Nettikirjasto l Sosialistiliitto l Murros

Imperialismi:
globalisaatio, valtio ja sota

Globalisaatio

Monikansallisten yritysten kansainvälisen kaupan, rahoituksen ja tuotannon valtava laajentuminen on ytimenä siinä, miten useimmat ihmiset ymmärtävät termin `globalisaatio'. Se kattaakin todella tärkeän osan siitä, mitä maailmantaloudelle on ollut tapahtumassa. Mutta kannattaa olla tarkempi kehityksen eri nopeudesta jokaisessa näistä kolmesta alueesta.

Kapitalismi on aina ollut kansainvälinen kauppajärjestelmä, ja järjestelmän kasvaessa kaupan määrä ja laajuus ovat kasvaneet. Kansainvälinen kauppa kolminkertaistui 1870-1913 Euroopan ja Amerikan teollistuessa. Lama ja protektionismi rajoittivat sotien välisenä aikana kauppaa, mutta Yhdysvaltain asemenot ja sen hegemonia toisen maailmansodan jälkeisessä maailmantaloudessa johtivat uuteen kasvuun. Maailman viennin arvo kasvoi 315 miljardista dollarista 3447 miljardiin vuosina 1950-90. Lisäksi sodanjälkeinen kauppa on ollut paljon enemmän teollisuustuotteiden kauppaa ja paljon enemmän teollisuusmaiden välistä, kuin aiemmalla kaudella, jolloin vaihdettiin teollisuusmaiden teollisuustuotteita kehittymättömien ja syrjäisempien maiden raaka-aineisiin.²

Kansainvälisten valuuttasiirtojen kasvu on ollut vieläkin ilmiömäisempää. Valuuttasiirtojen suhde maailmankauppaan vuonna 1973 oli 9:1. Vuonna 1992 se oli noussut suhteeseen 90:1. Kansainväliset pankkilainat ovat myöskin kasvaneet dramaattisesti. Osuutena maailmankaupasta ne olivat 7,8 % vuonna 1965, mutta vuonna 1991 luku oli noussut 104,6 prosenttiin. Valtionvelkojen markkinoilla on myös tapahtunut valtava kasvu. Se on johtanut "ulkomaalaisten" käsissä olevien valtionobligaatioiden valtavaan laajenemiseen.³

Kansainvälinen tuotanto on kehittynyt hitaammin kuin kansainvälinen kauppa ja rahoitus. Paljon siitä, jonka yleisesti ajatellaan olevan globalisaatiossa uutta, viittaa tähän kansainvälisten tuotantoverkostojen luomiseen suorin ulkomaaninvestoinnein (FDI). Suorien ulkomaaninvestointien määrä maailmantaloudessa kasvoi 68 miljardista dollarista 1948 miljardiin vuosina 1960-1992. Prosenteissa maailmantuotannosta nuo investoinnit kasvoivat

4,4 prosentista 8,4 prosenttiin samalla jaksolla. Yli 90 % suorista ulkomaaninvestoinneista on kuitenkin keskittynyt kymmeneen teollisuusmaahan, ja noin 66 % on peräisin Yhdysvalloista, Saksasta, Britanniasta ja Japanista.⁴

Tämä kapitalistisen järjestelmän laajeneminen on epäilemättä lisännyt suurten monikansallisten yritysten valtaa. Erään arvion mukaan johtavat 300 ylikansallista yhtiötä vastaavat 70 prosentista suorista ulkomaaninvestoinneista ja 25 prosentista maailman pääomasta. 350 suurimman yhtiön myynti kattaa kolmanneksen kapitalististen teollisuusmaiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta.⁵ Meidän olisi kuitenkin varottava pitämästä kaikkea näiden yhtiöiden lisääntynyttä valtaa maailmanmarkkinoiden kasvusta johtuvana, kuten taloustieteellisimmät selvitykset globalisaatiosta tapaavat tehdä. On ollut eräitä tärkeitä "poliittisia suurentajia", jotka ovat lisänneet vaikutelmaa monikansallisten yhtiöiden estottomasta kasvusta.

Työväenluokan tappioiden suuri sykli, joka alkoi 70-luvun puolivälissä, on ainakin yhtä tärkeä selitettäessä suurbisneksen kasvavaa valtaa viime 25 vuoden aikana. Nämä tappiot olivat keskeisiä viemässä maata sen hyvinvointivaltiosta vallinneen yksimielisyyden alta, joka oli vallinnut hallitsevissa eliiteissä sitten 50-luvun. Se vuorostaan kattoi tietä uusliberaalille talousoikeaoppisuudelle, joka on tehnyt hyvin paljon globalisaation helpottamiseksi ja legitimoimiseksi. Erityisesti prosessi auttoi muuttamaan käsitystä valtiosta markkinavoimien tasapainottajana ja korjaimena valtioksi suurliike-elämän palvelijattarena ja asian edistäjänä. Tietysti todellisuudessa valtio oli edelleen suurliike-elämän läheisin liittolainen.

Eikä ilman Berliinin muurin kaatumista ja länsityyppisen kapitalismin etenemistä Venäjälle ja Itä-Eurooppaan globalisaation ideologialla olisi yksinkertaisesta ollut sitä jalansijaa, jonka se hankki viime kymmenen vuoden aikana. Mitä globalisaatio oli ollut, jos puolet teollisesta maailmasta olisi ollut sen ulottumattomissa. Mutta Berliinin muuri kaatui ja Itä-Euroopan taloudet kokivat "luovan tuhon" täyden myrskytuulen. Markkinoiden voitto oli lyhytaikainen, sen seuraukset tunnettiin ankarina ja sen tuoma epävakaus oli tärkeä tekijä sodan hakemisessa.

