Turkin likainen sota

Kurdikysymys räjähti Euroopan kaduille Öcalanin pidätyksen jälkeen. Lontoosta Kazahstaniin kurdit osoittivat mieltään kymmenien tuhansien joukkona. Yli 20 000 osoitti mieltään kadulla Ateenassa ja 7000 Wienissä. Noin 6000 mielenosoittajaa tuli kaduille Hampurissa tuhansien muiden osoittaessa mieltään muualla Saksassa, jossa on Euroopan suurin kurdiväestö. Britanniassa 15-vuotias koulutyttö sytytti itsensä tuleen vastalauseeksi. Israelilaisvartijat surmasivat kolme kurdia Israelin konsulaatin luona Berliinissä.

Vastalauseaaltoa vauhditti vuosikymmenien epäoikeudenmukaisuus. Suurin osa 26 miljoonasta kurdista asuttaa 200 000 neliömailin aluetta Lähi-Idässä neljän maan, Turkin, Irakin, Iranin ja Syyrian, rajojen kohtauspaikassa. Jokainen näistä maista kohtelee heitä parhaimmassakin tapauksessa toisen luokan kansalaisina. Pahimmassa tapauksessa heidän sortonsa on uhka heidän hengelleen.

Suurin kurdiryhmä, noin 13 miljoonaa, asuu Turkissa, jonka väestöstä he muodostavat viidenneksen. Turkin virallinen historia sanoo kurdien kansoittaman koillis-Turkin olevan ”vuoristoturkkilaisten” asuttamaa.

Turkin valtio on yrittänyt pakottaa Turkissa asuvat kurdit omaksumaan turkkilaisen kulttuurin viimeisten 70 vuoden ajan. Kesäkuussa 1934 hyväksytty laki 2510 jakaa Turkin alueet hyytävästi kolmeen ryhmään: ”(1) alueisiin, jotka varataan turkkilaisen kulttuurien omaavien henkilöiden asuinalueeksi; (2) alueisiin, joille ei-turkkilaista kulttuuria edustavat ihmiset voidaan siirtää sopeuttamiseksi turkkilaiseen kulttuuriin; (3) täydellisesti evakuoitaviin alueisiin.”

1936 armeija valtasi Dersimin kurdialueen ja murhasi 40 000 ihmistä. Kurdistan pysyi ulkomaalaisilta suljettuna sotilasalueena vuoteen 1966. Turvallisuusjoukot terrorisoivat aluetta ja hajoittavat kansallisia oikeuksia vaativia mielenosoituksia. Tällainen alistaminen ja Harmaiden Susien kaltaisten fasistijoukkueiden hyökkäykset jatkuivat kautta 70-luvun.

Viimeinen vaihe konfliktissa alkoi 1984. Hyökkäyksen kohteet ylittivät reippaasti PKK:n muutaman tuhat sissiä. Turkin armeija on soveltanut poltetun maan taktiikkaa kaakkois-Turkin kurdialueilla. Se on yrittänyt tyhjentää valtavia maaseutualueita tuhotakseen PKK:n tuen.

Kuolleiden ja pakolaisten määrä tämän seurauksena on paljon suurempi kuin mikään Kosovossa esille tullut, missä NATO:n omien lukujen mukaan 10 000 albaania on surmattu NATO:n pommitusten alettua.

Amnesty Internationalin mukaan Turkin armeija on surmannut 26 000 kurdia maan kaakkoisosissa ja niin kutsutuilla turva-alueilla, jotka Länsi loi kurdeille pohjois-Irakiin.

Turkin armeija on polttanut ja ajanut maan tasalle yli 4000 kylää Kurdistanissa, mikä on kahdeksan kertaa suurempi kuin tuhottujen kosovolaiskylien määrä. Yli kolme miljoonaa kurdia on ajettu kodeistaan.

Jäytävä köyhyys on saanut vielä useamman pakenemaan. Puoli miljoonaa on hakenut turvaa Euroopasta. Monet muut ovat joutuneet Turkin suurkaupunkien liepeille kohoaviin hökkelikaupunginosiin. Koillisen Diyarbakirin kaupungin asukasluku esimerkiksi on kolmenkertaistunut yli miljoonaan kuluneiden kahdeksan vuoden aikana.

Kurdit asuvat maan köyhimmässä osassa. Valtio ei tunnusta heitä vähemmistöryhmäksi ja kurdin kieli on kielletty kouluissa ja radio- ja televisiolähetyksissä. Osittaisella laillistamisella 1991 ei ollut suurta vaikutusta. Terrorismin vastaisen lain kaikenkattavat pykälät tarkoittavat, että kaikki ”joka vahingoittaa valtion jakamatonta yhtenäisyyttä” on valtiorikos. Tätä voidaan käyttää kattamaan ”rikos” edistää muita kieliä kuin turkkia.

Valtion rahoittamat kuolemanpartiot tappoivat 17 kurdien Ozgur Gundem -lehden toimittajaa ja myyjää lehden kaksivuotisen ilmestymisen aikana 1992-1994. New Yorkissa päämajaansa pitävä Committee to Protect Journalists sanoi vuoden 1995 raportissaan, että Turkissa on maailman suurin vangittujen lehtimiesten luku: 53, useimmat vangittuina kurdeista kirjoitettuaan. Kurdien itsenäisyyden puolesta toimivat puolueet ovat kiellettyjä. Neljä Demokraattisen puolueen kurdikansanedustajaa pyysi saada vannoa valan parlamentissa turkin lisäksi kurdin kielellä 1991. He olivat pukeutuneet myös kielletyn kurdilipun väreihin.

