Tony Cliff
Maailma voitettavana
Ranskan tapahtumat toukokuussa 1968 innoittivat sosialisteja kautta maailman. Opiskelijamielenosoitukset ja yliopistojen valtaukset huipentuivat 10.—11. toukokuuta barrikadien yönä valtavaan yhteenottoon tuhansien opiskelijoiden, näitä tukevien nuorten työläisten ja Quartier Latinin asukkaiden ja CRS:n, mellakkapoliisin välillä, jotka ensin mainitut menestyksekkäästi torjuivat.
Ranskan kommunistinen puolue, jolla oli erittäin luja kannatus, vastusti opiskelijoiden toimia aina barrikadien yöhön asti. Silloin he tulivat tulokseen, että paras tapa kohdata nouseva maininki oli asettua liikkeen johtoon. Kommunistisen puolueen ja keskusammattiliitto CGT:n johtajat toivoivat päivän lakon ja mielenosoituksen toimivan varaventtiilinä. Niinpä he kehottivat päivän lakkoon 13. toukokuuta. He odottivat sen olevan symbolinen lakko kuten monet muut heidän järjestämänsä symboliset lakot.
He erehtyivät. Rivityöläiset ottivat aloitteen pitkittää lakkoa. 14. Toukokuuta Sud Aviationin työntekijät Nantesissa julistivat rajoittamattoman lakon ja valtasivat tehtaan. Seuraavana päivänä, 15. toukokuuta Renault-Cleon vallattiin. 16. toukokuuta lakko ja valtaus levisivät kaikkiin Renaultin tehtaisiin. Tätä seurasivat lakko ja miehitys kautta koneenrakennus-, auto- ja lentokonetehtaiden. 10. toukokuuta pysähtyivät raitiovaunut, posti ja lennätin. Pariisin metro ja linja-autot seurasivat perässä. Lakko iski kaivoksiin, laivoihin, Air Franceen jne. 20. toukokuuta lakko muuttui yleislakoksi, jossa oli kymmenen miljoonaa työläistä. Ihmiset, jotka eivät koskaan ennen olleet olleet lakossa, tulivat mukaan: Folies Bergèren tanssijat, jalkapalloilijat, lehtimiehet, myyjättäret, teknikot. Punaiset liput koristivat kaikkia työpaikkoja.
Mielenosoitukseen 13. toukokuuta osallistui miljoona ihmistä: työläisiä ja opiskelijoita.
Presidentti de Gaulle oli täysin avuton. Kun hän 24. toukokuuta järjesti kansanäänestystä, ei hän löytänyt koko Ranskasta kirjapainoa, joka olisi painanut hänen vaalilippunsa, ja kun hän epätoivoisena yritti saada vaaliliput painettua Belgiassa, belgialaistyöläiset kieltäytyivät, solidaarisuudesta ranskalaisveljilleen. 29. toukokuuta de Gaulle pakeni Ranskasta turvaan Saksassa olevien ranskalaisjoukkojen luokse.
Mutta työläisten taistelun nousuvesi päättyi. 27. toukokuuta ammattiliittojohtajat allekirjoittivat Grenellen sopimuksen, joka tarjosi huomattavia taloudellisia myönnytyksiä työläisille, esimerkiksi 35 prosentin palkankorotuksen matalapalkkatyöläisille.
Lakko lopetettiin, oikeisto sai aloitteen ja alkoi mobilisoida, oikeiston laaja mielenosoitus pidettiin 30. toukokuuta. Poliisi otti haltuunsa TV:n ja radioasemat, ajoi ulos vallanneet työläiset, hyökkäsi jatkuneita mielenosoituksia vastaan ja jopa surmasi kaksi työläistä ja koululaisen.
Kautta koko työläisten eteenpäin suuntautuneen liikkeen tuntui stalinismin kuollut paino. Ranskalaistyöläiset olivat hyvin lojaaleja kommunistipuolueelle. Olihan kokonainen työläissukupolvi puolueen kouluttama ja harjoittama. Yksi tapaus menneestä osoittaa kommunistipuolueen valtaa työläisiin. Kun USA:n ja Britannian joukot löivät Saksan armeijan, Pariisin vapautti Maqui, kommunistisen puolueen johtama vapautusliike. Aseistetut työläiset valvoivat Pariisia. Sitten Maurice Thorez, Ranskan kommunistisen puolueen pääsihteeri, lensi Moskovasta Pariisiin ja julisti ”Yksi poliisi, yksi armeija, yksi valtio.” Poliisi, johon Thorez viittasi, oli poliisi, joka oli tehnyt yhteistyötä natsien kanssa koko sodan. Pariisin työläiset hyväksyivät siitä huolimatta Thorezin ohjeet ja heidät riisuttiin aseista.
