Tony Cliff
Maailma voitettavana
Hitleristä tuli 30. tammikuuta 1933 Saksan pääministeri. Se ei ollut lainkaan väistämätöntä. Kaksi kuukautta ennen, marraskuussa 1932, sosialidemokraattinen puolue (SPD) oli saanut 7,2 miljoonaa ääntä ja kommunistinen puolue (KPD) 6 miljoonaa. Nämä kaksi järjestöä saivat yhteensä siis 13,2 miljoonaa ääntä natsien saadessa 11,7 miljoonaa ääntä, siis 1,5 miljoonaa vähemmän. Vieläkin merkittävämpää oli työläisjärjestöjen kannattajien laatu verrattuna natsien kannattajiin. Trotski kirjoitti:
Vaalitilastojen vaa’assa 1000 fasistien ääntä painaa yhtä paljon kuin 1000 kommunistien ääntä. Mutta vallankumouksellisen taistelun vaa’assa 1000 työläistä yhdessä suuressa tehtaassa edustaa 100 kertaa suurempaa voimaa kuin 1000 pikkuvirkailijaa, kirjuria, näiden vaimoja ja anoppeja. Suurin osa fasisteista koostuu ihmistomusta. Mutta kahden joukkojärjestön johto oli täysin vararikossa.
Natsien uhan edessä SPD turvasi Saksan valtioon ja sen poliisiin demokratian puolustamiseksi. Vielä Hitlerin tultua pääministeriksi Otto Wels, SPD:n johtaja, saattoi todeta, ettei kansan kannattaisi olla huolissaan: uusi hallitus ei ollut täysin kansallissosialistinen, vaan vain Saksan nationalistipuolueen ja kansallissosialistien kokoomushallitus; vain kolme kahdestatoista ministeristä oli natseja muiden yhdeksän ollessa konservatiiveja. Lisäksi Hitler oli valalla luvannut presidentille kunnioittaa Weimarin perustuslakia. Ja Wilhelm Frick, natsien sisäministeri, oli julistanut, että hallitus oli kieltäytynyt kieltämästä kommunistista puoluetta eikä puuttuisi lehdistövapauteen! Pari kuukautta myöhemmin kommunistinen puolue oli tietysti kielletty ja sosialistiset vaaliehdokkaat vangittiin.
Kun 23. maaliskuuta 1933 hyväksyttiin valtiopäivillä valtalaki, joka antoi Hitlerille rajattomat valtuudet, Otto Wels puhui sitä vastaan, mutta teki selväksi, että puolue, laillisena oppositiona, vastustaisi hallitusta vain laillisin, väkivallattomin keinoin. Wels sanoi:
Vaalit 5. maaliskuuta ovat antaneet enemmistön hallituspuolueille ja antaneet niille siten mahdollisuuden hallita perustuslain hengessä ja kirjaimessa… Me hyväksymme heidän nykyisen hallituksensa tosiseikkana. Ihmisten oikeudentaju on kuitenkin myös poliittinen voima, emmekä lakkaa vetoamasta tähän oikeudentajuun.
KPD:n johto oli yhtä eksyksissä. Stalinin jalanjäljissä he julistivat, että sosialidemokraatit olivat sosialifasisteja, eli ettei natsien ja sosialidemokraattien välillä ollut laadullista eroa. Niinpä Remmele, KPD:n valtiopäiväryhmän johtaja, saattoi julistaa 14. lokakuuta, että Hitlerin jälkeen olisi Remmelen vuoro. ”Me emme pelkää herroja fasisteja. Heidän konstinsa on käytetty nopeammin kuin minkään muun hallituksen”. (Olet oikeassa! huusivat kommunistit).
Trotski kehotti kaikella kiihkollaan ja terävyydellään Saksan työläisiä kohtaamaan Hitlerin edustaman uhkaavan katastrofin. 23. marraskuuta hän kirjoitti kirjasen, jonka otsikko oli ”Saksa, avain kansainväliseen tilanteeseen”. Hän sanoi:
Suunnasta, johon Saksan kriisin ratkaisu kehittyy, riippuu paitsi Saksan itsensä kohtalo (mikä jo on paljon), myös Euroopan kohtalon ja koko maailman kohtalo moniksi vuosiksi eteenpäin… Kansallissosialistien valtaantulo merkitsisi ennen kaikkea Saksan proletariaatin parhaimmiston tuhoamista, sen järjestöjen hävittämistä ja sen uskon itseensä ja tulevaisuuteensa juurimista. Kun ottaa huomioon Saksan yhteiskunnallisten ristiriitojen kypsyyden ja kiperyyden, näyttäisi Italian fasismin helvetintyö luultavasti kalpealta ja miltei inhimilliseltä kokeelta verrattuna Saksan kansallissosialistien työhön… Kymmenen proletariaatin nousua, kymmenen tappiota, yksi toisensa jälkeen, ei pystynyt heikentämään Saksan työväenluokkaa niin paljon kuin vetäytyminen fasismin edessä heikentäisi sitä hetkellä, kun päätös siitä, kuka Saksan huushollissa on isäntä, on vielä auki… avain maailman tilanteeseen on Saksassa.
