Tony Cliff
Maailma voitettavana
Miksi me tarvitsemme vallankumouksellinen puolueen? Pääsyy on kahdessa Marxin tekemässä toteamuksessa. Hän totesi, että ”työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan tehtävä” ja samalla hän sanoi, että ”jokaisen yhteiskunnan vallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”.
Toteamusten välillä on ristiriita. Ristiriita ei kuitenkaan ole Marxin päässä. Se on todella olemassa. Jos vain yksi toteamuksesta pitäisi paikkansa, ei vallankumouksellista puoluetta tarvittaisi. Jos työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan tehtävä, ja siinä kaikki, ei meidän totta puhuen tarvitsisi taistella sosialismin puolesta – istutaan vain kädet ristissä ja hymyiltäisiin. Työläisethän vapauttavat itsensä!
Jos taas toisaalta ”jokaisen yhteiskunnan vallitsevat aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”, ja siinä kaikki, työläiset hyväksyisivät aina hallitsevan luokan aatteet. Sitten me voisimme istua kädet ristissä ja itkeä, koska mitään ei olisi tehtävissä.
Todellisuudessa molemmat toteamukset ovat oikeassa. Luokkataistelu ilmenee aina paitsi yhteenottona työläisten ja kapitalistien välillä, myös työväenluokan sisällä. Eivät lakkovahdit ole estämässä kapitalisteja menemästä töihin. Kapitalistit eivät ole koskaan tehneet töitä, joten he eivät tee niitä lakonkaan aikana. Lakkovartio on ryhmä työläisiä, jotka yrittävät estää toisia työläisiä ylittämästä lakkorajaa työantajan hyväksi.
Kysymys työväenvallasta, jota Marx kutsui proletariaatin diktatuuriksi. Miksi tarvittaisiin proletariaatin diktatuuria, jos koko työväenluokka on yhdistynyt ja vastassa on vain pieni kapitalistien vähemmistö? Voitaisiin sanoa, että menkää koteihinne, pomoista on tehty selvää. Jos koko työväenluokka on yhdistynyt, voisimme sylkäistä niiden päälle ja huuhtoa ne mereen!
Todellisuutta on, että työläisiä on yhdellä puolella ja takapajuisia työläisiä toisella puolella. Koska ”jokaisen yhteiskunnan vallitseva aatteet ovat hallitsevan luokan aatteita”, työläiset ovat jakaantuneet eri tietoisuustason mukaan.
Eikä vain niin. Samalla työläisellä voi olla jakaantunut tietoisuus omassa päässään. Hän voi olla tiukka ammattiosastolainen ja inhota pomoa, mutta kun kysymys tulee mustista, on toinen ääni kellossa.
Asuin kerran samassa asunnossa kaverin kanssa, joka oli kirjanpainaja, hyvin taitava. Hän oli menossa lomalle ja kysyin, oliko hän lentämässä seuraavana päivänä. Hän vastasi, ettei voisi lentää silloin, koska olisi perjantai ja 13. päivä ja että hänen olisi odotettava lauantaita. Miehellä oli 1900-luvulla tuhat vuotta vanhoja ajatuksia.
Lakkovartiossa voi vieressä olla työläinen, jolla on rasistisia juttuja. On kolme vaihtoehtoa. Voit sanoa, ettet jää hänen kanssaan lakkovahtiin, vaan menet kotiin, missä ei kuule rasistisia juttuja. Se on lahkolaisuutta, sillä jo ”työväenluokan vapauttaminen on työväenluokan työ” minun on oltava yhdessä hänen kanssaan lakkovahdissa.
Toinen mahdollisuus on yksinkertaisesti vältellä kysymystä. Joku heittää rasistisen herjan ja sitä teeskentelee, ettei kuullut ja alkaa puhua säästä. Tämä on opportunismia.
