Tony Cliff
Maailma voitettavana
23. helmikuuta 1917 alkoivat kansainvälisen naisten päivän valmistelut. Se oli vallankumouksen alku. Seuraavana päivänä Pietarissa oli lakossa 200.000 työläistä. Sitä seuraavana päivänä, 25. helmikuuta, kaupungissa oli yleislakko ja armeija surmasi joukon lakkolaisia. Kaksi päivää myöhemmin kaartin rykmentissä oli kapina, sotilaat kieltäytyivät ampumasta mielenosoittajia ja joissakin tapauksissa joku sotilaista surmasi ampumiskäskyn antaneen upseerin. Tsaari luopui kruunusta. On mielenkiintoista, että vain päivää ennen kuin tsaari luopui kruunustaan muodostettiin Työläisedustajien neuvosto. Vuoden 1905 muisto nopeutti tapahtunutta. Kaikki työpaikat lähettivät edustajia neuvostoon.
Vallankumous on täysin spontaani ja suunnittelematon, kuten Trotski on oikein todennut:
Ei kukaan, ei todellakaan kukaan, ja sen voimme ehdottomasti todeta kaikkien tietolähteiden perusteella, ajatellut, että 25. helmikuuta olisi merkinnyt lopullisesti itsevaltiuden lopun alkua.
Suhanov, vallankumouksen loistava todistaja, huomioi: ”Yksikään puolue ei valmistautunut tähän suuren kansannousuun.” Samoin ohranan, tsaarin salaisen poliisin, entinen johtaja totesi, että vallankumous ”oli puhtaasti spontaani ilmiö, eikä laisinkaan puolueagitaation tulos.”
Miljoonien ihmisten tullessa politiikkaan ensimmäistä kertaa bolshevikkipuolue oli hyvin marginaalinen ja sillä oli vallankumouksen jälkeen noin 23000 jäsentä. Vasta 25. helmikuuta bolshevikeilta ilmestyi ensimmäinen lentolehtinen, joka kehotti yleislakkoon – jo 200.000 työläisen lopetettua työt! Neuvoston vaaleissa bolshevikit muodostivat pikkuisen vähemmistön. 1500—1600 edustajasta vain 40, eli 2,5 %, oli bolshevikkeja.
Rinnan ruhtinas Lvovin johtaman väliaikaisen hallituksen kanssa oli neuvostojen hallitus. Vallitsi näin ollen kaksoisvalta. Tuollainen tilanne ei voinut jatkua pitkään. Toisen kahdesta hallituksesta olisi luovutettava.
Aluksi neuvosto tuki Lvovin hallitusta. Neuvoston istunnossa 2. maaliskuuta hyväksyttiin julkilausuma vallan siirtämisestä väliaikaiselle hallitukselle, siis porvaristolle. Vain 15 edustajaa äänesti sitä vastaan. Siis edes 40 bolshevikkiedustajaa eivät vastustaneet sitä. Noin 1600 edustajan joukkopaine taivutti bolshevikit. Neuvostossa valtaa pitäneet puolueet, menshevikit ja sosialivallankumoukselliset, ottivat epämääräisen kannan. He tukivat neuvostoja mutta tukivat myös porvarillista väliaikaista hallitusta. He halusivat rauhaa, mutta tukivat sotaa. He ymmärsivät talonpoikien vaatimusta maasta, mutta tukivat hallitusta, joka oli maanomistajien puhetorvi.
Vallankumous ei kuitenkaan salli keskitie kompromissia. Elämä asetti jokaisen kysymyksen hyvin äärimmäisessä muodossa.
Venäjällä ollut bolshevikkijohto oli itsekin hyvin epämääräisellä mielellä. 3. maaliskuuta bolshevikkipuolueen Pietarin komitea hyväksyi päätöslauselman, ettei se ”vastustaisi väliaikaisen hallituksen valtaa, kunhan sen toimet vastaisivat proletariaatin ja kansan laajojen demokraattisten joukkojen etuja.” Muoto ”kunhan” (postol’ko poskol’ko) esiintyi Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean päätöslauselmassa suhteesta väliaikaiseen hallitukseen ja sitä alettiin käyttää viittauksena tähän erityiseen hallituksen tukemisen politiikkaan.
