Tony Cliff
Maailma voitettavana
Kaikissa maissa, joista puuttuu poliittinen demokratia, siis maissa, joissa valta on itsevaltiaalla, armeijalla, fasisteilla tai ulkomaisilla imperialistivalloilla, on demokratian tarve ilmeinen. Ja me vallankumoukselliset sosialistit taistelemme kovasti sen saavuttamiseksi: vapaat paikalliset ja valtakunnalliset vaalit, lehdistönvapaus, kokoontumis- ja järjestäytymisvapaus, kansallinen itsemääräämisoikeus. Mutta se ei riitä meille.
Ensiksikin epätasa-arvo, riisto ja sorto pysyvät niin kauan, kuin vauraudet ovat kapitalistien pienen vähemmistön käsissä. Ilman tuotantovälineiden yhteisomistusta jatkuvat paitsi rikkaan ja köyhän epätasa-arvo, myös epätasavertaisuus työväenluokassa, koska työläiset kilpailevat työpaikoista, asunnoista, koulutusmahdollisuuksista. Tämä on rasismin ja seksismin kasvualusta.
Kun yhteiskunnan vauraus on jatkuvasti kapitalistien valvonnassa, on myös poliittinen demokratia turvaton ja vanha poliittinen järjestys uhkaa palata. Pieni kapitalistien vähemmistö omistaa paitsi aineelliset tuotantovälineet, myös henkiset tuotantovälineet – lehdistön, television ja muut propagandavälineet. Heitä väistämättä tukee myös kapitalistinen valtiokoneisto – armeija, poliisi ja tuomioistuinlaitos tukevat edelleen kapitalistiluokkaa.
Vasta kun työväenluokalla on valtiovalta, voidaan demokraattiset oikeudet taata.
Marraskuussa 1918 Saksan vallankumous hankkiutui eroon keisarista ja päätti ensimmäisen maailmansodan. Mutta suuret työnantajat, kuten Krupps ja Thyssen olivat edelleen yhdessä kenraalien ja taantumuksellisten armeijan upseereiden kera, jotka pystyttivät Freikorps-nimellä tunnetut oikeistolaiset yksiköt. Saksassa vallitsi kaksoisvalta, sillä rinnan parlamentin kanssa olivat työläisneuvostot. Kaikki vallankumoukset eivät murra menneen kahleita kerralla. Rinnan uuden, tulevaisuutta edustavan, elää vielä vanha. Marxin sanoja käyttääkseni: ”Kuolleiden sukupolvien perintö” riippuu edelleen elävien yllä.
Saksan tapahtumat vahvistavat täysin Saint Justin, Ranskan 1789 vallankumouksen johtajan profeetalliset sanat: ”Ne jotka tekevät puoli vallankumousta, kaivavat omaa hautaansa.” Sosialidemokraattisen hallituksen sateenvarjon alla Freikorps murhasi vallankumousjohtajat Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin. Vallankumoustapahtumat jatkuivat myötä- ja vastamäkineen aina vuoteen 1923, mutta päättyivät kapitalismin voittoon. Natsiliike syntyi 1919. Vuonna 1923 se järjesti ”epäonnistuneen” kaappauksen Baijerissa, mutta se odotti sivustassa. Se oli jälleen työläisten hukkaama tilaisuus ja siitä he maksaisivat kovan hinnan Hitlerin tullessa valtaan.
Ranska näki 30-luvulla työväenluokan taistelun valtavan nousun, joka alkoi helmikuussa 1934 ja huipentui 1936 kansanrintaman, kommunistipuolueen, sosialistipuolueen ja liberaalien (joita harhaanjohtavasti kutsuttiin radikaalisosialisteiksi, vaikkeivät olleet radikaaleja eivätkä sosialisteja) liiton – ratkaisevaan voittoon. Miljoonat työläiset sanoivat itselleen: ”Nyt me omistamme hallituksen, otetaan tehtaat.” Ja kesäkuussa 1936 oli tehdasvaltausten aalto. Kommunistipuolueen ja sosialistipuolueen johtajat kuitenkin johtivat perääntymistä työnantajien kanssa tehdyn kompromissin jälkeen. Tämän jälkeen kommunistipuolue heitettiin ulos kansanrintamasta. Radikaalisosialistien Daladier allekirjoitti Münchenin sopimuksen Hitlerin kanssa 1938 ja sama kansanrintaman suuressa voitossa 1936 valittu parlamentti äänesti tuesta marsalkka Pétainille, Vichyn hallituksen johtajalle, joka teki yhteistyötä natsien kanssa vuodesta 1940 eteenpäin.