Kolmas kanta on, että väittelee kaverin kanssa rasismia vastaan, hallitsevan luokan vallitsevia aatteita vastaan. Väittelee ja väittelee. Jos onnistuu vakuuttamaan, hienoa. Mutta vaikkei onnistuisikaan, niin kun rikkuriauto tulee, rikkurit pysäytetään yhdessä, koska ”työväenluokan vapautus on työväenluokan työ.”
Porvaristolla ei ollut vallankumouksellista puoluetta 20 vuotta ennen heidän vallankumoustaan. Ranskan jakobiineja ei ollut olemassa ennen vuotta 1789.
Miksi meidän on aloitettava 20 tai 30 tai 50 vuotta ennen vallankumousta? Meidän on alettava puhua vallankumouksellisen puolueen tarpeesta johtaaksemme työväenluokkaa taistelussa, vallankumouksessa.
Jakobiinit syntyivät itse vallankumouksen kuluessa. Miksi? Koska kapitalistien ja aateliston suhteet eroavat kapitalistien ja työväenluokan suhteesta.
Kapitalistien piti kyllä kaataa aatelisto ja työväenluokan on kaadettava kapitalistit, mutta ero on suuri. Aatelisto ei suinkaan omistanut kaikkea vaurautta, kapitalistit eivät suinkaan olleet köyhiä. Kapitalistit olivat rikkaita ennen vallankumoustakin. He saattoivat sanoa aatelistolle: ”No niin, teillä on maa; me omistamme rahaa, me omistamme pankit. Kun te menette vararikkoon, miten te itsenne pelastatte? Te sekoitatte sinistä vertanne minun kultaani, te yritätte naida minun tyttäreni.” Ja kun aatteista puhuttiin, he saattoivat sanoa: ”No, teillä on papit, meillä opettajat. Teillä on raamattu, meillä ensyklopedia. Siirtykäähän pois tieltä.”
Kapitalistit olivat älyllisesti riippumattomia aateliston aatteista. He vaikuttivat aateliin paljon enemmän kuin nämä heihin.
Ranskan vallankumous alkoi säätyjen, aatelin, papiston ja keskiluokkien, kokoontumisella. Kun äänestettiin, aateli ja papit äänestivät kapitalistien mukana, ei päinvastoin.
Onko meidän asemamme samanlainen. Ei tietenkään. Emme voi sanoa kapitalisteille: ”No niin, te omistamme Fordin, General Motorsin, ICI:n – me omistamme kenkäparin.” Ja kun aatteista puhutaan, kuinka moni kapitalisti saa vaikutteita Socialist Workerista? Miljoonat työläiset saavat kuitenkin ideansa iltapäivälehdistä!
Porvariston vallankumouksellinen puolue saattoi tulla esiin vasta vallankumouksen aikana. Heidän ei tarvinnut valmistella, he luottivat itseensä. Mitä tapahtui 14. heinäkuuta 1789? Robespierre, jakobiinien johtaja, ehdotti Ludvig XVI:n patsasta pystytettäväksi Bastiljin paikalle. Hän ei tiennyt, että kolmen vuoden kuluessa hän mestauttaisi Ludvig XVI:n. Mistä jakobiinit saivat nimensä? Nimi tulee luostarista, jossa he kokoontuivat. Jos he olisivat tienneet, että neljä vuotta myöhemmin he takavarikoisivat kirkon maat, he eivät olisi ottaneet nimeä luostarin mukaan.
He olivat riippumattomia, he olivat voimakkaita ja he pystyivät ratkaisemaan kysymyksiä. Meillä on täysin toisenlainen tilanne. Me kuulumme sorrettuun luokkaan, jolla ei ole kokemusta yhteiskunnan johtamisesta, koska kapitalistit omistavat paitsi aineelliset, myös henkiset tuotantovälineet. Sen vuoksi me tarvitsemme puolueen – puolue on työväenluokan yliopisto. Se mitä kadettikoulu on armeijalle, sitä vallankumouksellinen puolue on työväenluokalle.