Tämän vuoksi on tärkeätä kirjata globalisaation epäonnistuminen. Uusliberalismin opinkappaleiden leviäminen ja niiden ajama säätelyn purkaminen ovat johtaneet tuhoisiin taloudellisiin seurauksiin suuressa osassa maailmaa. Maailmanpankin köyhyysluvut antavat meille yhden tärkeän osoittimen:

Nämä luvut, joista nopeasti on tulossa maailman lainatuimpia talouslukuja, osoittavat, että noin neljäsosa maailman väestöstä on alemman köyhyysrajan (1 USD päivässä) alapuolella ja noin puolet ylemmän köyhyysrajan (USD 2) alapuolella. Luvut ovat vähentyneet hyvin hitaasti kahdella köyhimmällä alueella, Etelä-Aasiassa ja Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa, ja hyvin nopeasti Kiinassa ja muissa osissa Itä-Aasiaa, mutta nousseet jyrkästi entisen Neuvostoliiton maissa. Niinä kymmenenä vuonna, jotka nämä arviot kattavat, on maailman köyhien kokonaismäärä... joko pysynyt suunnilleen ennallaan tai kasvanut.⁶

Nämä luvut eivät kata jaksoa, jolloin Kaakkois-Aasian taloudet romahtivat vuoden 1997 heilahduksen jälkeen. Eivätkä ne kerro meille kasvavasta epätasa-arvosta rikkaiden ja köyhien välillä edes niissä maissa, joissa teollistuminen nostaa yleistä elintasoa, kuten Kiinassa. Tämän prosessin kasautuva vaikutus on luoda taloudellista sekasortoa, yhteiskunnallista syrjäytymistä ja poliittisia konflikteja. Ja tähän maaperään kylvetään sodan siemenet.

Valtio ja globalisaatio

Globalisaatio on varmasti muuttanut valtion roolia voimakkaasti, mutta rooli ei ole heikentynyt. Valtion suoran talouteen "puuttumisenkin" (piru, jonka Thatcherin-Reaganin vuodet olivat karkottavinaan) alueella tosiseikat ovat ristiriidassa ideologian kanssa. Yhdysvaltain keskuspankin säästöpankkien pelastuksesta viime laman aikana aina tukiaisiin horjuville lentoyhtiöille nykyisen laman aikana on paljon enemmän `keynesiläisyyttä' kuin vapaiden markkinoiden mainostajat haluaisivat myöntää.

Eikä kansainvälisen tuotannon kasvu ole suinkaan vähentänyt valtion kansainvälisiä ja kotimaisia poliisitoimia. Antaaksemme vain yhden osuvan kotimaisen esimerkin, kansainvälinen tuotannon kasvu on luonut, kuten sen tulee, kansainvälisen työväenluokan ja siten globaalit työmarkkinat. Tämä vuorostaan luo työvoiman kansainvälisen muuton, kuten aikaisemmin teollistuminen imi työvoimaa maaseudulta tehdaskaupunkeihin, pohjoiseen ja suurkaupunkeihin 1800-luvun Britanniassa. Yritys valvoa tätä prosessia omaksi hyödykseen on lisännyt valtavasti valtion poliisivaltuuksia maahanmuutto- ja turvapaikkakysymyksissä.

Valtiolla on edelleen kansainvälisesti korvaamaton rooli monikansallisten tukemisessa. Edes hysteerisimmät vapaiden markkinoiden puolustajat eivät ehdota palaamista kapitalistisen järjestelmän lapsuusvuosiin, jolloin Itä-Intian Kauppakomppanian kaltaisilla yhtiöillä oli omat asevoimansa. Valtion aseellinen toiminta tai sillä uhkaaminen on viimeinen oljenkorsi jokaiselle kapitalistiselle yritykselle, jonka markkinoita tai tuotantolaitoksia uhkaavat kansainväliset kilpailijat, olivat kyseessä sitten valtiot, toiset yhtiöt tai hankalat paikallisväestöt, joita ei olla saatu vakuuttuneiksi vapaiden markkinoiden autuudesta.

Tämä taloudellinen ja sotilaallinen suhde valtion kanssa on yksi 1900-luvun kapitalismin leimoista. Ja vaikka stalinististen valtioiden romahtaminen ja monien hallitusten yksityistämispolitiikka antaa kuvan, että tuo suhde olisi heikentynyt, ei itse asiassa niin ole. Jo kauan on esimerkiksi tajuttu, että USA:n aseteollisuuden yksityisyritykset ovat äärimmäisen riippuvaisia valtiosta olemassaolonsa takaajana.

Tässä mielessä valtion rooli on edelleen sama kuin ennen. Mutta globalisaatio on pannut liikkeelle joitakin ristiriitaisia suuntauksia. Ratkaisevalla tavalla globalisaatio on kiihdyttänyt valtioiden pyrkimystä kontrolloida järjestelmän kehitystä kansainvälisten ja hallitustenvälisten järjestöjen kautta. Maailman kauppajärjestö (WTO), Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki ovat kaikki amerikkalaisjohtoisia laitoksia, joiden tarkoitus on muovata maailmantaloutta. EU pyrkii tekemään eurooppalaisesta pääomasta tehokkaan kilpailijan maailmanmarkkinoilla. Ja NATO on ollut kauan läntisen pääoman turvallisuushaara. Nämä ja joukko muita samankaltaisia elimiä ovat enimmäkseen nykyistä globalisaatiovaihetta edeltävältä ajalta, mutta ne ovat saavuttaneet uutta merkitystä järjestelmän kasvun vuoksi. Mikään näistä instituutioista ei voi ylittää sitä arvovaltaa, joka sen muodostavilla kansallisvaltioilla on. Ne ovat yhtä lailla konfliktin ja halvaantumisen tyyssija kuin "kansainvälisen hallituksen" sikiö, mutta ne ovat erityisesti suurten valtioiden yritys järjestää yhdessä vastine markkinavoimien kasvun irti laskemille hillitsemättömille voimille. Tämä on siten globalisaation nostama ylikansallinen suuntaus.