Heitä syytettiin maanpetoksesta. Heidän parlamentaarinen koskemattomuutensa kumottiin 1994 ja heidät vangittiin 15 vuodeksi tekaistuin syyttein.

Turkki on maa, jossa ihmiset katoavat ja poliisi kiduttaa rutiininomaisesti. Kidutuksen uhreja auttavan Care of Victims of Torturen lääketieteellinen säätiö hoiti 1998 useampia kidutuksen uhreja Turkista kuin mistään muusta maasta. Andrew Hogg selitt:

”Kidutuksen uhrit ovat Turkissa useimmiten kurdeja, mutta jotkut ovat vasemmistolaisista ryhmistä. Turkissa on kysymys kidutuksesta, joka on kliinistä. Ihmisiä hakataan jalkapohjiin. Heille annetaan sähkösokkeja ja käytetään seksuaalisesti hyväksi. Yksi asiakkaistamme kertoi, että saatuaan sähkösokkeja hänen jäseniään hierottiin sen varmistamiseksi, ettei hän saisi sydänkohtausta ja että häntä voitaisiin kiduttaa edelleen.”

Amnesty International, Human Rights Watch ja muut ryhmät kirjaavat ihmisoikeusrikkomuksia Turkista joka vuosi. Kaikki tunnustavat, että niiden raportit paljastavat vain osan totuudesta. Amnestyn viimeisin raportti viittaa vuoteen 1997 ja kertoo, että ”satoja ihmisiä on pidätetty väkivallattoman poliittisen toimintansa takia… Kidutus on edelleen laajaa… Ainakin yhdeksän ihmistä on ”kadonnut” turvallisuusjoukkojen käsissä.”

Amnestyn mukaan kurdit ”ovat jatkuvasti pääosassa niiden joukossa, joita hallitus kohtelee julmimmin. Poliittisille kurdivangeille on toistuvasti annettu kuolemanrangaistuksia.”

Turkin ihmisoikeustilanne on niin paha, että Euroopan parlamentti, eurooppalaiset tuomioistuimet, ja USA:n ulkoministeriö ovat sen tuominneet, samoin maan oma nolo ihmisoikeusministeriökin on joutunut tunnustamaan ”valtioterrorismin”.

Ketkä ovat todellisia terroristeja?

Konflikti on olemassa vain, koska Turkin armeija pitää kurdialueita sotatilalain alla. Se on syyllistynyt lukemattomiin julmuuksiin ja on usein yrittänyt syyttää niistä PKK:ta. Amnesty International raportoi esimerkiksi viime vuonna, että 1996 Guclukonakin kaupungin lähellä tapahtunut 11 kurdimiehen teurastus, josta aikoinaan syytettiin PKK:ta, oli todennäköisimmin Turkin valtion toimia.

Turkki on myös pyrkinyt jakamaan kurdeja. Se nojaa rikkaisiin kurdimaanomistajiin, jotta näiden maanvuokraajat antaisivat äänensä järjestelmää tukeville puolueille. Se rahoittaa ja aseistaa korruptoituneita ”kylävahteja” ja murhajoukkoja vainotakseen PKK:n jäsenten perheitä. Oli PKK syyllistynyt sitten mihin murhiin tahansa vastineeksi, niitä ei voida verrata Turkin asevoimien ja niiden läntisten tukijoiden terrorismiin.

Öcalan perusti Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) 1978, kaksi vuotta ennen kuin armeija teki vallankaappauksen, jonka tarkoitus oli tuhota vasemmistolainen joukkoliike. Läntinen lehdistö on niellyt Turkin hallituksen väitteen, että 15 vuoden aikana tapahtuneet joukkomurhat ja 30 000 kuollutta ovat PKK:n työtä.

PKK on surmannut siviilejä, mutta kuten riippumaton Minority Rights Group raportoi: ”kurdiyhteisö järkyttyi syvästi PKK:n väkivallasta… mutta huomasi pian, että valtio ylitti kevyesti PKK:n ylilyönnit. Armeijan etsinnät, alentava kohtelu, pahoinpitelyt, laajat ja mielivaltaiset pidätykset ja kattava kidutuksen käyttäminen ovat ajaneet tuhansia köyhtyneitä ja sorrettuja maalaisia PKK:n syliin.”

Turkin valtio on vastuussa väkivallasta Kurdistanissa, koska se harjoittaa kurdeja vastaan yhtä maailman pahinta kansallista sortoa. Tuo sorto oli olemassa ennen PKK:n perustamista ja jatkuu, vaikka Öcalan teloitettaisiin.

Miksi länsi on sokea Kurdistanille?

Euroopan johtajat ovat selvillä kurdien kärsimyksistä, mutta ovat silti lähettäneet poliisivoimansa hakkaamaan kurdimielenosoittajia kaduilla ja uhanneet luovuttaa nämä Turkin armeijalle.

