulosta kaksinkertaisesta hämmennyksestä: ensiksikin luonnontieteen luonteesta, toiseksi luonnontieteen ja yhteiskuntatieteen suhteesta.
Luonnontiede nähdään antavan eksaktin, “objektiivisen” ja ei-sosiaalisesti määrittyneen tiedon, ja siksi sitä pidetään mallina “objektiiviselle” yhteiskuntatieteelle. Mutta tuo näkemys luonnontieteestä on itse yhteiskunnallista tuotetta. Viime kädessä se juontuu tieteen ja porvariston liitosta, joka oli tarpeen taisteluun feodalismia vasaan ja nykyaikaisen tuotannon kehityksen puolesta. Aivan kuten porvaristo kuvasi kapitalismin lait luonnollisiksi ja ikuisiksi, se kuvasi tieteen saavutukset absoluuttiseksi totuudeksi. Tieteen historia osoittaa sen kuitenkin koostuvan sarjasta väliaikaisia suhteellisia totuuksia, jotka on tuotettu käytännön kehittyvien ihmistarpeiden vaikutuksesta, ja jotka vuorostaan osoittavat totuuttaan käytännössä tekemällä mahdolliseksi tiettyjen tehtävien suorittamisen.23 Luonnontiede ei siis ole absoluuttista, vaan historiallista ja muuttuvaa.
Kaikki yhteiskuntatiede, mukaan lukien marxilaisuus, on tietysti samojen rajoitusten alainen, mutta on myös perustava ero luonnon- ja yhteiskuntatieteen välillä. Luonnontieteellä on hallussaan objektiivisuutta24 , jota yhteiskuntatiede ei saa. Siihen on kaksi pääsyytä.
Ensiksikin tieto on aina suhde tietäjän ja tiedetyn välillä, subjektin ja objektin välillä. Luonnontieteessä tiedon objekti, luonto, on olemassa ihmisolentojen ulkopuolella. Yhteiskunta sen sijaan on ihmisolennot, inhimillisten suhteiden kokoonpano25 . Luonto ja luonnonlait eivät ole ihmiskunnan luomus. Yhteiskunta ja yhteiskunnalliset lait ovat. Luonnon maailmaa voidaan muuttaa ihmisten toimesta, mutta vain luonnonlakien pohjalta, joita ei voi muuttaa. Yhteiskunnallisia lakeja kuitenkin voi muuttaa.
Seuraus näistä eroista on, että kaikki ihmisolennot ovat suunnilleen samassa suhteessa luonnonlakeihin, mutta merkittävästi eri suhteissa yhteiskunnan lakeihin. Niinpä painovoimalain tuloksena työläinen ja kapitalisti, jotka pudotetaan Pisan kaltevasta tornista, iskeytyvät maahan samalla nopeudella ja samoin seurauksin. Arvolailla ei kuitenkaan ole samoja seurauksia työläiselle ja kapitalistille - se tuottaa köyhyyttä toiselle ja rikkauksia toiselle. Siksipä ajatus “proletaarisesta” luonnontieteestä erotuksena “porvarilliseen” onkin stalinilaista hölynpölyä26 . Mutta “yhtä tyhmää naiiviutta on odottaa puolueetonta [yhteiskunta]tiedettä palkkaorjuuden yhteiskunnassa kuin odottaa puolueettomuutta tehtailijalta sellaisessa kysymyksessä, pitäisikö lisätä työmiesten palkkaa pienentämällä pääoman voittoa”.27
Toiseksi, tiedon tarkoitus on auttaa todellisuuden muuttamista. Tämä pätee sekä luonnon- että yhteiskuntatieteeseen. Porvariston eduissa on muutos, sen on itse asiassa koko ajan pakko muuttaa luonnon maailmaa kasatakseen pääomaa. Siksi se tarvitsee luonnontiedettä. Suhteessa yhteiskuntaan ei porvariston vallitseva etu kuitenkaan ole muuttaa sitä, vaan säilyttää se sellaisenaan. Siten porvariston perustarve ei ole yhteiskunnalliseksi tiedoksi, vaan yhteiskunnalliseksi apologiaksi, ideologiaksi.28
Siten paljon siitä, mikä kelpaa porvaristolle yhteiskuntatieteeksi, ei ole minkään määritelmän mukaan tiedettä. Se ei ole käytännöllistä tai toimivaa edes porvaristolle - vaan ainoastaan oikeutusta ja mystifiointia. Hyviä esimerkkejä ovat arvon rajahyötyteoria taloustieteessä ja vallan moniarvoisuusteoria valtiotieteessä. Tietysti porvariston tarvitsee muuttaa yhteiskuntaa tietyissä rajoissa, kapitalistisen tuotantotavan rajoissa, ja siten porvarillinen yhteiskuntatiede tuottaa tietyn rajoitetun määrän todellista tietoa - tietoa, jota voidaan käyttää myös kapitalismia vastaan. Mutta tuo tietoa on aina asetettu, sullottu ja vääristetty teoreettisella raamilla, joka estää yhteiskunnan todellista ymmärtämistä kokonaisuutena. Ainoa luokka, jonka sekä eduissa että mahdollisuuksissa on saavuttaa yhteiskunnan ymmärtäminen kokonaisuutena, on luokka, jonka eduissa ja mahdollisuuksissa on muuttaa sitä kokonaisuutena - nimittäin proletariaatti. Kuten Marx on sanonut, “Vallankumouksellisten ajatusten olemassaolo tiettynä aikakautena edellyttää vallankumouksellisen luokan olemassaoloa.”29
Siten marxilaisuuden luokkaperusta, luopumatta sen asemasta tieteenä, juuri tekee sen tieteellisen luonteen mahdolliseksi.