Marx sanoo Kommunistisen puolueen manifestissa, että kommunistit yleistävät työväenluokan historiallisesta ja kansainvälisestä kokemuksesta. Toisin sanoen, ei opita vain omasta kokemuksesta. Oma kokemukseni on heiveröinen. Jokaisella meistä on uskomattoman vähän kokemusta. On yleistettävä ja sitä varten tarvitaan järjestö. En itse voi tietää Pariisin kommuunista. En ollut siellä, olin 1871 vielä kovin nuori!
Sen vuoksi Trotski kirjoitti, että vallankumouksellinen puolue on työväenluokan muisti.
Työväenpuolueita on kolmea tyyppiä: vallankumouksellinen, reformistinen ja sentristinen. Kommunistisen puolueen manifesti kuvasi vallankumouksellisen puolueen luonnetta seuraavasti:
Kommunistit eroavat muista proletaarisista puoleista toisaalta vain siinä, että he eri kansallisuuksiensa proletaarien taistelussa nostavat esiin ja puolustavat koko proletariaatin yhteisiä, kansallisuudesta riippumattomia etuja, ja toisaalta siinä, että he proletariaatin ja porvariston välisenä taistelun eri kehitysasteilla aina edustavat koko liikkeen etua.
Kommunistit ovat siis käytännöllisesti päättäväisin, aina eteenpäin kannustava työväenpuolueiden osa kaikissa maissa; teoreettisesti he käsittävät paremmin kuin proletariaatin muu joukko proletaarisen liikkeen edellytykset, kulun ja yleiset tulokset.
Toista tyyppiä työväenpuolueita edustavat reformistiset puolueet. Puheessaan Kominternin toisessa konferenssissa 1920 Lenin määritteli labourpuolueen ”kapitalistiseksi työväenpuolueeksi”. Hän kutsui sitä kapitalistiseksi, koska labourpuolueen politiikka ei irrottaudu kapitalismista. Miksi hän kutsui sitä työväenpuolueeksi? Ei siksi, että työläiset äänestävät sitä. Siihen aikaan useampi työläinen äänesti konservatiivista puoluetta, joka oli tietysti kapitalistinen puolue. Lenin kutsui labourpuoluetta työväenpuolueeksi, koska se ilmaisi työläisten pyrkimystä puolustautua kapitalismia vastaan. Kun katsoo labourpuolueen kokousta televisiosta, on selvää, että labourpuolueen jäsenet ilmaisevat eri pyrkimyksiä kuin konservatiivit.
Konservatiivipuolueen kokouksessa kuulee suosionosoituksia, kun puhuja hyökkää ay-väkeä ja mustia vastaan ja ylistää armeijaa, poliisia ja muuta sellaista. Labourpuolueen konferenssissa suosionosoitukset tulevat, kun puhuja julistaa, että tarvitaan parempaa terveydenhuoltoa, parempaa koulutusta, parempia asuntoja jne.
Vallankumouksellisten ja reformististen puolueiden välissä on kolmannen tyypin puolue, sentristinen. Niiden pääluonne on välttely. Ne eivät ole joko tai. Ne horjuvat kahden välillä. Hevonen tuottaa hevosen, aasi aasin. Kun hevonen ja aasi pariutuvat, ne tuottavat muulin. Muuli ei tuota mitään, se on hedelmätön.
Vallankumouksellisella puolueella on historiallinen jatkuvuus. Se voi nousta tai laskea, mutta se jatkaa. Reformistisella puolueella on historiallinen jatkuvuutensa. – sentristeillä ei. 1936 POUM-puolueella Espanjassa oli 40.000 jäsentä. Nyt POUM on kuollut kuin sukupuuttoon hävinnyt lintu. Britanniassa Riippumattomalla työväenpuolueella oli neljä kansanedustajaa vuoden 1945 vaalien jälkeen. Nyt siitä ei ole muistoakaan. Sama koskee Saksan SAP:tä, joka oli sekoitus kommunistisen puolueen oikeistosiivestä, brandlerilaisista, pasifisteja sosialidemokraateista ja muita sekoituspussista. Se oli varsin suuri puolue 30-luvun alussa. Nyt siitä ei ole merkkiäkään.
