Se, mitä pakolaiset paljastivat, oli kuinka paljon oli pielessä. Vaikka se kiistettiin pilkallisesti silloin, Castro itse on vahvistanut monia huhuja ja arvosteluita muutama vuosi myöhemmin, "oikaisukampanjan" aikana. 70-luvun lopulla, ja huolimatta erittäin hyvästä terveydenhuollosta ja koulutuksesta, julkiset menot laskivat. Vaikka yleensä oli saatavilla enemmän kulutustavaroita, niiden määrä, jotka niitä pystyivät hankkimaan, pieneni, ja kuilu johtajien, byrokraattien, upseerien ja muun väestön välillä kasvoi.53 Rajatun yksityissektorin luominen vain palveli näiden erojen näkymistä. Myös korruptio lisääntyi, kun yksittäisten teollisuuslaitosten johtajat siirsivät sekä rahaa että materiaalia yksityiselle sektorille, jossa voitot olivat suuremmat. Naisten syrjiminen, askel taaksepäin 60-luvun puolivälin tavoitteista, oli nyt kirjattu perhelakiin, joka oletti naisen paikan olevan kotona - asenne, jota raa'asti satirisoitiin 20 vuotta vanhoissa elokuvissa, kuten Lucia, kun se nyt oli virallista politiikkaa tarkoituksena yksityistää työvoiman uusintamistoiminta valtion vapauttamiseksi sosiaalisista velvollisuuksistaan. Rotusorto oli edelleen laajasti tunnustettua ja koettua, vaikka se virallisesti oli lakkautettu eikä ongelmaa virallisesti tunnustettu. Homojen vainoamisella, joka kulminoitui aidsin uhrien tosiasialliseen eristämiseen karanteeniin Mäntysaarelle, oli hyvin vähän tekemistä sosialismin kanssa.54 Arvostelu, kun sitä oli, vaiennettiin ja sen esittäjät vangittiin tai karkotettiin - Ariel Hidalgon "uuden luokan" paljastaminen Kuubassa on vain yksi tapaus.55
Lisäksi Kuuba on koko kauden hakenut lähestymistä Yhdysvaltoihin ja keinoja yhteistyöhön monikansallisen pääoman kanssa - 1982 itse asiassa paitsi sallittiin ulkomaisen pääoman omistaa 49 prosenttia yhteisyrityksen pääomasta, sen sallittiin myös soveltaa omia investointiehtojaan, mukaan lukien työehdot, palkat ja järjestäytymistaso. Laki 31 oli vuonna 1980 poistanut viimein lopunkin ammattiliittovalvonnan työpaikoilla antaen hallinnolle ja/tai johtajille täyden vallan, mukaan lukien oikeuden irtisanoa työläisiä. 70-luvun lopulla Kuubassa oli ainakin 4 900 poliittista vankia - ja tuntematon määrä ylimalkaisia teloituksia. Vieläkin merkittävämpää on joillain tavoin, että "tavallisen" rikollisuuden - varastamisen ym. - taso kasvoi nopeasti, mikä heijastui äärimmäisen ankarassa Rikoslaissa 1979. Se on saattanut hyvinkin kattaa myös dramaattisen kasvun "työkurin puutteen" tapauksissa (kasvu 10 000:sta 25 000:een tapaukseen 1979-1985), mikä kulminoitui Vanan puhelinkeskuksen tahalliseen sabotaasiin toisinajattelevan työläisen toimesta.56
Kuva, joka nousee hiljaisuuden verhon takaa, kertoo yhteiskunnasta, jota pitää aloillaan jäykkä ja ehdottoman joustamaton kontrollirakenne ja jossa ei ole mitään foorumia tai keinoa ilmaista arvostelua tai tyytymättömyyttä. Missä ne on lausuttu ääneen, niitä on käsitelty ylimalkaisesti ja julmasti. Tyytymättömyyden lähde ei ole ollut johdon käytöksessä tai luonteessa, vaan tunnistettavan hallitsevan luokan ja työväenluokan suhteessa, jota on edelleen vaadittu hyväksymään syvenevä riisto, aleneva elintaso ja jatkuva julkisten palveluiden väheneminen tulevan muutoksen nimissä. Silti 80-luvun alkaessa oli hyvin vähän muuttunut. Kuuba oli riippuvaisempi sokerinviennistään enemmän kuin koskaan, enemmän kuin koskaan maailmantalouden ulkoisen kontrollin alainen. Yhteys Venäjään ei ollut tuottanut teollistunutta yhteiskuntaa tai monipuolistunutta taloutta - ja jatkuva niukkuus jaettiin selvästi epätasaisesti niiden, jotka valvoivat ja hallitsivat taloutta, ja aktiivisten tuottajien välillä. Minkään mitan mukaan tämä ei ollut sosialismia - ja pakolaisten arvostelu, huolimatta siitä, mihin käyttöön se asetettiin, oli riittävän todellista. Silti se torjuttiin kiivaasti, ja kaikkea tyytymättömyyden ilmaisua kohdeltiin häikäilemättä.