Reaktiona tähän prosessiin saa vettä myllyynsä myös uudistunut nationalismi. Se voi saada erilaisia muotoja. Kansakunnat, jotka globalisaatio on köyhdyttänyt ja jotka on suljettu suurvaltojen eliittiklubeista, voivat reagoida kohentamalla nationalistista vastausta. Se on ollut jatkuvat aihe Venäjän ja Balkanin uusien valtioiden politiikassa aina stalinismin romahduksesta saakka, Kiinassa, Irakissa, ja Indonesiassa Suharton kaatumisesta saakka. Jopa järjestelmän ytimessä pelko ja epävarmuus, voimattomuuden tunne, joka tavallisissa ihmisissä syntyy, kun he joutuvat tekemisiin kansainvälistä mittakaavaa olevien yksityisten ja valtiobyrokratioiden kanssa, saavat ilmaisunsa esimerkiksi Haiderin ja Berlusconin taantumuksellisessa nationalismissa.

Vakaan kulttuuri-identiteetin etsintä muuttuvassa ja ennustamattomassa maailmassa ruokkii myös monia nationalistisia liikkeitä, jotka pyrkivät irtautumaan nykyisistä kansallisvaltioista. Skottinationalismilla, baskiseparatismilla ja palestiinalaisten nationalismilla on enemmän tai vähemmän voimakkaita, enemmän tai vähemmän edistyksellisiä vastineitaan kaikkialla maailmassa. Myös islamin nousu täytyy nähdä tässä yhteydessä.

Kaksinaisen prosessin, joka toimii kautta järjestelmän, huomasivat ensimmäisen kerran ensimmäisen maailmansodan aikana Lenin ja Buharin. Nykykapitalismilla on kaksi ristiriitaista suuntaa: ensimmäinen on pääoman keskittyminen kansallisessa mitassa ja siten sen yhä läheisempi suhde valtioon; toinen on järjestelmän kansainvälistyminen, monikan sallisten kasvu ja kansainvälinen kauppa. Tämän paradoksin esille nostama ristiriita on yhä uudelleen ja uudelleen pitänyt viime vuosisadalla ratkaista sodalla tai vallankumouksella.

On yksi lopullinen vastaus globalisaatioprosessiin ja valtiovallan kansainvälistymiseen, jolla on suurin mahdollisuus ilmaista todellinen vaihtoehto globaalille hallitsevalla eliitille - kapina alhaalta. Tuo kapina ulottuu lakoista ja yksityistämisen vastaisista mielenosoituksista, kuten Bolivian veden yksityistämistä vastaan käyty kamppailu, Afrikan yleislakkojen kautta lähelle kansannousua tulleisiin liikkeisiin, jotka kaatoivat Milosevicin ja Suharton. Kyseessä on kapina, joka ei ole lainkaan yksihahmoinen menetelmiltään tai tavoitteiltaan. Sen osallistujat eivät välttämättä tunnista toisiaan liittolaisiksi tai ole samaa mieltä strategiasta tai taktiikasta. Kaikesta kirjavuudestaan huolimatta tuo kapina on vähitellen saanut yhä laajemman ja itsestään tietoisen muodon viime kymmenen vuoden aikana. Antikapitalistisen liikkeen nousu sitten Seattlen suuren mielenosoituksen 1999 on antanut yhteisen kielen ja tunnistanut yhteisen vihollisen tavalla, jota ei ole ollut missään kansainvälisessä kapinaliikkeessä sitten viimeisen suuren taistelun nousun 70-luvun puolessavälissä.

Palaamme tämän liikkeen tulevaisuuden näkymiin. Mutta nyt meidän on katsottava, kuinka globalisaatioprosessi ja valtioiden ja ylivaltiollisten instituutioiden verkosto ovat lietsoneet sotaa viime kymmenen vuoden aikana.

"Neuvostoliiton perimyssodat"

Itä-Euroopan stalinististen valtioiden romahdus on yksi suurimpia poliittisia tapahtumia kenen tahansa toisen maailmansodan jälkeen syntyneen elämässä. Näin suuret tapahtumat halvaannuttavat joskus ajattelun. Sitä vain olettaa, että niiden seuraukset ovat niin ilmeisiä, ettei meidän tarvitse niitä hahmotella. Se on kuitenkin harhaluulo. Berliinin muurin kaatumisen paineaallot muokkaavat vieläkin kansainvälistä maisemaa. Valtiojärjestelmän kriisin ja globalisaation keskinäinen vaikutus on avain nykyisen kapitalistisen järjestelmän sotapyrkimysten ymmärtämiseen.

Palauttakaamme ensiksi mieliimme stalinistisen imperiumin romahduksen maantieteellinen laajuus. Afganistan löi Venäjän armeijan 1989 ja edesauttoi aineellisesti järjestelmän taantumista. Mutta Itä-Euroopan vallankumoukset sinetöivät "ulkoimperiumin" kohtalon. Niitä seurannut Venäjän kriisi ja Gorbatshovin kaatuminen johtivat sitten enemmän tai vähemmän suoraan "sisäimperiumin" romahtamiseen. Latviasta, Liettuasta ja Virosta Itämerellä Ukrainan, Georgian, Azerbaidzhanin ja Armenian kautta Kaukasuksella Kazahstaniin ja Keski-Aasian valtioihin entiset "neuvostotasavallat" saavuttivat itsenäisyytensä.