Kurdien kärsimys on mitoiltaan valtavaa, mutta tiedotusvälineet raportoivat siitä harvoin. Länsivallat ovat hyväksyneet sen suurimman osan vuosisataa. Vuosikymmenet USA ja Britannia ovat osallistuneet liittolaisina ja apureina Turkin valtion rikoksiin. Turkki on ollut vuodesta 1952 NATO:n jäsen huolimatta ihmisoikeusloukkauksista ja kolmesta sotilaskaappauksesta.

Syyt lännen tuelle on helppo nähdä. Turkki on USA:n tärkein liittolainen Lähi-Idässä Israelin jälkeen ja toimii rintavarustuksena Irakia ja Irania vastaan. USA rahoittaa Turkin sotilaita ja osallistuu yhteisiin sotaharjoituksiin.

Persianlahden sodan ja sen jälkeen Balkanin sodan aikana Turkki oli USA:n johtaman liittouman arvokas ystävä. Lisäksi Turkki on hiljattain allekirjoittanut turvallisuussopimuksen Israelin kanssa, mikä mahdollistaa yhteiset sotaharjoitukset ja tiedustelutietojen jakamisen.

Britannia on yksi Turkin armeijan suurimmista aseiden toimittajista, ja British Aerospace -yhtiö on aloittamassa Turkissa rynnäkkökiväärien valmistusta lisenssillä. Brittiläiset yhtiöt toimittavat Turkin poliisille varusteita.

Turkki ja Israel ovat alueen suurimmat etniset puhdistajat. Kun Israel perustettiin, 90 % maasta oli palestiinalaisten omistuksessa, nyt vain 5 %. Kolme ja puoli miljoonaa palestiinalaista on nyt maanpaossa Jordaniassa, Libanonissa ja Syyriassa, ja 200 000 pakolaista on tungettu Gazan alueen leireihin – kolme sukupolvea sen jälkeen kun heidän perheensä pakotettiin lähtemään Israelista.

CIA:n ja Israelin osallistuminen Öcalanin sieppaukseen haisee liian selvästi. Öcalan oli ollut paossa neljä kuukautta. Hän joutui lähtemään Syyriasta kun Turkki ja USA painostivat Syyrian hallitusta pakottamaan hänet ulos. Hänet salakuljetettiin Kreikan kautta Venäjälle, jossa Israelin tiedustelu-upseerit keksivät hänen ja luovuttivat tiedon Turkille.

USA:n hallitus painosti, ettei mikään maa tarjoaisi Öcalanille turvapaikkaa. Lopulta hänen oli pakko paeta Kreikan lähettilään virka-asuntoon Nairobissa, Kenian pääkaupungissa, josta hänet siepattiin. Keniassa on tällä hetkellä yli 100 CIA:n virkailijaa, mikä epäilemättä lopulta auttoi Öcalanin sieppaamista. Kuten eräs korkea USA:lainen virkamies totesi: ”Me hallituksena yritimme saada selville hänen olinpaikkansa, minne hän oli menossa ja miten hänet saataisiin oikeuteen.”

Sorron historia

Kurdit ovat ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittajavaltioiden suorittaman tappion kärsineen Ottomaanien valtakunnan pilkkomisen uhreja. USA:n presidentti Woodrow Wilson lupasi alunperin luoda kurdivaltion kahden vuoden kuluessa. Britannia ja Ranska kuitenkin repivät lupauksen pian. Kurdistanin jakoivat Turkki, Irak ja Iran. Myös Syyria ja Armenia saivat alueesta pienet osat.

Britannia ja Ranska halusivat rakentaa vanhasta vihollisestaan Turkista varustuksen Venäjän sosialistista vallankumousta vastaan, ja se sai suurimman palan Kurdistanista. Britannia halusi myös valvontaansa juuri löytyneet öljyvarat Mosulin ympäristössä. Nämä liitettiin brittien kontrolloiman Irakin piiriin.

Winston Churchillin käskystä Britannian ilmavoimat pommittivat ja käyttivät kaasua kurdikyliä vastaan saadakseen uudet rajat voimaan. Myöhemmät Turkin, Irakin ja Iranin hallitsijat ovat seuranneet esimerkkiä ja alistaneet kurdit julmasti joka kerran, kun nämä ovat vaatineet itsenäisyyttä. Toisen maailmansodan jälkeen Britannia ja USA tukivat Irania murskaamaan juuri muodostetun Kurdien tasavallan.

Kurdit näyttelivät myöhemmin avainroolia Britannian tukeman monarkian kaatamisessa Irakissa, mutta Saddam Husseinin baath-puolueen kaappauksen jälkeen joutuvat jälleen hyökkäyksen kohteeksi. 70-luvun alussa Irakin hallitus laittoi koko sotilaallisen voimansa kurdeja vastaan surmaten kymmeniä tuhansia.

Rajan takaa Iranista shaahi ja CIA rohkaisivat Irakin kurdeja taistelemaan omaa hallitustaan vastaan samalla kun Iranin kurdeja teurastettiin.

USA:n kongressin CIA:n rikoksia tutkinut komitea sanoi, että ”USA toimi takuumiehenä, ettei shaahi hylkäisi kurdeja”, mutta 1975 shaahi veti äkkiä tukensa pois.

Todellisuudessa USA:n rooli on ollut rohkaista taistelua kurdien autonomian puolesta vain tiettyyn pisteeseen asti. Kuten CIA ilmaisi: ”Ei Iran emmekä me halua nähdä asian tulevan ratkaistuksi kumpaankaan suuntaa.” ”Peiteoperaatioinakin hankkeemme olivat kyynisiä,” totesi kongressin komitea.

