Sissit vallassa
Imperialismin tuhot ja korruptio olivat avoimia ja häikäilemättömiä; talouden olemista imperialistien satimessa ei estänyt Batistan "kuubalaistaminen" eivätkä suhteellisesti paremmat elinolot joillakin työläisten järjestäytyneillä osilla. Väestön enemmistölle olivat jokapäiväisen elämän realiteetit julmia - etenkin kun väestön pikkuruinen osa, hännystelevä ja tuottamaton porvaristo, esitteli huomiota herättävästi ylellistä elämäänsä. Silti Kuuban työväenluokka ei tarjonnut mitään järjestäytynyttä kollektiivista vastarintaa valtiolle, eivätkä sen poliittisiksi johtajiksi julistautuneet tarjonneet mitään vaihtoehtoisia strategioita. Tähän tyhjiöön astui ryhmä tyytymättömiä intellektuelleja Heinäkuun 26. päivän liikkeen ympärillä, jotka tarjosivat itseään "kansakunnan etujen" edustajiksi yli kilpailevien luokkien, ja ilmaisten ehdotonta päättäväisyyttä viedä läpi valtiossa ohjelman taloudelliseksi nykyaikaistamiseksi ja kehittämiseksi. "He ruumiillistivat pyrkimyksen teollistamiseen, pääoman kasaamiseen, kansalliseen jälleennousuun"17 - toisin sanoen kyvyttömän kansallisen kapitalistiluokan toteuttamatta jättämiin tehtäviin.

Kommunisteille vallassa olevat barbudos olivat vakava ongelma. He eivät olleet esittäneet mitään osaa Batistan kaatamisessa - itse asiassa he Castron silmissä olivat toivottomasti menettäneet arvovaltansa tämän kanssa. He olivat toistuvasti torjuneet heinäkuun 26. päivän liikkeen sen opportunismista ja pikkuporvarillisesta alkuperästä. Kuuban Työläisten Kongressissa (CTC), jota he vielä hallitsivat, kommunistit joutuivat sisäiseen taisteluun johdosta, jonka he hävisivät; ensimmäinen kongressi Batistan kaatumisen jälkeen valitsi johdon, jossa kuusi kommunistia (PSP:n jäsentä) oli 15 Heinäkuun 26. päivän liikkeen kannattajaa vastassa, jotka olivat, kuten uusi pääsihteeri David Salvador, usein sapekkaan antikommunistisia. Mutta Liikkeellä ei ollut mitään juuria työväenliikkeessä, ei mitään organisaatiota perustasolla vallankumouksellisten muutosten viemiseksi läpi alhaalta käsin. Hyvin pian kävi selväksi, että Castro tarvitsi kommunistisen puolueen ammattiliitto-koneistoa omiin tarkoituksiinsa. Kun hän oli vaihtanut johdon, se oli ylhäältä käsin suoritettu liike eikä edustanut huomattavaa muutosta perustasolla, jolla vanha ammattiyhdistysjohto säilytti kontrollin. Alun myönnytysten jälkeen avain seikka - ja kiireellinen - oli valvoa palkkoja ja liittää ne tuottavuuteen, taloudellisen kehityksen tarkoituksiin. Tässä kommunistinen puolue oli avainliittolainen. Paino oli jo asetettu lisääntyvästi tarpeelle uhrata paremmin palkattujen työläisten osuus, yksilöllisten palkkojen korvaamisena yhteiskunnallisilla. Näiden kiistojen voittaminen vaati paikallisjärjestöorganisaatiota, joka oli kommunistien valvonnassa. Tämä oli perusta, jolla käytännön sovittelu aloitettiin.

