Tony Cliff
Maailma voitettavana
Viime vuosina sanastoon on ilmestynyt uusi iskusana – globalisaatio. Kaikkien poliittisten puolueiden johtajat, sekä konservatiivisten että reformististen, hyväksyvät termin jumalalta tulleena. Sama pätee lehdistöön, televisioon, yhtiöiden vuosikertomuksiin ja ay-johtajiin. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa, että maailmanmarkkinat ja ylikansalliset ovat niin voimakkaita, että työläiset kaikissa maissa tai missä tahansa osassa ylikansallista yritystä ovat täysin voimattomia. Ja niin on myös kansallisvaltio.
Edward Mortimer, joka kirjoittaa Financial Timesiin, oikeistolaiseen konservatiivilehteen, lainasi Kommunistisen puolueen manifestia tukeakseen globalisaatioteoriaa:
Tarve saada yhä laajempi menekki tuotteilleen ajaa porvaristoa yli koko maapallon. Sen täytyy pesiytyä kaikkialle, kaikkialle kotiutua, kaikkialla solmia suhteita.
Maailmanmarkkinoita hyväkseen käyttäen porvaristo on muuttanut kaikkien maiden tuotannon ja kulutuksen yleismaailmalliseksi. Taantumuksellisten suureksi suruksi se on poistanut teollisuudelta kansallisen maaperän. Ikivanhat kansalliset teollisuudenalat on tuhottu ja niitä tuhotaan yhä joka päivä. Niitä tunkevat sivuun uudet teollisuudenalat, joiden käytäntöön ottaminen on elinkysymys kaikille sivistyskansoille, teollisuudenalat, jotka eivät enää käytä kotimaisia raaka-aineita, vaan maapallon mitä kaukaisimmilta alueilta tuotuja raaka-aineita ja jotka tuottavat tehdasvalmisteita, joita ei käytetä ainoastaan omassa maassa, vaan kaikissa maanosissa. (…) Vanhan paikallisen kansallisen omavaraisuuden ja sulkeutuneisuuden tilalle tulee kansojen kaikinpuolinen yhteys ja kaikinpuolinen riippuvuus toisistaan.
Edward Mortimer, väittäessään Marx iaoli globalisaatioteorian isäksi, tarkoitti osoittaa kunnioitusta hänelle, mutta itse asiassa kyseessä on solvaus. Teen pari kommenttia ja vertailen marxilaista kansantaloustiedettä porvarilliseen kansantaloustieteeseen.
Marx teki selväksi, että hän oli paljossa älyllistä velkaa klassisen kansantaloustieteen Adam Smithille ja vielä enemmän David Ricardolle. Mutta hän teki myös selväksi, että hänen teoriansa ei ollut vain klassisen kansantaloustieteen teorian jatkoa, vaan myös irtautumista, sen negaatio. Marxin Pääoman alaotsikko on Kansantaloustieteen arvostelua.
Adam Smith, teoksessaan Kansojen vauraus (1772), kuvaa varsin hyvin työnjaon vaikutusta. Hän kuvaa neulatehdasta, jossa jokainen työläinen tekee eri toistavaa työtä. Työnjako lisää tuottavuutta. Marx myönsi tämän, mutta lisäsi, että työnjako tekee työläisestä puoli-ihmisen. Tähän perustuu hänen vieraantumiskäsitteensä. Pyöreä palikka sopii pyöreään reikään; neliskanttinen palikka nelikulmaiseen reikään. Mutta valitettavasti ei ihmisolennon kuvassa reikää ole. Työläiset eivät siksi ole vain systeemin muovaamia. He eivät ole savea, jota suuret objektiiviset tekijät muovaavat, vaan aktiivisia subjekteja, jotka vastustavat ulkopuolelta tulevaa painetta ja taistelevat sitä vastaan.
