Venäjän syleilyn välttäminen
Mitä Sikojenlahti sai aikaan kuitenkin sen, että se lopulta katkaisi yhteyden Yhdysvaltoihin. Kahtena vuonna vallankumouksen jälkeen Castron hallitus oli vastannut jokaiseen uuteen hyökkäykseen radikalisoitumalla entisestään. Vuoden 1961 maareformi oli kauaskantoisempi ja tarkempi kuin ensimmäinen reformiasetus; sitoutuminen nopeaan teollistumiseen oli nyt, Castron ja Guevaran mielestä, ylivoimaisen ensisijaista. Resurssien puutteessa ja ilman amerik-kalaisia pääomia Kuuba kääntyi Neuvostoliiton puoleen - ei vain resurssien, vaan myös hallinnollisten ja poliittisten menetelmien haussa, joilla saavutettaisiin heidän haaveilemansa nopea kehitys. Selvästikin läheinen suhde Neuvostoliittoon oli strategian ehto; niin myös oli niiden liittäminen valtion byrokratiaan, jotka olivat lähinnä neuvostoliittolaista ajattelua - PSP:n, Kuuban kommunistisen puolueen jäsenten. Heidän mukaan lukemisestaan annettiin merkiksi ORI:n perustaminen; heidän johtava roolinsa taloustieteessä tunnustettiin Sikojenlahden maihinnousun jälkeen, kun Castro julisti vallankumouksen marxilais-leniniläiseksi huhtikuussa 1961.
Välittömässä mielessä tämä oli merkki Che Guevaran varhaisimpien kirjoitusten idealismin päättymisestä; sosialistinen kilpailu ja kollektiivinen solidaarisuus eivät olleet tehokaita aseita kasaamisen kilpailussa. Neuvostoliiton ohje oli selvä - ja heijastui aineellisten kiihokkeiden, tuotantonormien ja ankarien työkurijärjestelmien käyttöönotossa, joihin kuului työläisten pakollisten henkilöllisyystodistusten ottaminen käyttöön. Neuvostomallisen taloussuunnittelun omaksuminen muutti myös maatalousuudistusten suuntaa, kun alettiin korostaa kollektivisointia ja valtiontiloja. Lopulta koko ohjelma lepäsi koneistojen, teknologian jne. vaihtamisessa sokerinvientiin. Maksut ei-vaihdettavina ruplina pakottivat Kuuban välttämättä ostamaan venäläisiä laitteita - itse asiassa kokonaan uusimaan konekannan niukkojen resurssien aikana. 1962 elintaso nousi vielä verrattuna vuoteen 1958, vaikka nousuvauhti oli hidastumassa, koska lisätuote suunnattiin teollisuuteen. Ongelmana oli, että enemmän maata hankittiin tuottamaan lisääntyviä määriä sokeria suunnitelmien mukaan, kun lisääntyvä väestö odotti kuluttavansa enemmän ja parempaa ruokaa. Jo 1963-64 oli tulossa selväksi kuubalaisille, että heidän riippuvuuteensa sokerista oli kasvamassa, että talouden monipuolistuminen oli väistymässä ja että aineellisilla kiihokkeilla oli vähän vaikutusta siellä, missä oli niin vähän kulutustavaroita saatavilla. Erittäin huono sokerisato 1963 pakotti Kuubaa pyytämään Neuvostoliiton apua ja sitten ryhtymään huomattavasti lisäämään sokerintuotantoa. Sokerikehä oli jälleen sulkeutumassa. Ja ilman strategiaa, vaihtaen ja muuttaen suuntaa vastaukseksi tapahtumiin, Kuuban hallitsijat eivät voineet nähdä ulospääsyä.
Tarve löytää uusia kehitysteitä kasvoi kiireelliseksi lokakuun 1962 tapahtumien, Kuuban ohjuskriisin jälkeen. Yhdysvaltain vakoilulentokone valokuvasi Venäjän ohjustukikohdat Kuubassa. Kennedy ilmoitti, että Kuuba saar-rettaisiin, kunnes ohjukset olisi kuljetettu pois. Venäjän laivasto purjehti kohti Karibiaa ja useimmat tarkkailijat laskivat viimeisiä minuutteja Harmageddonin kellossa. Sitten Venäjän laivat kääntyivät takaisin, saavutettiin sopimus ja vastineeksi julkisista vakuutteluista, ettei Kuubaan hyökättäisi, ohjusten poistaminen alkoi.
Kuubalaisille se, mitä tapauksesta tuli esiin, oli Neuvostoliiton tuen luonne Kuuballe - että Kuuba oli panttina sen geopoliittisessa strategiassa. Castro torjui kiukkuisesti Venäjän johtajan Hrushtshevin väitteen, että Kuuba oli pyytänyt ohjuksia sijoitettavaksi sinne Kuuban suojelemiseksi hyökkäykseltä.25 Saarron edessä kuubalaiset kuitenkin nostivat tunnuksensa "Patria o Muerte" (Isänmaa tai kuolema). Venäläiset olivat tyytyväisiä uhratessaan kuubalaiset Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton liennytyksen suuremmille tarpeille. Castro oli raivoissaan tästä kyynisestä petoksesta - mutta hän ei voinut sanoa eikä sanonut mitään. Sisäisesti valtionbyrokratia oli lujasti vallassa kommunistinen puolue sen ytimenä.26 Vaikka Castro varovasti avasi keskustelun vaihtoehtoisista taloudellisista strategioista, Kuuba pysyi vankkana Venäjän kannan edustajana sen kiistassa Kiinan kanssa, solmi uusia kauppasopimuksia 1963 ja tunnusti kommunististen puolueiden poliittisen roolin Latinalaisessa Amerikassa.
