Tony Cliff
Maailma voitettavana
(1) Kolme vallankumouksen mallia
Trotski kehitti teoriansa vuoden 1905 vallankumous taustalla. Miltei kaikki tuolloiset marxilaiset, Kautskysta Plehanoviin ja Leniniin, uskoivat että vain kehittyneet teollisuusmaat olivat valmiita sosialistiseen vallankumoukseen. Karkeasti ottaen he sanoivat, että maat voisivat saavuttaa työväenvallan tiukasti teknologista tasoaan vastaten. Kehittymättömät maat näkisivät tulevaisuutensa teollisuusmaiden peilistä. Vasta pitkän teollisen kehityksen ja siirtymäkauden parlamentaarisen porvarillisen järjestelmän kautta voisi työväenluokka olla tarpeeksi kypsä ottamaan esille kysymyksen sosialistisesta vallankumouksesta.
Kaikki Venäjän sosialidemokraatit, niin menševikit kuin bolševikit, olettivat että Venäjä oli lähestymässä porvarillista vallankumousta, joka oli seurausta ristiriidasta kapitalismin tuotantovoimien yhtäällä ja itsevaltiuden, suurmaanomistuksen ja muiden jäljelle jääneiden feodalismin jäänteiden kanssa toisaalta. Menshevikit vetivät johtopäätöksen, että porvaristo johtaisi välttämättä vallankumousta ja ottaisi poliittisen vallan käsiinsä. He ajattelivat, että sosialidemokraattien olisi tuettava liberaalia porvaristoa vallankumouksessa samalla puolustaen työväen erityisetuja kapitalismin puitteissa taistelemalla kahdeksan tunnin työpäivän ja muiden sosiaalireformien puolesta.
Lenin ja bolshevikit olivat samaa mieltä, että vallankumous olisi porvarillinen luonteeltaan ja ettei sen tavoite ylittäisi porvarillisen vallankumouksen rajoja. ”Demokraattinen vallankumous ei yllä porvarillisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten suhteiden yli…” kirjoitti Lenin 1905. Ja ”…tuo demokraattinen vallankumous Venäjällä ei heikennä, vaan vahvistaa porvariston herruutta.” Hän palasi teemaan yhä uudelleen.
Vasta helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 Lenin hylkäsi tuon näkemyksen. Syyskuussa 1914 hän esimerkiksi edelleen kirjoitti, että Venäjän vallankumouksen on rajoituttava kolmeen perustehtävään: ”demokraattisen tasavallan perustamiseen (jossa kaikille kansakunnille myönnettäisiin tasavertaiset oikeudet ja täysi itsemääräämisvapaus), suurmaanomistajien tilojen takavarikointi ja kahdeksan tunnin työpäivän käyttöönotto.”
Se missä Lenin erosi perustavasti menshevikeistä oli hänen vaatimuksensa, että työväenluokan pitäisi olla liberaaliporvaristoon nähden itsenäinen, ja tarpeessa viedä porvarillinen vallankumous voittoon porvariston vastarinnasta piittaamatta.
Trotski oli yhä vakuuttunut kuin Lenin, että liberaali porvaristo ei voisi suorittaa yhtään vallankumouksen tehtävistä johdonmukaisesti, ja että maaseudun vallankumous, tärkeä osa porvarillisessa vallankumouksessa, voisi tapahtua vain työväenluokan ja talonpojiston liiton kautta. Eri mieltä Lenin ja Trotski olivat itsenäisen talonpoikaispuolueen mahdollisuudesta, Trotskin mukaan talonpojat olivat liian jakautuneita rikkaisiin ja köyhiin pystyäkseen muodostamaan yhtenäisen ja itsenäisen oman puolueensa.
”Kaikki historian kokemus,” hän kirjoitti, ”…osoittaa, että talonpojisto on täysin kykenemätön esittämään itsenäistä osaa.” Jos kaikissa vallankumouksissa sitten Saksan uskonpuhdistuksen talonpojat olivat tukeneet yhtä tai toista porvariston osaa, Venäjällä työväenluokan voima ja porvariston konservatiivisuus pakottaisivat talonpojiston tukemaan vallankumouksellista proletariaattia. Itse vallankumous ei rajoittuisi porvarillisten demokraattisten tehtävien suorittamiseen, vaan jatkaisi välittömästi suorittamaan proletaarisia sosialistisia toimia. Trotski kirjoitti:
Proletariaatti kasvaa ja vahvistuu yhdessä kapitalismin kasvun myötä. Siinä mielessä kapitalismin kehitys merkitsee proletariaatin kehittymistä kohti diktatuuria.
