Vuosien välinpitämättömyyden jälkeen näyttää, että huomio kiinnittyy jälleen kerran Kuubaan. Oikeiston iloiset ideologit, erityisesti Yhdysvalloissa, istuvat ja odottavat Castron kaatumista. Joillekin vasemmistolaisille hänen selviytymisensä näyttää sen sosialismimallin viimeiseltä toivolta, joka voidaan onnistuneesti rakentaa yhden maan puitteissa. Maailmassa, jossa Itä-Euroopan hallitusten romahdus on paljastanut maailman talouden integraation asteen vuosisadan viimeiselle vuosikymmenellä, on jotain epäjohdonmukaista globaalissa teoriassa yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka lepää yhden ainoan saaren heikon talouden puolustamisella. Vieläkin kärkevämpi on se tosi asia, että tuo puolustaminen johtuu niin usein itsepäisestä kieltäytymisestä tunnustaa, että yli 30 vuotta vuoden 1959 vallankumouksesta Kuuba on edelleen saarrettuna ja taloudellisen heikkoutensa vanki.

Kapitalististen markkinoiden levittäessä tuhoaan yli itäisen Euroopan, Venäjän ja vieläkin kauemmaksi, Kuuba näyttää olevan yksi aivan harvoista maailmanmittaisen vastarinnan pesäkkeistä tätä vastaan. Fidel Castro on toistuvasti ilmoittanut, että hänen hallituksensa ei hyväksy markkinoiden käyttöönottoa, ja Kuuban kommunistisen puolue torjui painokkaasti monipuoluedemokratian. Samaan aikaan mauttomat artikkelit, jotka tarjoavat Kuubaa turistiparatiisina tekevät selväksi, kuinka epätoivoisesti se tarvitsee ulkomaankauppaa ja kovaa valuuttaa. Markkinoiden kannattajat viittaavat tuohon ristiriitaan ja olettavat, että on ainoastaan ajan kysymys, koska Kuuba toistaa itäistä Eurooppaa sulautumalla täysin markkinoihin ja ottamalla käyttöön porvarillisen demokratian.

Vasemmiston vastaus on ollut käänteinen kaava. Mutta periaate, että viholliseni vihollinen on ystäväni, on vaarallisen yksinkertaistettu, ja sen heikkoudet on paljastettu vuosien aikana, kun yhtä itäeurooppalaista tyranniaa toisensa jälkeen on puolustettu sosialismin nimissä. Onko Kuuba aineellisesti noista järjestelmistä poikkeava? Onko se ajanut toista tietä sosialistiseen muutokseen? Onko sen vallankumouksen jälkeinen historia osoittanut demokratiaa ja osallistumista, jotka voisivat olla toisenlainen perusta sosialistisille aatteille? Seuraava analyysi osoittaa, että vastaus näihin kysymyksiin voi olla vain selkeän kieltävä. Mikä sitten on tuonut yhteen stalinististen järjestelmien entiset esitaistelijat ja vanhat Trotskin jatkuvan vallankumouksen teorian puolestapuhujat uuteen kampanjaan Kuuban kritiikittömäksi ja pakottavaksi puolustamiseksi?

Stalinististen järjestelmien kaatuminen on tuonut mahdollisuuden vallata autenttinen vallankumouksellinen traditio, joka perustuu työväenluokan itse vapautukselle, sosialismille alhaalta käsin. Olisi absurdia tehdä poikkeus jonkun hallituksen kohdalla siitä tyhjentävästä analyysistä, mitä tuo tarkoittaa. Silti monet väittävät, että juuri niin on tehtävä Kuuban tapauksessa.

Meidän lähtökohtamme on, ettei Kuuba edusta periaatteessa eri ajatusta tai käytäntöä, joka voisi olla lähtökohtana stalinismin jälkeisessä maailmassa. Päinvastoin, Castron Kuuba ei ole viimeisten vuosien aikana paljastettujen aatteiden ja strategioiden haastaja, vaan puolustaja. Sen väestön uhraukset, kaikkien muiden näkökohtien alistaminen taloudellisen selviytymisen kiireiselle tehtävälle, ovat luoneet syveneviä yhteenottoja valtion ja kansan joukkojen välille. Imperialismi etsii jokaista keinoa käyttääkseen hyväkseen näitä konflikteja tarkoituksiinsa, se ei vapauta meitä tarpeesta ymmärtää ja selittää niitä sosialismin näkökulmasta.