Sitten vuoden 1965 kuubalaiset etsivät uutta suuntaa; kontekstina oli pettyminen Venäjään ja vaihtoehtoisen taloudellisen kehityksen tien etsiminen. Castro kävi kommunistisen puolueen vanhan kaartin kimppuun ja pani useita heistä vankilaan; hän otti yhteyksiä Kiinaan ja alkoi etsiä suhteita toisten kolmannen maailman maiden kanssa. Sitten 1965 Che Guevara julkaisi luovan kirjoituksensa "Ihminen ja sosialismi Kuubassa"27 jossa hän puolusti "suurta harppausta" Kiinan mallin mukaan,28 joka perusti työläisten uhrauksiin, niukkuuden ja askeettisuuden kauteen, jonka korvaukset eivät olisi aineellisia, vaan "moraalisia" kiihokkeita, kollektiivisen ja vallankumouksen epäitsekkyyden tunnustamista. Se oli paluu vallankumouksen ensimmäisten vuosien voluntarismiin, jossa periaatteellinen tekijä olisi jälleen valtio, joka olisi toimimassa nopean, kiihdytetyn kasautumisen puolesta työläisten tuella.
Kuten Guevara kuvasi sitä, "sosialistiselle kilpailulle" perustuva tuotanto olisi:
Samaan aikaan Guevara puhui lisääntyvästi tarpeesta rikkoa Kuuban eristyminen, tarpeesta haastaa imperialismi "yhdessä, kahdessa, kolmessa, monessa Vietnamissa". On mahdollista, että hän oli alkanut ymmärtää mahdottomuuden saavuttaa sosialismi, tai edes kehitys, yhdessä maassa - ja että se oli todellinen pohja hänen epäsovulleen Castron kanssa.30 Hän oli varmasti tähän mennessä avoimen kriittinen neuvostoliittolaisten suunnittelumenetelmien suhteen ja itse asiassa Neuvostoliiton roolin suhteen maailman näyttämöllä.31
Päätös levittää vallankumousta vastasi kuitenkin vaihtoehtoisten markkinoiden ja tuontitavaroiden lähteiden etsimistä, laajempaa taloudellista perustaa ulkopuolella pakkopaidan, joka syvenevä Neuvostoliitosta riippuvaisuuden oli. Laajemmassa mielessä se on saattanut nojata havaintoon kehityksestä Latinalaisen Amerikan mittakaavassa - mutta sitä ei koskaan sanottu. Oleellisesti se palveli sisäistä tarkoitusta - mobilisoida Kuuban työväenluokka oman riistonsa taakse, korostaa uhrautumisen ja itsekieltäymyksen moraalisia palkkioita. Kuuban aineellinen todellisuus oli, että "suuri harppaus" vaati laajamittaista vaurauden siirtoa pois kulutuksesta, kehitykseen investointiin. Ja kaikkine vapaaehtoisuuden korostamisineen todellisuutta oli, että pyrkimys oli pakollinen. Se hedelmöitettiin ja sitä ohjattiin ylhäältä, sitä johti valtio. Sillä kansanvallasta ja vallankumouksellisesta demokratiasta puhumisen takana oli keskuksen lisääntyvä ja suora poliittisen elämän kontrolli; jo sidotut demokratian organisaatiot asetettiin sivuun Castron ja kansan välisen suoran suhteen hyväksi ilman demokraattisen valvonnan tai tilivelvollisuuden etua. Valtio, Castroon "henkilöityneenä" (idea, joka silloinkin tuntui lumoavan Kuuban läntiset tukijat,32) oli historian toimija - poliittisesta elämästä tuli valtion toimintaa massojen keskuudessa.
Ei se ollut niukkuus, joka veti läntisiä intellektuelleja Kuubaan, ei sen sisäisen kasaamisen strategia, joka voitti kokonaisen vasemmis-tosukupolven sydämet. Merkittävää kyllä, Kuuban internationalismi se antoi sille niin päihdyttävän maineen. Vastoin harmaita ja mekaanisia marxilaisuuden versioita, jotka vallitsivat vanhan vasemmiston keskuudessa Euroopassa, Kuuban ideologia lupasi keskittymistä tahtoon, sysäsi tieltään aineellisten olosuhteiden esteet ja omaksui Che Guevarassa symboloituvan guerilleron politiikan. Ei työläisten aineellinen voima ollut se, mikä voisi kääntää luokkataistelun mainingin, vaan vallankumouksellisen tahto ja hänen esimerkkinsä. Se sopi täydellisesti Kuuban valtion poliittiseen metodiin ja heijasti vallan-kumouksellisen nuorison uuden sukupolven keskuudessa vallitsevaa yleistä pettymystä luokkapolitiikkaan. Osin se oli terve reaktio stalinismia vastaan - osin se oli kärsimätöntä idealismia, joka ei voinut odottaa työläisten vallankumouksen johtamiseen kykenevän vallankumouksellisen järjestön hidasta rakentamista.
Epäilemättä internationalismin ja vallankumouksen uusi ilmapiiri oli terveellinen - mutta se ei ollut proletaarista internationalismia. Se jopa oletti, yleistäen Kuuban erityisestä kokemuksesta, työväenluokan puuttumisen vallankumouksellisesta prosessista. Se otti Kuuban malliksi, ja Guevaran kuvaukset sissisodan mekaniikasta poliittiseksi tekstikseen. Guerillerot korvasivat puuttuvan työväenluokan.