Mutta se päivä ja hetki, jolloin valta siirtyy proletariaatin käsiin, ei riipu suoraan tuotantovoimien tilasta, vaan luokkataistelun tilasta, sisäisestä tilanteesta ja viime kädessä joukosta subjektiivisia tekijöitä: perinteestä, aloitteesta, taisteluvalmiudesta…
Taloudellisesti kehittymättömässä maassa proletariaatti voi tulla valtaan aiemmin kuin taloudellisesti kehittyneissä maissa. 1871 se oli tietoisesti ottanut käsiinsä yhteiskunnalliset asiat pikkuporvarillisessa Pariisissa, tosin kahdeksi kuukaudeksi, mutta se tunniksikaan saanut valtaa suurissa kapitalistisissa keskuksissa Englannissa ja Yhdysvalloissa. Käsitys proletariaatin diktatuurin jonkinlaisesta automaattisesta riippuvuudesta maan teknisistä voimista ja voimavaroista on ennakkoluulo, joka juontuu äärimmilleen yksinkertaistetusta ”taloudellisesta” materialismista. Tällä näkemyksellä ei ole mitään tekemistä marxilaisuuden kanssa.
Venäjän vallankumous luo mielestämme sellaiset olosuhteet, joissa valta voi siirtyä proletariaatille (ja vallankumouksen voittaessa täytyy siirtyä) jo ennen kuin porvarillisen liberalismin politiikka saa mahdollisuuden tuoda omat valtioneronsa täysin esille.
Toinen tärkeä osa teoriaa oli tulevan Venäjän vallankumouksen kansainvälinen luonne. Se alkaisi kansallisessa mitassa, mutta päättyisi vain vallankumouksen voittoon kehittyneemmissä maissa:
Kuinka kauas voi työväenluokan sosialistinen politiikka mennä Venäjän taloudellisissa oloissa? Vain yhden voimme sanoa varmasti: se joutuu poliittisiin vaikeuksiin kauan ennen kuin se kaatuu maan tekniseen kehittymättömyyteen. Ilman suoraa valtion tukea Euroopan proletariaatilta Venäjän työväenluokka ei voi pysyä vallassa eikä voi muuttaa väliaikaista valtaansa pitkittyneeksi sosialistiseksi diktatuuriksi.
Trotskin teorian peruselementit voidaan vetää yhteen kuudeksi kohdaksi:
1. Porvaristo, joka tulee näyttämölle myöhäisessä vaiheessa, on perustavasti erilainen, kuin edeltäjänsä sata tai kaksi sataa vuotta aikaisemmin. Se ei pysty antamaan johdonmukaista, demokraattista ja vallankumouksellista ratkaisua feodalismin aiheuttamaan ongelmaan ja imperialistiseen sortoon. Se ei pysty viemään läpi perusteellista feodalismin tuhoamista, saavuttaa todellista kansallista riippumattomuutta ja poliittista demokratiaa. Se on lakannut olemasta vallankumouksellinen niin kehittyneissä kuin kehittymättömissä maissa. Se on absoluuttisen konservatiivinen voima.
2. Ratkaiseva vallankumouksellinen rooli lankeaa proletariaatille vaikka se olisi hyvin nuori ja pieni lukumäärältään.
3. Kykenemättömänä riippumattomaan toimintaan talonpojisto seuraa kaupunkeja ja sen on seurattava teollisuusproletariaatin johtoa.
4. Maakysymyksen ja kansalliskysymyksen johdonmukainen ratkaiseminen sekä nopeata taloudellista kehitystä estävien yhteiskunnallisten ja imperiumin kahleiden murtaminen edellyttävät siirtymistä yli porvarillisen yksityisomistuksen rajojen. Demokraattinen vallankumous kasvaa välittömästi sosialistiseksi ja tulee siten jatkuvaksi vallankumoukseksi.