Lisäargumentti tätä näkemystä vastaan, itse asiassa yllä käsitellyn argumentin laajennus, on että se kaventaa ja rajoittaa väärin marxilaisuuden sovellettavuutta. Tätä argumenttia on esittänyt myöhempi Lukács. Tutkimuksessaan Leninistä 1924 Lukács aloitti toteamalla, että “historiallinen materialismi on proletaarisen vallankumouksen teoria”,30 mutta vuoden 1967 Jälkikirjoituksessa hän hylkää tuon kannan “ajan ennakkoluulojen tuotteena” ja arvostelee tuollaista yritystä “kaventaa yksiulotteiseksi ja rajoittaa tuollaisella määritelmällä historiallisen materialismin todellista ja metodologista rikkautta - yhteiskunnallista universaaliutta.31
Tuo vastalause on virheellinen, koska marxilaisuuden määritelmä luokkateoriana ei mitenkään rajoita sitä vain proletaaristen taistelun tai edes juuri kapitalistisen yhteiskunnan analyysiin (vaikka se tietysti on sen keskeinen tehtävä). On täysin mahdollista analysoida koko ihmiskunnan historiaa tähän päivään asti proletariaatin näkökulmasta. Sitä todistaa esimerkiksi Engelsin artikkeli “Työn osuus ihmisen kehityksessä apinasta”. Tuon kirjoituksen keskeinen ajatus on, että työ “on ensimmäinen perusedellytys kaikelle inhimilliselle olemassaololle ja ... että, tavallaan ... työ on luonut itse ihmisen.”32 Tämä voitiin saavuttaa vain nykyaikaisen työväenluokan työn ymmärtämisen perusteella,33 ja itse asiassa johdettiin niin, sillä se on läsnä alkiona Vuoden 1844 käsikirjoituksissa ja Saksalaisessa ideologiassa,34 ennen kuin Marx ja Engels olivat tehneet mitään antropologista tutkimusta ja ennen Darwinia.
Lisäksi tuossa samassa artikkelissa Engels ei unohda osoittaa poliittista johtopäätöstä, joka seuraa hänen esityksestään - tarvetta “täydelliseen vallankumoukseen tähän asti vallinneessa tuotantotavassamme”.35 “Yhteiskunnallinen universaalius”, jota Lukács vaatii, on marxilaisuudessa, koska se perustuu proletariaatin, universaalin luokan etuihin - universaalin siinä mielessä, että se on tulevaisuuden ja koko ihmiskunnan vapautuksen kantaja, ja siinä mielessä, että koska se ei tarvitse sen kummemmin yläpuolelleen luokkaa sitä hallitsemaan kuin alapuolelleen luokkaa riistettäväksi, siitä voi tulla koko ihmiskunta. Lukácsin vastalause ei merkitse hänen laajentunutta tai syventynyttä marxismikäsitystään, vaan sitä, että hän yksinkertaisesti on hylännyt vallankumouksellisen luokkakannan tultuaan imetyksi stalinismiin.
Täydentääksemme väitettä, että marxilaisuuden olemus on, että se on proletaarisen vallankumouksen teoreettinen ilmaisu, on välttämätöntä esittää yhteydet, jotka johtavat proletariaatin olemassaolosta ja tehtävistä, jotka ovat sen edessä taistelussa (yhteiskunnallinen käytäntö, joka on proletariaatti) marxilaisen teorian perusasettamuksiin. Sen esittäminen kattavasti ja täsmällisesti ei ole tämän kirjasen mahdollisuuksissa, voimme vain jäljittää tärkeimpien näistä yhteyksistä ääriviivoja.