Tuo puuttuminen juuri veti Kuubaan monien muualta vallankumouksellista potentiaalia etsivien läntisten intellektuellien ja opiskelijoiden tuen ja innostuksen aallon. He löysivät vallankumouksen subjektin niistä, jotka olivat etabloituneiden poliittisten traditioiden ulkopuolella, marginaalissa ja vieraantuneissa metropolien keskustoissa, nuorisossa, mutta ennen kaikkea kolmannessa maailmassa - aivan kuin kolmas maailma ei itse olisi jo ollut voimakkaiden metropolien muokkaaman teollisen tuotannon näyttämö, joka muutti yhä useampia kolmannen maailman asukkaita työläisiksi. Sen sijaan, että he olisivat liittyneet Latinalaisen Amerikan kasvaviin ammattiyhdistysliikkeisiin, guerillerot näkivät luonnolliset liittolaisensa talonpojissa ja köyhimmässä maaseutuväestössä.33 Tässä mielessä vallankumouksesta tuli vieraantumisen ja moraalisen puhtauden asia; mikä teki vallankumouksellisen, oli uhrautumisen ja kärsimisen aste, pikemminkin onnistunut maailman muuttamisen voiman tunnistaminen ja mobilisointi. Tältä kannalta muutoksen pääinstrumentti eivät olleet työväenluokan elimet, vaan kansallisvaltio.
Che Guevaran kuolema Boliviassa lokakuussa 1967 oli esimerkki sen aitojen ja omistautuneiden vallankumouksellisten sukupolven rohkeudesta ja itsensä uhraamisesta, jota hän oli innoittanut ja edustanut. Se teki selväksi myös seurauksen vallankumouksellisesta strategiasta, joka oli kehittynyt eristyksissä työväenluokasta, joka juuri sillä hetkellä oli keskeisessä roolissa Latinalaisen Amerikan poliittisella areenalla - mutta joka ei saanut tunnustusta sissisodan strategiassa.34 Kuuban kokemuksen yleistäminen joutui todella vaikeuksiin täällä, vaikka tuki sissiryhmille vielä jatkuikin jonkin aikaa. Mutta Kuuballe Guevaran hahmo palveli edelleen sisäistä tarkoitusta; jatkuvan uhrautumisen vaatimuksen legitimoimista. Minkä vaatimus paljasti, oli taantuva tuotanto, aleneva elintaso suurimmalla osalla työläisiä35, ja johdon yhä epätoivoisempi reaktio. Castron pakkomielle 10 miljoonan tonnin sokerisadosta 1970 oli paljastavin.
Kuuban historiassa ennen näkemättömän sokerisadon tavoittelu edusti lopullista pyrkimystä kasata riittävästi resursseja vientiponnistuksiin teollistamisohjelman käynnistämiseksi. Kuten niin monet muutkin toimenpiteet, se omaksuttiin ajattelematta tai suunnittelematta, epätoivoisena eleenä. Ironista on, että tuo kaiken muun alistaminen tämän kuvitellusti ratkaisevan tavoitteen saavuttamiselle johti tavattomiin vääristymiin, niin investointien kuin työvoiman joutumiseen pois teollisuudesta, mutta - koska suurin osa tehdas- ja vapaaehtoisesta työvoimasta oli erittäin tehotonta verrattuna ammattimaisiin ruo'onleikkaajiin - se ei tuottanut vastaavaa nousua tuottavuudessa. Kuuban sitoumus oli toimittaa Venäjälle 8,5 tonnia - ylijäämä voitaisiin myydä maailmanmarkkinoilla. Tosi asiassa suurin osa sokerista myytiin keskinäisin kauppasopimuksin; äkillinen ylimääräisten 1,5 tonnin ilmaantuminen rajoitetuille avoimille markkinoille olisi melko varmasti alentanut hintaa entisestään ja vienyt merkitystä la Gran Zafran, suuren sadonkorjuun nimenomaiselta tarkoitukselta. Saavutettu 8,5 miljoonan tonnin tulos oli ennätys, muttei lähellekään riittävästi sen ilmoitetun tavoitteen saavuttamiseksi.
Tosi asiassa Castro itse tajusi tämän selvästi jo paljon aikaisemmin; sillä ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa hän onnistui ylläpitämään periksiantamattoman periaatteen samalla kun toimi huomattavan käytännöllisesti. Venäjän miehitys Tshekkoslovakiassa elokuussa 1968 antoi hänelle Castrolle mahdollisuuden panna merkkinsä tuleviin muutoksiin ja avata uusi lähentyminen Venäjään.
Analysoijat ovat mielellään korostaneet Castron kuuluisan puheen36 kaksiteräistä luonnetta. Hän todellakin korosti seikkaa, että Varsovan liiton joukot olivat olleet vähemmän valmiita puolustamaan muita maita - jälkikäteinen viittaus ohjuskriisiin 1962 - ja toisti tarpeen olla valmis lähettämään sellaisia joukkoja minkä tahansa tulevan yhteenoton tilanteessa. Silti puheen punainen lanka oli selvä ja johdonmukainen. Castro antoi tukensa Venäjälle hetkellä, jolloin tämä oli yleisesti tuomittu sen interventiosta Prahan kevään kannattajia vastaan. Jo ennen kuin Suuren sadonkorjuun tulokset tiedettiin, ja kesken Suuren vallankumouksellisen offensiivin,37 Castro antoi ymmärtää talousprojektin epäonnistuneen. Vaikka Castro tässä myöhäisessä vaiheessa oli innokas jättämään liikkumatilaa suhteissaan Venäjään ja muihin valtioihin, keskeistä puheessa oli hyväksyä Kuuban ja Neuvostoliittojen etujen samuus.