Imperialismin aktiivinen voitto Kuubassa olisi tuhoisa. Olisi kuitenkin yhtä traagista, jos tässä oleellisessa risteyksessä vallankumoukselliset keskeyttäisivät rehellisen selvityksensä luokkataistelun historiasta tai asettaisivat sivuun marxilaisen analyysin yhteiskunnan luokkaluonteesta tietyissä tapauksissa. Kun Kuuba on osoittanut vankkaa vastarintaa imperialismin fyysisiä hyökkäyksiä vastaan kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana, se ei ole vastustanut kapitalistisen järjestelmän prioriteettien käyttöön ottamista. Kuuban valtio on harjoittanut kansallisen selviytymisen strategiaa kapitalismin vihamielisen maailman kontekstissa. Kuuban työväenluokka on ottanut selviytymisen kustannukset harteilleen ja sitä pyydetään nyt jälleen hyväksymään uusia ja syvempiä riiston tasoja. Lisäksi riiston organisoi valtio. Nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin on tärkeätä, että sosialistit eivät väitä, että kapitalistisia prioriteetteja voidaan hallinnoida enemmän tai vähemmän humaanilla tavalla, vaan että kokonaan toisenlaiset sosialismin prioriteetit ovat nyt historian työjärjestyksessä Kuuban työväenluokalle. Taistelu toisenlaisen yhteiskunnan puolesta käydään kansallisella tasolla valtiota vastaan, ja on erittäin tärkeätä, että työläiset ottavat takaisin haltuunsa pitkän perinteen riippumatonta työväenluokan järjestäytymistä oleellisena instrumenttina tuossa taistelussa. Muutoksen konteksti on kuitenkin kapitalismin kansainvälinen todellisuus. Kuubassa, kuten muuallakin, sosialistien tehtävä on valmistaa työväenluokkaa sen omaan vapautumiseen. Tuo valmistelu alkaa ankaran rehellisestä vallitsevan todellisuuden arvioinnista ja sen historiallisten juurien ymmärtämisestä.

Vallankumouksen juuret
Kuuba oli viimeinen Espanjan siirtomaa Latinalaisessa Amerikassa, joka saavutti vapauden. Siitä tuli itsenäinen 1898 kolmen vuoden sodan jälkeen. Mutta vapaus oli lyhytaikainen - Yhdysvallat laajentui tuolloin alueelle. Kuuballa oli tärkeä osuus, niin strateginen kuin talou-dellinenkin, pohjoisamerikkalaisissa suunnitelmissa: maasta piti tulla yksi osa ketjussa sotilastukikohtia kautta Karibian meren ja Keski-Amerikan, josta uudet imperialistit voisivat valvoa eteläistä etupiiriään. Lisäksi Yhdysvaltain pääomalla oli jo etuja Kuubassa.1

Käyttäen tekaistua syytä, Yhdysvallat kävi juuri itsenäistyneen maan kimppuun väittäen kansalaistensa olevan vaarassa. Merijalkaväki lähetettiin saarelle suojelemaan suoraan kapitalisteja ja omistajia, joilla oli sijoituksia laajenevassa sokeriteollisuudessa. Vuoteen 1902 mennessä Yhdysvallat valvoi keskuspankkia, tullia, poliisia ja presidenttiä ja oli lisännyt Kuuban perustuslakiin pykälän (Plattin lisäys), joka antoi Yhdysvalloille oikeuden puuttua suoraan Kuuban asioihin, kun sen kansalaisten edut olivat uhattuna.