Nyt, toukokuussa 1968, oli kommunistisen puolueen vaikutus valtava. Mainitsimme miljoona työläistä ja opiskelijaa, jotka osoittivat mieltään Pariisissa. Kommunistipuolueen johtajat eivät halunneet työläisten ja opiskelijoiden sekoittuvan, koska opiskelijat olivat paljon riippumattomampia kommunistipuolueen vaikutuksesta; heidän poliittiset aatteensa olivat huomattavasti enemmän vasemmalle kuin puolueen. Niinpä kommunistisen puolueen johtajat järjestivät 20.000 luottamusmiehen ketjun erottamaan työläisten blokin opiskelijablokista.
Mainitsimme tehdasvaltaukset. Tässäkin kommunistipuolueen ja CGT:n byrokraattien rooli oli ratkaiseva: 80—90 prosenttia työläisistä lähetettiin kotiin, niin että vain vähemmistö oli aktiivinen valtauksessa. Eristyneet työläiset kodeissaan menettivät tietenkin mahdollisuuden keskustella taktiikasta ja strategiasta, liikkeen hengestä.
Lakoilla oli lakkokomiteat, mutta niitä eivät työläiset valinneet, vaan ammattiliittojen toimitsijat nimittivät ne.
Edistääkseen yleislakon päättymistä yhden tehtaan työläisille kerrottiin toisen tehtaan työläisten jo palanneen töihin, ja tätä taktiikkaa sovellettiin kerta kerran jälkeen. Koska tehtaiden välillä ei ollut kommunikaatioyhteyttä ammattiliittojen ohitse, taktiikka puri.
Jotta ymmärrettäisiin ristiriidat työläisten tietoisuudessa toukokuussa 1968 Ranskassa, on parasta tarkastella helmikuun vallankumouksen kokemusta Venäjällä 1917. Tuo vallankumous päätti tsaarinvallan. Poliisi hajotettiin kokonaan. Työläiset järjestäytyivät neuvostoihin kaikkialla. Armeijassa kukoistivat sotilasneuvostot.
Lenin otti aikoinaan käyttöön termin ”kaksoisvalta” Venäjän tilannetta hallitsevana. On totta, että neuvostot olivat voimakkaita, mutta neuvostojen ohella oli porvarillinen väliaikainen hallitus. On totta, että oli sotilasneuvostoja, mutta kenraalit komensivat silti armeijaa. On totta, että neuvostot ilmaisivat miljoonien rauhantahtoa, mutta imperialistinen sota jatkui. On totta, että voimakkaita työläisneuvostoja oli joka tehtaassa, mutta silti jokaisen tehtaan omistivat kapitalistit. On totta, että miljoonat talonpojat järjestäytyivät neuvostoihin, mutta silti tilanherrat pitivät jokaisen hehtaarinsa. Neuvostojen johto, menshevikit ja sosialivallankumoukselliset, tukivat hallitusta ja sen politiikkaa.
Helmikuun vallankumous teki pesäeron menneisyyteen, mutta ei täydellistä. Tuon ajan instituutioissa olivat olemassa ristiriidat, samoin miljoonien tietoisuudessa.
Pietarin neuvosto oli suurenmoinen uusi instituutio, mutta bolshevikit eivät johtaneet sitä. Se oli oikeistosiiven vallassa. Miljoonille ihmisille, jotka eilen olivat tukeneet tsaarinvaltaa, ei irtautuminen tsaarilaisuudesta ja siirtyminen vasemmalle vienyt suoraan bolshevismiin, vaan siitä oikealle, menshevikkeihin ja sosialivallankumouksellisiin. Bolshevikeilta meni viikkoja ja kuukausia taistelussa voittaa puolelleen Pietarin ja Moskovan neuvostot syyskuussa 1917. Tässä ei ole tilaa tarkemmin eritellä helmikuun ja lokakuun välisiä tapahtumia. Kyseessä ei ollut bolshevismin suora marssi. Bolshevikkien vaikutus kasvoi Pietarissa kesäkuun loppuun asti. Heinäkuun alussa heidät työnnettiin takaisin, puolue käytännössä kiellettiin ja sen lehdistö lakkautettiin, Lenin joutui menemään maan alle ja Trotski vangittiin. Heinäkuu oli Trotskin sanoin mustamaalauksen kuukausi lehdistön julistaessa hysteerisesti Leninin saksalaisten agentiksi.
Siirtymä oikealle antoi itseluottamusta äärioikeistolle ja 27.—30. elokuuta kenraali Kornilov, Venäjän armeijan ylikomentaja, käynnisti kaappausyrityksen. Jos hän olisi voittanut, fasismin tilalla tunnettaisiin italialaisen sanan sijasta venäläinen. Vankilasta käsin Trotski järjesti Pietarin puolustuksen Kornilovia vastaan. Kornilovin tappio nopeutti valtavasti bolshevismin marssia eteenpäin. Muutamia päiviä myöhemmin bolshevikit saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan neuvostoissa ja muutama viikko myöhemmin tapahtui lokakuun vallankumous.