Syynä oli, kuten aina, talous. Ensi sijassa sillä tunnustettiin, että askeettisuus ei ollut pystynyt turvaamaan sitä taloudellista harppausta eteenpäin, jota Castro oli odottanut. Päinvastoin, kasvava tyytymättömyys työläisten keskuudessa ja lisääntyvät poissaolot töistä olivat jatkuva huolen aihe Kuuban hallitukselle läpi vuoden 1969 ja kulminoituivat ankariin työlakeihin 1970. Vaikka työvoiman riistäminen oli Kuuban valtion tehtävä sen kilpailussa kasautumisen puolesta läpi 60-luvun, se oli silti riittämätöntä antamaan taloudellista riippumattomuutta. Tshekkoslovakia-puhe merkitsi tuon realiteetin tunnustamista ja poliittista ja taloudellista sovintoa Neuvostoliiton kanssa. Vuoteen 1970 mennessä Neuvostoliiton ja Kuuban keskinäinen talousneuvosto (JUCEPLAN) oli korkein taloudellisia päätöksiä tekevä elin. Kuuban kommunistiselle puolueen annettiin jälleen keskeinen asema sen marginalisoiduttua "guevaralais-vaiheessa", ja Neuvostoliiton suunnitteluasiantuntemusta vahvistettiin lujittamalla valtiota suhteessa muuhun yhteiskunnalliseen järjestelmään.38
Ei voinut olla epäilystäkään siitä, mitä Kuuban hallitus oli tekemässä. Yritys 10 miljoonan tonnin sokerisadoksi - luku, joka oli yliampuva alusta lähtien - antoi ehdottoman ensi sijan investoitavan lisätuotteen tuottamiselle. Kaikki uhrattiin sille - sosiaalimenot, työväenluokan kulutus, pitkän tähtäimen monipuolistamisprojektit. Huolimatta retoriikasta, Kuuballe se edusti sen roolin hyväksymistä maailmanmarkkinoilla tavaratuottajana. 10 miljoonan tonnin luku oli tärkeä, koska se juuri mahdollistaisi Kuuban kattavan sen 8,5 miljoonan tonnin velvoitteen Neuvostoliitolle ja jättäisi 1,5 miljoonaa tonnia myytäväksi maailmanmarkkinoilla. Olivat sitten ne 10 miljoonaa tonnia realistinen mahdollisuus tai ei, tai olisiko niin suuren määrän ylimääräistä kuubalaissokeria saapuminen vienyt pohjaa maailmanmarkkinahinnalta; välitön kampanjan vaikutus oli kauaksi kantava Kuuban elämän kaikille alueille.
Kaikki resurssit suunnattiin sokeriin; teollisuusprojektit hylättiin. Kaikki nojasi nyt sokerintuotannon nostamiseen, ja kaikki oli alistettu projektille. Muut talouden alueet jätettiin, työvoima otettiin ruokopelloille, vaikka se oli usein tehotonta. Ideologinen paine työläisiä kohtaan, että nämä hyväksyisivät resurssien siirtämisen sosiaalimenoista ja kulutuksesta kasvoi kiihkeämmäksi päivä päivältä. Kulutustavaratuotannon 20 alueen luettelosta tuotanto putosi vuosien 1965 ja 1970 välillä kaikkien, paitsi kolmen osalta, ja sekä absoluuttinen että per capita kasvu putosi tuolla kaudella.39 Kun elintaso aleni, sovellettiin yhä ankarampia kuritoimia. Internationalismin, demokratian ja osallistumisen kieli verhosi tosi asiassa huomattavan tason vallan keskittämisen Castroon itseensä - keskittämisen, joka muodollistettaisiin vuoden 1976 perustuslain hyväksymisen jälkeen, vahvistettaisiin Kuuban kommunistisen puolueen ensimmäisessä edustajakokouksessa. Armeija otti yhä keskeisemmän aseman komentorakenteessa.
On tuskin hämmästyttävää, että tässä tilanteessa työn alhainen tuottavuus ja poissaolot tulivat keskeisiksi aiheiksi poliittisissa puheissa. Vuonna 1970 aineelliset yllykkeet otettiin uudelleen käyttöön, samoin kuin kasvavat palkkaerot. Työväenluokan sisäinen eriytyminen muodollistettiin Edistyneiden työläisten liikkeenä, jonka jäsenyys oli ehto jäsenyydelle kommunistisessa puolueessa. Hallituksen tekemän listan mukaan tehdastasolla valittu edistynyt työläinen määriteltiin työkurin, täsmällisyyden, tuottavuuden jne. mukaan. Erimielisyys tai arvostelu olivat miinuksia. Mutta kuuluminen toi merkittäviä aineellisia etuoikeuksia - säännöstely, joka oli ollut edelliset neljä vuotta, lakkautettiin 1970. Kun kulutustavaroita ei ollut yleisesti saatavilla,ne olivat niiden saatavilla, jotka saattoivat ansaita bonuksia ja ylennyksiä; edistynyt työläinen saattoi jopa säästää rahaa ja saada säästötilille korkoa.