Aluksi ei ollut selvää, kuinka paljon entisestä imperiumistaan jäljelle jäänyt Venäjän valtio pystyisi kontrolloimaan. Oli selvää, että läntisimmät osat Itä-Eurooppaa olivat menneet. Saksan yhdistyminen pelkästään riitti takaamaan, että Puola, Unkari ja silloinen Tshekkoslovakia tulisivat lännen holhoukseen. Mutta 90-luvun alussa Jugoslavian ja sisäimperiumin kohtalo eivät mitenkään olleet selviä.

Jugoslavian hajoaminen johtui länsivaltioiden pyrkimyksestä hallita aluetta, laajentaa NATO Itä-Eurooppaan ja varmistaa juuri laajentuneen blokin eteläinen sivusta. Juuri yhdistynyt Saksa tunnusti Kroatian ja Slovenian, lähimmän ja vauraimman Balkanin valtion, vielä kun Yhdysvallat muodollisesti edelleen kannatti yhdistynyttä Jugoslaviaa. Kun Jugoslavian liittovaltion hajoaminen tuli yhä todennäköisemmäksi, länsivallat, etenkin Britannia ja USA, kosiskelivat Serbiaa johtavana valtana. Bosnian sodassa lännen interventio varmisti Serbian ja Kroatian jaon. Tätä seurannut Milosevicin Serbian voimistuminen johti lopulta Yhdysvaltain vastustukseen ja osoitti tietä Kosovon yhteenottoon.

Balkanin valtioiden keskinäiset suhteet eivät itsessään kuitenkaan selitä Balkanin sotaa 1999. Jos tämä olisi ollut ainoa, mistä oli kyse, Milosevic olisi luultavasti voinut varsin rauhassa jatkaa "albanialaisterroristien" vainoamista länsivaltojen siunauksella. Jo kauan ennen Balkanin sotaa NATO:n strategit olivat keskustelleet järjestön muuttamisesta "puolustusliitosta" sellaiseksi, joka voisi ryhtyä "alueen ulkopuolisiin operaatioihin". Noin kaksi vuotta ennen Balkanin konfliktia esimerkiksi entinen Yhdysvaltain ulkoministeri Warren Christopher ja entinen puolustusministeri William Perry olivat sitä mieltä, että "vaara turvallisuudelle... ei ole ensi sijassa mahdollinen hyökkäys niiden kollektiivista (NATO:n) aluetta vastaan, vaan uhkat niiden kollektiivisia etuja vastaan niiden alueiden ulkopuolella... Tällaisia uhkia vastaan liiton jäsenillä on oltava keino muodostaa nopeasti sotilaallisia liittoumia, jotka voivat toteuttaa tavoitteita NATO:n alueen ulkopuolella."⁷

Samassa kuussa kuin Serbian pommitus alkoi, toinen lännen pidemmän aikavälin strategia tuotti hedelmää Puolan, Unkarin ja Tshekin tullessa osaksi NATO:a. Tämä läntisen sotilasliiton massiivinen laajentuminen muutti Itä-Euroopan strategista maantiedettä. NATO:n sotilaallinen raja ei enää kulkenut Itä- ja Länsi-Saksan välissä, vaan tuhansia maileja idempänä. Nyt se kulki pohjoisessa Puolasta rajaa pitkin Tshekin ja Slovakian välistä tullen Balkanin valtioihin. Balkanin toisella puolen olivat NATO:n eteläisimmät jäsenet, Kreikka ja Turkki. Balkan katkaisi juuri laajentuneen NATO:n etulinjan tärkeässä kohtaa. Yksin tästä syystä "vakaus" oli enemmän kuin Balkanin sisäisen asia, mitä NATO-valtoihin tuli.

Presidentti Clinton ilmaisi NATO:n sotatavoitteet hyvin selvästi sen aikaisessa International Herald Tribunen artikkelissa. Clintonin mukaan "pysyvän vakauden" saavuttamiseksi Balkanilla "EU:n ja Yhdysvaltojen on tehtävä Kaakkois-Euroopalle sama, minkä se teki Euroopalle toisen maailmansodan jälkeen ja Keski-Euroopalle kylmän sodan jälkeen... Me voimme tehdä sen jälleenrakentamalla horjuvat taloudet, edistämällä kauppaa ja investointeja ja auttamalla alueen valtioita liittymään NATO:on ja Euroopan unioniin." Alueen valtiot, Clinton jatkoi, vastasivat jo "integraation vetoon" pitämällä kiinni markkinauudistuksistaan ja "tukemalla NATO:n kampanjaa".⁸ Näin globalisaatio ja sota kulkevat käsi kädessä.

Uusi Länsi- ja Itä-Euroopan välinen rautaesirippu ei vähentänyt Balkanin strategista merkitystä länsivalloille. Tämän alueen kohtalo liittyy läheisesti toiseen kylmän sodan jälkeisen epävakauden tärkeään alueeseen - öljyvaltioiden kaareen, joka ulottuu lännen perinteisestä etupiiristä Iranissa ja Irakissa Kaspianmerelle ja Venäjän eteläreunan uusiin itsenäistyneisiin valtioihin.

Kaspian öljy- ja kaasuvarakysymyksestä ei tiedetty juuri mitään öljyteollisuuden ja eräiden erikoisjulkaisujen ulkopuolella Balkanin sodan alkaessa. Britannian silloinen ulkoministeri, Robin Cook, pitikin yhteyttä Balkanin sodan ja näiden varojen välillä niin uskomattomana, että hän jopa pilkkasi ajatusta New Statesman -lehdessä.⁹ Mutta sodan aikana ja sen jälkeen kerääntyi tietoa, joka todisti, että sotaa vastustaneet arvostelijat olivat oikeassa ja ministerillä oli ollut väärää tietoa.