Aloitetaan niistä marxilaisuuden aspekteista, joita voitaisiin kutsua sen poliittisiksi periaatteiksi ja ohjelmaksi. Ensiksi, kansainvälisyys. Ei voi olla epäilystäkään internationalismin esittämästä keskeisestä roolista Marxin ajattelussa, mutta marxilainen internationalismi ei ole mitään velkaa abstraktin moraaliselle) todellisuudessa porvarilliselle liberaalille) sitoutumiselle “kansojen internationaaliseen veljeyteen”.36 Pikemminkin se perustuu proletariaatin olemassaoloon kansainvälisenä luokkana, jonka ovat luoneet kapitalistiset maailmanmarkkinat, ja joka osallistuu kansainväliseen taisteluun tuota järjestelmää vastaan.
Kommunistisen puolueen manifestin toteamusta, että “työläisillä ei ole isänmaata”, ja että “kansojen kansalliset eroavuudet ja vastakohtaisuudet häviävät yhä enemmän jo porvariston kehittyessä, kauppavapauden, maailmanmarkkinoiden, teollisuustuotannon ja sitä vastaavien elinehtojen samankaltaisuuden mukana,” on usein arvosteltu liioiteltuna tai suoranaisena virheenä sen valossa, että nationalistisella ideologialla on jatkuvasti ote proletariaatista. Silti se pitää paikkansa kahdella tasolla. Ensiksikin toteamuksena tendenssistä pikemminkin kuin loppuunsaatettuna tosiseikkana. Toiseksi toteamuksena proletariaatista suhteessa muihin yhteiskuntaluokkiin. Japanin, Brasilian ja Britannian tuotantotavoilla (ja kulttuureilla) on loputtoman paljon enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin niillä oli vuosisata sitten. Talonpojiston osalta ei ollut edes mahdollista puhua vakavasti kansainvälisestä tietoisuudesta tai järjestäytymisestä. Porvariston kansainvälisyys, vaikka se on luonut maailmantalouden ja lukuisia kansainvälisiä järjestäjä, jää laadullisesti proletariaatin kansainvälistä potentiaalia heikommaksi. Korkein taso, jolle se voi nousta, on kansainvälinen liittouma tai liitto kilpailevia liittoumia vastaan ja niitäkin hajottavat jatkuvasti kansalliset vastakkain asettelut.
Marxilaisen internationalismin peruspiirre on, kuten olemme todenneet, kokonaisuuden (maailman työväenluokan etujen) ensisijaisuus yksittäisen suhteen. Havainnollisemmin: vallankumouksellinen työläinen, joka ei koskaan ole jättänyt kotikaupunkiaan, joka puhuu vain äidinkieltään ja vastustaa silti “omaa” hallitustaan sodan aikana on paljon enemmän kansainvälinen, kuin oppinut professori, joka on matkustanut maailmaa, puhuu kuutta kieltä, on paneutunut eri kulttuureihin, mutta joka sodan aikana tukee omaa hallitustaan. Sillä kokonaisuuden ensisijaisuuden vuoksi marxilainen internationalismi sopii täysin yhteen oikeuden kansalliseen itsemääräämisoikeuteen ja kansallisen vapautustaistelun tuen kanssa, jossa kansainvälisen luokan edut sitä vaativat.37
Toiseksi, otetaan tuotantovälineiden valtiollisen omistuksen periaate. Monille (erityisesti porvaristolle, mutta monille marxahtavillekin) tämä on näyttänyt marxilaisuuden ja yleensä sosialismin perustavalta periaatteelta. Yleensä, kun kantaa edustavat sosialistit, he järkeilevät näin. Kapitalismi, joka on yhtä kuin yksityisomistus, on irrationaalinen ja epäoikeudenmukainen, aiheuttaa talouskriisejä, käyhyyttä, sotaa jne. Jos tuotanto olisi valtion omistamaa ja valtio suunnittelisi taloutta, se olisi kaiken kaikkiaan parempi, järkevämpi järjestely ja kaikista noista haitoista päästäisiin. Proletariaatin taistelu nähdään sitten keinona, jolla tuo tavoite voitaisiin saavuttaa. Jos ilmenisi jokin vaihtoehtoinen keino tuon tavoitteen saavuttamiseksi, vaikka sissisota tai lainsäädäntö, sillä ei varsinaista eroa olisi.