Kuuban yhteiskunnassa oli jo olemassa selvä etuoikeuskerrostuma, johon nyt saattoi kuulua ryhmä etuoikeutettuja työläisiä. Riippumatta aineellisista omistuksista (vaikka oli silmin nähtävää, että toisilla meni paljon paremmin kuin toisilla sen suhteen), vallan keskittäminen antoi kutistuvalle ryhmälle yhteiskunnan huipulla kiistämättömän vallan. Paljon ylistetyt joukkojärjestöt - vallankumouksen puolustuskomiteat niistä tärkeimpänä - olivat aina kanavana valtion päätösten toimeenpanolle tai valtion valppauden eliminä. Millään tavalla niiden hallituksen nimittämät johtajat eivät olleet alhaalta tulevan kontrollin alaisia. Kun ammattiliittovaalit pidettiin 1970, äänestysvilkkaus oli alhaista eikä julkista keskustelua sallittu - missään tapauksessa ei ollut keinoja ilmaista julkista arvostelua. Äänten kalastaminen ei ollut sallittua ja vain hallituksen tiedotusvälineitä oli olemassa. Mielenkiinnon puute vaaliprosessiin oli tuskin todiste osallistuvasta tai kiinnostuneesta väestöstä. Kaikkien muiden tyytymättömyyden ilmausten - poissaolojen, kyynisyyden, huonon työn, juopottelun - taustaa vasten, johon julkiset puheet jatkuvasti viittasivat, kuva oli kasvavan, mutta järjestämättömän tyytymättömyyden.
Käännekohta tuli 1970. Se, mitä analysoijat kuvaavat rauhoittavalla termillä "vallankumouksen" institutionalisoituminen, oli riippumattoman taloudellisen kehityksen projektin hylkääminen, sen tunnustaminen, että Kuuba selviäisi maailman taloudellisessa järjestelmässä samoin ehdoin kuin mikä tahansa heikko kansallinen pääoma. Sisäisesti tuo korostus tuli esille uusina työnormeina, rangaistuksina alhaisesta tuottavuudesta ja tiukentuvana kontrollina kaikkeen vastalauseeseen.40
Tuo kaikki edusti selviytymisen ehtoja maailmantaloudessa ja Kuuban täyttä integroimista Neuvostoliiton talouspiiriin. Paitsi että Kuuba oli itse asiassa hylännyt pyrkimyksensä kehittää omaa teollisuutta tai monipuolistaa talouttaan, siitä tuli nyt sokerintuottaja integroidussa talousjärjestelmässä. 1972 Kuuba liittyi SEV:iin, mutta jo 1970 Kuuban ja Neuvostoliiton taloudellisen, tieteellisen teknisen yhteistyön komitea oli muodostunut keskeiseksi päätöksentekoelimeksi, jonka vastuulla oli muun muassa viisivuotissuunnitelman laatiminen vuosille 1976-80. 1971 Castro tunnusti, ettei "kasvuvaiheiden yli voi harpata" (kuinka kauas hän olikaan tullut vallankumouksellisen tahdon politiikasta; ei ihme, ettei hän enää koskaan maininnut Guevaraa!).41 Neuvostoliittolaiset suunnittelumenetelmät ottivat hellittämättä otteen; aineelliset yllykkeet, yrityksen kannattavuus, yhden miehen johto, viisivuotissuunnitelmat. Vuonna 1973 hintasääntely purettiin ja kolme vuotta myöhemmin johtajille alettiin jakaa voittoja. Nämä olivat oireita talouden yleisestä integroimisesta Neuvostoliiton kanssa; sen koneistoja ja tuotteita ostettiin Itä-Euroopassa käyttämällä ei-vaihdettavia valuuttoja, ja osuus kasvoi tasaisesti seuraavien puolentoista vuosikymmenen ajan. Kaikki muut taloudellisen toiminnan alueet oli nyt alistettu keskeiselle pyrkimykselle tuottaa sokeria.42 Miltei seitsemän miljardin dollarin neuvostoinvestoinnit, jotka saavuttivat Kuuban vuosina 1970-1986, eivät palvelleet kehän rikkomista, vaan vahvistamista.
Näitä muutoksia saattelivat työn, jopa hallituksen lisääntyvä militarisointi - 70-luvun puolivälissä kymmenen kahdesta kymmenestä ministeriöstä oli sotilaiden valvonnassa. Vuoden 1971 irtolaisuuden vastaiset lait olivat äärimmäisen ankaria, eikä keinoja kollektiiviseen itsepuolustukseen tai edes itsensä ilmaisemiseen yksinkertaisesti ollut. Kuten eräs ay-johtaja sanoi:
Kuuban yhteiskunnan todellisuus tuli esiin ehkä parhaiten Kuuban kommunistisen puolueen ensimmäisessä edustajakokouksessa, joka kokoontui 1975 ratifioimaan uuden "sosialistisen" perustuslain. Edustajakokous vahvisti Fidelin aseman kommunistisen puolueen pääsihteerinä, asevoimien johtajana ja ministerineuvoston puheenjohtajana. Hänen veljensä Raul nimitettiin hänen varamiehekseen kaikissa tehtävissä ja hänen luonnolliseksi seuraajakseen. Ja kaikissa valtion johtavissa elimissä valta oli 18 yksilöllä, jotka täyttivät päällekkäin meneviä tehtäviä. Ketään näistä yksilöistä ei valittu vaaleissa, heitä ei voinut kutsua pois eikä vaatia vastuuseen. Tätä taustaa vasten kansanvallan väitetty kokeilu vuotta aikaisemmin paljastui siksi teeskentelyksi,mitä se oli - sillä vaikka ehdokkaat tämän "paikallisvallan" uuden muodon elimiin saatettiin valita alhaisimmalla paikallisella tasolla, ylimmät elimet muodostettiin hallituksen nimittämistä. Ja kommunistinen puolue itse puhui kuubalaisyhteiskunnan etuoikeutetun kerrostuman puolesta; yli puolet sen jäsenistä oli johtajia tai byrokraatteja.