Kuuba ei siten koskaan kokenut poliittisen itsenäisyyden kautta tai mahdollisuutta taloudelliseen kehitykseen. Yhdysvaltain etujen mukaisesti sokeri imi suurimman osan uusista investoinneista ja sokerin tuotanto hallitsi taloutta siitä eteenpäin. Vuosisadan alusta vuoteen 1920 USA:n investoinnit sokeriin nousivat 80 miljoonasta 1525,9 miljoonaan dollariin ja tuotanto 309.000 tonnista 5.347.000 tonniin.2 Mutta ei vain tuotannon mittavuus ollut merkittävää; suurin osa maasta jolla se tapahtui, oli suoraan pohjoisamerikkalaisten omistuksessa - vuoteen 1926 mennessä 63 % sokerituotannosta oli yhdysvaltalaisten käsissä. Kuuban maatalouskapitalistien luokka oli siihen mennessä sulautunut Pohjois-Amerikan talouteen. Ensimmäisen maailmansodan aikana sokerin kulutus Yhdysvalloissa oli noussut tasaisesti, ja uusia tehtaita kysynnän tyydyttämiseksi avattiin Camagueyn ja Orienten provinsseissa. 1919 maailmanmarkkinahinnat nousivat uuteen ennätykseen. Kaikki saatavissa oleva viljelymaa ja kaikki sijoitettavissa oleva pääoma menivät seuraavan vuoden sokerisadon istuttamiseen. Sitten maailmanmarkkinahinnat putosivat jyrkästi. Seuranneet konkurssit antoivat halvan sokerimaan pohjoisamerikkalaisiin käsiin.

Vuoden 1929 romahduksen aattona oli sitten selvää, että "Kuuba oli Yhdysvaltain protektoraatti, että sen hallitus toimi poliittisen epätodellisuuden alueella ja että viimeinen pelastuskeino olivat Yhdysvaltain pankkiedut ja ulkoministeriö."3 Maaseudulla pientalonpojista eli rinnan valtavan, enimmäkseen mustan ruo'onleikkaajatyövoiman kanssa, joka saattoi odottaa neljää kuukautta työtä vuodessa. Lopun aikaa he olivat valtavassa kurjuudessa. Suuri osa maatalousväestöstä ajelehti kohti kaupunkeja, erityisesti Havannaa, jossa palveluelinkeinot palvelivat niitä, jotka hallinnoivat valtiota tai kauppajärjestelmää. He valvoivat sokerin vientiä, josta suurin osa oli Pohjois-Amerikkaan, ja tuontia, josta 75 % oli suoraan Yhdysvalloista.

Washington valvoi myös Kuuban poliittista elämää, ja uusi diktaattori Gerardo Machado, joka tuli valtaan 1927, oli sen luomus. Hänen päävastustajansa tulivat nationalististen aatteiden hallitsemasta opiskelijaliikkeestä, jonka radikaali siipi, Directorio, jota johti Antonio Guiteras, organisoi suoraan yhteenottoon valtion kanssa. Kommunistinen puolue, joka äskettäin oli muodostettu legendaarisen Julio Antonio Mellan ympärille, oli vielä pieni, ja sen kasvuun vaikutti epäilemättä Mellan salamurha Machadon gangstereiden käsissä 1929.

Mutta Machado ei mahtanut mitään talousromahduksen katastrofimaiselle vaikutukselle yhden tuotteen varaan nojaavalle taloudelle, joka oli niin läheisesti nitoutunut Yhdysvaltoihin. Viennin arvo laski 200 miljoonasta dollarista 1929 78 miljoonaan 1931 ja 42 miljoonaan 1932.4 Tämä oli nousevan kansan kamppailun kehys - työläisten ja opiskelijoiden parissa erityisesti: Directorio johti mielenosoituksia ja valmisti suoraan toimintaan diktatuuria vastaan, ja ammattiliitot toimivat yhä aktiivisemmin, kun työläisten elinolot tulivat yhä sietämättömämmiksi. Erityisesti näin oli plantaasien työläisten kohdalla, joista monet olivat nyt täysin vailla työtä ja syvenevässä kurjuudessa sokerin tuotannon romahtaessa. Heidän ammattiliittonsa CNOC:n lakot 1933 aloittivat taistelujen vuoden.5