Marxilainen järkeily on varsin toisenlaista. Proletariaatti on juuttunut luokkataisteluun porvariston kanssa, joka riistää ja sortaa sitä. Ainoa keino, jolla se voi voittaa taistelun ja vapauttaa itsensä, on lyädä porvaristo poliittisesti ja ottaa haltuunsa tuotantovälineet. Sen se voi tehdä vain luomalla oman valtionsa. Näin kysymys asetetaan Kommunistisen puolueen manifestissa:
Sillä valtiososialisteille valtionomistus on tavoite, työväenluokalle keino. Marxilaisuudelle luokan vapauttaminen on tavoite, valtionomistus keino. Tämä ero, “sosialismin kaksi sielua”, kuten Hal Draper sitä kutsui, on ollut valtavan merkityksellinen viimeisten sadan vuoden aikana ja me palaamme siihen useita kertoja vielä.
Marxilaisuuden äärimmäinen tavoite - luokaton yhteiskunta - on tietysti ollut ikiajoista ihmisen tavoitteena. Mikä erottaa marxilaisuuden muista, on että se johtaa luokattoman yhteiskunnan realistisena mahdollisuutena proletariaatin kehityksestä, luokan “jonka koko yhteiskunnallisesta asemasta seuraa, että se vapauttaa itsensä ainoastaan tekemällä lopun ylipäänsä kaikesta luokkaherruudesta, kaikesta orjuudesta ja kaikesta riistosta.”38 Lainataksemme jälleen Kommunistisen puolueen manifestia:
Teoriassa siirtyminen kapitalismista kommunismiin - proletariaatin diktatuuriin - katsottiin olevan (kuten olemme todenneet) vain proletaarisen luokkataistelun laajentamista voittoon asti. Tuon diktatuurin erityistä muotoa eivät kuitenkaan löytäneet Marx eikä kukaan muu marxilainen teoreetikko, vaan vallankumoukselliset työläiset itse. Ensimmäisen kerran sen löysivät pariisilaistyöläiset kommuunissa 1871, joka osoitti, että pikemminkin kuin ottaa haltuun olemassa oleva valtiokoneisto oli tarpeen murskata se, ja jonka toimet osoittivat ensimmäiset työläisten demokratian periaatteet - kaikkien virkamiesten palkkaaminen työläisten palkoilla, kaikkien edustajien valinnaisuus ja poiskutsuttavuus, vakinaisen armeijan korvaaminen aseistetuilla työläisillä jne. Toisen kerran sen löysivät Pietarin (ja sitten koko Venäjän) työläiset, jotka loivat järjestäytymismuodon, joka sopi ainutlaatuisesti ilmaisemaan työväenvaltaa, työläisneuvostot. Neuvoston suuri ansio, on todettava, on että se ei perustunut työläisen yksittäisenä kansalaisena maantieteellisellä alueella, vaan työläiseen osana työpaikan, tuotantoyksikön kollektiivia, ja että se nousee kapitalismissa luonnollisena kehityksenä työläisten taistelusta kapitalismia vastaan - sen historiallinen lähtökohta oli laajennettu lakkokomitea. On myös todettava, että marxilainen teoria tästä kysymyksestä (Marxin Kansalaissota Ranskassa, Leninin Valtio ja vallankumous, Gramscin kirjoitukset Ordine Nuovossa) on luokan eturivin kokemuksen suoraan yleistämistä.
Nyt meidän on käännyttävä marxilaisuuden ohjelmasta sen teoreettisiin lähteisiin: materialistiseen historiankäsitykseen ja kapitalismin kriittiseen analyysiin. Mikä on historiallisen materialismin perusta? Tätä kysymystä voidaan lähestyä analyyttisesti (arvioimalla tämän teorian konseptioita ja asettamuksia) tai historiallisesti (jäljittämällä sen syntyä ja kehitystä Marxin teoksissa). Näistä analyyttinen lähestymistapa on tärkeämpi, koska teorian historiallinen synty saattaa sisältää kaikenlaisia sattumanvaraisia tekijöitä ja kiertoteitä.
Aloitetaan kysymyksestä materialismi vastaan idealismi.
Idealismilla — usko mielen (“hengen”, “aatteiden”, “Jumalan”) ensisijaisuuteen materiaan nähden — ja idealistisella historiankäsityksellä (historia aatteiden kehityksen, tietoisuuden ym. määräämänä) on aineellinen perustansa. Se on jaossa henkiseen ja ruumiilliseen työhön ja ruumiillisesta työstä vapautetun, siis toisten työstä elävän luokan ilmestymisessä.
Erona tähän materialismi on vapauttamisekseen taistelevan, tuottavan luokan “luonnollinen” teoria.40 Emme silti voi tietenkään pitää historiallista materialismia yhtenevänä materialismin kanssa. Materialismi oli olemassa ennen Marxia yli kaksi tuhatta vuotta ja 1700-luvulla materialismi oli nousevan porvariston kanta.