Kuuba maailmalla
Tätä taustaa vasten meidän olisi alettava tutkia Kuuban roolia maailmassa. 1970, niiden protesteista huolimatta, jotka olivat täysin imeneet guevaralaisen 60-luvun viestin,44 Castro hylkäsi aseellisen tien tuskin vilkaisematta sitä toista kertaa, ja antoi huomattavan painonsa Allenden Chilessä edustamalle parlamentaariselle tielle sosialismiin.48 Kuuba haki nyt suhteita porvarillisiin nationalistihallituksiin, kuten Perun Velascoon tai Panaman Torrijosiin heidän yhteisen imperialismin vastaisuutensa perusteella, riippumatta siitä, miten he kohtelivat omaa työväenluokkaansa. Kuuba rakensi samoin ajattelevien valtioiden liittoa, ei kansainvälistä taisteluliikettä.
Tässä mielessä Kuuban strategiat vastasivat läheisesti Neuvostoliiton etuja, niiden eriydyttyä niistä lyhyen aikaa 60-luvun lopulla. Puhuessaan Alger'ssa 1970 Castro asetti Kuuban auktoriteetin Neuvostoliiton roolin tueksi Sitoutumattomien maiden konferenssissa ja arvosteli niitä, jotka syyttivät Neuvostoliittoa imperialismista. Castron vierailu Chileen antoi uutta legitiimiyttä Latinalaisen Amerikan kommunistisille puolueille, joiden aiempi rooli oli jättänyt ne niin heikkoon maineeseen. Todellisessa mielessä Kuuba toimi Neuvostoliiton puolesta etsiessään vaikutusalueita Latinalaisessa Amerikassa ja esitti johtavaa osaa sitoutumattomien ryhmän muodostumisessa.
On niitä, jotka väittävät Kuuban korkean profiilin kansainvälisissä asioissa, ja erityisesti Angolassa, merkinneen paluuta vanhaan internationalismiin. Yhtäältä 60-luvun interna-tionalismi oli osa yleistä muutosstrategiaa, joka nyt oli selkeästi hylätty; toisaalta laajempi konteksti oli hakea suhdeverkostoa porvarillisten valtioiden kanssa sitoutumattomien maiden liikkeen kontekstissa. Erityisesti Kuuban taloudellinen ja poliittinen riippuvuus Neuvostoliitosta oli kaiken ylle kaartuva realiteetti, ja vaikka ajoittain ilmenikin jännitteitä ja kiistoja, Kuuba oli edelleen Neuvostoliiton yleisstrategian luja puolustaja. Angolan tapaus kuvaa tätä täsmällisesti.
Kuubalaisia joukkoja lähetettiin Angolaan ensimmäisen kerran 1975; Kuuban hallitus on korostanut, että se teki niin sotaa käyvän MPLA:n hallituksen johtajan Agostinho Neton nimenomaisista pyynnöistä. Portugalilaisia vastaan käymänsä aseellisen taistelun aikana MPLA oli luonut useita vapautettuja alueita, jotka antoivat sen valvontaan 40 % maasta. Portugalin siirtomaavallan romahtaminen 1974 toi kuitenkin tilanteen, jossa sillä ei ollut vastaavaa voimaa kaupungeissa, joissa oikeistolaiset nationalistijärjestöt FNLA ja UNITA olivat huomattavan vahvoja. Sopimus portugalilaisten vetäytymisestä, joka allekirjoitettiin 1975, oli siksi näiden kolmen järjestön kompromissi, ja antoi useita lisätakuita Portugalin entisille siirtomaaisännille. Vuoden 1975 puolivälissä oli selvää, että sopimuksista huolimatta taistelu Angolan valvonnasta ei ollut lainkaan selvä, ja että siirrot kieltää joukkokokoukset ja mielenosoitukset kaupungeissa saivat tukea oikealta. Heinäkuussa Neto käynnisti sotilaallisen hyökkäyksen oikeistoa vastaan.
Etelä-Afrikan hallitus tarkkaili kuitenkin sekin alueen tapahtumia. Vastauksena siirtomaavallan purkamiseen ja pyrkimyksenä ehkäistä entisten siirtomaiden blokin muodostuminen, se siirtyi horjuttamispolitiikkaan, käyttäen taloudellista ja sotilaallista hegemoniaansa alueella, aloittaen sarjan hyökkäyksiä Angolaa ja Mosambikia vastaan.46 Se vastasi MPLA:n hyökkäykseen siirtämällä joukkoja yli Angolan rajan, turvaten Namibian rajan ja antaen tukensa UNITA:n joukoille, jotka olivat sijoittuneet laajalti maan eteläosaan. Nämä olivat olosuhteet, joissa Neto pyysi Kuuban apua.
Kutsu oli osoitettu erityisesti Kuuballe; Netolla ja Castrolla oli ollut pitkä suhde, joka juontui "solidaarisuuden" kaudelta 60-luvulta. Mutta merkitys, jonka jotkut kommentoijat näkevät, että Kuuban vastaus lähettää 35 000 miestä olisi ollut jonkinlainen uhmakas ele Venäjää vastaan ja Kuuban poliittisen itsenäisyyden ilmaus, on vilpillinen. Siirtomaavallan purkaminen antoi neuvostoliittolaisille mahdollisuuden saada alueellista vaikutusvaltaa Etelä-Afrikassa, politiikka, joka myöhemmin muodostui Breshnevin opiksi. Neuvostoliittolaiset järjestivät massiivisen ilmasillan asevarustuksen kuljettamiseksi, jota ilman kuubalaisjoukot eivät olisi saaneet mobilisoitua sellaista voimaa. Eikä ole epäilystä, että heidän vastauksensa pikaisuus antoi heille mahdollisuuden ratkaisevasti heilauttaa sotilaallista tasapainoa ja varmistaa Etelä-Afrikan hyökkäyksen tappio. On silti kiinnostavaa, että nämä Kuuban roolin analyysit aliarvioivat järjestelmällisesti kaupunkien joukkotoiminnankorkeata tasoa, erityisesti pääkaupungissa Luandassa, jossa kansankomiteat takasivat, ettei Etelä-Afrikka pystynyt avaamaan toista rintamaa eikä olettamaan hallituksen romahtavan sisältä poliittisesti. Kansankomiteat olivat ainakin yhtä merkittäviä Etelä-Afrikan ajamisessa pois kuin kuubalaisjoukot.