Nyttemmin ei ole juuri epäilystä Kaspian ja Keski-Aasian alueen öljy- ja kaasuvaroista. Esimerkiski Ahmed Rashidin arvovaltainen selvitys sanoo:

Kaspia edusti mahdollisesti viimeistä tutkimatonta ja hyödyntämätöntä öljyaluetta maailmassa, ja sen avautuminen sai aikaan valtavaa jännitystä kansainvälisissä öljy-yhtiöissä. Läntiset öljy-yhtiöt ovat siirtäneet mielenkiintonsa ensin Länsi-Siperiaan 1991-92, sitten Kazahstaniin 1993-94, Azerbaidzhaniin 1995-97 ja lopuksi Turkmenistaniin 1997-99. Vuosina 1994-1998 Kaspian alueella allekirjoitti sopimuksia 24 yhtiötä 13 maasta.¹⁰

Eräs tarkka arvio alueen öljyvaroista toteaa:

Suurinta osaa Kaspian alueen öljy- ja kaasuvaroista ei ole kehitetty ja monilla alueilla... niitä ei ole tutkittu. Tunnetut öljyvarat koko Kaspian alueella... on arvioitu 15-29 miljardiin barreliin, joita voidaan verrata Länsi-Eurooppaan (22 miljardia barrelia) tai Pohjanmereen (17 miljardia barrelia).

Tunnetut maakaasuvarat ovat vielä laajemmat... niitä voidaan verrata Pohjois-Amerikan kaasuvaroihin. Mahdolliset valtavat hiilivetyvarat ovat osa alueen viehätystä... Vaikka tämä ei muodostakaan toista Lähi-itää, alueen mahdolliset varat voisivat, jos ne vahvistetaan, muodostaa neljänneksen Lähi-idän tunnetuista kokonaisvaroista.¹¹

Robin Cookin tärkein vastaväite nähdä Balkanin sodan tärkeys öljyalalle oli se, että Kaspian öljykentät olivat tuhansien mailien päässä Balkanilta. Mutta kuten näytelmäkirjailija Harold Pinter vastasi, "Ei öljyn saamiseen Kaspianmereltä lännen käsiin voida käyttää ämpäreitä. Tarvitaan öljyputkia ja öljyputket on asennettava ja niitä on suojeltava."¹² Mutta ei Robin Cookin tarvitse ottaa Pinterin kaltaisen äänekkään USA:n imperialismin vastustajan sanaa. Hänen olisi tarvinnut pyytää vain henkilökuntaansa hankkimaan hänelle ne sanat, mitä vain vuosi ennen Balkanin sotaa Yhdysvaltain energiaministeri Bill Richardson oli sanonut:

Kyse on Amerikan energiaturvallisuudesta... Kyse on myös strategisten keinojen estämisestä niiltä, jotka eivät jaa meidän arvojamme. Me pyrimme siirtämään nämä juuri itsenäistyneet maat kohti länttä. Me haluaisimme nähdä niiden luottavan lännen kaupallisiin ja poliittisiin etuihin sen sijaan, että menisivät muualle. Me olemme tehneet huomattavia poliittisia investointeja Kaspialla, ja on erittäin tärkeätä, että öljyputkikartta ja politiikka tulevat oikein.¹³

Tai hän olisi voinut ottaa sanat, jotka silloinen Venäjän presidentti Boris Jeltsin lausui niinikään 1998:

Me emme voi olla näkemättä Kaspian energiavarojen joissakin länsimaissa aiheuttamaa kiihtymystä. Jotkut pyrkivät sulkemaan Venäjän pelistä pois ja heikentämään sen etuja. Ns. öljyputkisota on osa tätä peliä.¹⁴

Yhdysvaltain hallitus oli omistautunut löytämään öljyputkireitin, joka välttäisi niin Venäjää kuin Iraniakin. Tämä tuli ensimmäistä kertaa esille käytännössä Balkanin sodan aikana 1999, kun esiteltiin suunnitelma öljyputkesta Bakusta Turkin Ceyhaniin, josta öljy laivattaisiin länteen pitkin eteläistä Välimerta ja Aigeianmerta. Bakusta Mustanmeren Suspaan rakennetun öljyputken valmistuminen, mistä öljy siirrettäisiin eteenpäin Bosporin salmen kautta, toi sen esille toisen kerran. Yhdysvaltain Kaspian altaan energiakysymyksistä vastannut varaulkoministeri John Wolf oli ilmoittanut 9. heinäkuuta 1999, että Yhdysvaltain kauppa- ja kehitysvirasto (UTDO) antaisi 600 000 - 800 000 dollaria Baku-Suspa -putken laajentamiseen. Mutta kuten yhdysvaltalaiset analyytikot Strategic Forecastissa raportoivat, "tuo liike on vain puolet kuvasta":

USA haluaa edelleen välttää yhteenottoa Turkin kanssa salmien ympäristökysymyksessä. Niinpä UTDO tiedotti kesäkuun lopussa, että se oli tutkimassa muita mahdollisuuksia kuljettaa öljyä alueella, mukaan lukien ehdotettu Balkanin öljyputki bulgarialaisesta Burgosin satamasta Makedonian kautta Albanian satamiin Välimeren rannalla. UTDO sanoi, että lisäputken rakentaminen alueelta oli todennäköistä, vaikka se korosti olevansa "tukevasti" Baku-Ceyhan -putken takana. Moskovan ja Washingtonin suhteiden heikentymisen jatkuessa strategisella tasolla ja tilanteen Tšetšeniassa muuttuessa yhä epävakaammaksi taktisella tasolla näköala Venäjän syrjäyttämisestä öljykuljetusten kuvasta tulee yhä houkuttelevammaksi niin Yhdysvaltain hallitukselle kuin läntisille öljy-yhtiöillekin...Baku-Suspa -reitin laajentaminen ja Balkanin öljyputki ovat selvästi tulleet päällimmäisiksi kysymyksen päättämiseksi lopullisesti.¹⁵