5. Sosialistisen vallankumouksen saattaminen päätökseen ”kansallisissa rajoissa ei ole ajateltavissa… Näin sosialistisesta vallankumouksesta tulee jatkuva vallankumous sanan uudessa ja laajemmassa merkityksessä; se tulee päätökseen vasta kuin uusi yhteiskunta on lopullisesti voittanut koko planeetallamme.” On taantumuksellista ja kapeata pelkoa yrittää saavuttaa ”sosialismi yhdessä maassa.”
6. Seurauksena vallankumous kehittymättömässä maassa voi johtaa kouristuksiin kehittyneissä maissa.
Teollisuustyöväenluokka ei esittänyt minkäänlaista osaa Maon voitossa. Kiinan kommunistisen puolueen sosiaalinen koostumuskin oli täysin ei-työväenluokkainen. Maon nousu puolueessa sattui samaan aikaan sen muuttumisessa pois työväenluokkaisesta puolueesta. Vuoden 1926 lopussa ainakin 66 prosenttia jäsenistä oli työläisiä, 22 prosenttia älymystöä ja vain 5 prosenttia talonpoikia. Marraskuussa 1928 työläisten osuus oli laskenut yli 4/5 ja virallinen raportti myönsi, ettei puolueella ollut ainuttakaan tervettä osastoa teollisuustyöläisten keskuudessa. Puolue myönsi, että työläiset muodostivat vain 10 % jäsenkunnasta 1928, 2,5 % maaliskuussa 1930, 1,6 % prosenttia saman vuoden syyskuussa ja käytännössä ei lainkaan vuoden lopussa. Siitä alkaen aina Maon lopulliseen voittoon puolueella ei ollut mainittavasti teollisuustyöläisiä.
Työläiset olivat niin merkityksettömiä Kommunistisen puolueen strategialla Maon valtaannousun kaudella, ettei puolue pitänyt tarpeellisena kutsua koolle ammattiliittokongressia 19 vuoteen sitten vuoden 1929. Se ei myöskään hakenut työläisten tukea, minkä todistaa sen julistus, ettei sillä ollut aikomusta ylläpitää puolueorganisaatio Kuomintangin valvomilla alueilla ratkaisevina vuosina 1937-45. Kun Kuomintang-hallitus joulukuussa 1937 sääti kuolemantuomion lakkoileville tai vaikka lakkoon yllyttäville työläisille sodan ollessa käynnissä, Kommunistisen puolueen edustaja sanoi haastattelussa, että puolue oli ”täysin tyytyväinen” hallituksen sodankäyntiin. Vielä kansalaissodan puhjettua Kommunistisen puolueen ja Kuomintangin välillä ei Kuomintangin alueilla juurikaan ollut Kommunistisen puolueen järjestöjä, ja tuohon alueeseen kuuluivat maan kaikki teollisuuskeskukset.
Maon kaupunkivaltaukset paljastivat enemmän kuin mikään Kommunistisen puolueen täydellisestä erkaantumisesta teollisuustyöväenluokasta. Kommunistijohtajat tekivät parhaansa estääkseen kaikenlaiset työläiskapinat kaupungeissa niiden valtauksen edellä. Tientsinin ja Pekingin kaatumisen alla, esimerkiksi, kenraali Lin Piao, rintaman komentaja, julkaisi kehotuksen:
[kehotan kansaa] pitämään järjestyksen ja jatkamaan nykyisissä tehtävissään. Kuomintangin virkailijat tai poliisihenkilökunta tai provinssin, kaupungin, maan tai muulla hallitustasolla, piiri, kaupunki ja kylä tai Pao Chia -henkilöstö… kehotetaan pysymään tehtävissään…
Yangtsejoen ylityksen aikaan ennen kuin Keski- ja Etelä-Kiinan suuret kaupungit (Shanghai, Hankow, Kanton) antautuivat, Mao ja Tshu Teh antoivat jälleen julistuksen:
Työläisten ja kaikkien alojen työntekijöiden toivotaan jatkavan työtään ja liiketoiminta jatkuu ennallaan… Kuomintangin valtio-, provinssi, kunta- ja alueiden hallitusten eri tasojen virkailijoiden tai ”kansalliskokouksen” edustajien, lakisäätävien ja kontrolloivien yanien tai Kansan poliittisten neuvostojen jäsenten, poliisihenkilöstön ja Pao Chia -organisaatioiden johtajien on pysyttävä tehtävissään ja noudatettava Kansan vapautusarmeijan ja Kansanhallituksen määräyksiä.