Kuusi vuotta myöhemmin, 1986, Castro ilmoitti "oikaisuprosessin" alkamisesta. Se oli ehkäisevä vastaus glasnostille ja perestroikalle ja vaihtoehto kaikelle Kuuban talouden ja poliittisten rakenteiden läpikäyvällä tarkistamiselle. Castro ilmoitti ylimielisesti, ettei Kuubassa ollut perestroikan tarvetta ja käynnisti ylhäältä johdetun kampanjan, ilman keskustelua tai vastuuvelvollisuutta, hakien vahvistusta sille vain julkisuudesta. Sen tarkoitus oli selvästi estää Itä-Euroopan muutoksen vaikutus ja puuttua siihen, mikä oli yleisesti tiedettyä Kuubassa, vaikkei siihen koskaan viitattu kuin korkeintaan kuiskaamalla, nimittäin korruptioon ja epätasa-arvoon, joka oli tärkeä osa Kuuban arkea. Jean Stubbsin hagiografinen selostus Kuubasta esimerkiksi käyttää virallisia argumentteja ja yltää mainioon johtopäätökseen, että "puolueen ja demokraattisen sentralismin rooli ovat aina toimineet paremmin alhaalta ylös kuin ylhäältä alas."57 Se oli miltei varmasti totta, niin kauan kuin kysymys ei ollut etenemisestä kohti sosialismia! Monien muiden tavoin hän liittää Castron kiistämättömän vallan yli 30 vuoden ajan vastustamattomaan karismaan - johtaen kuubalaiset vapaaehtoisesti luopumaan edustaan demokratiassa! Mielessä pyörii kysymys, miksi siinä tapauksessa on silti tarvittu niin hienostunut sortokoneisto?
Ongelmat, jotka Kuuban yhteiskunnan oli lopulta tunnustettava "oikaisemisen" myötä, eivät olleet vääristymiä, vaan Kuuban historian pysyviä piirteitä vallankumouksen jälkeen. Se oli jäänyt yhden vientituotteen taloudeksi; ainoa teollinen kehitys, mitä tapahtui, oli sokerintuotannon mekanisoiminen. Kuubassa nyt hallitseva byrokratia oli käyttänyt valtiota soveltaakseen sisäisesti maailmantalouden ehdot - syvenevän riiston, pyrkimyksen kasaamiseen kaikin keinoin. Kohdatessaan järjestelmän ajoittaiset kriisit valtio on käynnistänyt ankarat hyökkäykset omaa työväenluokkaansa vastaan viedessään siltä, vallankumouksen nimissä, keinot puolustaa ja organisoida omaa luokkaetuaan.