USA ei tehnyt mitään kun kurditaistelijoita teurastettiin. Yli 200 000 pakolaista tuli Iraniin, missä he saivat hyvin vähän apua. Noin 40 000 pakotettiin takaisin rajan yli Irakiin. Kun kongressi kyseli tästä petoksesta, Henry Kissinger julisti, ettei ”peiteoperaatiota tulisi sekoittaa lähetystyöhön”.

Neljä vuotta myöhemmin Iranin kurdien kapina oli tärkeä shaahin kaatamisessa, mutta uskonnollinen hallitus, joka tuli shaahin tilalle, vastusti niin ikään kurdien autonomiaa. Se lähetti armeijan ja ilmavoimat kurdeja vastaan ja käynnisti Kurdistanissa summittaisten teloitusten aallon.

Ensimmäisen Persianlahden sodan, Irakin ja Iranin välillä, iranilaiset käynnistivät mittavan hyökkäyksen ensiksi Iranin Kurdistanissa ja sitten rajan yli Irakissa. Jälleen tuhansia sai surmansa. Sodan päätyttyä Irak, silloinen USA:n liittolainen, käynnisti toisen sortoaallon Kurdistanissa. Hermokaasu, sinappikaasu, napalm ja fosforipommit olivat käytössä kansanmurhassa.

1988 irakilaisjoukot surmasivat yli 200 000 kurdia, mukaanlukien 5000 laajassa kemiallisessa iskussa maaliskuussa Halabjan kaupunkiin. Muutama viikko myöhemmin brittiministeri vieraili Saddam Husseinin luona tarjoamassa lisäapua.

USA ja Euroopan suurvallat ovat toimittaneet kemikaaleja ja laitteita myrkkykaasun valmistamista varten. He tiesivät kaasun käytöstä lähettäessään edustajia asemessuille Bagdadiin seuraavana keväänä.

Persianlahden sodan aikana 1991, kun sota oli lännen ja Irakin välillä, Washington ja Lontoo kuitenkin äkkiä keksivät kurdit uudelleen ja rohkaisivat heitä kapinaan Saddamia vastaan. Sodan jälkeen kurdien oli paettava Saddamin kostoa kauas pohjoiseen, jonne perustettiin lännen suojelualue.

Tämä niin sanottu ”turvasatama” liittyy enemmän lännen julistamattomaan sotaan Irakia vastaan kuin kurdien suojelemiseen – lännen johtajat huomaavat kuolleiden kurdien röykkiöt vain silloin, kun ajattelevat voivansa käyttää niitä tarkoitusperiensä peittämiseen Lähi-Idässä. Länsihän salli Turkin juhlia Öcalanin kaappaamista lähettämällä 5000 sotilasta ”turvasatamaan” jahtaamaan kurdeja.

Kurdeja on kyynisesti käytetty pantteina suurvaltojen välisessä taistelussa alueella suurimman osan vuosisataa. Turkin harjoittaman murhaavan sorron takana on lännen imperialistivaltojen ohjaava käsi.

NATO:n 19 ”demokratian” liittouma on epätasa-arvoinen. USA on maailman johtava gangsteri, jonka sotilasmenot ovat 44 kertaa suuremmat kuin Turkilla ja 13 kertaa suuremmat kuin Britannialla.

Aivan kuten Britannia piirsi 70 vuotta sitten uudelleen alueen kartan päästäkseen käsiksi öljyyn, samoin tänään USA haluaa valvoa öljy- ja kaasuvirtaa Kaspian meren rikkailta kentiltä. Tämä oli yksi syy NATO:n sotaan Serbiaa vastaan. USA:n hallitsijoiden laskelmissa kymmenien tuhansien kurdien elämä on kannattava hinta maailman luonnonvarojen kontrollin varmistamisesta.

Imperialismin uhrit

Kurdit kärsivät ”pienen rikkaiden ja kehittyneiden kapitalististen maiden vähemmistön harjoittamasta siirtomaa- ja finanssiorjuutuksesta maailman väestön valtavaa enemmistöä kohtaan”.

Näin imperialismia kuvasi vuosisadan alussa venäläinen vallankumouksellinen, Lenin. Hän oli ensimmäisiä sosialisteja, joka tajusi kansallisten vapautusliikkeiden tärkeyden, ja ennusti kansallisen sorron saavan aikaan kapinoiden ja vapautussotien aallon. Kapitalismin ulotettua lonkeronsa ympäri maailmaa juuri tuo on sitä, mitä olemme saaneet nähdä.

Marx ja Engels kuvasivat 150 vuotta sitten Kommunistisen puolueen manifestissa, kuinka ”tuotteilleen jatkuvasti laajenevien markkinoiden tarve ajaa porvariston ympäri maailman. Sen on pesittävä kaikkialle, asetuttava kaikkialle ja luotava yhteyksiä kaikkialle.”

Nämä sanat kirjoitettiin, kun kapitalismi hallitsi vain Britanniassa ja kourallisessa pienempiä maita. Tänään ei ole paikkaa maailmassa, jota ei olisi imetty mukaan tuohon järjestelmään.