Työväenluokka totteli ja pysyi paikoillaan. Raportti Nankingista 22. huhtikuuta 1949, kaksi päivää ennen kuin Kansan vapautusarmeija miehitti sen, kuvasi tilannetta seuraavasti:
Nankingin väestö ei osoita levottomuuden merkkejä. Uteliaita väkijoukkoja nähtiin tänä aamuna kokoontuneena jokivallitukselle katsomaan tykkitaistelua vastarannalla. Elämä sujuu normaaliin tapaan. Jotkut kaupat ovat kiinni, mutta se johtuu kaupankäynnin heikkoudesta… Elokuvateatterit keräävät täysiä saleja.
Kuukautta myöhemmin New York Timesin kirjeenvaihtaja kirjoitti Shanghaista:
Punaiset ovat alkaneet kiinnittää julisteta, joissa kiinaksi kehotetaan väestöä pysymään rauhallisena ja vakuutetaan, ettei tällä ole mitään pelättävää.
Kantonissa:
Saavuttuaan kommunistit ottivat yhteyttä poliisiasemaan ja antoivat päälliköille ja miehille ohjeet pysyä tehtävissään järjestyksen ylläpitämiseksi.
Tapaus, jossa ei työväenluokka eikä talonpojisto esittämään vakavaa osaa, vaan jossa keskiluokan intellektuellit täyttivät koko taistelunäyttämön, on Fidel Castron nousu valtaan. C. Wright Millsin Kuuntele jenkki, joka on enemmän tai vähemmän autenttinen Kuuban johtajien monologi, kertoo aluksi, mitä vallankumous ei ollut:
…vallankumous itsessään ei ollut taistelua… palkkatyöläisten ja kapitalistien välillä… Meidän vallankumouksemme ei ole vallankumous, jonka tekevät ammattiliitot tai kaupunkien palkkatyöläiset tai työväenpuolueet tai mitkään sellaiset… kaupunkien palkkatyöläiset eivät olleet tietoisia millään vallankumouksellisella tavalla…
Castron armeijaan ei juuri talonpojisto osallistunut. Niin myöhään kuin huhtikuussa 1958 oli Castrolla aseissa vain noin 180 miestä ja Batistan kaatuessa luku oli kasvanut vain 803:een.
Castron liike oli keskiluokkainen. Castron mukana tulleet 82 miestä, jotka rantautuivat Meksikosta Kuubaan joulukuussa 1956 ja ne 12 jotka selvisivät taistelemaan Sierra Maestralle, tulivat kaikki tuosta luokasta.
Alusta alkaen Castron ohjelma ei mennyt pitemmälle laajoja liberaaleja uudistuksia, jotka keskiluokka saattoi hyväksyä. Artikkelissa Coronet-lehdelle helmikuussa 1958 Castro julisti, että hänellä ei ollut suunnitelmia ulkomaisten sijoitusten pakkolunastamiseksi tai kansallistamiseksi:
Henkilökohtaisesti pidän kansallistamista parhaimmillaankin ongelmallisena keinona. Se ei näyttäisi tekevän valtiosta yhtään voimakkaampaa, mutta se heikentää yksityistä yrittämistä. Mikä vielä tärkeämpää, yritys kattavaan kansallistamiseen haittaisi ilmiselvästi talousohjelmamme periaatetta teollistaa mahdollisimman nopeassa tahdissa. Tässä tarkoituksessa ulkomaiset investoinnit ovat aina tervetulleita ja turvattuja täällä.
Toukokuussa 1958 hän vakuutti elämänkertansa kirjoittajalle, Dubois’lle.