Vallankumouksellisen puolueen on johdettava työväenluokkaa kaikkeen menneisyyden kokemukseen nojaten. Hyvä on, puolue opettaa työläisiä, mutta sitten nousee yksinkertainen kysymys: ”Kuka opettaa opettajaa?” On äärimmäisen tärkeätä ymmärtää, että työväenluokka voi opettaa meitä. Kaikki suuret ajatukset tulevat työläisiltä itseltään.
Jos lukee Marxin Kommunistisen puolueen manifestia hän puhuu siinä tarpeesta työläishallitukselle, proletariaatin diktatuurille. Sitten 1871 hän kirjoittaa, etteivät työläiset voi ottaa haltuunsa vanhaa valtiokoneistoa: heidän on murskattava se – vanha vakinainen armeija, byrokratia, poliisi. Meidän on murskattava kaikki tämä hierarkkinen rakenne ja perustettava uudenlainen valtio – valtio jolla ei ole vakinaista armeijaa tai byrokratiaa, jossa jokainen virkamies on valittu, jossa jokainen virkamies saa saman palkan kuin keskivertotyöläinen. Keksikö hän tämän siksi, että teki niin ankarasti työtä British Museumin kirjastossa? Ei. Pariisin työläiset olivat ottaneet vallan ja menetelleet kuvatulla tavalla.
Marx oppi heiltä. Stalinistit ovat aina väittäneet, että Lenin keksi ajatuksen neuvostoista. Stalinistisessa kirjallisuudessa Lenin tietysti keksii kaiken! Heillä oli uskonnollisen hierarkian malli. Meillä on Leninin kirjeenvaihto, ja kun työläiset perustivat ensimmäisen neuvoston Pietariin 1905, Lenin kirjoitti neljä päivää myöhemmin: mihin hittoon sitä tarvitaan?
Työläiset tarvitsivat taistelussa uuden organisaatiomuodon. He oppivat kantapään kautta, että jos heillä oli lakkokomitea yhdessä tehtaassa, se ei ollut tehokasta vallankumouksessa. Tarvitaan lakkokomitea joka kattaa kaikki tehtaat. Ja sitä neuvosto oli: kaikkien tehtaiden edustajat yhdessä tapaamisessa johtamassa showta. He tekivät sen. Lenin seurasi heitä. Puolueen on aina opittava luokalta, aina.
Onko puolue aina luokkaa edellä? Vastaus on, että yleensä vallankumouksellinen puolue on luokkaa edellä. Muuten se ei ole vallankumouksellinen puolue. Niinpä kuin vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, bolshevikit olivat paljon luokkaa edellä. Bolshevikit olivat sotaa vastaan, kun työläisten enemmistö tuki sotaa.
Sitten koitti vuosi 1917. Sinä vuonna Leninin näkee sanovan yhä uudelleen elokuussa ja syyskuussa, että puolue laahaa luokan jäljessä, että luokka on sitä edellä ja on edettävä nopeasti luokan saamiseksi kiinni. Syy oli yksinkertainen. Työläisiltä oli niin kauan puuttunut luottamusta ja he olivat olleet jäljessä vallankumouksellisesta puolueesta. Tilanteen muuttuessa hekin muuttuvat hyvin, hyvin nopeasti.
Vallankumouksellisten ongelma on, että he tarvitsevat rutiinia selvitäkseen. Mutta rutiini tulee osaksi itseä. Aletaan ottaa itsestäänselvyytenä, että ollaan työväenluokkaa edellä. Mutta kun työläiset alkavat liikehtiä, huomataan, että ollaankin niin helvetin jäljessä! Vallankumouksellisen puolueen on saavutettava välimatka työväenluokkaan. Puolue ei ole vain ryhmä ihmisiä. He ovat vallankumoukselliset ja tästä lähtien he johtavat aina. Se on roskaa. On jatkuvasti taisteltava ja taisteltava johtaakseen. On opittava kaiken aikaa, edettävä koko ajan.