Mikä erottaa marxilaisen materialismin tästä porvarillisesta materialismista? Marx esitti sen näin:
Kaiken tähänastisen materialismin - myös Feuerbachin materialismin - perusvika on siinä, että esinettä, todellisuutta, aistimaailmaa tarkastellaan vain objektin tai havainnon muodossa, mutta ei inhimillisenä aistitoimintana, käytäntönä, ei subjektiivisesti.41
Toisin sanoen porvarillinen materialismi on mekaanista. Se pitää ihmisolentoja passiivisina, vain aineellisten olojen tuotteina tai vaikutuksina - objekteina. Niin tehdessään se heijastaa ihmisten todellista asemaa kapitalistisessa yhteiskunnassa - työläistä koneen lisänä, työtä “tuotannon tekijänä” joka voidaan rinnastaa muihin tekijöihin (maahan, koneisiin jne.), elävää työtä alisteisena kuolleelle työlle ja “osana” sitä. Mekaaninen materialismi on kuitenkin kyvytön täyteen johdonmukaisuuteen; johdonmukaisessa muodossa se olisi täyttä determinismiä ja fatalismia, ja maailmassa on mahdotonta toimia tältä pohjalta. Siksi se sisältää aina enemmän tai vähemmän piilotetun poikkeuslausekkeen itselleen, josta idealismi tulee uudelleen sisään takaoven kautta, “tietona”, “tieteenä” tai joskus eliitin “tahtona”:
Se materialistinen oppi, että ihmiset ovat olosuhteiden ja kasvatuksen tuotteita ja siis muuttuneet ihmiset ovat toisenlaisten olosuhteiden ja muuttuneen kasvatuksen tuotteita, unohtaa, että juuri ihmiset muuttavat olosuhteita ja että kasvattajan itsensä täytyy tulla kasvatetuksi. Siksi se välttämättä joutuu jakamaan yhteiskunnan kahteen osaan, joista toinen osa on yhteiskunnan yläpuolella.42
Marx ylitti tuon ristiriidan käytännön käsitteen kautta. “Olosuhteiden muuttumisen ja inhimillisen toiminnan samanaikaisuutta voidaan tarkastella ja sen voidaan ymmärtää järjellisesti vain kumouksellisena käytäntönä.”43 Mallina tuolle käsitteelle oli inhimillinen työ, keino, jolla ihmiskunta muokkaa ja muuttaa luontoa ja luo itsensä. Marx kirjoittaa, että Hegelin huomattava saavutus:
Mutta, Marx jatkaa, “Työ sellaisena kuin Hegel sen ymmärtää ja tunnustaa, on abstraktia henkistä työtä.”45 Marx pystyi menemään Hegeliä kauemmaksi, asettamaan tämän jaloilleen ja tunnustamaan työn konkreettisena käytännön toimintana ihmisen ja historian perustana (“tuo yksinkertainen tosiasia, joka siihen asti oli ollut ideologisten kerrostumien peitossa”46 ), koska, ja vain koska hänellä oli edessään proletariaatissa ensimmäinen välittämien tuottajien luokka, joka pystyi muuttamaan yhteiskunnan ja tulemaan sen herraksi. Tässä käsityksessä työn, tuotannon asemasta, on marxilaisen historianteorian metodologinen ja empiirinen lähtökohta. Siitä ovat kehittyneet avainkäsitteet “tuotantovoimat”, “tuotantosuhteet” ja “tuotantotapa”, jotka vuorostaan kulminoituvat teoriassa yhteiskunnallisesta vallankumouksesta:
Tässä vaiheessa on yksi tärkeä sekaannus selvitettävä. Historiallinen materialismi on jatkuvasti joutunut mekaanisen materialistisen vääristymän kohteeksi, jossa voimien ja suhteiden dialektiikka tulkitaan yksinkertaisesti sovittamattomana ristiriitana tuotannon teknisten välineiden (“voimat”) ja omaisuuden omistamisen järjestelmän (“suhteet”) ristiriitana, joka operoi riippumatta inhimillisestä toiminnasta tullen siten teknologisen determinismin teoriaan. Tässä tulkinnassa molemmat Marxin peruskäsitteistä rajoitetaan merkityksessään. Sillä Marxille tuotantovoimat tarkoittavat paitsi välineitä työkalujen, koneiden jne. merkityksessä, myös yhteiskunnan kokonaista tuotantokapasiteettia mukaan lukien työväenluokan tuottavan toiminnan. “Kaikista tuotantovälineistä suurin tuotantovoima on itse vallankumouksellinen luokka.”48 Omaisuuden omistus sen sijaan on “vain tuotantosuhteiden juridinen ilmaisu”. Siten voimien ja suhteiden välinen ristiriita ei ole erillinen luokkataistelusta, vaan on juuri se pohja, jolta jälkimmäinen nousee.