Alueet, jotka olivat taloudellisesti takapajuisempia, joutuivat kopioimaan uutta kapitalistista tekniikkaa ja kehittämään uusia kansakuntia keskittyneen valtion ympärille, joka voisi suojella ja kehittää paikallista teollisuutta.

Usein tähän liittyi taistelu imperialistista valtaa vastaan, ja se merkitsi myös taistelua vanhojen paikallisten feodaalihallitsijoiden kaatamiseksi, joiden oma valta oli uhattuna.

Kaikkialle perustettiin uusia maita, jotka usein luotiin alueista, joilla vallitsi rinnakkain monia kieliä ja kulttuureita. Veriset sodat Balkanilla ja muualla olivat tulosta yrityksistä luoda tuollaisia uusia kansallisvaltioita.

Turkki itse rakennettiin vanhan Ottomaanien valtakunnan raunioista, ja kurdit toivotettiin alunperin tervetulleiksi liittolaisina. 1915 nuorturkkilaiset kansallismieliset upseerit yrittivät tuhota alueen armenialaiset; yritys, jonka taakse oli suunniteltu saatavan niin turkin kuin kurdinkin puhujat.

Vapaa Kurdistan

Mieletön kilpailu luonnonvaroista ja markkinoista, joka on seurausta kapitalismin leviämisestä, on antanut meille teurastuksen vuosisadan edistyksen ja sivilisaation nimissä.

Kyseessä on kilpailu, joka on täysin epätasavertaista kansakuntien välillä. Niin kauan kuin kapitalismi on olemassa, on olemassa kansallista sortoa ja sotia – ja sorretuilla kansoilla on oikeus taistella vapautuksensa puolesta ja muodostaa omat valtionsa, mikäli ne niin haluavat.

Sorrettujen kansojen taistelut, kun niitä käydään imperialismia vastaan, ovat tärkeitä iskuja suurten kapitalististen valtojen maailmanherruutta vastaan.

Esimerkiksi vietnamilaisten vastarinta USA:n murhaavaa sotaa vastaan rajoitti USA:n mahdollisuuksia sotilaalliseen väliintuloon seuraavat 20 vuotta. Tuo vastarinta sytytti majakan ympäri maailma sorretuille kansoille kaikkialla, ja se on vastarintaa johon sosialistien on aina samaistuttava.

Marx totesi 150 vuotta sitten, että ”yksikään kansakunta, joka sortaa muita, ei voi itse olla vapaa”.

Kansallinen sorto luo jakoa sortavan kansakunnan ja sorrettavan kansakunnan työläisten välille. Se on keskeinen ideologia kapitalismissa, ja eräs hallitsevien voimakkaimmista aseista.

Nationalismi merkitsee, että työläisiä joka maassa rohkaistaan samaistumaan ”omiin” pomoihin ja ”omaan” valtioon. Imperialistisissa maissa meitä rohkaistaan näkemään muut maat tai sorretut vähemmistöt kaikkien ongelmien syynä elämässämme.

Siksi sosialistit taistelevat kansallista sortoa vastaan, ei tavoitteena sinänsä, vaan koska se on este kansainvälisen työväenluokan vapaaehtoiselle yhteenliittymiselle.

Turkin ja lännen työläiset eivät hyödy mitään kapitalismin jatkumisesta. Meillä ei ole osuutta maailmassa, jossa yhä suuremmat määrät siivotonta rikkatta pannaan muutamien käsiin, jotka väittävät toimivansa kansallisten etujen nimissä, vuosituhannen vaihtuessa köyhyydessä, joukkotyöttömyydessä, sodissa ja kasvavalla barbarismissa.

Taistelu kurdien kansallisen vapautuksen puolesta on työväenluokan suoranainen etu kaikkialla.

Kansallinen vapautus ja sosialismi

Ehdoton tuki, jota Lenin vaati kansallisille vapautustaisteluille, ei tarkoita kritiikitöntä tukea. Ennen kaikkea: kansallisia vapautusliikkeitä ei voi samaistaa sosialismin kanssa.

Sorretuissa maissa nationalismi on vastaus, jossa näyttäisi olevan mieltä – miksei kaikilla maailman kansoilla olisi oma valtionsa, jossa ihmiset voisivat elää vailla sortoa, ja joissa kulttuuri ja kieli säilyisivät?

Ongelmana on, että joka ainoa maailman maa on jakautunut luokkiin. Kapitalismi voi olla olemassa vain sen kautta, että pieni vähemmistö riistää valtavan enemmistön työtä. Joka ikisessä valtiossa on hallitseva luokka, joka riistää maan työvoimaa saadakseen voittoja itselleen, mikä antaa sille mahdollisuuden liittyä kansainväliseen kilpailuun maailmanmarkkinoiden kautta.

Kansallinen vapautus maissa, joiden teollisuus on kehittymätöntä ja talous takapajuista, merkitsee koettelemusta, koska kansaa kehotetaan uhrauksiin ja yhtenäisyyteen kansallisen edun nimissä. Tätä vastaan sosialistit sanovat, että on olemassa maailman työväenluokka, joka jakaa samat edut ja jolla ei ole mitään yhteistä omien hallitsijoidensa kanssa.