Kun Indonesia saavutti itsenäisyytensä Hollannista 1949, maata johti porvarillinen nationalisti Ahmed Sukarno. Hänen ideologiansa perustui Pancasilan periaatteisiin, minkä perusta oli usko jumalaan ja kansalliseen yhtenäisyyteen. Traagista on, ettei Indonesian kommunistinen puolue haastanut Sukarnoa, vaan päinvastoin oli täysin hänen kanssaan samaa mieltä kansallisen yhtenäisyyden tarpeesta. Tuloksena Saint Justin sanat tulivat toteen. Indonesian kommunistisella puolueella oli paljon enemmän jäseniä kuin vallankumouksen aikaisella bolshevikkipuolueella: 3 miljoonaa verrattuna neljännesmiljoonaan. Indonesian työväenluokka oli laajempi kuin Venäjän työväenluokka vallankumouksen aattona. Talonpojisto Indonesiassa oli laajempi kuin Venäjällä. Vuonna 1965 yksi Sukarnon nimittämä kenraali, muuan Suharto, järjesti vallankaappauksen Yhdysvaltain, Britannian Labour-hallituksen ja Australian tuella. Puolesta miljoonasta miljoonaan ihmistä teurastettiin.
Lähi-Itä on toinen alue, joka on nähnyt kansannousuja, jotka ovat horjuttaneet järjestelmää, mutta epäonnistuneet saavuttamaan lopullista tavoitettaan. Irakissa kuningas Feisalin kaatoi joukkoliike. Irakin kommunistinen puolue oli hyvin voimakas, itse asiassa arabimaailman voimakkain kommunistinen puolue. Se liittoutui porvarillisen nationalistipuolueen, Ba’athin kanssa. Stalinistien valvoma kommunistinen puolue uskoi, että tuleva vallankumous olisi demokraattinen, mikä vaati liittoa työväenluokan ja porvarillisten puolueiden välillä. Tuollainen liitto vaatii käytännössä ensiksi mainitun alistumista viimeksi mainitulle. Kommunistisen puolueen jäsenet ja työläiset maksoivat raskaasti tästä liitosta. Ba’ath, kenraali Saddam Husseinin johtamana ja CIA:n auttamana, pani toimeen kommunistien joukkoteurastuksen.
Iranissa johti yleislakko shaahin kaatamiseen 1979. Shorat (työläisneuvostot) nousivat esiin kaikkialla maassa. Valitettavasti näiden shorien johto, pitkälti moskovalaismielisistä Tudeh- ja Fedayeen-puolueista, näki vallankumouksen porvarillis-demokraattisena eikä proletaarisena, ja antoi siten tukensa islamilaisen tasavallan perustamiselle. Näin ajatollah Khomeini tuli valtaan eikä osoittanut mitään kiitollisuutta Tudehille eikä Fedayeenille, ja vasemmisto joutui verisen vainon kohteeksi.
Voin mainita muutamia muita epäonnistuneita vallankumouksia, kuten Unkarin 1919 ja 1956, Saksan 1923, Kiinan 1925-27, Espanjan 1936, Ranskan 1968 ja Portugalin 1974-75.
Demokraattisen ja sosialistisen vallankumouksen asettaminen vastakkain ja ensin mainitun asettaminen ensisijalle ei ole yksin sosialidemokraattisten johtajien ominaisuus, vaan siitä on tullut myös stalinististen johtojen ohjenuora kautta maailman.
Venäjän vallankumous 1917 oli poikkeus puoliksi tehtyjen vallankumousten sarjassa.
Helmikuun vallankumous 1917 loi jännittävän uuden tilanteen: tsaari luopui kruunusta ja vuosisatoja kestänyt monarkia päättyi. Poliisi hajotettiin. Joka tehtaaseen perustettiin työläisneuvostoja. Monissa armeijan yksiköissä syntyi sotilasneuvostoja. Työläis- ja sotilasneuvostoja nousi kaikkialle.
Mutta helmikuun vallankumouksen jälkeen neuvostojen rinnalla jatkoivat vanhat instituutiot. Tehtaissa vanhat omistajat ja vanhat johtajat pitivät asemansa. Armeijassa komensivat edelleen kenraalit: armeijan ylikomentaja oli kenraali Kornilov, jonka tsaari oli nimittänyt. Neuvostovallan rinnalla oli porvarillinen hallitus, jota johtivat tsaarin ajan liberaalipoliitikot. Tuo tilanne, jota Lenin ja Trotski kutsuivat ”kaksoisvallaksi”, oli täynnä ristiriitoja.