Oikaiseminen ei ollut millään tavalla tuon suunnan kääntämistä, vaan sen jatkamista, kuten Castro jatkuvasti korosti. Valmistaessaan tuleviin koettelemuksiin valtio aloitti panemalla oman talonsa järjestykseen.58 Korruptiota vastaan hyökättiin korkeimmalla tasolla. 1989 puolustusministeri Arnaldo Ochoa, Angolan veteraani ja Castron läheinen ystävä, joutui oikeuteen ja teloitettiin huumekaupasta yhdessä kahden muun korkean upseerin kanssa. Toiselta korkealta virkamieheltä löydettiin puoli miljoonaa dollaria Sveitsissä olevalta tililtä. Muut esimerkit korruptiosta ja vallan väärinkäytöstä jäivät paljastamatta, prostituutio ja huumeiden käyttö kiistettiin. Mitä tahansa erottomislausumia Kuuban johdosta tulikin, kaikki oli yleisesti tiedossa; oli kauppoja, jossa ihmiset saattoivat myydä kultaa dollareilla, super-marketteja, joista kaikki niukkuustavarat saattoi saada, jos oli dollareita.59 Castro on ylvästellyt 30 vuotta tietävänsä jokaisen yksityiskohdan Kuuban poliittisesta elämästä - onko hän todella voinut jättää huomaamatta korruption ja lahjukset laajassa mitassa?
Silti sama artikkeli kertoo Castron valittavan:
Kukaan muu maailmassa ei osta bulgarialaisia trukkeja. Ne ovat sellaista romua, että vain me ostimme niitä. Aikaisemmin on ollut vaikea puhua sellaisista asioista.
Kun Itä-Euroopan tapahtumat alkoivat vyöryä, Kuuban hallitus kohtasi useita vaikeuksia. Talous, joka perustui sokerin tuotantoon ja oli siinä määrin riippuvainen Neuvostoliitosta, olisi valtavissa vaikeuksissa selvitä sellaisen suhteen päättyessä. Taloudelliset ja poliittiset kriisit olivat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa. Välittömässä mielessä Kuuba kohtasi kasvavan velkaantuneisuuden ongelman (ulkomaanvelka 6,4 miljardia dollaria) liittyneenä riippuvuuteen Neuvostoliitosta viennissä, tuonnissa, laitteiden ja ennen kaikkea polttoaineen osalta. Vaikka osa venäläisestä öljystä toimitettiin Kuuballe jälleenvientiin ulkomaanvaluutan ansaitsemiseksi, järjestely toimi Kuuban hyödyksi vain niin kauan, kuin öljyn hinta nousi. Öljyn hinnan lasku vuoden 1986 jälkeen vain kärjisti Kuuban ongelmia. Kun tuonti alkoi vähetä, ainoa mahdollisuus jäljellä oli leikata kotimaista kulutusta jälleenviemisen hyväksi. Kolmekymmentä prosenttia ruoankulutuksesta tuotiin niinikään - maan muuttaminen kotimaisen kulutustuotannon käyttöön vaatisi sokerintuotantoon käytettyä maata, josta Kuuba miltei yksinomaan oli viennin suhteen riippuvainen!
Silti 80-luvun alku on nähnyt yksityisyrittämisen rohkaisemista, aineellisten yllykkeiden käyttöä, jotka liittävät palkat tuottavuuteen. Käsitykset jaetusta hyödystä tai yhtenäisestä uhrautumisesta ovat saaneet antaa tietä"väärien egalitarianististen käsitysten" pilkallisena kiistämisenä. Edelleen sama kausi on nähnyt valtion virkamiesten määrän kasvun (90.000:sta 248.000:een hiukan yli kymmenessä vuodessa) ja teknisen henkilökunnan kaksinkertaistumisen. 80-luvun alku toi parannuksia elintasoon sokerin hinnan noustessa - mutta edunsaajina olivat ne johtajat ja byrokraatit, jotka saivat henkilökohtaista voittoa taloudellisen toiminnan uusilta tasoilta. Tämä hajauttaminen oli tuottanut korruptiota, syveneviä eroja, muttei talouden suunnan tai rakenteen muutosta. Miten niukkuus voitaisiin vielä kerran perustella?