Kuuban internationalismin esitaistelijoille Angola on heidän väittämänsä kulmakivi. He lainaavat alunperäistä päätöstä siirtää joukkoja ja Nito Alvesin sitä seurannutta kaappausyrityksen tappiota 1977 (josta neuvostoliittolaiset eivät varoittaneet hallitusta, vaikka tiesivät siitä aikaisemmin) todisteena Kuuban riippumattomuudesta Neuvostoliiton strategisista intresseistä. Ryhmäkiistoilla, joista kaappausyritys 1977 oli yksi, oli pitkä historia MPLA:ssa. Avainseikka on, että valtio, jota kuubalaiset olivat astuneet puolustamaan, oli tukahduttanut kaupunkien joukkoliikkeet kahden aikaisemman vuoden aikana - juuri ne järjestöt, jotka olivat esittäneet niin merkittävää osaa 1975, vaikka ne on sittemmin pyyhitty historiasta. Se oli selvästi sitoutunut rakentamaan valtiokapitalismia Kuuban itsensä vuoden 1970 jälkeisten linjojen mukaisesti. Kuu-ban näkemä valtioiden imperialismin vastainen koalitio heijasti läheisesti Neuvostoliiton tavoitteita. Ja tässä, kuten Latinalaisessa Amerikassakin, siihen kuulumisella oli vähän tekemistä sisäisen demokratian tasolla tai kansainvälisellä työväenluokan solidaarisuudella - neuvostoliittolaiset jopa tarkistivat jatkuvasti määritelmäänsä siitä, mikä oli sopiva hallitus, eikä omistautuminen sosialismille ollut heidän kriteereissään. Siksi kuubalaisilla ei ollut vaikeuksia puolustaa Päiväntasaajan Guinean raakaa sortohallitusta. Mikä tärkeämpää vielä, kuubalaisjoukot pitivät yllä Neuvostoliiton ulkopolitiikan tavoitteita Etiopiassa. Kun Venäjä ilmoitti uusista sopimuksista brutaalin Derg-hallituksen kanssa Etiopiassa, joka kävi samaan aikaan sotaa Eritrean vapautusrintamaa vastaan ja rajasotaa Somalian kanssa, kuubalaisia joukkoja asetettiin Etiopian hallituksen käyttöön. He eivät kohdanneet eritrealaisia, mutta vapauttivat etiopialaisjoukkoja jatkamaan julmuuksiaan Kuuban vartioidessa Somalian rintamaa.
Kuuban jatkuva läsnäolo Angolassa oli sotilaallista tukea "edistyksellisille" hallituksille, mikä on Breshnevin opin ydin ja sen yritys käyttää Vietnamin jälkeistä Yhdysvaltain vetäytymistä edistääkseen omia poliittisia ja taloudellisia tarkoituksiaan alueella. Vuoden 1984 Nkomatin sopimus Mosambikin ja Etelä-Afrikan välillä oli varmasti takaisku; mutta Kuuban läsnäolo oli tärkeä tekijä sen määrittelemisessä, ettei Angola seurannut mallia. Tästä syystä Etelä-Afrikka, joka siihen asti oli operoinut sijaisensa UNITA:n kautta, päätti käynnistää toisen hyökkäyksen vuoden 1987 loppupuolella. Lounais-Afrikka oli jälleen ratkaiseva heidän päätökselleen; toiveena oli, että huomattava tunkeutuminen Angolaan ja Cuito Canavalen kaupungin valtaus mahdollistaisivat UNITA:lle muodostaa kilpaileva hallituskeskus MPLA:lle. He kärsivät uudelleen tappion 1987-88 hyökkäyksessä; Cuito Canavalen ratkaisevan taistelun voittivat epäilemättä kuubalaisjoukot - vaikka tuloksessa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan ilmavoimalla oli ehkä ratkaiseva merkitys.