Sodan jälkeen Bulgarian-Balkanin -öljyputkisuunnitelman elvyttäminen toi seikan esille kolmannen ja ratkaisevan kerran. 2. kesäkuuta 1999 Yhdysvaltain kauppa- ja kehitysvirasto (TDA) myönsi:

...588 000 dollarin määrärahan Bulgarian aluekehitys- ja julkisten töiden ministeriölle osarahoitukseksi tutkimukseen, jolla selvitetään mahdollisuuksia kehittää Bulgarian, Makedonian ja Albanian kautta kulkeva öljyputki, joka viime kädessä liittäisi Mustanmeren ja Kaspianmeren alueen öljyvarat Länsi-Eurooppaan..."Kilpailu Kaspian alueen öljyvaran ottamiseksi käyttöön on kiivasta," sanoi TDA:n johtaja J. Joseph Grandmaison. "Viime vuoden aikana TDA on ajanut aktiivisesti useiden öljyputkien kehittämistä yhdistämään nämä valtavat resurssit Lännen markkinoihin. Tämä määräraha edusta merkittävää edis tysaskelta tälle politiikalle ja Yhdysvaltain liike-elämän eduille Kaspian alueella".¹⁶

Tämän palkinnon myöntämisen jälkeen asiaan osallistuva konsortiumi on antanut öljyputken lopulliseksi valmistumisajaksi vuoden 2005. Mikään tuollainen projekti ei olisi voinut jatkua ilman NATO:n voittoa Balkanin sodassa.

Balkanin sodassa oli kuitenkin paljon enemmästä kuin öljystä kysymys - se rohkaisi NATO-valtojen suurvaltakunnianhimoa Kaspian alueella ja vielä edempänä Keski-Aasiassa. Entisiin neuvostotasavaltoihin oli ollut jo sotilasyhteyksiä, mutta Balkanin sota kiihdytti prosessia. Samassa huippukokouksessa Washingtonissa, missä Puola, Unkari ja Tshekki tulivat jäseniksi, käytiin epämuodollista keskustelua Kaspian ja Keski-Aasian valtioiden löyhän liittouman muodostamisesta. Liiton nimi oli GUUAM, Georgian, Ukrainan, Uzbekistanin, Azerbaidzhanin ja Moldovan alkukirjaimien mukaan. Samassa Washingtonin huippukokouksessa Javier Solana, entinen Sosialistisen puolueen muodostaman Espanjan hallituksen puolustusministeri, Balkanin sodan aikainen NATO:n pääsihteeri ja nyt Euroopan unionin ulkopolitiikan pää ja Lähi-idän lähettiläs, sanoi, ettei NATO voi olla täysin turvassa ottamatta Kaukasusta mukaan turvallisuusvyöhykkeeseensä.¹⁷

Jo ennen Balkanin sotaa Yhdysvaltain "rauhankumppanuusohjelma" ja Cenbat, Keski-Aasian rauhanturvapataljoona, laajensivat länsivaltojen diplomaattista ja sotilaallista ulottuvuutta syvälle tälle uudelle konfliktivyöhykkeelle. Yhden harjoituksen aikana 1997 amerikkalaiset laskuvarjojoukot 82. laskuvarjodivisioonasta laskeutuivat Kazahstaniin liittyäkseen paikallisiin joukkoihin lennettyään 23 tuntia Fort Braggista. NATO:n neuvoja oli jo tarjottu Ukrainan, Azerbaidzhanin ja Georgian sotaharjoituksissa, jotka oli suunniteltu suojelemaan Baku-Suspa -öljyputkea.¹⁸ Yhdysvaltain merisodan tutkimuskeskuksen The Strategic Research Development Report 5-96 kuvaa rauhankumppanuutta:

...sellaisten voimien toimiksi, jotka antavat alueellisten turvallisuusympäristöjen muokkaamiseen välttämätöntä vallitsevaa tietoutta taistelukentästä. Monikansalliset harjoitukset, laivastovierailut, esikuntien koordinointi on kaikki tarkoitettu lisäämään voimien keskinäistä toimivuutta ja pääsyä sotilaskohteisiin - sekä tiedusteluoperaatioihin... niin että eteen sijoitettuja joukkoja tukevat sellaiset joukot, jotka voivat toimia nopeana vahvistuksena ja olla paikalle 7-30 päivässä.¹⁹

Se mitä oli tapahtumassa, oli että suuri kappale maapalloa, jota hallitsivat Itä-Eurooppa, Venäjä, Kaspian ja Keski-Aasian valtiot, oli avautumassa läntisille monikansallisille yrityksille ja sotilasstrategeille pitkän kylmän sodan ulkona olemisen jälkeen. Monella tavoin se merkitsi paluuta valtioiden välisiin konflikteihin ennen stalinististen valtioiden nousua Itä-Euroopassa ja erityisesti ennen Venäjän vallankumousta. Balkanhan oli tietysti näyttämö, jolla "itämainen kysymys" taisteltiin 1800-luvun toisella puoliskolla. Silloin suurvallat taistelivat eduista toisen vanhan imperiumin, tällä kertaa Ottomaanien, romahtaessa. Silloin yhtä lailla kuin nyt alue edusti porttia itään ja eteläiselle Välimerelle.

Osa idempänä olevasta oli Kaspian alue. "Tiedätteko, kuinka Yhdysvalloissa äännetään Baku?", kysyi lehtimies John Reed kuulijoiltaan puhuessaan tuossa kaupungissa vuonna 1919 Idän kansojen kongressissa. "öljy", hän vastasi. Kaspia on todellakin ollut kauan brittiläisten, venäläisten, ranskalaisten, turkkilaisten ja muiden suurvaltaetujen kilpailun kohteena. Toisessa maailmansodassa Hitler eteni itään, ennen kuin häneltä loppui polttoaine ja hän kärsi tappion Stalingradissa. Hänen suunnitelmanaan oli ottaa Kaspian voimavarat ja edetä sitten etelään saadakseen vieläkin suuremmat palkinnot Persia ja Irak.