Ei ollut ensimmäinen kerta, kun Che Guevara tuli pelastamaan Castron hallitusta. Yhtäkkiä hänen nimensä ja hahmonsa - tuon vallankumouksellisen epäitsekkyyden ja uhrautumisen ruumiillistuman - nousivat kaikkialla. Mutta nyt ei oltu 60-luvulla, Batistan kaatamisen ollessa vielä tuoreessa muistissa ja lupauksen paremmasta tulevaisuudesta vielä innostaessa. Mitä ulkopuolinen maailma sanoikin, kuubalaisilla itsellään oli vähän kuvitelmia jäljellä. Ja Castron yritykset käyttää ylistettyä erityissuhdettaan kuubalaisten joukkoihin ja mobilisoida ne valtion byrokratiaa vastaan eivät tuntuneet toimivan. Hänen puheitaan kuuntelevat joukot olivat pienempiä, toisin ajattelun ilmaisut sitkeitä. Ainoa mikä pysyi, oli toisiaan seuraavien USA:n hallitusten taipumaton päättäväisyys saada Kuuba polvilleen - etenkin Nicaraguan ja Panaman jälkeen.
Kuuban valtiokapitalismille selviäminen riippui nyt kyvystä panna kaikki resurssit tuotantoon ja leikata kulutusta. Oikaisemisella, kuten aiemmilla moraalikampanjoilla, oli suora taloudellinen tarkoitus - alentaa tuotantokustannuksia taivuttamalla Kuuban työläiset vapaaehtoisesti hyväksymään katastrofimainen pudotus elintasossa. Ja vaikka aika oli erityisen repivää, ei tilanteen dynamiikka poiennut yleisistä kasaamisvaatimuksistä.
Kuuban talouden oli nyt kiireesti etsittävä uusia markkinoita sokerilleen, bioteknologialleen ja muille vientitavaroille; etsiä valuutta- ja pääomalähteitä, yhteisyrityksissä kansainvälisten välittäjien tai monikansallisten yhtiöiden kanssa; luoda liittoja muiden kehitysmaiden kanssa ja mobilisoida jotain koordinoitua voimaa lieventää kansainvälisen velan takaisinmaksun ehtoja, neuvottelu, jota Kuuba ei yksin voisi onnistuneesti käydä jo yksin kansainvälisiin välittäjiin kohdistuvan amerikkalaispaineen vuoksi. Kiireinen ulkomaanvaluutan etsiminen johtaa erilaisen turismin kasvuun; polttoaineen tarve oli keskeinen. Ja vaikka Neuvostoliitto ja Gorbatshov eivät heti vetäneet tukeaan Kuubalta, tuleva asiaintila oli tarpeeksi selvä, vaikka siitä ei paljon puhuttu. 1987 Kuuban itäeurooppalaiset kauppakumppanit vaativat toimia siirtymiseksi vaihdettaviin valuuttoihin; saman vuonna Moscow News, joka puhui selvästi virallisin eväin, käynnisti suoran hyökkäyksen Kuuban talouspolitiikkaa vastaan. Castro vastasi kieltämällä lehden. Vuosien 1986-1990 kauppasopimuksissa sokerin hinta oli alhaisempi kuin aikaisemmissa viisivuotissuunnitelmissa, ja allekirjoittaessaan uuden ystävyyssopimuksen Gorbatshov ei halunnut kuulla pyyntöjä Kuuban velan anteeksiantamisesta.
Mitä strategioita Kuuba voi nyt käyttää? Kaikki vaihtoehdot nojaavat oletukseen niukkuudesta Kuuban työläisille huomattavaksi aikaa. Elokuussa 1990 julistettu "rauhan ajan poikkeustila" määritteli niukkuden määrän. Öljyn saannin aleneminen 20 % ja näköala uusista pulista sai Castron julistamaan toimenpiteet teollisuustuotannon jyrkäksi leikkaamiseksi. Sähkön käyttöä leikattaisiin 10 prosenttia ja polttoaineen kulutusta 50 prosenttia valtion sektorilla ja 30 prosenttia yksityiskodeissa. Nikkelin tuotanto leikattaisiin puoleen ja yli 300 tehdasta toimisi vain puolet viikosta tai vain valoisaan aikaan.