Toinen avaintekijä Castron ohjelmassa säädettiin toukokuussa 1959: asetus maarefor-mista, joka jakoi ulkomaisen pääoman aikaisemmin omistaman maan uudelleen köyhille talonpojille.18 Vain yli 1000 eekkerin (402 hehtaarin) tilat pakkolunastettiin - ne edustivat 25 prosenttia viljelymaasta. Suuremmatkin kuubalaisten omistamat maatilat jätettiin suurimmaksi osaksi koskematta. Se tuskin oli vallankumouksellinen maareformi, kuten monet liberaalit kommentoijat USA:ssa osoittivat; sen alkuperäinen tarkoitus oli antaa maata maattomille ja saada tehokkaaseen käyttöön maata tähän asti työttömille tai alityöllistetyille. Ensi sijassa tämä saattoi lisätä ruoan tuotantoa kotimaiseen kulutukseen; toiseksi se saattoi lisätä ruo'on tuotantoa plantaasien ulkopuolella - sokeri oli edelleen avain koko talousohjelmaan.19

Tuli kuitenkin ilmeiseksi, ettei ongelma ollut vain maan käyttämisessä, vaan sen käyttämisessä tuottavammin - ja se vaati laajamittaisia investointeja teknologiaan ja uusiin tuotantomenetelmiin kaikilla maatalouden aloilla. Tosi asiassa kuubalaiskapitalistit olivat vetäneet monet investoinneistaan pois eivätkä olleet innokkaita istuttamaan uudelleen; heidän liittolaisensa Yhdysvallat oli vielä nopeampi reagoimaan. Yhdysvaltain hallitus, joka oli pitänyt tiettyä epämääräisyyttä yllä muutamien ensimmäisien kuukausien aikana (sallien jopa Bell Telephonen neuvotella ehdoista Kuuban puhelinlaitoksen haltuun ottamiseksi) arvosteli nyt Kuuban maiden pakkolunastusta ja uhkasi välittömästi poistaa sokerikiintiön. Amerikkalaistahoilla oli miljardi dollaria investoituna Kuubaan, suuri osa siitä sokeriin ja sokeriin liittyvään toimintaan, joista Kuuban talous oli riippuvainen. Ja 95 prosenttia sokeristameni Yhdysvaltoihin kiintiösopimuksen perusteella. Kiintiön lopettaminen oli siksi tuhoisa isku.

Kuuban vastaus oli välitön ja väistämätön. Syyskuuhun 1959 mennessä Kuuban valtio omaksui interventionistisemman roolin; Batistan tunnettujen yhteistyökumppanien maa takavarikoitiin, Kansallinen Maatalousreformi-instituutti (INRA) perustettiin Fidel Castron johdolla ja kansankaupat perustettiin estämään keinottelua. Vuoden 1960 alkuun mennessä USA oli supistanut sokerikiintiötä ja öljystä oli tuleva tekosyy sen lakkauttamiselle kokonaan. Kun Kuuba ilmoitti saavansa rajoitetun määrän venäläistä öljyä (Mikojanin valtuuskunnan vierailun jälkeen saman vuoden helmikuussa) amerikkalaiset öljy-yhtiöt kieltäytyivät jalostamasta sitä Kuuban laitoksillaan. Vastaukseksi Kuuba otti haltuunsa jalostamot ja kesäkuussa presidentti Eisenhower poisti jäljellä olevan kiintiön. Kuuba otti haltuunsa lisää amerikkalaisomistusta ja USA aloitti täydellisen kauppasaarron, joka jatkuu vielä tänäänkin. Kauppasaarron vaikutus oli dramaattinen; ennen vuotta 1959 ei vain suurinta osaa Kuuban viennistä suunnattu Yhdysvaltoihin - se oli myös lähde 80 prosentille Kuuban tuonnista. Sodassa, jonka Yhdysvallat aloitti Kuubaa vastaan seuraavina kuukausina, Castron hallituksen vastaukset olivat oleellisesti käytännöllisiä reaktioita. Kesäkuun 1960 jälkeen Yhdysvaltain hallitus antoi lisääntyvästi avointa ja aktiivista tukea entisille Batistan kannattajille, jotka valmistelivat aseellista vastavallankumousta Kuubassa. Samaan aikaan USA kehotti nopeasti muita liittolaisiaan Latinalaisessa Amerikassa suuntautumaan Kuuban eristämiseen niin poliittisesti kuin taloudellisestikin. Yksi käsi tuossa politiikassa oli Alliance for Progress, jonka ohjelmat ohjatuiksi uudistuksiksi Yhdysvaltain valvonnassa olivat erityinen vaihtoehto Kuuban esimerkin mukaisille radikaalin nationalistisille uudistuksille.20 Toinen USA:n strategian käsi oli käsite "kollektiivinen turvallisuus" (siis että Yhdysvalloilla ja Latinalaisella on yhteinen turvallisuusintressi), joka oli lyöty lukkoon 1961 Punta del Esten sopimuksella, jonka tarkoitus oli Kuuban sotilaallinen ja poliittinen saartaminen.21 Kuuba vastasi luomalla sisäiset valmiuselimet vastavallankumousta vastaan - vallan-kumouksen puolustuskomiteat (CDR) - ja kansanmiliisin vartioimaan keskeisiä laitoksia. Kun huhtikuussa 1961 oikeistolaiset palkkasotilaat Kennedyn hallinnon tukemina ja rahoittamina ja useiden Keski-Amerikan sotilastyrannien suoraan auttamina hyökkäsivät Kuubaan, miliisi löi heidät välittömästi ja tuhoisasti. Tuo tapahtuma, jota kutsutaan Sikojen lahden maihinnou-suksi sen alueen mukaan, johon vastavallankumoukselliset laskivat maihin (Playa Giron espanjaksi), toi valtavan kansansuosion Castrolle.