Sveitsissä silloin ollut Lenin kimmastui saatuaan Pravdan numeron, joka julisti bolshevikkien ehdottomasti tukevan väliaikaista hallitusta ”kunhan se taistelisi taantumusta tai vastavallankumousta vastaan” – unohtaen että ainoa merkittävä vastavallankumouksen tekijä samaan aikaan oli juuri väliaikainen hallitus.
Lenin saapui 3. huhtikuuta 1917 Pietariin. Leninin saapuessa Suomen asemalle bolshevikkipuolue tuki voittanutta helmikuun vallankumousta. Lenin oli halveksiva ja nosti tunnukset ”leipää, rauhaa, maata” ja ”kaikki valta neuvostoille”.
Vallankumoukselliset yrittivät tietysti vaikuttaa joukkoihin, mutta kyseessä ei ole yksisuuntainen tie. Valtavan enemmistön näkemykset vaikuttavat vallankumouksellisiin. Muutama päivä myöhemmin Lenin tapasi bolshevikkipuolueen Pietarin komitean. Hän puolusti Huhtikuun teesejään. 16 läsnä olleesta jäsenestä kaksi kannatti Leniniä, 13 vastusti ja yksi äänesti tyhjää.
Huolimatta tästä epäsuotuisasta alusta Lenin pystyi voittamaan suuren osan puolueesta puolelleen yllättävän lyhyessä ajassa. Se oli tulosta niin Leninin sitkeydestä kuin miljoonien jokapäiväisestä kokemuksesta. Sota jatkui, tuhannet kuolivat edelleen, maanomistajat riistivät edelleen ankarasti talonpoikia, kapitalistit elivät ylellistä elämää työläisten kärsiessä äärimmäistä puutetta. Leniniltä vei noin kuukauden saada puolue puolelleen.
Neuvostojen saaminen hänen näkemystensä taakse vei hieman kauemmin. Syyskuun alussa bolshevikit voittivat enemmistön Pietarin neuvostossa ja Trotskista tuli sen puheenjohtaja. Samaan aikaan bolshevikit voittivat enemmistön Moskovan neuvostossa ja bolshevikkien Kamenevista tuli sen puheenjohtaja.
Tästä oli enää lyhyt matka lokakuun vallankumouksen voittoon.
Kun helmikuun vallankumous oli spontaani, oli lokakuun vallankumous suunniteltu.
10. lokakuuta bolshevikkien keskuskomitea julisti aseellisen kapinan. Kolme päivää myöhemmin Pietarin neuvoston sotilasjaosto äänesti kaiken sotilasjohdon siirtämiseksi päämajasta Vallankumoukselliselle sotilaskomitealle, jota johti Trotski. 16. lokakuuta keskuskomitean, Pietarin neuvoston toimeenpanevan komitean, sotilasjärjestön, Pietarin neuvoston, ammattiliittojen, tehdaskomiteoiden, Pietarin aluekomitean jäsenten ja rautatieläisten laajennetussa täysistunnossa vahvistettiin kapinapäätös. 20. lokakuuta Vallankumouksellinen sotilaskomitea aloitti kapinan valmistelut. 25. lokakuuta kapina toteutui. Trotski järjesti tuon toimen loistavasti, kuten myöhemmin johtaessaan puna-armeijan kansalaissodassa voittoon.
Koska lokakuun vallankumous oli niin hyvin suunniteltu ja toteutettu, ei verta juurikaan vuodatettu. Paljon useampi menetti henkensä lokakuun vallankumouksessa.
Vallankumouksen jälkeen ja kansalaissodan aikana sadat tuhannet saivat surmansa. Mutta se ei johtunut neuvostohallituksen toimista, vaan noin 16 valtion armeijan hyökkäyksestä. Bolshevikkien syyttäminen tästä olisi sama, kuin syyttäisi murhaajalta itseään puolustanutta henkilöä väkivallasta.