Tästä syystä Lenin varoitti antamasta ”kommunistista väritystä” kansallisille vapautusliikkeille. Sosialistien ei pitäisi hämärtää hänen jakoaan ”työtätekevien ja riistettyjen ihmisten” etujen ja ”kansallisten etujen yleisen käsitteen kokonaisuutena” välillä. Toisen maailmansodan jälkeen stalinistisen Venäjän valikoiva tuki kansallisille vapautusliikkeille kehitysmaissa oli tärkeä osa sen maailmanlaajuista valtataistelua USA:n kanssa.

Tämän seurauksena monet liikkeet julistivat itsensä ”sosialistisiksi” tai ”marxilaisiksi”. PKK kuvaa itseään puolueohjelmassaan ”vallankumoukselliseksi sosialistiseksi etujoukoksi sekä nykyaikaiseksi kansalliseksi vapautusliikkeeksi”.

Mutta vallankumouksellisen sosialismin ydin, työväenluokan keskeisyys, esittää usein vähäistä osaa näiden liikkeiden ideologiassa tai käytännössä. Keskeinen teema kehitysmaiden nationalistisessa ”marxilaisuudessa” on useammin sissisota.

Tämä johtuu osittain käytännön syistä – se, että armeijan on vaikeampi jahdata vallankumouksellisia maaseudulla, on varmasti tärkeätä. Che Guevara vertasi työläisjärjestöjen vaaroja kaupungeissa tilanteeseen maaseudulla: ”Siellä, sortokoneiston ulottumattomissa, aseistautuneet sissit voivat tukea asukkaita.”

Lisäksi työväenluokka kehitysmaissa on usein hyvin pieni, ja saattaa näyttää nauttivan aineellisia etuja enemmän kuin valtaosa väestöstä, mikä merkitsisi, ettei sillä ole todellista etua taistelussa muutoksen puolesta.

Väite on sosialistisessa liikkeessä hyvin vanha.

Vuosisadan alussa oli miltei yleisesti hyväksytty ajatus, että vain taloudellisesti kehittyneet maat olivat valmiita sosialistiseen vallankumoukseen.

Kehitysmaissa, joissa on suhteellisen pieni työväenluokka, ja joissa oli voimakkaita jäänteitä feodalismista, sanottiin työväenluokan olevan vasta pitkän teollisen kehityksen jälkeen olevan tarpeeksi kypsä tekemään sosialistisen vallankumouksen mahdolliseksi.

Jopa Lenin katsoi, ettei Venäjän kaltaisessa maassa työväenluokka voinut itse ottaa valtaa. Hän ei uskonut, että Venäjän pienellä kapitalistien joukolla olisi rohkeutta kaataa tsaari ja ravistaa pois viimeiset feodalismin jäänteet – työväenluokan olisi liittouduttava itseään paljon monilukuisemman talonpojiston kanssa homman hoitamiseksi.

Silti hän myös oletti, että ainoa realistinen tulos voisi olla demokraattisen kapitalistisen järjestelmän pystyttäminen, joka kehittäisi teollisuutta. Vasta sitten voisi taistelu sosialistisen muutoksen puolesta todella alkaa: ”Demokraattinen vallankumous ei ulotu yli porvarillisten yhteiskunnallisten ja taloudellisten suhteiden.”

Niinkin myöhään kuin 1914 Lenin saattoi vielä kirjoittaa, että vallankumous rajoittuisi ”demokraattisen tasavallan perustamiseen (jossa oikeuksien tasavertaisuus ja täysi vapaus itsemääräämisoikeuteen myönnettäisiin kaikille kansallisuuksille), suurmaanomistajien tilojen takavarikoimiseen ja kahdeksan tunnin työpäivän säätämiseen”.

Trotski, josta tuli myöhemmin vallankumouksellisten työläisten neuvoston johtaja Pietarissa ja puna-armeijan johtaja Venäjän vallankumouksen jälkeen, uskoi että paljon enempään oli mahdollisuus. Ennen kaikkea hän epäili, pystyisikö talonpoikaisliike tulemaan kiinteäksi ja yhtyneeksi poliittiseksi voimaksi. Talonpojat voisivat väliaikaisesti yhdistyä suurmaanomistajia vastaan, mutta heitä riistettiin yksilöinä ja heidän maapalstojensa koot vaihtelivat suuresti. He olivat siten yhtä lailla kilpailussa toistensa kanssa kuin suurmaanomistajien kanssa, eivätkä voineet kehittää yhteistä luokkaetua, joka veisi yhteiskuntaa eteenpäin.

Työväenluokan kokemus on perustavalla tavalla toisenlainen. Työläiset ovat keskittyneet suuriin työpaikkoihin ja heitä riistetään kollektiivisesti. Yhä uudestaan heidän on pakko järjestäytyä yhteen taistelemaan pomojaan vastaan. Näissä kamppailuissa he voivat nopeasti tuntea oman voimansa muuttaa yhteiskuntaa perustavalla tavalla.

Tämän vuoksi Trotski väitti, että työväenluokka esittäisi ratkaisevaa osaa, vetäisi talonpojiston taakseen ja pois velttojen kapitalistien konservatiivisten ajatusten ulottuvilta.

Maakysymyksen ja kansalliskysymyksen ratkaisu sekä perinpohjainen irtautuminen yhteiskunnallisista ja imperialistisista kahleista, jotka estivät taloudellisen kehityksen, merkitsisivät etenemistä yli kapitalististen omistussuhteiden.