Samaan aikaan vanhan järjestyksen puolustajat jättivät Kuubaa laumoina (noin puoli miljoonaa ensimmäisten kahdeksantoista kuukauden aikana). Havannan bordelleissa ja kasinoilla eivät turistit enää vierailleet, ja loiset vaativat velkojaan ja lähtivät kotiin Miamiin. Liikemiehet seurasivat perässä. Kuuban yksityiskapitalistien luokka oli mennyt, mutta tehtävä kehittää taloutta oli jäänyt. Se lankesi uudelle valtiolle, jonka ohjaavasta roolista oli tullut yhä keskeisempi Yhdysvaltain toteuttaessa ehdotonta taloudellista eristystä ja teollisuus ja maatalous joutuivat yhä enemmän sen valvontaan.

Kuka nyt johti valtiota? Vuoden 1959 puolivälissä valtio oli epäilemättä Castron käsissä, vaikka taistelu ehdottomasta kontrollista jatkui. Vanhan valtion virkailijat, Batistan välitön piiri, ja armeijan ja poliisin ylimmät kerrokset jättivät Kuuban tuona ensimmäisenä vuonna. Mutta byrokratian avainsektorit, kommunistiset ammattiliittojohtajat, sulautuivat uuteen valtiokoneistoon ja korvasivat oikeistobyrokraatit. Uuden valtion ensimmäinen ilmaus, ORI (Yhdistyneet vallankumoukselliset järjestöt) keräsi Castron hegemonian alle Directorion ja muita ryhmiä. Vaikka se aloitti käymällä taistelua kommunisteja vastaan ammattiliitoissa, tuli varsin pian selväksi, että Heinäkuun 26. päivän liikkeellä ei ollut itsenäistä perustaa missään väestön osassa. Se ei ollut joukkoliikkeen vipusin. Uuden hallitsevan ryhmän takominen huipulla sallisi valtiovallan joukkoelinten muodostamisen ylhäältä käsin. Armeija esimerkiksi oli muodostettu sulauttamalla kapinallisarmeija ja olemassa olevan armeijan osat. Kansanmiliisi ei korvannut armeijaa - päinvastoin, se oli edelleen tiukan ja jäykän hierarkkisen komentorakenteen valvonnassa.