Näin ei ole vain vallankumouksen aikana. Voidaan huomata työpaikalla, että joku on ollut SWP:ssä mukana 20 vuotta ja on hyvä toveri, ja on joku, joka on liittynyt muutama kuukausi sitten, ja aktiivisuudessa uusi toveri on paljon edellä toveria, joka liittyi 20 vuotta sitten. Tällaista näkee aina uudelleen.
Johtoa ei saavuteta samalla tavalla kuin rahaa pankissa. Jos on rahaa pankissa, sille saa korkoa. Vallankumouksellinen johtajuus on jotain aivan muuta. Johtajuus on ansaittava joka päivä, joka kuukausi. Vallankumouksellisille merkittävää on, mitä he tekivät viime viikolla , mitä he tekevät tällä viikolle ja mitä he tekevät ensi viikolla. 100 vuoden kokemuksesta voi oppia, mutta tärkeintä on mitä tehdään tällä viikolla. Johtajuudesta on kamppailtava.
Koska reformistinen puolue haluaa saada mahdollisimman paljon ääniä, se etsii pienintä yhteistä nimittäjää. Se sopeuttaa itsensä vallitseviin aatteisiin.
Kuka uskoo, ettei yksikään labourin kansanedustajista tiedä homojen ja lesbojen sorrosta? Mutta silti vaalien aikana 1987 Patricia Hewitt, Neil Kinnockin sihteeri, vuoti the Sunille (kaikista mahdollisista lehdistä) hyökkäyksen ”äärivasemmistoa” vastaan niissä kunnissa, jotka tukivat homoseksuaaleja ja lesboja. Miksi hän näin teki? Koska hän ajatteli sen olevan keino tulla suosituksi. Minulla on tallessa lentolehtinen mieheltä, jonka nimi on John Strachey. Hän kutsui itseään marxilaiseksi. 1929 hän pyrki parlamenttiin ja hänellä oli ongelma: hän näytti juutalaiselta. Niinpä hän julkaisi lentolehtisen, jonka otsikko oli ”John Strachey on britti” ja haastoi oikeuteen jokaisen, joka väitti hänen olevan juutalainen. Miksi hän sanoi niin? Minun on sanottava, että olen juutalainen, mutta jos ketä tahansa SWP:n jäsentä kutsuu juutalaiseksi, hän sanoisi: ”Tottakai olen juutalainen. Olen ylpeä siitä.” Ei sitä kielletä.
Mutta jos halutaan saada suuri jäsenmäärä, on sopeuduttava vallitseviin aatteisiin. Tämän vuoksi reformistiset puolueet ovat suuria puolueita, mutta äärimmäisen passiivisia. On esimerkiksi kirja Labour Grassroots¸ joka kertoo ikärakenteen. Vuonna 1984 Labourin nuorisoliitossa oli 573 osastoa, vuonna 1990 vain 15. Yli 65-vuotiaita jäseniä on kolme kertaa enemmän kuin alle 26-vuotiaita. Labourpuolueen jäseniltä kysyttiin, kuinka paljon aikaa he omistivat labourin toimintaan kuukaudessa: 50 % vastasi, ettei lainkaan, 30 % sanoi korkeintaan 5 tuntia kuukaudessa eli tunnin viikossa ja vain 10 % sanoi käyttävänsä 5-10 tuntia.
Äärimmäinen passiivisuus, siinä labourpuolueen luonne. Saman kolikon toinen puoli on byrokraattinen kontrolli. Byrokraatit hallitsevat puolueessa.
Sitten on lahko. Sen jäsenet sanovat yksinkertaisesti: ”Me haluamme marssia vain niiden ihmisten kanssa, jotka ovat samaa mieltä kanssamme. Me välitämme vain ihmisistä, jotka ovat samaa mieltä kanssamme.”