Työläisiä sijoitettaisiin teollisuudesta maatalouteen, jossa he oletettavasti olisivat nostamassa ruoantuotannon tasoa niin, että Kuuba voisi leikata sitä 30 prosenttia ruokalaskustaaan, joka tulee tuonnista. Tässä kuitenkin nousee ristiriita, tai itse asiassa useampi yhdellä kertaa.
Yli 30 vuotta vallankumouksen jälkeen, jonka ensisijainen tarkoitus oli kehittää taloutta, Kuuba on pysynyt riippuvaisena miltei kokonaan sokerin viennistä. Sen tuotantotaso on noussut kautta 80-luvun, huolimatta maailmanlaajuisesta ylituotannosta. Ja vaikka Venäjä ja Itä-Eurooppa voisivat kuluttaa (jyrkästi pienentyneitä) määriä kuubalaista sokeria, se ei tapahtuisi enää vaihdon periaatteella. Kuuba oli nyt yhtä pinteessä itä-eurooppalaisen teknologian kanssa kuin se kerran oli kokonaan kiinni pohjoisamerikkalaisissa tuottajissa. Varaosien hinnat sen saksalaisiin tietokoneisiin tai sen unkarilaisiin busseihin, joista kummatkaan eivät ole erityisen tehokkaita ja molemmat suhteellisen kalliita, nousivat jopa 50 prosenttia 1990 - ja lisäksi ne oli nyt maksettava kovalla valuutalla. Jotenkin Kuuban on nyt löydettävä huomattavasti suurempia määriä kovaa valuuttaa. Sen päävientituote, sokeri, tulee ylikuormitetuille markkinoille, joilla useimmat tarvikkeet myydään suosituimmuussopimusten perusteella - ja joilla useiden miljoonien tonnien kuubalaissokerin erän saapuminen saa melko varmasti hinnat romahtamaan alas.
Vaihtoehto, uudet suosituimmuussopimukset, on äärimmäisen rajoitettu. Kuuba on allekirjoittanut kauppasopimuksen Kiinan kanssa 417 miljoonasta dollarista, johon kuuluu kiinalaisten polkupyörien vaihtaminen kuubalaiseen sokeriin; sen ohella Kiina näkee selvästi Kuuban olevan pääsy laajemmille markkinoille. Meksiko ja Venezuela toimittavat nyt öljyä jonkinlaisella barter-pohjalla, mutta heidän öljynsä hinta on markkinahinta. Bioteknologia - rokotteiden vienti esimerkiksi - on lupaava kaupan ala, mutta sellainen, ettei se todennäköisesti ole merkittävä muutamiin vuosiin (sen nykyarvo on noin 150 miljoonaa dollaria).
Selviytymissuunnitelman yleinen malli, mitkä sen yksityiskohdat ovatkin, on ikävän selvä. Kaikki saatavissa olevat resurssit suunnataan vientiin tai valuuttaa tuovalle sektorille. 1990 elintaso oli vallankumousta edeltäneellä vuoden 1958 tasolla; se putoaa melko varmasti vielä edelleen, koska varoja siirretään kulutuksesta ja sosiaalipalveluista, vaikka hallitus on sanonut säilyttävänsä esimerkiksi ravintominimin. Työläisten palatessa maatalou-teen he huomaavat aloittavansa uudelleen alkeellisimmilla menetelmillä - eläimet korvaavat traktorit, käsityökalut ottavat koneiden paikan.