Kolme päivää sen jälkeen, kun hän oli kirjoittanut tuon kirjasen, hän kirjoitti toisen voimakkaan vetoomuksen ja varoituksen Saksan työläisille otsikolla ”Työläisten yhteisrintamaan fasismia vastaan”.
Hän kirjoitti seuraavat tärkeät sanat:
Kommunistityöläiset, teitä on satojatuhansia, miljoonia; te ette voi lähteä minnekään; teille ei ole riittävästi passeja. Jos fasismi tulisi valtaan, se ajaisi teidän päidenne ja selkienne yli kuin hirvittävä panssarivaunu. Teidän pelastuksenne on armottomassa taistelussa. Ja vain taisteluyhtenäisyys sosialidemokraattisten työläisten kanssa voi tuoda voiton. Pitäkää kiirettä, kommunistityöläiset, teillä ei ole aikaa jäljellä!
28. toukokuuta 1933 hän kirjoitti jälleen, artikkelissa jonka otsikko kuului: ”Saksan katastrofi: johdon vastuut”: ”Saksan proletariaatin vertaansa vailla oleva tappio on tärkein tapahtuma sitten Venäjän proletariaatin vallanoton.” Ja 22. kesäkuuta hän veti johtopäätöksen: ”Saksan nykyinen katastrofi on epäilemättä työväenluokan suurin tappio historiassa.
Labourin tullessa valtaan 1974 työttömyys nousi 600.000:sta 1,6 miljoonaan kolmen vuoden aikana. Palkat putosivat ja ensimmäistä kertaa sitten sodan reaalielintaso heikkeni. Köyhyyden ja puutteen myötä oli olemassa olot natsien National Frontin (NF) kasvulle. Vuonna 1976 NF sai 44.000 ääntä kunnallisvaaleissa. National Party, toinen natsipuolue, sai kaksi paikkaa Blackburnissa. Vuonna 1977 Lontoon yhteisen kaupunginvaltuuston vaaleissa NF sai 119063 ääntä (5 % verrattuna vuoden1973 puoleen prosenttiin) ja ohitti liberaalit tullen kolmanneksi 33 vaalipiirissä. Essexin yliopiston tekemä tutkimus laski, että NF:n kannatuksella olisi tuolloin saatu 25 kansanedustajaa, jos käytössä olisi ollut suhteellinen vaalitapa.
Elokuussa 1977 NF järjesti marssi läpi Lewishamin, joka on kaupunginosa koillis-Lontoossa, jossa on suuri musta väestö. SWP toi paikalle 2000 jäsentään ja mobilisoi paikallisesti vielä 8000 työläistä ja nuorta lisää, lähinnä mustia, joiden kanssa he murtautuivat poliisiketjun lävitse ja pysäyttivät fyysisesti fasistien marssin.
SWP:n toiminnan Lewishamissa torjuivat käytännöissä kaikki Labourin johtajat. Michael Foot, joka tuolloin oli varapääministeri, sanoi, että ”natseja ei pysäytetä pulloja heittelemällä ja poliisia mäiskimällä. Tehottomin tapa kaikista taistella fasisteja vastaan on käyttäytyä heidän tavallaan.” Ron Hayward, Labourin pääsihteeri, vetosi kaikkiin puolueen jäseniin, jotta nämä pysyisivät erossa äärivasemmistosta ja äärioikeistosta. Hän ei nähnyt paljon eroa väkivaltaisten mielenosoittajien (siis SWP:n) ja ”NF-fasistien” välillä.
Lewishamin tapahtumat elokuussa 1977 toimivat ponnahduslautana Anti Nazi Leaguen perustamiselle marraskuussa 1977.
ANL oli yhteisrintama, jonka olivat perustaneet SWP, Peter Hain ja Labourin kansanedustaja Ernie Roberts sekä muiden kansanedustajien joukossa Neil Kinnock, Audrey Wise ja Martin Flannery, jotka edustivat puolueen vasemmistoa.
ANL:stä tuli tavattoman suosittu liike. Antaakseen painopistettä NF:ää vastustaville nuorille – siitä ikäryhmästä NF sai suurimman kannatuksensa – ANL järjesti ensimmäisen karnevaalinsa Lontoosa huhtikuun lopussa 1979, ennen paikallisvaaleja. Sen menestys ylitti jokaisen odotukset, marssiin Trafalgarin aukiolta musiikkifestivaaleille Victoria Parkiin kuuden mailin päässä osallistui 80.000. Yhdessä Rock Against Racismin kanssa järjestettiin suuret karnevaalit Manchesterissa (35.000), Cardiffissa (5000), Edinburghissa (8000), Harwichissa (2000), Southamptonissa (5000), Bradfordissa (2000) ja taas Lontoossa (100.000). NF:n äänimäärä seuranneissa vaaleissa romahti. Leedsissä se aleni 54 %, Bradfordissa 77 %; jopa sydänmaillaan Lontoon East Endissä se putosi 40 %.