Vallankumoukselliset ovat niitä, jotka ovat erillään työnväenluokan enemmistöstä, mutta jotka ovat samaan aikaan osa työväenluokkaa. Kysymys vallankumouksellisille on, kuinka suhteutua ei-vallankumouksellisiin työläisiin. Kuinka suhteutua ihmisiin, jotka ovat 60-prosenttisesti kanssamme samaa mieltä ja kuinka taistelun kautta päästään 80 prosenttiin. Jos oltaisiin lahkolaisia, sanottaisiin: ”Olet 40 prosenttia eri mieltä kanssani, en piittaa sinusta.” Jos ollaan vallankumouksellisia, sanotaan: ”Olemme 60 prosentista samaa mieltä, lähdetään siitä liikkeelle ja minä väittelen kanssasi niistä 40 prosentista, joista me emme ole samaa mieltä ja yritän taistelussa vakuuttaa sinut.”
Entä sitten vallankumouksellisen puolueen rakenne? Miksi puhumme demokraattisesta sentralismista?
Otetaan ensiksi se, mihin me tarvitsemme demokratiaa. Jos haluaa siirtyä Lontoosta Birminghamiin, tarvitaan bussi ja kuljettaja. Demokraattista keskustelua ei tarvita, koska se on käyty aikaisemmin, joten tarvitsemme hyvän kuljettajan ja hyvän bussin. Ongelma on, että siirtyminen kapitalismista sosialismiin on jotakin, jota ei olla aiemmin koettu. Me emme tiedä.
Jos ei tiedä, on vain yksi tapa oppia – pitää olla juuret työväenluokassa ja oppia luokalta. Ei ole niin, että kaikessa vain demokratia ratkaisee ongelman. Jos haluaa tietää, aleneeko voiton suhdeluku, onko Marx oikeassa, siitä ei pidä äänestää! Se ei merkitse mitään. Joko hän on oikeassa tai väärässä. Ajatellaan sitä, luetaan siitä ja päätetään.
On asioita, joista on äänestettävä. Kaikki, mikä liittyy taisteluumme, on pantava kokeeseen. Yksinkertaisesti koska me emme tiedä. Sillä jos ”työväenluokan vapautus on työväenluokan työ” työväenluokka opettaa meitä oman kokemuksensa kautta.
On olemassa kaunis kuvaus, jonka Lenin antaa ollessaan piilossa heinäkuun 1917 jälkeen, kun bolshevikkipuolue oli maan alla ja sen lehdistö murskattu. Bolshevikkeja syytettiin Saksan agenteiksi. Lenin ei tiennyt, kuinka pitkälle taantumus oli lujittanut asemiaan. Hän kertoo, kuinka hän aterioi hänen piilottaneen työläisen kanssa ja kuinka työläinen antoi hänelle leipää sanoen: ”Leipä on hyvää. Ne, kapitalistiluokka, pelkää meitä.” Lenin sanoo:
Sillä hetkellä ymmärsin luokkavoimien suhteen. Ymmärsin mitä työläiset todella ajattelevat – että kapitalistit pelkäävät edelleen meitä, vaikka olemme maan alla, vaikka meidät on lyöty. Vastavallankumous ei ole vielä voittanut.
Jos haluaa tietää, onko työläisillä itseluottamusta, mistä sen tietää? Ei siitä voi pitää äänestystä lehdissä, ne eivät anna tilaisuutta. Jokaista ei voi tavata yksitellen.
Työväenluokan vallankumousta ei voi tehdä ilman syvää demokratiaa. Ja vallankumous on työväenluokan nostamista hallitsevaksi luokaksi, historian demokraattisimman järjestelmän luomista. Toisin kuin kapitalismissa, jossa joka neljäs vuosi valitaan joku olemaan edustamatta sinua, tässä juttu on täysin eri. Kapitalismissa valitaan kansanedustajat mutta ei työnantajia. Kapitalismissa ei äänestetä tehtaan sulkemisesta. Armeijan upseereita tai tuomareita ei valita vaalilla. Työläisten hallinnossa kaikki on työläisten valvonnassa. Kaikki on työläisten vallassa. Se on demokratian äärimmäisin muoto.
Jos kaikki tämä siis pitää paikkansa, miksi tarvitaan sentralismia?