Neuvoston luonteesta huolimatta sen johtajat anelivat porvaristoa pysymään vallassa. Enemmistö neuvostojen edustajista oli oikeistososialisteja, menshevikkejä ja sosialivallankumouksellisia. Se ei ollut sattuma. Se oli väistämätön tulos tilanteesta, jossa miljoonat siirtyivät vasemmalle, mutta kantoivat edelleen paljon tsaristisen menneisyyden painosta. Miljoonille, jotka tähän asti olivat tukeneet tsaaria ja sotaa, siirtyminen vasemmalle ei merkinnyt suoraan liittymistä puolueista äärimmäiseen, bolshevikkeihin. Menshevikkien vahva mies, Tsereteli, josta tuli porvarillisen väliaikaisen hallituksen sisäministeri, selitti välttämättömyyttä tehdä kompromissi porvariston kanssa: ”Ei voi olla toista tietä vallankumoukseen. On totta että meillä on kaikki valta, ja että hallitus joutuisi eroamaan, jos nostaisimme sormeakin, mutta se merkitsisi tuhoa vallankumoukselle.”
Kun Lenin 3. huhtikuuta palasi Sveitsistä, häntä olivat toivottamassa tervetulleeksi tuhannet sotilaat ja työläiset Pietarin Suomen asemalla. Tsheidze, Pietarin neuvoston puheenjohtaja, tervehti häntä sanoen: ”Toveri Lenin, Pietarin neuvoston ja koko vallankumouksen nimissä me toivotamme teidät tervetulleeksi Venäjälle… Mutta me uskomme, että vallankumouksellisen demokratian periaatteellinen tehtävä on nyt puolustaa vallankumousta kaikilta kaikelta kajoamiselta niin sisältä kuin ulkoakin. Meidän mielestämme tämän saavuttamiseen ei tarvita epäyhtenäisyyttä, vaan demokraattisten rivien sulkeminen. Toivomme, että pyritte meidän kanssamme näihin tavoitteisiin.”
Vastauksessaan Lenin kehotti jatkamaan vallankumousta, koska Venäjän vallankumous oli erottamaton osa kansainvälistä vallankumousta, maailmanvallankumousta. Menshevikkien suhtautuminen Leninin puheeseen oli äärimmäisen vihamielistä. Niinpä I. P. Goldenberg, entinen bolshevikkien keskuskomitean jäsen, julisti: ”Lenin on asettunut nyt ehdolle sille Euroopan valtaistuimelle, joka on ollut tyhjänä 30 vuotta, Bakuninin valtaistuimelle! Leninin uudet sanat heijastavat jotain vanhaa, primitiivisen anarkismin aikansa eläneitä totuuksia.”
Lenin ei mukautunut menshevikkeihin ja sosialivallankumouksellisiin, jotka olivat pikkuporvarillisen demokratian ruumiillistuma. Hän seurasi johdonmukaisesti Marxin kehotusta vuoden 1848 Ranskan ja Saksan vallankumouksen ajalta olla täysin riippumaton pikkuporvarillisesta demokraattisesta leiristä. Marx kirjoitti: ”Saksan työläisten… on annettava kaikkensa lopulliselle voitolleen olemalla selvillä omista luokkaeduistaan, ottamalla mahdollisimman pian itsenäinen poliittinen asema, sallimatta tulla harhaanjohdetuiksi demokraattisen pikkuporvariston tekopyhillä fraaseilla epäilemään hetkeksikään proletariaatin itsenäisen järjestäytyneen puolueen tarvetta. Heidän taisteluhuutonsa on oltava: ”Jatkuva vallankumous.”
Päivien, viikkojen ja kuukausien myrskyisten tapahtumien jälkeen bolshevikkien onnistui voittaa puolelleen työläisten enemmistö. 9. syyskuuta Pietarin neuvosto siirtyi bolshevikkienemmistöön ja Trotski valittiin sen puheenjohtajaksi. Samana päivän bolshevikit saivat enemmistön Moskovan neuvostossa. Tästä eteenpäin oli enää pieni harppaus työläisten vallan perustamiseen 7. marraskuuta 1917.
Työväenluokka, ei puolue, tekee vallankumouksen, mutta puolue ohjaa työväenluokkaa. Kuten Trotskin oivaltavasti kirjoitti: ”Ilman ohjaavaa organisaatiota joukkojen tarmo hälvenee kuin höyry ilman sylinteriä. Mutta se mikä asioita liikuttaa on silti höyry, ei mäntä eikä sylinteri.”
Menestyksen ja epäonnistumisen ero, Venäjän lokakuun ja muiden työväen vallankumousten ero, on että ensin mainitussa tapauksessa oli vallankumouksellinen joukkopuolue, joka tarjosi tehokkaan johdon. Vaikka sosialistit eivät voi määrittää sitä hetkeä, jolloin vallankumouksellinen kriisi puhkeaa, he voivat määrittää lopullisen tuloksen sillä asteella, millä he ovat rakentaneet voimakkaan vallankumouksellisen puolueen.
Cato vanhempi, Rooman senaatin jäsen, tapasi lopettaa kaikki puheensa seuraavin sanoin: ”Cartago delenda est”, ”Kartago on tuhottava”. Meidän on lopetettava sanoin: ”Vallankumouksellinen puolue on rakennettava.”