26. heinäkuuta -liike ei ole koskaan puhunut teollisuuden sosialisoimisesta tai kansallistamisesta. Se on vain vallankumouksemme typerää pelkäämistä. Me olemme alusta asti julistaneet, että me taistelemme vuoden 1940 perustuslain täyden toteuttamisen puolesta ja siinä määritellään takeet, oikeudet ja velvollisuudet kaikille tuotannon osapuolille. Siihen sisältyy vapaa yrittäjyys ja sijoitettu pääoma sekä monia muita taloudellisia, kansalais- ja poliittisia oikeuksia.
Vielä 2. toukokuuta 1959 Castro julisti Amerikan valtioiden järjestön OAS:n talousneuvostossa Buenos Airesissa:
Me emme vastusta yksityistä sijoittamista… Me uskomme yksityisten sijoittajien hyödyllisyyteen, kokemukseen ja intoon… Yrityksillä, joissa on kansainvälisiä sijoituksia, on samat takuut ja samat oikeudet kuin kansallisilla yrityksillä.
Kilpailevien yhteiskuntaluokkien, työläisten ja kapitalistien, talonpoikien ja tilanomistajien kyvyttömyys, keskiluokan perinteinen historiallinen heikkous ja Castron uuden eliitin kaikkivoipuus, sitä kun eivät sitoneet mitkään yhteiset, järjestäytyneet edut, selittää sen helppouden, jolla Castron maltillinen vuosien 1953—58 ohjelma, joka perustui yksityisyrittäjyyteen, sysättiin syrjään ja korvattiin radikaalilla valtionomistuksen ja suunnittelun ohjelmalla. Vasta 16. huhtikuuta Castro ilmoitti vallankumouksen olleen sosialistinen. Tasavallan presidentin, tohtori Oswaldo Dorticos Torradon sanoin, kansa ”yhtenä kauniina päivänä… huomasi tai tajusi, että se mille he olivat osoittaneet suosiota hyvänä kansalle oli sosialistinen vallankumous.” Erinomaisesti muotoiltu bonapartistinen kansan manipulointi historian objektina, ei sen tietoisena subjektina!
Kun myöhään kehittyneen porvariston konservatiivinen, pelkurimainen luonne (Trotskin ensimmäinen kohta) on absoluuttinen laki, ei nuoren työväenluokan vallankumouksellinen luonne, kohta 2, ole sen kummemmin absoluuttinen kuin väistämätönkään. Syitä ei ole vaikea todeta. Vallitseva ideologia yhteiskunnassa, josta työväenluokka muodostaa osan, on hallitsevan luokan; monessa tapauksessa kelluvien, amorfisten uusien työläisten oleminen yhdellä alalla maaseudulla luo vaikeuksia itsenäisille proletaarisille järjestöille; kokemuksen ja tiedon puute lisää niiden heikkoutta. Se johtaa vielä yhteen heikkouteen: riippuvuuteen ei-työläisistä johtajina. Kehittymättömien maiden ammattiliitot ovat miltei aina ”ulkopuolisten” johtamia. Niinpä Intiasta raportoitiin:
Käytännössä kaikki Intian liitot ovat henkilöiden johtamia, joilla ei ole teollisuustaustaa, siis ”ulkopuolisia”… monet ulkopuoliset ovat tekemisissä useamman kuin yhden liiton kanssa. Merkittävä ammattiliittojohtaja totesi, että hän oli noin 30 ammattiliiton puheenjohtaja, mutta lisäsi, ettei hänellä tietenkään ollut mitään antaa näiden toiminnalle!
Heikkous ja riippuvuus ulkopuolisista johtaa henkilöpalvontaan. Monilla liitoilla on edelleen tapana pyöriä henkilöiden ympärillä. Vahva persoona hallitsee liittoa. Hän määrittää sen kaiken politiikan ja toiminnan. Liitto tunnetaan hänen liittonaan. Työläiset odottavat hänen ratkaisevan kaikki vaikeutensa ja turvaavan heille heidän vaatimuksensa. He luottavat häneen puolustajana ja sankarina ja ovat valmiita seuraamaan häntä minne hän heitä johtaakin.