1900-luvulla on ollut useita työväen vallankumouksia. Valitettavasti vain yksi niistä, 1917 Venäjällä, on päätynyt voittoon. Olemme todistaneet kerta toisensa jälkeen puolittaisia vallankumouksia, jotka ovat vahvistaneet Saint Justin profeetalliset sanat Ranskan vallankumouksen ajalta: ”Ne, jotka tekevät puolikkaan vallankumouksen, kaivavat omaa hautaansa.”
Venäjän vallankumous 1917 oli poikkeus puoliksi tehtyjen vallankumousten sarjassa. Bolshevikkipuolue esitti ratkaisevaa rooli Venäjän vallankumouksen loppuun viemisessä.
Ero menestyksen ja epäonnistumisen, Venäjän lokakuun 1917 ja muiden työväen vallankumousten välillä on, että ensin mainitussa tapauksessa oli olemassa vallankumouksellinen joukkopuolue, joka saattoi antaa tehokkaan johdon. Kun sosialistit eivät voi määritellä hetkeä, jolloin vallankumouksellinen kriisi puhkeaa, he kuitenkin määrittelevät lopullisen tuloksen sillä asteella, mihin he ovat rakentaneet voimakkaan vallankumouksellisen puolueen.
”Työväenluokka tekee vallankumouksen, ei puolue, mutta puolue ohjaa työväenluokkaa,” kirjoitti Trotski osuvasti. ”Ilman ohjaavaa organisaatiota joukkojen energia haihtuu kuin höyry ilman sylinteriä. Mutta silti se, mikä asioita liikuttaa, ei ole mäntä eikä sylinteri, vaan höyry.”
Tilanomistajien maa jaettiin talonpojille, tehtaat otettiin valtion omistukseen ja niitä hoidettiin työläisten valvonnassa, sorretut kansallisuudet saivat itsemääräämisoikeuden ja Venäjä, joka oli ollut kansojen vankila, tuli vapaiden ja tasavertaisten kansojen liitoksi.
Vuosisatoja oli juutalaisvastaisuus raivonnut tsaarin Venäjällä. Vuonna 1881 järjestettiin 500 pogromia juutalaisia vastaan. Juutalaiset eivät olleet saaneet asettua asumaan Venäjän kahteen pääkaupunkiin, Pietariin ja Moskovaan, ilman erityislupaa. Nyt Pietarin neuvoston puheenjohtajana oli juutalainen Trotski, Moskovan neuvoston puheenjohtajana oli juutalainen, Kamenev ja neuvostotasavallan presidentti oli Sverdlov, juutalainen. Kun Trotskista tuli puna-armeijan johtaja, hänen tilallee Pietarin neuvoston puheenjohtajaksi tuli Zinovjev, juutalainen.
Vallankumous oli sorrettujen festivaali. Vuonna 1917, vallankumouskuukauden aikana, Anatoli Lunatsharski, loistava puhuja, piti 30.000—40.000 ihmisen kokouksia, ja puhui kahdesta kolmeen tuntia aiheista, kuten William Shakespeare, kreikkalainen draama jne. Lontoon väkiluku on neljä kertaa suurempi kuin tuonaikaisen Pietarin ja brittityöläiset ovat paljon kouluja käyneempiä kuin venäläiset olivat silloin. Mutta milloinkaan ei samanlaista kokousta näe pidettävän Lontoossa.
Neuvostohallitus sääsi maailman edistyksellisimmät lait tavoitteena naisten vapautus: oikeus avioeroon vain toisen puolisoista vaatimuksesta; ilmainen abortti haluttaessa (ensimmäistä kertaa maailmassa); yhteisruokalat naisten vapauttamiseksi keittiöstä; kunnallinen lastenkasvatus. Myös kaikista homovastaisista laeista luovuttiin.
Tuon väitteen kuulee niin usein vallankumouksen vastustajilta. Ja se kuulostaa järkeen käyvältä. Mutta se on samaa talonpoikaisjärkeä, joka voisi sanoa, että Hiroshiman atomipommi johtui Newtonin painovoimalaista. Siinä on totuutta: ilman painovoimalakia pommi ei olisi pudonnut koneesta.
Avain Stalinin nousun ymmärtämiseen on Venäjän vallankumouksen kansainvälisessä luonteessa.