Tämä on paradoksi. Omaksi selviytymisekseen Kuuban byrokratia, kuka sitä johtaakin, joutuu kääntymään ulos maailmanmarkkinoille ja hyväksymään ehdot, jotka se antaa kaikille jäsenilleen selvitäkseen. Kuten muu Latinalainen Amerikka, se kilpailee investoinneista riistoasteensa ja optimiolojen takaamisen perusteella ulkomaiselle pääomalla. Ja se alenee maaksi, joka julistaa itseään sosialistiseksi viedäkseen läpi tuon strategian ja järjestääkseen syvenevän oman työväenluokkansa riiston.
Miten se tekee niin? Herättäessään Che Guevaran haamun, Castro on yrittänyt mobili-soida kansan jälleen aatteiden ympärille, kollektiivisen uhrautumisen yhteiseksi hyväksi, ny-kyisten kovien aikojen ollessa alkusoittoa tuleville hyville ajoille, aatteiden ympärille, jotka toi-mivat 1960-luvulla. Mutta sillä aikaa Kuuban työväenluokka on nähnyt uhrautumisensa hyödyttävän yhä näkyvämpää oman yhteiskuntansa vähemmistöä ja työvoimansa tuottavan lisätuotetta, joka käytetään epätasa-arvoiseen tavaroiden vaihtoon. Enemmistön saamat palkkiot ovat vähäiset.
Vaikka ei ole ollut järjestäytynyttä vastarintaa valtion prioriteetteja vastaan, ovat tyytymättömyyden ja protestin merkit kasautuneet. Lisandro Otero, kuubalainen veteraani-kirjailija, huomasi pysyvän "levottomuuden";61 rock-konsertit ja hevin epätodennäköinen ka-nava antoivat Kuuban nuorisolle mahdollisuuksia protesteihin. 1989 Castro sulki taidenäyt-telyn, ja kaksi vuotta myöhemmin Taiteellisen vapauden yhdistyksen johtajat vangittiin toisin-ajattelusta. Pan amerikkalaisissa kisoissa vuoden 1991 lopulla "nopean toiminnan joukot" kulkivat pitkin katuja etsimässä toisinajattelijoita, jotka voisivat käyttää hyväkseen ulkomaalaisten viestimien läsnäoloa tehdäkseen protestinsa tunnetuksi.
Tämä oli lokakuun 1991 puoluekongressin konteksti. Se jätti vähän epäilystä, että Castron uhmaava vakuutus, ettei Kuuba koskaan sallisi puolueen hegemoniaa haastettavan, oli kanta, joka ei nauttinut sitä automaattista hyväksyntää ja tukea, mitä Castron mielipiteet ovat usein saaneet. Kongressin 1760 edustajaa näyttivät piittaamattomilta niistä valtavan merkittävistä tapahtumista, joita oli ollut Kuubassa ja sen ulkopuolella. Heihin ei vaikuttanut myllerrys ulkopuolella, eikä heillä ollut epäilyksiä kalpeasta vyönkiristysohjelmastaan. Ainakaan sellaisia epäilyksiä ei esitetty kokouksessa, joka otti jokaisen päätöslauselman vastaan yksimielisenä. Ne 12 politbyroon jäsentä, jotka eivät olleet ehdokkaina uudelleen valittaviksi, korvattiin nuoremmilla jäsenillä, joiden lojaalisuus Castroa kohtaan oli ehdoton - useimmat heistä olivat sotilashenkilöitä.
Oli tulossa selväksi, että retoriikka konsensuksesta ja solidaarisuus sikseen, ja Kuuban kommunistisen puolueen herruutta ja sen ohjelmaa kansalliseksi taloudelliseksi selviytymiseksi, oli vahvistettava. Mitään julkista keskustelua ei suvaittaisi, mitään julkista erimie-lisyyttä ei ilmaistaisi. Oikeutus tuollaiselle kiellolle keskustella eristyneen valtiokapitalismin selviytymisen realiteeteista johtui imperialismin tuomasta uhkasta.