Jokainen Kuubassa käynyt oli vaikuttunut siitä, mitä Huberman ja Sweezy kutsuivat "suoraksi demokratiaksi"22 - sujuvasta dialogista Fidel Castron ja Kuuban väestön välillä, joka oli yleensä kerääntynyt valtaviksi joukoiksi Havannan pääaukiolle. Vaikka ne olivatkin virkis-täviä, on nyt selvää, etteivät nuo julkiset näytökset olleet osa vallan siirtoa työläisille, vaan pikemminkin sellaisen vallan korvike. Miliisi oli vastuussa armeijan johdolle eikäpäin vastoin; ammattiliitot olivat vastuussa niille, jotka valvoivat valtiota.

Tällä ei mitenkään haluta kiistää uuden hallinnon suosiota tai uuden hallituksen valtavaa tärkeyttä. Todellakin ne suuret muutokset, jotka seurasivat Batistan pakoa olivat mahdollisia vain suosion vuoksi. Ensimmäiset toimet nostivat elintasoa kaikkialla ja erityisesti työläisten palkkoja. Sitoutuminen terveydenhuoltoon ja koulutukseen toteutettiin välittömästi. Mikään ei edusta niin selvästi sitä toivoa ja optimismia, jonka sosialistit kuin myös liberaalit ja demokraatit panivat Kuubaan, kuin sivistyskampanja 1960, joka käytännössä poisti lukutaidottomuuden Kuubasta yhdessä ainoassa vuodessa. Opettajat olivat suurelta osin kaupunkien koulutettua nuorisoa, joka vei itsensä ja unelmansa maaseudulle opettaakseen ihmisiä lukemaan. Havannan vanhat korruption palatsit olivat nyt täynnä partaisia, oliivinvihreään pukeutuneita ihmisiä, jotka eivät olleet rikastuneet. Aukion korokkeelta tai maastoautostaan Fidel puhui kaikkialla. Mutta mikään ei tuottanut niin paljon riemua, kuin nähdä Amerikan imperiumin horjahtelevan niin pienen maan vaikutuksesta. Aikana, jolloin hallitseva stalinismi oli hylännyt työläisten vallankumouksellisen roolin, siirtomaiden vallankumoukset näyttivät täyttävän tuon roolin.

Sitoutuminen riippumattoman valtion rakentamiseen, joka pystyisi viemään läpi taloudellisen kehittämisen, oli selvästi olemassa. Mutta tätä ei pitänyt sekoittaa sitoutumiseen sosialismiin, tuottajien omaan toimintaan. Talouden välitön laajeneminen loi lyhytaikaisen vastakaiun; mutta tehtävä, jonka uusi hallinto oli itselleen asettanut, oli nopea kasautuminen,23 resurssien siirtäminen teollisuudelle, menestys kilpailevan kasaantumisen ympäristössä. Jopa tänä kautena, jota Maspero kutsuu "Kuuban fiestaksi"24, valta keskittyi uudessa valtiossa Fidelin itsensä hahmoon. Joukko-organisaatiot eivät olleet alhaalta tulevan suoran demokratian kohteita; niiden tehtävät asetti uusi valtio. Armeija mobilisoi miliisin puolustusvoimaksi - mutta komentorakenteet olivat vahvistettuja vallankumouksen ensimmäisinä vuosina.

Jos uuden Kuuban valtion muodostumisen todellisia olosuhteita ja sitä valvovien ja joukkojärjestöjen suhdetta ei alusta alkaen käsitellä, kaikki seuraava analyysi tulee mahdottomaksi. Joko me yksinkertaisesti kiistämme vallan keskittymisen valtiossa ja kasautumisen tehtävälle annetun ehdottoman ensisijaisuuden, tai etsimme (turhaan) jotain dramaattista murrosta valtion ja kansan symbioosissa. Todellisuudessa on olemassa jatkuvuus, jonka aiheuttaa kapitalismin luokkadynamiikka - pyrkimykset kilpailevaan kasau-tumiseen.