Hän kutsui tätä teoriaa ”jatkuvaksi vallankumoukseksi” – ”demokraattinen vallankumous kasvaa sosialistiseksi ja muuttuu siten jatkuvaksi vallankumoukseksi”.

Trotski uskoi myös, että vallankumous voisi olla menestyksekäs vain, jos se vietäisiin eteenpäin kansainväliselle näyttämölle. Hän sanoi, että sosialistinen vallankumous ”kansallisissa rajoissa on mahdottomuus… Näin sosialistisesta vallankumouksesta tulee jatkuva uudella ja laajemmalla sanan merkityksellä; siitä tulee täydellinen vasta kun uusi yhteiskunta on lopullisesti voittanut koko planeetalla.”

Nämä kaikki väitteet todistettiin oikeiksi Venäjän vallankumouksessa 1917, kuten Lenin totesi. Pieni työväenluokka näyttelikin ratkaisevaa osaa. Vallankumouksellinen tunnus ”Rauhaa, leipää ja maata” veti taakseen talonpojiston. Se mikä alkoi vallankumouksena demokratian puolesta ja feodalismin jäänteitä vastaan, muuttui sosialistiseksi vallankumoukseksi, kun tuli selväksi, että maa- ja omistuskysymys voitaisiin ratkaista vain murskaamalla kapitalistiset omistussuhteet.

Sorretut kansallisuudet vapautuivat välittömästi tsaarin valtakunnasta, ja jokainen kansakunta oli vapaa päättämään omasta tulevaisuudestaan joko itsenäistyen tai liitossa vapaalla ja tasavertaisella pohjalla.

Vallankumous käynnisti vallankumouksellisia kouristuksia kautta Euroopan ja vasta näiden vallankumouksellisten liikkeiden tappion myötä Venäjän vallankumous alkoi rappeutua ja lankesi stalinistisen byrokratian käsiin.

Kuinka kurdit voivat vapautua?

Trotskin väite on täysin ajankohtainen Kurdistanissa tänään.

Kurdien keskuudessa sorto ei ole tasavertaista. Rikkaat kurdimaanomistajat ovat aina valmiita toimimaan Turkin puolesta säilyttääkseen oman valtansa. Niin kauan kuin eivät mainitse Kurdistania, kurdit voivat olla kansanedustajina Turkin parlamentissa. Joidenkin on jopa annettu nousta hallitseviin virkoihin Turkin valtiossa oletettuna todisteena siitä, ettei Turkilla oikeastaan ole kurdiongelmaa. Koska alue on taloudellisesti riippuvainen Turkista, monilla paikallisilla liikemiehillä on verhottu etu Turkin kontrollin jatkumisessa.

Kenenkään näistä ei voida luottaa taistelevan johdonmukaisen kurdien itsenäisyyden puolesta.

Päävoima, johon PKK toimintansa perustaa, on talonpojisto – mutta tämä riippuvuus muuttaa ratkaisevalla tavalla vallankumouksellisen liikkeen yhteiskunnallista pohjaa.

Sissi ei voi pysyä sissinä lakkaamatta olemasta työläinen tai edes talonpoika. Ilman tätä elimellistä yhteyttä väestön valtaosaan vallankumoukselliset sissit päätyvät toimimaan pikemminkin väestön enemmistön puolesta kuin osana. Siksi PKK:n kaltainen sissiarmeija ei ole työläisten ja köyhien demokraattisessa kontrollissa, mikä pitää joukkoliikkeet koossa.

Sen taisteluyksiköt voivat olla kaukaisia tavallisille kurdeille ja ristiriidassa näiden tavoitteiden kanssa. Paino siirtyy työläisten mahdollisuuksista muuttaa maailmaa oman toimintansa kautta tahdonvoiman ja johtajuuden korostamiselle.

PKK:n ihanne on ”johtava sotilashenkilö… joka suurella huolella, ymmärryksellä ja päättäväisyydellä pyrkii voittamaan kaikki vaikeudet ja muuttamaan kielteisen joksikin positiiviseksi; henkilö, joka kaikissa oloissa harjoittaa suurta tahdonvoimaa… tavoittelematta henkilökohtaista etua, aina siihen asti, että on valmis antamaan oman henkensä asian edestä.”

Paitsi että voima muuttaa siirtyy ammattivallankumouksellisille, myös välittömäksi tavoitteeksi tulee näiden vallankumouksellisten johtama valtio. Kurdistanin tapauksessa PKK näkee itsensä rinnakkaisvaltiona Turkin valvomalle.

On kuitenkin olemassa voima, joka on paljon kiinteämpi ja vakaampi kuin mikään muu yhteiskunnan osa. Kurdien työväenluokka – ei vain Kurdistanissa, vaan myös Turkin ja Länsi-Euroopan kaupungeissa – saattaa lukumäärältään olla pieni, mutta sen potentiaalinen voima on suurempi kuin minkään muun luokan.

Potentiaalinen voima alueella ei ole vain kurdien työväenluokassa. Miljoonilla köyhyydessä elävillä ja Lännen armoilla olevilla Lähi-Idän työläisillä on kaikki syyt tukea kurdien vapautusta ja taistella omia hallitsijoitaan vastaan.