Tuloksena oli Etelä-Afrikan sotilaallinen tappio. Mutta väitteet, että tuo yksi taistelu muutti tilannetta eteläisessä Afrikassa ja sai apartheidin loppumaan, on absurdi. Angolan takaiskut saivat Etelä-Afrikan muuttamaan politiikkaansa neuvotteluihin - tai ehkä vahvistivat tuota suuntaa. Mutta myöhempiä tapahtumia ei mitenkään voi kuvata tappioksi Etelä-Afrikan hallitukselle. Kaikki osapuolet suostuivat rauhanneuvotteluihin vuoden 1988 lopulla. Neuvostoliittolaisten eduissa ei ollut nähdä Angolan tappiota, mutta he eivät, Gorshbatshovin kaudella, olleet halukkaita osallistumaan pitkittyneeseen aseelliseen taisteluun, joka voisi sytyttää Afrikan ruutitynnyrin. Neuvottelut 1988 päättivät sodan, mutta ne edustivat perusteellista kompromissia, Etelä-Afrikan vaikutuksen tunnustamista tapahtumiin ja jonkinlaisen uskottavuuden antamista FNLA:lle ja UNITA:lle. Kuten amerikkalainen neuvottelija Chester Crocker esitti:
Angolan interventio on 13 vuoden ajan tuottanut vakavia ongelmia kuubalaisille. Karkuruuden kasvaminen ja syvenevä huumeongelma olivat yksi näkökohta; paisuva veteraanien armeija, joiden odotukset työstä ja asunnosta jäivät täyttämättä, oli toinen. 1000 palannutta ruumista levittivät pettymystä ja epätoivoa Kuubassa itsessään, etenkin kun sitkeät tarinat (vaikka sotaa uutisoitiin hyvin vähän lehdistössä koko sen ajan) kertoivat kuubalaisjoukkojen epäsuosiosta ja toistuvista ja usein väkivaltaisista kiistoista joukkojen ja paikallisen väestön kesken.49
Toisella tasolla Kuuban läsnäolo Angolassa ei ollut täysin pyyteetöntä. Angola on huomattava öljyntuottaja, ja Kuuban läsnäolon kustannukset Angolassa maksettiin öljyllä. Sopimus antoi 1981 Kuuballe kalastustukikohdan ja tärkeitä kalastusoikeuksia eteläisen Afrikan vesillä.50 Muuallakin Kuuban apu on liitetty Kuuban vientiin. Rakentaminen (esimerkiksi Vietnamissa) sisälsi kuubalaisten työntekijöiden lisäksi myös kuubalaismateriaalia, erityisesti sementtiä; ja Kuuban terveydenhuoltojoukot, jotka olivat hyvin koulutettuja, veivät mukaan kuubalaisia lääkkeitä, joista oli yhä enemmän tulossa tärkeitä nimikkeitä vientilistoilla.
Vuodesta 1970 Kuuba on toiminut Neuvostoliiton ulkopolitiikan sijaisena Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Vaikka Kuuballa on omat, niin poliittiset kuin taloudellisetkin, syynsä ylläpitää läsnäoloaan näillä alueilla, ne osuvat yhteen Neuvostoliiton etujen kanssa joka käänteessä. Castron esiintymisestä Alger'ssa 1971 johtaa johdonmukainen linja Kuuban voimakkaaseen Venäjän miehityksen puolustamiseen Afganistanissa 1979. Neuvostoliitto toimittaa maksutta aseet Kuuballe. Kuuban tärkeimmät kulut ovat inhimillisiä resursseja, vaikka 70-luvun puolivälissä Kuuban työttömyys oli lähes 5 prosenttia ja huomattavia aineellisia yllykkeitä tarjottiin niille, jotka olivat valmiita lähtemään ulkomaille. Kuuban kansainvälisten suhteiden malli on siten aina vastannut Kuuban valtion tarpeita ja etuja etsiä liittolaisia ja tukijoita maailmalla.
Tässä mielessä Neuvostoliiton edut tulivat hyvin hoidetuiksi. Kun Yhdysvallat alkoi kaataa sotilasapua Keski-Amerikkaan Nicaraguan vallankumouksen myötä 1979, Kuuban rooli oli jälleen ratkaiseva sen vaikutuksen takia niin FSLN:n johtoon Nicaraguassa kuin FMLN-vastarintaliikkeen johtoon El Salvadorissa. Vaikka Kuuba lähetti teknikoita, opettajia ja kouluttajia molempiin maihin, se omaksui jonkinlaisen sovittelevan roolin vuosikymmenen kuluessa. Grenadan valtauksen jälkeen 1983 Kuuban viesti vallankumouksellisille El Salvadorissa ja sandinisteille Nicaraguassa sattui paljon selvemmin yhteen Neuvostoliiton globaalien etujen kanssa. Keski-Amerikan rauhanneuvottelujen jatkuessa Kuuba rohkaisi niitä aktiivisesti ottamaan osaa ja hyväksymään kaikki tarpeellisen kompromissit. Kuten varaulkoministeri Ricardo Alarcon sanoi 26. maaliskuuta 1984, "Jos Nicaraguaan hyökättäisiin, nicaragualaiset joutuisivat itse puolustamaan itseään."51
Tämä kanta on hyvin johdonmukainen valtion etsiessä suhteita toisiin valtioihin selvitäkseen itse, oli noiden toisten hallitusten luonne mikä tahansa. Proletaarisen internationalismin kannalta se ei varmastikaan ole johdonmukaista. Kun Castro oli 1982 Argentiinan ulkoministerin isäntänä Falklandin sodan aikana, ministeri edusti hallitusta, joka oli perinyt "likaisen sodan" manttelin. Valtiolliset syyt menivät silti kaiken muun yli. Ja juuri noita suhteita Kuuba yrittää nyt rakentaa kautta "sitoutumattoman sektorin". Tulevaisuudessa, ja suhteiden viilentyessä Venäjän uuden hallituksen kanssa, joka ei halua tukea kaukaista taloutta, Kuuba etsii ystäviä mistä voi, piittaamatta niiden sisäisestä demokratiasta tai niiden luokkaluonteesta. Kun Kiinan hallitus teurasti omia opiskelijoitaan Taivaallisen rauhan aukiolla, Kuuba ei liittynyt vastalausekuoroon maailmalla. Vuotta myöhemmin Kuuba avasi jälleen kauppasuhteensa Kiinan kanssa.
Voiko Kuuba selvitä l Takaisin Nettikirjastoon l Sosialistiliitto