Afganistanilla, nykyisen yhteenoton näyttämöllä, ei ole vähemmän kunniaton suurvaltamenneisyys. Intian, Britannian imperiumin kruunun ja Venäjän kaakkoisen imperiumin välissä Kiinan rajalla ja vanhan itä-länsi kauppatien, Silkkitien, varrella, Afganistan joutui väistämättä suurvaltojen taistelukentäksi. Jo fraasi "suuri kilpailu" oli tehty tätä varten ja sitä käytettiin täällä ensi kertaa. Samoin on tänään. Venäjä on vielä mukana pelissä, mutta brittiläiset, jotka ovat jo kauan sitten lähteneet Intiasta, palaavat vain Yhdysvaltojen höyryävissä jäljissä.

Koko alueella Balkanilta Afganistaniin on käynnistymässä 2000-luvun "Afrikan jako". Kuten alkuperäistäkin, tätäkin yritystä ruokkivat varmasti hyvin monet taloudelliset syyt - eivät vain öljy ja kaasu, mutta myös eräät uudet markkinat muille tuotteille, uudet asetilaukset ja uudet halvan työvoiman lähteet. Mutta kuten alkuperäiseenkin, Aasian jakoon liittyy myös muita kuin selviä talousetuja. Juuri tämä näköala, vaikka epävarma, uusista materiaaleista ja markkinoista riittää yhtiöille ja valtioille kilpailijoiden poissulkemiseen pyrkimiseen. Diplomaattinen, strateginen tai sotilaallinen etulyöntiasema, silloinkin kuin mikään taloudellinen saavutus ei ole luultava, riittää motivoimaan hallituksia.

Tässä mielessä läheiset yhteydet - maantieteelliset, taloudelliset ja poliittiset - nykyaikaisten suurvaltojen kilpailun keskeiseen alueeseen, Lähi-itään, riittäisivät tekemään niin Kaspiasta kuin Keski-Aasiastakin keskeisiä länsivaltojen eduille. Saudi-Arabian ja Persianlahden valtioiden, jotka ovat vielä paljon suurempi öljyvarasto kuin mikään muu, vakaus on ollut keskeinen suurvaltojen huolenaihe yli sata vuotta. Siksi Persianlahden sota oli ensimmäinen ratkaiseva uuden imperialismin episodi. Tämän alueen kohtalo on nyt kuitenkin sidottu paljon suurempaan konfliktivyöhykkeeseen.

Kannattaa ottaa huomioon kaksi seikkaa. Koko keskustelu öljyputkista Kaspialla, Balkanilla ja Turkissa johtuu siitä, että länsimaat ja -yhtiöt eivät halua kuljettaa öljyä sen kummemmin Iranin kuin Venäjänkään kautta - siitä huolimatta, että öljy-yhtiöt suosivat niitä molempia, koska ne ovat halvempia kuin nyt kehitettävät vaihtoehdot. Ja vaihtoehtoisten öljy- ja kaasuvarojen sekä öljyputkien hakeminen, "monien öljyputkireittien" strategia, joka nyt on USA:n virallista politiikkaa, johtuu riippuvuuden pelosta yksin Lähi-idän öljystä. Lopuksi, sodan kulku Afganistanissa on osoittanut selvästi, että Israelin, Saudi-Arabian ja ehkä Egyptin vakaus riippuu konfliktin hoitamisesta ja tuloksesta. Kuten USA:n suurlähettiläs Nathan Nimitz sanoi: "Pax NATO on ainoa looginen tapa ylläpitää turvallisuutta perinteisessä mielessä... (ja) on tunnustettava tarve laajentaa sen vakauttavaa vaikutusta lähialueilla, etenkin Kaakkois-Euroopassa, Mustanmeren alueella (tietenkin yhteisymmärryksessä paikallisten valtojen kanssa...) ja Arabian/Persianlahden alueella. Yhdysvaltojen on jatkettava merkittävän osan esittämistä tässä turvallisuusjärjestelmässä".20

Yhdysvaltain politiikka ja Yhdysvaltain voima

2001 Yhdysvaltain presidentinvaalien aikana tapahtui outo juttu - presidenttiehdokkaat, demokraattien Al Gore ja republikaanien George W. Bush väittelivät ulkopolitiikasta. Se oli outoa kahdestakin syystä. Ensiksikin, yleensä ei USA:n presidenttiehdokkaiden välillä keskustella mistään merkittävästä aiheesta, etenkään ulkopolitiikasta. Toiseksikin, hyvin harva huomasi tämän.

Jos palautamme mieleen keskustelun nyt, se voi alkaa kertoa meille hiukan siitä, miten ajattelee Amerikan eliitti, ihmiset, jotka ovat vieneet meidät kaikki kolmeen suureen sotaan vuosikymmenen sisällä. Pääasiassa Bush joukkueineen syytti Clintonin Valkoista taloa asevoimien vahingoittamisesta liian vähäisillä puolustusmenoilla, Amerikan osallistumisesta liian moniin ulkomaisiin tehtäviin ja turhiin "valtion rakentamisiin" Balkanilla ja muualla. Bushin myöhempi kansallinen turvallisuusneuvonantaja, Condoleezza Rice, esitti asian: "Emme tarvitse 82. laskuvarjojääkäridivisioonaa saattamaan lapsia tarhaan".²¹ Gore vastasi syyttämällä Bushia eristäytymispolitiikasta. Hän puolusti Clintonin kauden "humanitaarista interventiota" sanomalla, että "valtionrakentaminen" oli juuri se tehtävä, mihin USA ryhtyi Saksassa ja Japanissa toisen maailmansodan jälkeen - tämä oli juuri Clintonin sotatavoitteiden teemana Balkanin sodan aikana, kuten olemme nähneet.