Tämä teoreettinen osoitus, että historiallinen materialismi on historiaa katsottuna proletariaatin kannalta, on, kuten olemme todenneet, tärkeämpi, kuin kysymys, kuinka Marx sattui kehittämään teorian, mutta itse asiassa sen historiallinen synty vastaa teoreettista logiikkaa miltei täsmällisesti. Ensimmäinen laaja kirjoitus historiallisesta materialismista oli Saksalainen ideologia vuodelta 1845. Tätä työtä olivat edeltäneet juuri kaksi laajaa kirjoitusta, Taloudellis-filosofiset käsikirjoitukset 1844 ja Johdanto Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiin. Vuoden 1844 käsikirjoitukset eivät ala “filosofialla” tai “vieraantumisella”, vaan luokkataistelulla. Avauslause on: “Työpalkan määrää kapitalistin ja työläisen välinen vihamielinen taistelu.”49 Taloudellinen analyysi, joka seuraa, on Marxin myöhäisemmän tason huomioon ottaen alkeellinen, mutta se tehdään tarkasti työläisen näkökulmasta. Se pyrkii näyttämään “kansantaloustieteestä itsestään, sen omin sanoin”, että:
Pyrkiessään selittämään tätä asioiden tilaa Marx johdattaa työläisten työn luonteen analyysiin. Työläiset tuottavat kapitalistien vaurauden ja oman kurjuutensa, koska heidän työnsä on vieraantunutta. Näin Marx tulee työn kaksoisroolin käsitteeseen: työ keinona ihmisille luoda elämäänsä ja maailmaansa, ja vieraantunut työ keinona, jolla he pilaavat elämänsä ja luovat maailman, joka on heidän yläpuolellaan ja heitä vastaan - kaksoisrooli, joka merkitsee potentiaalia ihmisen vapautumiseen vieraantuneen työn lakkauttamisella, ja joka siten merkitsee lähtökohtaa ja johtopäätöstä materialistiselle historiankäsitykselle.
Jos kuitenkin menemme yhden askeleen taaksepäin Hegelin oikeusfilosofian kritiikin esipuheeseen (vuoden 1844 alku) me löydämme jo sen, mikä myöhemmin osoittautuu vieraantuneen työn analyysin ja historiallisen materialismin tulokseksi, nimittäin proletariaatin vallankumouksellisen roolin. “Kun proletariaatti julistaa olemassa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen hajotetuksi, se julistaa vain oman olemassa olonsa salaisuuden, koska se on varsinaisesti tuon järjestyksen hajottaminen.”51 Ja kuten olemme jo nähneet, Marxin tunnustus tuolle roolille oli itse tuotetta hänen omasta kokemuksestaan vallankumouksellisten työläisten piireistä Pariisissa. Siten sekä teoreettisesti että elämäkerrallisesti Marxin yleinen historian ja yhteiskunnan käsitys voidaan jäljittää takaisin aineellisille lähteilleen - proletariaatin taisteluun.
Marxilainen kapitalismianalyysi (jota tavallisesti kutsutaan “marxilaiseksi kansantaloustieteeksi”, vaikka se tosiasiassa on “kansantaloustieteen kritiikkiä”) laadittiin antamaan luja tieteellinen pohja työväenliikkeelle paljastamalla kapitalistisen tuotantotavan liikelaki. Että koko analyysi on johdettu vallankumouksellisen työväenluokan näkökannalta pitäisi olla selvää, sillä sen pääteemat käsittävät: selityksen, kuinka työläisiä riistetään; osoituksen siitä, että koko järjestelmä perustuu riistoon; ennustus, että koska se perustuu riistoon, tuon järjestelmän on väistämättä murruttava.52 Sittemmin tuo marxilaisuuden aspekti on useammin kuin mikään muu esitetty “objektiivisena”, “arvovapaana”, “luokkavapaana”, ja muutama huomio Marxin kansantaloustieteen kritiikin synnystä ja logiikasta tuntuu oikeutetulta.