Adam Smithille ja Ricardolle voiton tavoittelu on luonnollista toimintaa. Marxilla se johtuu historiallisista syistä. Markkinat- eri kapitalistien, tai nykyään kapitalististen yhtiöiden, välinen kilpailu - pakottavat heidät kaikki kasaamaan pääomaa. Jos he epäonnistuvat, heidän käy huonosti. Kapitalismin anarkia, kilpailu pääoman eri yksiköiden välillä ja tyrannia jokaisessa kapitalistisessa yrityksessä ovat kolikon kaksi puolta. Toisiaan vastaan taistelevat kapitalistit pistävät taistelun hinnan työläisten maksettavaksi, ja työläiset vastaavat puolustautumalla. He eivät ole pelkästään historian objekteja. He ovat historian subjekteja. Globalisaatioteoria vie ajatuksen vallasta huipulla ja vallan puuttumisesta yhteiskunnan pohjalla äärimmäisyyksiinsä.
Globalisaatioteoria uskoo tämän olevan oikeutettua. Se on osa vapaiden markkinoiden ideologiaa.
Kun maahanmuuttajat yrittävät päästä maahan, etenkin jos ihonväri on väärä, he ovat vain tuomittavia talouspakolaisia. Kun Volkswagen päätti käyttää yli 430 miljoonaa puntaa Rolls Roycen ostamiseen Britanniasta, se sopii. Jos työnantaja nopeuttaa työtahtia, se sopii. Jos työläiset vastustavat sitä, se on rikollista haitantekoa. Pääoman liikkumista ei taloustiede motivoi. Radiouutisista saattaa kuulla: ”Hyviä uutisia; ICI:n voitot ovat nousseet viime vuonna 20 %.” Ja vähän myöhemmin: ”Huonoja uutisia; työläiset ovat ahneita; he vaativat 5 % palkankorotuksia.”
Päältäpäin on selvää, että työläiset tehtaassa, joka kuuluu ylikansalliseen yritykseen, ovat voimattomia. Jos Fordilla on neljännesmiljoona työntekijää, kuinka muutaman tuhannen työläisen tehdas Britanniassa voisi nousta Fordin johtoa vastaan?
Todellisuus on kuitenkin hyvin toisenlainen. Kun 3000 General Motorsin jarrunosia valmistavaa työntekijää meni lakkoon Ohion Daytonissa 1996, he saivat General Motorsin toiminnan pysähtymään kautta Yhdysvaltojen, Kanadan ja Meksikon. Yli 125 000 General Motorsin työntekijää lomautettiin muutamassa päivässä. Lakko maksoi yhtiölle noin 45 miljoonaa dollaria päivässä ja Clintonin hallitus huusi molemmille osapuolille kiistan rauhoittamiseksi.
Kun miltei samanlainen lakko oli Tanskassa, Saabin oli pakko pysäyttää autotuotanto Ruotsissa, koska tanskalaisten toimittamat tärkeät osat loppuivat. Saabin avoautojen kokoaminen Suomessa jouduttiin sekin pysäyttämään. Volvokin ilmoitti, että sen tuotantolinjat Ruotsissa ja Hollannissa olivat kärsineet pahasti.
1988, kun Fordin työläiset menivät lakkoon Britanniassa, he saivat koko Euroopan Fordin tuotannon seisahtumaan kolmessa tai neljässä päivässä.
Ylikansallisten yhtiöiden takia yksittäisen työntekijäryhmän vaikutus voi olla paljon suurempi kuin koskaan. Tarvitsee vain verrata ylläolevia esimerkkejä ensimmäiseen historian yleislakkoon Englannissa 1832. Silloin työläisten oli kuljettava tehtaasta toiseen ”käännyttämässä” työläisiä.