Alusta alkaen Castro ja Guevara näkivät teollistamisen ja monipuolistamisen olevan avaimia kasvuun ja Yhdysvalloista riippuvuuden kehän murtamiseen. He olivat tietysti oikeassa, mutta kuinka se saatettaisiin järjestää maassa, jossa ei ollut pääomaa eikä teknologiaa? Ensimmäisenä muutaman kuukautena kuubalaiset käyttivät kaikki keinot vakuuttaakseen Yhdysvallat. Mutta huolimatta joukon liberaaleja ja intellektuelleja vetoomuksista, USA:n hallinto oli jyrkkä. Kuuban johtajat kääntyivät sitten Kuuban kommunistisen puolueen puoleen, jonka lisääntyvästi keskeinen rooli nousi Neuvostoliiton kasvavasta vaikutuksesta kuubalaiseen ajatteluun. Sen taloudelliset menetelmät, ja niitä vastaavat poliittiset rakenteet, antoivat Castrolle mallin keskitetystä suunnittelusta, jota Guevara, kansallispankin johtaja, innokkaasti kannatti. Guevara lisäsi myös tunnustuksen, että taloudellinen laajeneminen vaatisi huomattavan uhrauksen Kuuban työläisiltä, että lupaus välittömästä hyödystä oli kuviteltu ja että menetelmä tuon yleistetyn askeet-tisuuden saavuttamiseksi oli poliittinen - työläisten vakuuttaminen siitä, että uusi valtio oli työläisten valtio. Näiden aatteiden omaksuminen osui yhteen Venäjän kasvavan taloudellisen sitoutumisen Kuubaan kanssa (miljoona dollaria päivässä on tavallisesti mainittu luku). Castron ilmoitus vuoden 1961 lopulla, että vallankumouksesta "on tullut marxilais-leniniläinen" edusti enemmänkin kuin muuta tuon syvenevän keskinäisen riippuvuuden tunnustamista. Hän ei tarkoittanut, että vallankumouksen tarkoitus olisi työväenluokan itsevapautus, eikä sitä, että se olisi omaksunut proletaarisen internationalismin. Sen sijaan se valjasti kansan ja työläisten järjestöt suoraan suunnitelman täytäntöön panoon - tehtaissa esimerkiksi työläisten ja johdon yhteisen tekniset komissiot ottivat lisääntyvässä määrin ammatti-osastojen paikan. Kollektiivisen, tasavertaisen ja uhrauksen korostaminen korvattiin nyt korostamalla aineellisia kiihottimia, liittyneenä kaikenkattavaan tarpeeseen nostaa tuottavuutta. Painotusta voimistettiin ottamalla käyttöön ankarat säännökset poissaoloista, henkilöllisyystodistukset jne. Samaan aikaan resursseja siirrettiin massiivisesti kulutuksesta investointeihin koneisiin, joita saatiin nyt Itä-Euroopasta ja jotka maksettiin sokerilla. Ristiriita oli tietysti, että resurssien suuntaaminen teollisuuteen ja pois maataloudesta aiheutti pudotuksen sokerintuotannossa, ainoassa, jolla Kuuba saattoi saada rahaa ulkoa.

Vuosien 1961 ja 1963 välillä Castron Kuuba toteutti siis erittäin byrokraattista, keskitettyä komentotaloutta. Joukkojärjestöt olivat osa toteuttamisrakennetta, pikemminkin kuin valvonnan rakenteita. Ja riippumattomien järjestöjen puute vallankumouksessa itsessään tai heti sen jälkeen teki tuon uuden suunnan toteuttamisesta helpomman.

Tämä kuitenkin tuskin vastaa mainetta, joka Kuuballa on ollut aikaisemmin, eikä sen puolustajien esittämää kuvaa tänään. Itse asiassa Kuuban kuva vasemmalla johtuu lyhyestä ajasta sen historiassa (1963-1969), joka on ollut täysin epäluonteenomainen viimeisille kolmellekymmenelle vuodelle Kuuban historiaa.