Marxin kritiikki on tietenkin historiallisen materialismin teorian soveltamista kapitalistiseen tuotantotapaan, ja kuten historiallinen materialismikin, se perustuu työn53 analyysiin - analyysiin työstä vieraantuneena. Ei voida korostaa liikaa, että pääasiassa Marxin vieraantumisteoria ei ole teoria siitä, kuinka työläinen “tuntee” työn, tai ihmistietoisuuden yleisestä tilasta, vaan teoria vieraantuneesta työstä - toisin sanoen siitä työstä, jota työläisen on pakko tehdä muille, myydä. Vieraantunut työ on palkkatyötä, ei vain mielentila, vaan “taloudellinen tosiasia”.54 Se on kuitenkin taloudellinen tosiasia, joka voidaan ymmärtää vain katsomalla työtä työläisen näkökulmasta. Marx oli todella ensimmäinen “filosofi” ja ensimmäinen “kansantaloustieteilijä” maailman historiassa, joka analysoi työprosessia työläisen näkökulmasta. Sen, kuinka tärkeä vieraantuneen työn teoria on marxilaiselle kapitalismianalyysille voidaan nähdä kahdesta Marxin väittämästä. Ensiksi “vaikka yksityisomistus näyttää olevan perusta ja syy vieraantuneelle työlle, se on pikemminkin jälkimmäisen seuraus”.55 Toiseksi kapitalismin differentia spesifica on, että sen aikana työvoimasta tulee tavara.
Pitkä teoreettinen tie on 1844 käsikirjoitusten ja Pääoman välillä, vieraantuneen työn ja lisäarvoteorian välillä. Se on tie, jolla aiempi yleinen kapitalismin kritiikki muuttuu tunnollisesti tarkaksi analyyttiseksi työkaluksi, jolla riisutaan kaikki kapitalistisen talouden toiminta. Prosessissa alkuperäistä käsitettä ei kuitenkaan “unohdeta” tai “hylätä”. Se on edelleen analyysin ytimessä. Huomatkaa seuraavat katkelmat:
2) Ei voi olla toisin tuotantotavassa, jossa työläinen on olemassa olemassa olevien arvojen itselaajentumisen tarpeita tyydyttääkseen, sen sijaan että päinvastoin aineellinen vauraus olisi olemassa tyydyttääkseen kehittymistarpeet työläisen osalta. Kuten uskonnossa ihmistä hallitsevat hänen omien aivojensa tuotteet, niin kapitalistisessa häntä hallitsevat hänen oman kätensä tuotteet.57
3) Työläisen vieraantuminen esineessään ilmenee kuten seuraa kansantaloustieteen laeissa: mitä enemmän työläinen tuottaa, sitä vähemmän hänellä on kulutettavaa; mitä jalostetumpi hänen tuotteensa, sitä raaempi ja rujompi työläinen; mitä sivistyneempi tuote, sitä raakalaismaisempi työläinen; mitä voimakkaampi työ, sitä heikompi työläinen; mitä enemmän työssä tulee esiin älyllisyys, sitä enemmän työläinen taantuu älyllisyydessä ja hänestä tulee luonnon orja.58
4) ...kapitalistisessa järjestelmässä kaikki työn yhteiskunnallisen tuottavuuden nostamisen menetelmät tapahtuvat yksittäisen työntekijän kustannuksella; kaikki keinot kehittää tuotantoa muuttuvat tuottajiin kohdistuvaksi hallinnaksi ja riistoksi; ne silpovat työntekijän ihmisen osaksi, alentavat hänet koneen lisäkkeen tasolle, tuhoavat rippeetkin viehätyksestä hänen työssään ja tekevät siitä vihattua raatamista; ne vieraannuttavat häneltä työprosessin älylliset mahdollisuudet samassa suhteessa, jossa tiede liittyy siihen yhtenä riippumattomana voimana; ne vääristävät olot, joissa hän työskentelee, alistavat hänet työprosessin aikana despotismille, joka on pahuudessaan vihattua; ne muuttavat elinajan työajaksi, ja vetävät hänen vaimonsa ja lapsensa pääoman Juggernautin vaununpyörien alle.59
Otteet 1) ja 3) ovat Vuoden 1844 käsikirjoituksista ja 2) ja 4) Pääomasta; kaksikymmentäkolme vuotta myöhemmin sama perusidea, ajoin miltei sama kielikin. Ja nämä ovat vain muutamia lukuisista kohdista, joita voitaisiin lainata kaikista Marxin tärkeimmistä teoreettisista teoksista Saksalaisesta ideologiasta Lisäarvoteorioihin.60