Globalisaatioteorian takana on täysin mekaaninen muodollinen logiikka. Dialektiikka on sille täysin vierasta. Gloabalisaatioteorian logiikka on samanlaista kuin se, joka johdatti Pentagonia tämän käynnistäessä sotaansa Vietnamia vastaan. He olivat vakuuttuneita, että USA:n sotilaskoneisto on kaikkivoipa ja että vietnamilaiset olivat suhteellisen voimattomia. Ja argumentointi kulki näin. 1800-luvulla Britannia löi Intian alistumaan. USA:n sotilaskoneisto oli 60-luvulla verrattomasti vahvempi kuin Britannian sotakoneisto 1800-luvulla. Samalla Vietnam oli paljon pienempi maa ja sen väestö paljon pienempi kuin Intian. Jos Britannia saattoi voittaa 1800-luvulla, USA saattoi varmasti kävellä yli 1900-luvulla.
Dialektisesti tarkasteltuna kuva on täysin päinvastainen. Kun Intian kapinassa 1857 brittisotilas tapettiin, kuinka paljon haittaa siitä oli Britannialle? Minkä arvoinen on brittisotilas, työläinen univormussa? Sanotaan 100 puntaa. Amerikan sotakoneisto on verrattomasti suurempi. Amerikkalainen lentokone on ehkä miljoonan dollarin arvoinen. Mikä kiusaus vietnamilaisella onkaan heittää käsikranaatti sitä kohti.
Toinen globalisaatioteorian kannattajien argumentti on, että kansallisvaltio ei voi mitään työllisyyden tasolle, että globalisaatio tappoi keynesiläisyyden.
Toisen maailmansodan alusta vuoteen 1973 maailma todisti kapitalismin historian pisintä nousukautta. Vallitseva oikeaoppisuus liitti tämän aikanaan keynesiläisyyteen. Politiikka, jossa veroja leikattiin, korkoja pidettiin alhaalla, valtion kulutusta lisättiin ja kulutusta säädeltiin talouden kasvattamiseksi, oli keynesiläisyyden olemus. Ehkä innostunein ilmaus tuesta keynesiläisyydestä on Anthony Croslandin kirjassa The Future of Socialism vuodelta 1956. Croslandin mukaan kapitalismin anarkia oli kuihtumassa pois luokkaristiriita mukanaan. Järjestelmästä oli tulossa yhä rationaalisempi ja demokraattisempi. Kapitalismi raukeaisi rauhanomaisesti itse. Kaikki puhe tuotannon omistamisesta voiton saamiseksi eikä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi oli Croslandin mukaan pelkkää höpötystä. ”Yksityinen teollisuus on viimein inhimillistymässä.”
Oli alkanut ”rauhanomainen vallankumous”, jossa luokkaristiriita ei tullut kyseeseen: ”Tänään ei voitaisi kuvitella harkittua vihamielistä liittoa hallituksen ja työnantajan välillä liittoja vastaan,” kirjoitti Crosland. ”Me olemme Britanniassa joukkomittaisen runsauden portailla.” Sosialistien piti kiinnittää huomionsa nyt muuhun kuin talouskysymyksiin. Mihin?
…me kiinnitämme huomiomme yhä enemmän toisiin, ja ajan mittaa tärkeämpiin alueisiin… henkilökohtaiseen vapauteen, onneen ja jännitykseen… enemmän terassikahviloita, valaistumpia ja iloisempia katuja iltaisin, parempia ja vieraanvaraisempia hotellin- ja ravintolanpitäjiä… enemmän seinämaalauksia ja taideteoksia julkisilla paikoilla, paremmin suunniteltuja huonekaluja ja astioita ja naistenvaatteita, patsaita uusilla asuinalueilla, paremmin suunniteltuja katulamppuja ja puhelinkoppeja, ja niin edelleen, loputtomiin.
Kuvaus kapitalismista vanhalla iällään humaanina ja rationaalisena vaikutti minusta aikoinaan hölmöltä, ja nyt vielä enemmän. Kapitalismi, joka Marxin sanoin oli syntynyt ”vereen ja mutaan peittyneenä”, ei voinut muuttua laadullisesti. Itse asiassa kapitalismin barbaarisuus on paljon pahempi tänään kuin 100 vuotta sitten. Ajatelkaa vain kaasukammioita, Hiroshimaa ja Nagasakia, arviolta 20 miljoonaa kolmannessa maailmassa vuosittain pankkien lypsämisen takia kuolevaa lasta.