Sosialistinen vallankumous missä tahansa alueen maassa aiheuttaisi kuohuntaa ympäröivissä maissa. Paineaallot olisivat valtavat. Mutta sosialistiset vallankumoukset vain eivät onnistu spontaanisti. Venäjän vallankumouksen onnistumiselle oli keskeistä työväenluokan vallankumouksellisen puolueen olemassaolo. Bolshevikkipuolueella oli juurensa syvällä työväenluokassa, ja sen olivat karaisseet vuosikymmenet taistelua Venäjän hallitsevaa luokkaa vastaan.

Kun työläiset alkoivat luottaa omiin voimiinsa tsaarin kaatamiseksi, vain bolshevikeilla oli politiikka ja organisaatio, joka tarvittiin taistelun viemiseksi eteenpäin. Kamppailu bolshevikki -puolueen rakentamiseksi suurta vainoa vastaan oli ollut kova, mutta ilman sellaista puoluetta Venäjän vallankumousta ei olisi koskaan tapahtunut.

Missä sellaista työväenluokan organisaatiota ei ole ollut ja missä työväenluokka ei ole säilyttänyt poliittista riippumattomuuttaan ”edistyksellisimmistäkään” kansallisen vapautustaistelun ryhmistä, tulos on ollut varsin toisenlainen.

1979 Iranin öljytyöläiset olivat avain vallankumoukseen, joka kaatoi shaahin ja heitti hänen CIA-tukijansa ulos. Jos tuo vallankumous olisi tietoisesti edennyt sosialistiseen suuntaan, näköalat vapaalle Kurdistanille olisivat olleet huomattavasti suuremmat. Tragedia oli selkeän sosialistisen johdon puuttuminen, mikä antoi islamisteille mahdollisuuden täyttää valtatyhjiö, ja pian kurdien sorrossa palattiin ”normaalijärjestykseen”.

Lännen intressit öljyn suhteen ja Kurdistanin strateginen merkitys sille ovat niin suuret, etteivät ne koskaan sallisi voimakasta ja täysin itsenäistä Kurdistania.

Parhaimmassa tapauksessa ne voisivat olla valmiita myöntämään samanlaisen ”valtion” kuin palestiinalaisten valtio – taloudellisesti naapurimaista riippuvaisen ja sisältä tiukasti kontrolloidun. Jasser Arafat johti PLO:n taistelua Israelia vastaan vuosikymmeniä, nyt hän kuitenkin asioi Israelin johtajien kanssa ja hallitsee ”kotimaata” rautanyrkillä.

Kaikkien maiden työläiset liittykää yhteen!

Turkin harrastama kurdien demonisointi, jota on järjestelmällisesti harjoitettu viimeiset 70 vuotta, on osa kittiä, joka sitoo turkkilaiset työläiset ”omaan” valtioonsa. Nuo siteet eivät kuitenkaan ole ikuisia, ja jopa monet taantumuksellisimmista aatteista työläisten mielissä ovat avoimia kysymyksille ja haasteille.

Nuo aatteet voivat murtua laajassa mitassa, kun työläiset aloittavat taistelun omia pomojaan vastaan. Kurdien kansannousu samaan aikaan työläisten taisteluaallon kanssa Turkissa johti Turkin armeijan tekemään kaappauksen 1980.

Turkkia on jakanut luokkasota alusta alkaen. Turkin valtio on pyyhkinyt pois kokonaisia kommunistijohtajien sukupolvia, silti miljoonat työläiset samastuvat taistelevan työväenluokan perinteeseen.

Siten turkkilaiset työläiset eivät ole vihollinen – on vallankumouksellisten tehtävä voittaa nämä samastumaan kurdien taisteluun. Pommi-iskut Turkin kaupungeissa ja turistialueilla voivat vähäksi aikaa horjuttaa Turkin valtiota, mutta myös antaa valtiolle lisää tilaisuuksia lyödä kiilaa tavallisten turkkilaisten ja kurdien välille.

Turkkilaisten työläisten potentiaali uhata turkkilaisten hallitsijoiden valtaa pelottaa hallitsijoita eniten. Niinpä Turkin hallitus ei varaa sortoaan vain kurdivähemmistölle, vaan myös työläisten järjestöille ja vasemmistopuolueille.

Kun tuhansia kurdeja pidätettiin Turkissa tänä vuonna kurdien uudenvuoden, Newrozin, viettämisestä, hallitus kielsi myös turkkilaisten vappumielenosoitukset ja työläiset Istanbulissa, jotka yrittivät juhlia vappua, saivat poliisit vastaansa.

Lisäksi, kuten olemme nähneet, kurdit eivät ole vain Turkin alaisuudessa, vaan myös Syyrian, Irakin ja Iranin. Kurdien kansallinen vapautus voidaan saavuttaa vain muuttamalla koko valtioiden järjestelmä Lähi-Idässä. Kurdit eivät itse tätä voi saavuttaa.

Vain jos kansallisen vapautuksen asia on osa laajempaa yhteiskunnallista vallankumousta kautta alueen, kurdit voivat voittaa. Tämä vaatii työväenluokan kansainvälistä yhtenäisyyttä niin kansallista sortoa kuin kapitalistista riistoakin vastaan. Kurdi- ja turkkilaisten työläisten yhtenäisyys yhteistä vihollistaan vastaan on oleellinen osa tuota prosessia.