ANL:ää tukivat laajasti ammattiliitot. Jo huhtikuun puolessavälissä 1978, ennen karnevaaleja, metallityöläisten liiton 30 osastoa ja piiriä tuki sitä, 25 ammattiliittoneuvostoa, 11 kaivostyöläisten aluejärjestöä ja työhuonekuntaa, kuudesta kymmeneen TGWU:N, CPSA:n, TASS:n, NUJ:n, NUT:n ja NUPE:n osastoa, 13 luottamusmiesneuvostoa suurista tehtaista ja 50 Labourin osastoa. Luvut kasvoivat karnevaalien jälkeen.
ANL:n moukarin alla fasistien ei koskaan enää onnistunut nostaa kannatustaan vuode 76-77 tasolle. Kun NF sai 1976 Leicesterissä 44000 ääntä ja vuotta myöhemmin Lontoossa 119000 ääntä, vuode 1998 paikallisvaaleissa British National Partyn ja National Frontin yhteenlaskettu äänimäärä oli vain 3000.
Menetelmämme taistella fasismia vastaan on kahtalainen: rottia vastaan hyökkääminen ja rottien lisääntymispaikkana toimivia viemäreitä vastaan hyökkääminen. Fasisteja vastaan taisteleminen ei riitä. On taisteltava myös työttömyyttä, alhaisia palkkoja ja sosiaalista puutetta vastaan, jotka luovat olot fasismin kasvulle. Yksi osoitus näiden kahden tavan yhteydestä oli työvaatteissa olevien sairaanhoitajien järjestäminen keräämään nimiä natseja vastaan ja kansanterveyslain puolesta.
Vuoden 1974 vaaleissa Front National (FN) sai vain 0,74 prosenttia äänistä; 1981 se sai vieläkin vähemmän: 0,5 prosenttia. Mutta Sosialistipuolueen François Mitterrandin tultua valituksi presidentiksi 1981 tilanne muuttui radikaalisti. Pettymys oli valtavaa. Työttömyys yli kaksinkertaistui. FN kasvoi voimakkaasti. 1984 se sai 11 prosenttia, noin 2 miljoonaa ääntä. Maaliskuun 1986 parlamenttivaaleissa se sai 35 kansanedustajaa, yhtä paljon kuin Kommunistinen puolue. Sen jälkeen vaalijärjestelmää on muutettu eikä FN:llä ole kansanedustajia, mutta sillä on yli 1000 kunnanvaltuutettu ja se valvoo neljää pienehköä kaupunkia Etelä-Ranskassa. Viime vaaleissa kesäkuussa 1997 FN sai 5 miljoonaa ääntä, 15 prosenttia koko äänimäärästä.
Miksi NF:n käyrä Britanniassa on rajusti aleneva, mutta Ranskassa jyrkästi nouseva? Tätä ei voida selittää viittaamalla Ranskan ja Britannian objektiivisten tilanteiden eroihin.
Mustien osuus Britanniassa on sama kuin Ranskassa, 5–6 prosenttia. Työttömyystasossa ei ole eroja. Lakkotaisteluita on Ranskassa ollut itse asiassa paljon enemmän kuin Britanniassa. Britanniassa työpaikkataistelu on kärsinyt pitkästä ja syvästä alamäestä.
Miten siis selittää ero FN:n ja NF:n kohtalossa? On katsottava subjektiivistä tekijää. Britanniassa on ANL. Ranskassa tärkein natsien vastainen järjestö on SOS Racisme. Järjestö on lähellä Sosialistipuoluetta. Sen johtaja, Harlem Desir, vastustaa ”konfrontaatiota” FN:n kanssa, väittäen sen ”pelaavan Le Penin pussiin”. Hän luottaa yleiseen mielipiteeseen rasismin kitkemisessä ja odottaa vasemmistolaisten ja oikeistolaisten järjestöjen osallistuvan yhtäläisin panoksin. Vaikka SOS Racisme järjestää mielenosoituksia, niiden tarkoitus ei ole vastustaa FN:ää fyysisesti.
Mitterrandin rooli SOS Racismen kuohimisessa oli keskeinen. On muistettava, että Mitterrand oli korkea virkamies marsalkka Pétainin hallituksessa sodan aikana ja tuo hallitus teki yhteistyötä natsien kanssa luovuttaen 70000 juutalaista kaasukammioihin. Mitterrandin tultua presidentiksi hän laski joka vuosi Pétainin kuolinpäivänä seppeleen tämä ”suuren ranskalaisen isänmaanystävän” haudalle. Toisen seppeleen samalla haudalle laski Le Pen.