Ensiksikin, kokemus on epätasainen, työläisillä on erilaista kokemusta, tuo kokemus on koottava yhteen. Vallankumouksellisessakin puolueessa jäseniin vaikuttavat eri paineet. Heihin vaikuttaa yleiskuva ja se työläisten ryhmä, johon he kuuluvat.
Tuon jakautuman, kapean kokemuksen voittamiseksi tarvitsee keskittää kaikki kokemus ja jakauma. Ja sentralismia tarvitaan myös, koska hallitseva luokka on erittäin keskittynyt. Jos ei päästä symmetriaan vihollisen kanssa, ei voida koskaan voittaa.
En ole koskaan ollut pasifisti. Jos joku käyttää keppiä minua vastaan, minun on hankittava isompi keppi! En usko että kimppuuni hyökkäävä koira voidaan pysäyttää lainauksella Marxin Pääomasta. Meillä on oltava symmetria viholliseemme nähden. Siksi en voi ymmärtää anarkisteja, kun he tulevat ja sanovat, etteivät tarvitse valtiota. Kapitalisteilla on valtio. Miten murskata valtio ilman vastavaltiota?
Anarkistit kieltävät valtion aina. Kun heillä oli riittävästi voimaa, he liittyivät hallitukseen. Sen he tekivät Espanjassa sisällissodan aikana liittyessään hallitukseen. Miksi? Koska ei hyödytä kieltää jotakin, jos ei murskaa sitä ja jos sen murskaa, se on korvattava. Millä se on korvattava? Aseellisten työläisten elimillä. Sitähän työläisvaltio on.
Kun puhumme puolueesta johtamassa luokkaa, ei kyse ole vain kokemuksesta, tiedosta ja juurista. Johdon on käytettävä työläisten kieltä ja sillä on oltava työläisen henki. On suhteuduttava heihin, sillä siitä johtamisessa on kysymys. Puhutaan ja kuunnellaan, ei pelkästään puhuta. Puhutaan kielellä jota he ymmärtävät.
Se ei vielä riitä. Me tarvitsemme suuren puolueen. Työväenluokan johtamiseen tarvitaan joukkopuolue. SWP on maailman pienin joukkopuolue. Se on piskuinen puolue. 1914 bolshevikkipuolueella oli 4000 jäsentä. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 heillä oli 23000 jäsentä. Elokuussa 1917 heillä oli neljännesmiljoona. Neljännesmiljoonalla voi johtaa kolmen miljoonan teollisuustyöväenluokkaa.
Saksan kommunistisella puolueella 1918 oli 4000 jäsentä. Vaikka he olisivat kaikki olleet neroja, he eivät olisi voittaneet vallankumousta. Tarvitaan kookas puolue, koska johtaakseen se tarvitsee pohjaa joka tehtaassa.
Puhuin jo heinäkuusta 1917. Kun Leniniä syytettiin saksalaiseksi vakoojaksi 10.000 Putilovin tehtaan 30.000 työläisestä meni lakkoon päiväksi sanoen luottavansa Leniniin. Miksi? Koska Putilovin tehtaassa oli 500 bolshevikkia.
Jos haluaa johtaa miljoonia tarvitaan satoja tuhansia puolueeseen. Jopa Anti-Nazi Leaguen karnevaali, 150.000 ihmistä, loistava saavutus, oli vallankumouksen suhteen pieni tapahtuma. Senkin järjestämiseksi me tarvitsimme kuusi, seitsemän tai kahdeksan tuhatta SWP:n jäsentä.
Minusta tuntuu vastenmieliseltä, kun ihmiset ajattelevat, että marxilaisuus on jonkinlaista älyllistä voimistelua: me tulkitsemme asioita, me ymmärrämme, me olemme fiksumpia. Marxilaisuudessa on kysymys toiminnasta ja toimintaan tarvitaan kokoa. Toimintaan tarvitaan voimaa. Me tarvitsemme puolen miljoonan joukkopuolueen.