CNOC:ia johtivat kasvavan kommunistisen puolueen jäsenet ja puolue oli vaiku-tusvaltainen myös Havannan bussinkuljettajien keskuudessa, jotka aloittivat lakon myöhemmin samana vuonna. Vaikutus oli dramaattinen - työläiset valtasivat sokeritehtaita ja puolustivat niitä ase kädessä, neuvostoja muodostettiin lyhyessä ajassa muutamilla alueilla ja opiskelijat olivat aktiivisia protesti- ja oppositioliikkeessä. Machadon diktatuuri kaatui 23. elokuuta ja 9. syyskuuta asti Kuubaa hallittiin todellisuudessa alhaalta. 24. syyskuuta Directorio julkaisi manifestin, joka vaati kansallista itsenäisyyttä, taloudellista kehitystä ja yhteiskunnallista vallankumousta. Kymmenen päivää myöhemmin ryhmä kersantteja, joita johti Fulgencio Batista -niminen kirjuri, ottivat armeijan valvontaansa - heidänkin retoriikkansa oli radikaalin nationalistista ja yritti omaksua lakkolaisten vaatimuksia. Heidän poliittiset tavoitteensa olivat hyvin epäselviä. 9. syyskuuta Grau San Martin nimitettiin presidentiksi, "vallankumouksellinen opiskelijakongressi, joka oli jatkuvasti koolla Kansallispalatsin toisessa kerroksessa, oli varsinainen nimittäjä."6 Hänen hallitukseensa kuului Guiteras, joki johti Directoriota, vuoden 1933 kuumien päivien avainjärjestöä.

Hetki oli selvästi vallankumouksellinen, mutta se haaskattiin. Neljän kuukauden kuluessa Grau erosi ja Batista otti hänen paikkansa. Directorio hajotti itsensä, koska ei päässyt yksimielisyyteen ohjelmasta, mutta joka tapauksessa se jakoi salamyhkäisen ABC-järjestön kanssa sitoumuksen luoda tiivis kaaderijärjestö, joka "toteuttaisi vallankumouksellisen ohjelman vallasta diktatuurin keinoin". Myöhemmin, taistelussa Batistaa vastaan, Directorio uusiutuisi ja antaisi poliittiset raamit diktatuurin vastaiselle taistelulle, joka veti muun muassa Fidel Castron mukaan.

Mutta missä oli Kuuban kommunistinen puolue? Se oli kasvanut nopeasti Batistan vastaisten taisteluiden aikana, se johti tärkeimpiä ammattiliittoja ja se kantoi poliittista perinnettä, joka antoi työläisille 1933 heidän mallinsa vaihtoehtoisesta vallasta. Vaikka se oli järjestöllisesti tukenut lakkoja, "kommunistisen puolueen johtajat kehottivat työläisiä keskeyttämään yleislakon hetkellä, jolloin se oli jo kasvanut spontaaniksi aseelliseksi nousuksi".7 Myöhemmin he tuomitsivat Graun ja Directorion ja pysyivät sivussa taistelusta, koska oli Stalinin yleinen linja, ettei kommunistisilla puolueilla tullut olla mitään tekemistä sosialidemokraattien kanssa.8

Ilman poliittista johtoa laaja yhteiskunnallinen liike astui taaksepäin siitä historiallisesta tilaisuudesta muuttaa yhteiskuntaa, jota se oli pitänyt yllä ja jonka puolesta se oli taistellut. Muutaman kuukauden kuluttua (tammikuussa 1935) Batista tuli valtaan ja kielsi nopeasti kommunistisen puolueen ja tuhosi ay-liikkeen johdon. Myöhemmin, vuosikymmen lopulla, Batista rakensi kommunistisen puolueen tuella liitot uudestaan valtiosta. Natsien ollessa vallassa Stalin näki, että Neuvostoliiton etu oli liittojen solmimisessa Lännen imperialismien kanssa - siksi hän siirtyi nopeasti hylkäämään äärivasemmistolaisen ns. "kolmannen kauden" politiikan ja antoi kommunistisille puolueille ohjeen solmia mahdollisimman laajoja "kansanrintamia" kaikkien ja minkä tahansa demokraattisen voimien kanssa. Tuloksena Kuuban kommunistinen puolue liittoutui aikaisemman vainoajansa Batistan kanssa. Kuten Blas Roca, puolueen pääsihteeri, sanoi

Meidän on luotava ihmisissä tarve positiiviseen suhtautumiseen Batistaa kohtaan, ja tehtävä kaikkemme tukeaksemme hänen edistyksellisiä pyrkimyksiään... Vallankumouksellisen liikkeen ensimmäinen tehtävä on taistella demokraattiselle ohjelmalle perustuvan kansallisen yhtenäisyyden puolesta...9