Venäjän vallankumous oli osa maailmanvallankumousta, eikä sitä voida selittää kuin kansainvälisin tekijöin. Venäjän työväenluokka oli pieni: tehtaissa, rautateille ja kaivoksissa työskennelleiden työläisten luku on vain kolme miljoonaa, kun koko väestö oli 160 miljoonaa. Venäjän teollisuustuotanto vuonna 1917 oli samansuuruinen kuin Belgian. Mutta työväenluokka oli paljon enemmän keskittynyt suuriin yksiköihin. Putilovin konetehtaalla Pietarissa yksin oli 40.000 työläistä, se oli siihen aikaan maailman suurin tehdas. Se ei ollut Venäjän talouden asteittaisen orgaanisen kehityksen tulosta: suurimmalta osaltaan se oli Venäjälle sijoitetun ulkomaisen pääoman seurausta.
Venäläistyöläisten pyrkimyksiä muokkasivat myös kansainväliset olot. Britannialta vei yli kaksi vuosisataa tehdastuotannon aloittamisesta, että työläiset sisäistivät vaatimuksen 8 tunnin työpäivästä. Venäjällä siitä tuli vuoden 1905 vallankumouksen keskeinen vaatimus.
Marxilaisuuskaan ei ollut syntyperältään Venäjältä. Ei ollut ollut venäläistä Adam Smithiä, jota olisi seurannut venäläinen David Ricardo, jota olisi seurannut venäläinen Karl Marx. Marxilaisuus tuli täyteen mittaansa kehittyneenä Venäjän älylliseen ja poliittiseen elämään. Pääoman ensimmäinen osa ilmestyi 1867. Venäjällä se ilmestyi kuusi vuotta myöhemmin. Venäjä oli ensimmäinen kieli, jolle se käännettiin. Ja lopulta viimeinen sykäys Venäjän vallankumoukseen tuli sekin ulkomailta – saksalaisjoukkojen iskut Venäjän armeijaan.
Lenin ja Trotski varoittivat yhä uudelleen, että neuvostojärjestelmä oli tuhoon tuomittu, ellei vallankumous leviäisi ja ennen kaikkea, ellei Saksan vallankumous tulisi avuksi. Ja näin kävi.
Stalin ei ollut Venäjän vallankumouksen perijä, vaan haudankaivaja. Se että hän murhautti jokaisen vallankumouksen ja kansalaissodan eläneen bolshevikkien keskuskomitean jäsenen, osoittaa tämän. Stalinismin isä ei ollut Lenin, vaan Noske, oikeistolainen sosialidemokraattien johtaja, joka osallistui suoraan Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin, ja Saksan vallankumouksen, murhaan.
On traagista, että Saksan vallankumous oli paljon huonommin järjestetty tai kehitetty kuin Venäjän. Muistan, kuinka tapasin Heinrich Brändlerin, joka oli Saksan kommunistisen puolueen puheenjohtaja Rosa Luxemburgin kuoleman jälkeen. Kysyin häneltä, mikä Rosa Luxemburgin järjestön tila oli 1918. Hän sanoi, että siinä oli noin 4000 jäsentä, joista enemmistö ei ollut marxilaisia, vaan pasifisteja (hänen sanojensa mukaan). Verrataan tätä bolshevikkeihin, jotka puolueena olivat olemassa vuodesta 1903 ja joiden jäsenmäärä vuonna 1917 oli 23.600 – tämä maassa, missä työväenluokka oli paljon pienempi kuin Saksassa.
Virrassa vesi pysyy puhtaana. Seisovassa vedessä saasta nousee pintaan. Venäjän vallankumouksen eristyminen johti byrokraattisen saastan nousuun pinnalle. Ja kun Stalin ryhtyi kilpaan Lännen imperialismin kanssa, hän väistämättä matki sitä. Jos Natsi-Saksalla oli valtava teollisuus- ja sotilaallinen koneisto, Stalin halusi samaa. Saavuttaakseen sen nopeasti oli ainoa tie riistää ankarasti Venäjän työläisiä ja talonpoikia – siitä vankileirit. Stalinismin Venäjästä tuli yhä enemmän symmetrinen Natsi-Saksan kanssa. Sen järjestelmästä tuli valtiokapitalistinen.