Lopuksi eräitä huomioita marxilaisesta kriisiteoriasta, erityisesti sen tärkeimmästä osasta, voiton suhdeluvun alenemisesta. Voiton suhdeluvun alenemistendenssi ei ole yksittäinen teesi, erillinen ajatus, joka voitaisiin abstrahoida Marxin muusta ajattelusta, se on pikemminkin kaikkien hänen tärkeimpien teorioidensa yhtymäkohta. Se juontuu suoranaisesti lisäarvoteoriasta, jonka mukaan voiton lähde on työntekijöiden maksamaton työaika, ja ajatuksesta, että kapitalismissa elävä työ joutuu enenevässä määrin kasaantuneen kuolleen työn hallitsemaksi, teema, joka oli esillä jo 1844. Samalla voiton suhdeluvun alenemistendenssi on konkreettinen taloudellinen ilmaisu ristiriidasta tuotantovoimien ja -suhteiden välillä - todiste, että kapitalistisista tuotantosuhteista on tullut tuotantovoimien kahle, että “todellinen este kapitalistiselle tuotannolle on itse pääoma”.61 Lisäksi, ja tämä tuo meidät takaisin siihen, mistä aloitimme, se oli teoria, joka saatettiin muotoilla vain proletariaatin näkökulmasta. Klassiset porvarilliset taloustieteilijät havaitsivat voiton suhdeluvun alenemistendenssin ilmiön, mutta eivät pystyneet sitä teoretisoimaan, sillä se olisi merkinnyt kapitalismin historiallisesti rajoittuneen siirtymäluonteen tunnustamista.62
Joillekin “marxilaisille” on näyttänyt, että Marxin analyysi kapitalismin ristiriidoista olisi erillinen hänen omistautumiselleen proletaariselle vallankumoukselle. Eräs tämän kannan hiljattainen kannattaja on Lucio Colletti,63 mutta itse ajatus juontaa Toisen internationaalin päiviin. Silloin Rudolf Hilferding kirjoitti, että “On yksi asia tunnustaa välttämättömyys, mutta aivan toinen asettaa itsensä välttämättömyyden palvelukseen,”64 tehden johtopäätöksen, että päästä kapitalismin romahduksen “olemisesta” sosialismin “pitämiseen” vaati lisäksi eettistä sitoutumista (tavallisesti Kantin “ikuisista” eettisistä periaatteista). Hilferding on kuitenkin kääntänyt marxilaisuuden todellisen logiikan. Sitoutuminen proletariaattiin teki mahdolliseksi kapitalismin ristiriitojen paljastamisen, ja tuon sitoutumisen itsensä “pitää” johtui ennalta olevassa proletariaatin ulkoisessa olemisessa, joka oli jo alkanut taistelunsa vapauttamisekseen.
Koko argumentin yhteen vetämiseksi: teoriassa proletaarinen vallankumous tulee historiallisen materialismin, lisäarvon ym. teorioiden seurauksena, mutta todellisuudessa se on myös niiden perusta. Empiirinen vahvistus tälle on, että tosiasiassa työläisten vallankumoukset alkavat spontaanisti, Pariisissa 1848 ja 1871, Pietarissa 1905 ja 1917, Saksassa 1918, Espanjassa 1936, Unkarissa 1956, Ranskassa 1968 ja niin edelleen. Marxilaisuuden rooli ei ole luoda tai laukaista vallankumousta, vaan ohjata se voittoon.
Nyt olemme asemassa, jossa voimme ymmärtää marxilaisuuden oleellisen yhtenäisyyden ja sen kehittyvän luonteen - proletariaatin pääoman vastaisen taistelun perustalla. Nämä kaksi suurta yhteiskunnallista voimaa, jotka ovat juuttuneet taisteluun, muuttuvat ja kehittyvät jatkuvasti, kuten voimatasapaino niiden välillä ja niiden keskinäinen suhde muiden luokkien kanssa. Marxilaisuuden on siksi senkin muututtava ja kehityttävä, mutta se sen on tehtävä irtautumatta proletaarisen vallankumouksen näkökannasta. Jos se irtautuu siitä, se lakkaa olemasta marxilaisuutta. Lenin kuvasi kerran marxilaisuutta “teräsjärkäleeksi”. Kuvalla on rajoitettu käyttönsä, mutta sitä voidaan pitää selvästi parempana, kuin laajalle levinnyttä näkemystä, että marxilaisuus koostuu joukosta irrotettavia osia, joita voidaan irrotella ja vaihdella halutessa. Tarkempi on Leninin lausuma, että Marx “on laskenut vain kulmakivet sille tieteelle, jota sosialistien on kehitettävä edelleen kaikkiin suuntiin, elleivät he tahdo jäädä jälkeen elämästä.”65 Revisionismin luonne on yrittää siirtää noita kulmakiviä (jotka eivät ole sopimuksenmukaisia, vaan proletariaatin yhteiskunnallisen olemisen teoreettisia ilmauksia) ja siten tehdessään se erkanee proletariaatin näkökannasta muun luokan näkökantaan.
Marxilainen teorian vihkon toinen kappale