Asenteessa on aimo annos sankaripalvontaa. Liikkeessä on useita tuollaisia sankareita. Heistä on apua joidenkin työläisten vaatimusten toteuttamisessa, mutta ei paljon apua, kun on kehitettävä itseensä luottavia demokraattisia järjestöjä. Jälkimmäinen ei kasva, ennen kuin työläiset oppivat seisomaan omilla jaloillaan eivätkä surkeina nojaa huomattaviin persooniin, jonka pitäisi ratkaista kaikki heidän ongelmansa heidän puolestaan.
Toinen työväenliikkeen heikkous monissa kehittymättömissä maissa on sen riippuvuus valtiosta. Intiasta raportoitiin:
Valtio on jo ottanut itselleen monia toimintoja, jotka vapaassa yhteiskunnassa kuuluvat normaalisti ammattiliitoille. Nykytilassa valtio, eikä työntekijöiden ja työnantajien kollektiivinen sopiminen, esittää tärkeintä osaa palkkojen ja muiden työehtojen määrittelyssä. Tämä oli väistämätöntä tietyssä määrin, ottaen huomioon talouden taustan ja työläisten ja näiden ammattiliittojen heikkouden.
Ja Ranskan Länsi-Afrikasta:
Ammattiliittojen edustajat pyrkivät saavuttamaan tavoitteensa hallituksen sekaantumisen ja sanelun kautta.
Tärkein tekijä määriteltäessä, onko kehittymättömän maan työväenluokka todella vallankumouksellinen vai ei, on subjektiivinen, nimittäin siihen vaikuttavien puolueiden toiminta, erityisesti kommunististen puolueiden. Stalinismin vastavallankumouksellista roolia kehittymättömissä maissa on käsitelty riittävän usein, jotta sitä tarvitsisi tässä toistaa.
Kansallisten ja kansainvälisten tilanteiden liittyminen ketjuksi tekee tärkeäksi sen, että tuotantovoimat murtavat feodalismin ja imperialismin kahleet. Talonpoikaiskapinat ovat syvempiä ja kattavampia kuin ennen. Niihin on juurtunut myös kansallinen kapina imperialismin aiheuttamaa taloudellista raunioitumista vastaan ja sen yhtä varmasti esittelemän korkeamman elintason puolesta.
Tuotantovoimien tarpeet ja talonpojiston kapinallisuus eivät sillään olisi riittäviä murtamaan tilanomistajien ja imperialismin iestä. Kolme muuta tekijää auttaa:
1) Maailman imperialismin heikentyminen suurvaltojen välisten ristiriitojen lisääntymisen seurauksena ja halvaantuminen, joka vaikuttaa niiden keskinäiseen puuttumiseen vetypommin olemassaolon takia.
2) Valtion kasvava merkitys kehittymättömissä maissa. On yksi historian tempuista, että kuin yhteiskuntaa kohtaa historiallinen tehtävä, ja luokka, joka sen perinteisesti hoitaa, puuttuu, jokin toinen ihmisryhmä, hyvin usein valtiovalta, toteuttaa sen. Valtiovalta näyttelee tuollaisissa olosuhteissa hyvin tärkeätä osaa. Se ei heijasta vain tai edes lähinnä sitä kansallista taloudellista perustaa, jolta se nousee, vaan ylikansallista maailmantalouden luonnetta tänään.
3) Älymystön kasvava merkitys kansakunnan johtajana ja yhdistäjänä, ja ennen kaikkea joukkojen manipuloijana. Tämä viime mainittu seikka vaati tarkentamista.
Vallankumouksellinen älymystö on osoittautunut paljon yhtenäisemmäksi ryhmäksi tämän päivän nousevissa kansakunnissa, kuin tsaarin Venäjällä. On varsin ymmärrettävää, ei porvarillinen yksityisomistus on romahtanut; imperialismi on sietämätön; valtiokapitalismi, imperialismin heikentymisen, valtion suunnittelun merkityksen lisääntymisen sekä Venäjän esimerkiksi ja kommunististen puolueiden järjestäytyneen ja kurinalaisen työn seurauksena antaa niille uudenlaisen yhtenäisyyden tunteen. Yhteiskunnan ainoana erikoistumattomana ryhmänä älymystö on ilmiselvä lähde ”ammattimaiselle vallankumoukselliselle eliitille”, joka näyttäisi edustava ”kansakunnan” etuja toisiaan vastaan oleviin ryhmä- ja luokkaetuihin nähden. Lisäksi kyseessä on ryhmä, joka on eniten kansallisen kulttuurin läpäisemä, talonpojilla ja työläisillä puuttuu sekä aika että sivistys sille.