Työttömyys, joka saavutti 8 miljoonaa Saksassa 1933, katosi pari vuotta myöhemmin, ei Hitlerin eikä Keynesin takia, vaan varusteluohjelman ansiosta. Selityksen pitkälle nousukaudelle antaa teoria pysyvästä asevarustelutaloudesta. Maaliskuussa 1957 yritin artikkelissa ”Näköaloja pysyvälle asevarustelutaloudelle” selittää uudelleenvarustautumisen vaikutusta kapitalismin vakauteen, ja kuinka tuon prosessin ristiriidat myös väistämättä veisivät pohjaa nousulta. Lyhyesti sanottuna selitin, että jos kaikki tärkeät kapitalistiset maat käyttäisivät huomattavia voimavaroja aseisiin, se avaisi markkinoita ja hidastaisi voiton suhdeluvun alenemista. Mutta jos muutama tärkeä pelaaja ei osallistuisi, ja käyttäisi aseisiin paljon vähemmän, ne saisivat hyötyä nousukaudesta enemmän kuin muut. Niillä olisi enemmän resursseja teollisuutensa nykyaikaistamiseen, sen sijaan että ne käyttäisivät niitä lentokoneisiin ja tankkeihin. Ja nämä maat voittaisivat kilpailussa. Juuri näin tapahtui. Kun Yhdysvallat, Venäjä ja Britannia käyttivät valtavia summia puolustukseen, Länsi-Saksa ja Japani käyttivät pikkusummia. Saksan markasta ja jenistä tuli suhteellisesti paljon vahvempia suhteessa dollariin ja puntaan. 1973, Vietnamin sodan seurauksena, dollari romahti, öljyn hinta hyppäsi kattoon ja keynesiläisyys julistettiin kuolleeksi.
1976 pääministeri James Callaghan totesi Labourin puoluekokouksessa:
Me tapasimme ajatella, että taantumasta selvittäisiin kuluttamalla ja työttömyyttä voitaisiin lievittää alentamalla veroja ja lisäämällä valtion kulutusta. Sanon nyt aivan vakavasti, että tätä vaihtoehtoa ei enää ole olemassa…
Keynesiläisyys teki tilaa monetarismille. Thatcherin politiikka muodostui jo ennen kuin hänet valittiinkaan, sillä Peter Riddellin, Financial Timesin poliittisen toimittajan mukaan ”jos on joskus ollut Thatcher-kokeilu, sen käynnisti Denis Healey (Labourin valtiovarainministeri).”
Myrskyn edessä reformismi osoittautuu tyhjiin ammennetuksi. Se on kuin paperista tehty sateenvarjo - hyödyllinen, kunhan ei sada.
Kapitalismin hyökkäyksen vastustamiseksi, reformien puolustamiseksi on mentävä yli reformismin. Vain vallankumoukselliset voivat tänään taistella johdonmukaisesti reformien puolesta.
Jos kapitalisti päättää sulkea tehtaan on työläisten kyseenalaistettava hänen omistusoikeutensa. Jos työttömyyden ratkaisemiseksi työviikkoa on lyhennettävä ratkaisevasti ilman palkanalennusta ja kapitalisti sanoo, ettei tehtaan toiminnassa pitäminen kannata, on työläisten taaskin kysyttävä, onko hänellä omistusoikeus tehtaaseen.
Kapitalismin ja sosialismin välillä on kuilu –ei voida, kuten reformistit uskovat, siirtyä yhdestä järjestelmästä toiseen vähitellen. Kuilua ei voida ylittää pikkuaskelin. Jos joku tätä epäilee, asiaa voidaan kokeilla. Etsi korkea rakennus, mene sen katolle, ja hae katseellasi toinen korkea rakennus. Jos pystyt ylittämään kuilun rakennuksesta toiseen pikkuaskelin on reformismi todistanut olevansa oikeassa.