Kukaan ei kiistäisi, ettei imperialismin tavoitteissa ole lievittää riiston ehtoja, vaan pyyhkäistä pois vastarinta niille. Ja Pohjois-Amerikan oikeistossa on ryhmiä, jotka heijastavat Miamin lobbya vaatimuksena välitön invaasio Castron kaatamiseksi. Kesällä 1992 pidätettiin kolme miestä juuri sellaisesta yrityksestä, yksi on jo teloitettu. Ja vaikka ei tiedetä, oliko heidän toimintansa luvallista, USA:n viranomaiset eivät varmasti ole aktiivisesti torjuneet heidän tarkoitustaan. Silti oikeistonkin matalaotsien on tunnustettava, että sotilastoimi iskisi takaisin. Hyökkäyksen uhka yhdistyneenäAmerikan taloudellisen voiman järjestelmälliseen käyttöön tekisi työn tehokkaammin eikä aiheuttaisi riskiä opposition nousemisesta koko mantereella. Yhdysvallat on todella kiristämässä silmukkaa; avustukset USA:ssa asuville kuubalaisille on leikattu miltei puoleen ja yritykset, joilla on liiketoimintaa Kuuban kanssa, on järjestelmällisesti poistettu USA:n satamista. Yksityishenkilö, joka järjesti kalastusreissuja Kuubaan, joutui hiljan USA:n hallituksen syyttämäksi kauppasaarron rikkomisesta. Mutta nämä ovat pikkuseikkoja verrattuna jatkuvaan kauppasaartoon ja Amerikan veton käyttöön kaikissa kansainvälisissä rahalaitoksissa.
Vastauksena Kuuban valtio on mobilisoinut 15 prosenttia väestöstä kansanmiliisiin - näennäisesti hyökkäystä odottaessaan. Varsinaisesti se tarkoittaa, että huomattava osa väestöä voidaan saada nopeasti sotilaskomentoon - mihin tarkoitukseen valtio haluaakin. Talouden ja yhteiskunnan militarisoituessa yhä enemmän, ja sisäisen hätätilan ollessa voimassa taloussyistä, miliisi saattaa esittää paljon enemmän sisäistä osaa.
On tietysti totta, että vihamielisyys USA:ta kohtaan voi edelleen nostaa ylös suurimman osan Kuuban työläisiä. Näyttää epätodennäköiseltä, että visiolla USA:sta pelastajana olisi paljoakaan tukea. Sekin on velkaantunut, ja ne kuubalaiset, jotka ovat kokeneet elämän realiteetit USA:ssa, sopivat yhteen niiden kanssa Kuubassa, jotka ovat nähneet sen kasvavan joukon, jotka saavat kehittyneen kapitalismin edut kaduilla tai kauppojen ovilla New Yorkissa. Ajatus, että Castron kaatuminen toisi suuria määriä välitöntä apua ei tunnu uskottavalta Itä-Euroopan kokemuksen jälkeen, ja erityisesti Nicaraguan jälkeen, jossa odotettu laaja taloudellinen apu sandinistien tappion jälkeen 1990 ei yksinkertaisesti koskaan toteutunut.