Vallankumous ei ole yksipäiväinen tapahtuma. Se on prosessi. Työläisten on irtauduttava aiemmin vallinneista porvarillisista aatteista, mutta tuo prosessi ei pääty yhdessä päivässä. Tietyn aikaa työläisten keskuudessa vallitsee ristiriitainen tietoisuus. Tietenkin bolshevikkien huhtikuinen tunnus ”Maata, leipää ja rauhaa. Kaikki valta neuvostoille.” oli johdonmukainen tunne ongelmien ratkaisemiseksi, jotka olivat miljoonilla, jotka halusivat maata, nälkäisillä miljoonilla, jotka halusivat leipää ja miljoonilla, joita sota piinasi. Mutta jonkin aikaa moni työläinen sanoi: ”Kyllä, tietysti me haluamme maan, mutta meidän pitäisi odottaa kunnes sota on ohitse ja parlamentti säätää lain joka antaa meille maan.” ”Tietysti me haluamme rauhaa, mutta voitetaan ensin sodassa ja saadaan rauha sitten.”
Bolshevikkipuolueessa oli maaliskuussa 1917 23000 jäsentä ja 2,5 prosentin tuella neuvostoissa heillä oli riittävän hyvä ponnahduslauta kohti voittoa.
Vasemmistolainen vaihtoehto Ranskan kommunistiselle puolueelle oli piskuinen. Trotskilaisia oli Ranskassa 1968 kaikkiaan 400. Järjestäytyneitä maolaisia oli saman verran. Tämä oli aivan liian vähän stalinistien haastamiseksi. Jos trotskilaisilla olisi ollut muutama kymmenen tuhatta jäsentä, he olisivat pystyneet vaatimaan tehokkaasti miljoonan mielenosoituksessa 13. toukokuuta, että työläiset ja opiskelijat olisivat olleet yhdessä ja murtaneet 20.000 luottamusmiehen ketjun. Vallatuissa tehtaissa he olisivat voineet esittää uskottavasti, että työläisten olisi pitänyt pysytellä tehtaissa eikä mennä kotiinsa, mikä olisi antanut heille kyvyn aloitteisiin. He olisivat voineet vaatia lakkokomiteoiden valitsemista vaaleilla sen sijaan, että hyväksyttiin nimitetyt komiteat. He olisivat pystyneet luomaan yhteydet tehtaiden välille, niin että byrokraatit eivät olisi voineet käyttää hajottamisen ja hallitsemisen politiikkaa lakon lopettamiseksi.
Joukkoräjähdys on väistämätön tulevaisuudessa. Ei tietysti koskaan voi tietää etukäteen, koska se tarkkaan ottaen tapahtuu. Sanoihin Leninkin kolme viikkoa ennen helmikuun vallankumousta, päättäessään Sveitsin nuorten sosialistien ryhmälle pitämäänsä kuvausta ja analyysiä vuoden 1905 vallankumouksesta, että he, nuoret, näkisivät vielä Venäjän vallankumouksen, mutta ei hänen vanha sukupolvensa. Muutama päivä ennen vallankumousta (7. helmikuuta) Lenin kirjoitti ystävälleen Inessa Armandille: ”Eilen oli kokous (kokoukset väsyttävät minua; hermot eivät ole lainkaan kunnossa; päänsärkyä; lähdin ennen loppua).” Jos hän olisi tiennyt, että pari päivää myöhemmin vallankumous alkaisi, ei hän olisi valittanut tällä tavalla.
Suuria käännekohtia ei voida koskaan ennustaa, ilmeisistä syistä. Pitkän aikaa historia etenee hyvin hitaasti. Yli kymmenen tai kaksikymmentä vuotta tapahtuu vain molekyylimuutoksia, ja sitten äkkiä, päivässä tai viikossa, suurempi muutos kuin sukupolveen tapahtuu.
Kapitalismin ristiriidat ovat tänään paljon kärkevämpiä kuin 1968. Vuosi 1968 oli kapitalismin historian pisimmän nousukauden loppupuolta. Sitten vuoden 1973 taantuma on seurannut toisensa jälkeen. Kapitalismin epävakaisuus on suurempi kuin koskaan, työläisten riisto ja epävarmuus kasvavat päivä päivältä. Suuret räjähdykset ovat aivan väistämättömiä.
Jotta nämä räjähdykset päättyisivät proletariaatin voittoon, tarvitaan enemmän kuin koskaan vallankumouksellista puoluetta. Työläisten joukon spontaanin toiminta on kuin höyry. Vallankumouksellinen puolue on kuin mäntä. Mäntä yksin on hyödytön, höyry yksin haihtuu turhaan. Proletariaatin voitolle on kysymys johdosta ratkaiseva. Toukokuun 1968 tulisi olla meille sekä innoitus että varoitus.