Älymystö on myös arka maidensa tekniselle jälkeenjääneisyydelle. Osallistuessaan heidän laillaan maailman tieteelliseen ja tekniseen maailman 1900-luvulla, heitä tukahduttaa oman kansakuntansa kehittymättömyys. Tätä tunnetta korostaa ”älyllinen työttömyys”, joka on noille maille ominaista. Koska maat ovat yleensä taloudellisesta jälkeenjääneitä, on useimpien opiskelijoiden ainoa toivo valtion virka, mutta niitä ei ole läheskään riittävästi.
He uskovat lujasti tehokkuuteen, myös yhteiskunnallisen rakentamisen tehokkuuteen. He luottavat uudistukseen ylhäältä ja haluaisivat mieluusti ojentaa uuden maailman kiitolliselle kansalle pikemminkin kuin nähdä itsestään tietoisen ja vapaasti yhteen liittyneen kansan vapautustaistelun aiheuttavan uuden maailman heille itselleen. He piittaavat paljon toimenpiteistä, joilla heidän kansakuntansa kiskotaan pysähtyneisyydestä, mutta hyvin vähän demokratiasta. Heissä ruumiillistuu pyrkimys teollistamiseen ja pääoman kasautumiseen kansakunnan nousun vuoksi. Heidän voimansa on suorassa suhteessa muiden luokkien heikkouteen ja niiden poliittiseen merkityksettömyyteen.
Tämä kaikki tekee totalitaarisesta valtiokapitalismista hyvin houkuttelevan tavoitteen älymystölle. Ja he todella ovat kommunismin tärkeimmät lipunkantajat nousevissa kansakunnissa. ”Kommunismi on saanut suurimman hyväksynnän Latinalaisessa Amerikassa opiskelijoiden ja keskiluokan keskuudessa,” kirjoittaa Latinalaisen Amerikan erikoisasiantuntija. Intiassa oli Amritsarissa maalis-huhtikuussa 1958 pidetyn Kommunistisen puolueen edustajakokouksen ”edustajista noin 67 % muista luokista kuin proletariaatti ja talonpojisto (keskiluokka, maanomistajaluokka ja ”pikkukauppiaat”); 72 prosentilla oli jokin korkea-asteen tutkinto.”
Voimat, joiden pitäisi johtaa sosialistiseen työväenvallankumoukseen Trotskin teorian mukaan, voivat johtaa, vallankumouksellisen subjektin, proletariaatin, puuttuessa, sen vastakohtaan, valtiokapitalismiin. Se, mikä on universaalisti käyttökelpoista teoriassa, ja mikä on suhteellisen riippuvaista proletariaatin subjektiivisesta aktiivisuudesta, voivat yhdessä johtaa muunnelmaan, jota paremman nimen puutteessa voitaisiin kutsua ”vinoutuneeksi, valtiokapitalistiseksi jatkuvaksi vallankumoukseksi”.
Venäjän ja Itä-Euroopan stalinististen järjestelmien romahdus, Maon Kiinan siirtyminen markkinakapitalismin raiteille ja stalinististen ja maolaisten liikkeiden hajaantuminen kansainvälisesti ovat alku polulle kehittää autenttista jatkuvaa vallankumousta, jollaista Trotski kuvasi.
Olemme keskellä kolmannen maailman työväenluokan pitkää, hidasta heräämistä.
Iranin työväenluokka on osallistunut yleislakkoon ja järjestäytynyt shoriin (työläisneuvostoihin), mikä johti shaahin kukistamiseen. Etelä-Afrikan työväenluokka on murskannut apartheid-järjestelmän. Taistelutahtoinen työväenluokan liike on noussut Etelä-Koreassa. Brasiliassa on nähty kaikkien aikojen suurin yleislakko.
Vie aikaa, ennen kuin vuosikymmenten taantumuksen, stalinismin ja fasismin jättämä alavire on voitettu. Tie on kuitenkin auki alkuperäisen jatkuvan vallankumouksen tulla oikeuksiinsa.