Markkinoita etsiessään Kuuban byrokratia on kääntynyt Latinalaiseen Amerikkaan, oletettavasti siinä uskossa, että uusi versio liittoutumattomien blokista voi antaa sille liittolaisia, jonkin verran vaikutusvaltaa ja statusta maailmassa. Mutta heidän yhteinen vastarintansa velan rankaisevalle luonteelle on ainoa asia, mitä ne jakavat; lisäksi ne ovat kaikki, Kuuba mukaan lukien, pääomia, jotka kilpailevat investoinneista yrittämällä antaa optimiehdot riistolle. Käsitys, että Kuuba jotenkin voisi soveltaa omia "sosialistisia" ehtojaan maailmankapitalismin toimintaan, on absurdi ja vaarallinen. Mutta Kuuba etsii liittolaisia ja kauppaa mistä voi.62
Kaatuuko Castro? Hänen asemansa tuntuu valloittamattomalta ja tyytymättömien ryhmät hitailta järjestäytymään - vaikka paljolti sama voitiin sanoa Itä-Euroopan johtajista viikkoja ja päiviä ennen heidän kaatumistaan. Oppositio on olemassa, vaikka se on hajallaan. Kristillisdemokraatit tukevat Criterio Alternativoa, kun taas uusi ryhmä AMOR (sana tarkoittaa rakkautta, ja lyhenne tulee Martin yhdistyksestä oppositioksi hallitukselle) sanoo, että sillä on soluja valtiokoneistossa ja armeijassa. Ihmisoikeusliberaalit tapaavat dialogia kannattavien vastineidensa kanssa Miamissa ja penäävät vaaleja. Puolueessa näyttää olevan hyvin vähän eri mieltä olevia ääniä; arvovaltaisin on Carlos Aldana, joka on hiljattain esittänyt varovaisen ehdotuksen, että saattaisi olla tilaa muillekin puolueille - mutta hänen julkinen kantansa on tukea kiistatta Castroa.
Työväenluokan näkökulmasta Castron selviytyminen ei ole avainkysymys. Välitön kysymys on, kuinka parhaiten puolustaa itseään niiltä ryöstöretkiltä, joita maailmanmarkkinoilla on varastossaan Kuuban työläisten osalle, kuka niitä sitten hoitaakin. Castro ja hänen vähättelijänsä lähtevät samoista prioriteeteista - kansallisen talouden selviytymisestä maailmanjärjestelmässä. Siksi vaihtoehdot Castrolle eivät ole tämä tai tuo puolue tai johtaja, joista kaikki jakavat halukkuutensa edustaa markkinoiden prioriteetteja. Eikä vaalijärjestelmä tuo aitoa demokratiaa, jos jokaisen hallitsevan luokan prioriteetit ovat samat.
Tulevaisuudentoivo on juuri siinä syyssä, miksi Kuuba on saanut niin tärkeän paikan sosialistien poliittisessa symbolismissa. Kuuban työväenluokka on ylläpitänyt nykyvaltiota yli kolme vuosikymmentä. On lapsellista kuvitella, että tämä on ollut ylläpidetyn ja spontaanin Castron järjestelmän tukemisen tuote - jos niin olisi, miksi tarvittaisiin niin kehittynyt sortokoneisto, ja miksi sitten ehdoton ja jäykkä kielto kaikelle arvostelulle ja muunlaiselle ajattelulle. Silti samalla aikaa Kuuban työväenluokka nojaa imperialismin vastaisen taistelun historiaan, perinteeseen, jota Castro on käyttänyt hyväkseen - mutta joka silti on todellinen. Tuo perinne antaa raamit, joissa vallankumouksellisen sosialismin ajatukset voivat juurtua.
Kuuba on symboloinut ja edustanut tuota perinnettä; se on myös ollut esimerkkinä seurauksista muutosstrategiasta, joka on rajoittunut kansalliselle areenalle eikä piittaa voimasta, jonka vahvuus maailman mitassa voisi muuttaa koko maailmanjärjestelmän, joka on sen luonut. Yhdellä tasolla Kuuba on paljastanut imperialismin heikkouden ja tarjonnut vision täysin toisenlaisestamaailmasta. Toisella tasolla se on paljastanut kansallisen kehityksen strategian toteuttaa tuo visio. Stalinismin romahduksen myötä kysymys, kuinka muuttaa taistelut kansallisen vapautuksen puolesta taisteluksi työväenvallan ja sosialismin puolesta, on jälleen työjärjestyksessä. Kuuban ymmärtäminen, sen todellisuuden rehellinen arvioiminen, on yksi tärkeimmistä aseistamme uuden työväenliikkeen rakentamisessa.
Voiko Kuuba selvitä l Takaisin Nettikirjastoon l Sosialistiliitto