Keskustelun kulku ei ole kiinnostava. Kiinnostavaa on sen sijaan, että Bush on täysin kääntynyt vastustajansa kannalle muutama kuukausi presidentiksi tulonsa jälkeen. Sotilasjohtajat häkeltyivät nähdessään Bushin vievän Clintonin vuoden 2002 puolustusmäärärahaleikkaukset kongressiin miltei muuttumattomina. Ulkoministeri Colin Powell riensi kertomaan NATO-kokoukselle Brysselissä helmikuussa 2002, ettei USA vetäytyisi Balkanilta: "Yksinkertainen esitys on, että kun me menimme yhdessä, me lähdemme yhdessä".²² Lopuksi tietenkin Bush on nyt ottanut Yhdysvalloille Afganistanissa paljon laajemman ja vaarallisemman "valtionrakentamisen" tehtävän kuin Clinton konsanaan.

Jos katsomme presidentinvaalikeskustelun asetelman taakse näemme sen laajemman hallitsevan eliitin kasvot, joka ei suinkaan jakaudu puoluerajojen mukaan. Tässä voimme nähdä joitakin todellisia voimia ja todellisia jakoja USA:n politiikanteon rakenteessa, etenkin ottaen huomioon alue, missä nykyistä sotaa käydään.

Clintonin hallituksen tullessa valtaan 1992 sen päähuolenaihe oli edistää hyviä suhteita stalinismin jälkeisen Venäjän kanssa. Huoli Kaspian ja Keski-Aasian valtioista nähtiin häiritsevänä tekijänä tai, vielä pahemmin, provokaationa Moskovan suhteen. Clintonin johtava Venäjän-neuvonantaja ja myöhempi varaulkoministeri Strobe Talbott sanoi, että Yhdysvallat tukevat Jeltsinin hallitusta tärkeänä suojamuurina "kommunismin" paluuta vastaan. Puolustusministeriö halusi myös kovasti taata Venäjän yhteistyön ydinaseiden vähentämisessä. Viranomaiset välttivät Venäjän sisäpolitiikan arvostelua osana tätä "Venäjä ensin" -lähestymistapaa.

Tuo lähestymistapa alkoi muuttua 1990-luvun puolivälissä. Yksi tärkeä kysymys oli öljy:

Vuoden 1994 puoliväliin tultaessa alueen energiamahdollisuudet...olivat alkaneet saada uudistunutta mielenkiintoa osakseen ja "Kaspian alue" oli huomattavassa muodissa pienen ja äänekkään politiikantekijöiden joukon keskuudessa. Vuosikymmenen puolessavälissä Kaspiasta järjestettiin Washingtonissa konferensseja miltei joka viikko, uusia laitoksia perustettiin tutkimaan keskisen Euraasian historiaa ja politiikkaa, kahdenvälisiä yritysneuvostoja luotiin jokaiselle alueen maalle. Hallituksen ministerit ja kongressin jäsenet tekivät lukuisia vierailuja. Etenkin Bakussa ja Taškentissa nousivat odotukset saada amerikkalaisten kanssa samanlaiset erityissuhteet kuin Saudi-Arabialla ja shaahin Iranilla.²³

Kaikesta tästä uudesta strategisesta mallista oli noussut 1990-luvun lopulla - Uusi Silkkitie. Hiljan kansallisessa turvallisuusneuvostossa perustetun virastojen välisen Kaspia-ryhmän ja presidentin uuden Kaspian-neuvonantajan ajamana tuo suunnitelma näki `vauraiden, vakaiden ja maallisten, enemmän tai vähemmän lännen etujen kanssa liittoutuneiden ja Venäjän, Iranin tai Kiinan alueellisia tavoitteita tasapainottavien valtioiden "käytävän"'. 1998 kongressi esitteli ensimmäistä kertaa "Silkkitien strategia -asetuksen" useiden öljyputkien luomiseksi Kazahstanin, Turkmenian ja Azerbaidzhanin öljyn ja kaasun saamiseksi markkinoille.²⁴

Tämän politiikan kehitys oli tulosta laajemmasta muutoksesta Clintonin hallituksen ulkopolitiikan profiilissa, jota johtivat ulkoministeri Madeleine Albright ja tämän oppi-isä Zbigniew Brzezinski. Puolalaissyntyinen Brzezinski on Amerikan ulkopoliittisen eliitin keskeinen hahmo ja hänen uransa seuraaminen näyttää USA:n politiikan keskeisen linjan kehityksen. Brzezinski oli Jimmy Carterin kansallinen turvallisuusneuvonantaja ja hänellä oli huomattava vaikutusvalta Clintonin ensimmäiseen hallitukseen liittolaisensa ja Clintonin kansallisen turvallisuusneuvonantajan Anthony Laken kautta. Brzezinski oli varhaisia NATO:n laajenemisen ajajia ja Laken kautta hän oli tärkeä Clintonin saamisessa tämän linjan taakse jo 1994. Brzezinskin vaikutus jatkui Clintonin toisessa hallituksessa, jossa hänen entinen oppilaansa Columbian yliopistosta, Madeleine Albright, tuli ulkoministeriksi. Albright oli myös työskennellyt Brzezinskin alaisena Carterin hallituksessa.²⁵

Brzezinskin "kolme tärkeätä suurvallan geostrategian käskyä" ovat "estää vasallien väliset yhteenotot ja edistää niiden keskinäistä turvallisuutta ja estää barbaareja liittymästä yhteen". Ja tärkein tehtävä on "lujittaa ja ikuistaa vallitseva Euraasian kartan geopoliittinen pluralismi" "manöövereillä ja manipulaatiolla sen estämiseksi, että nousisi vihamielinen liittouma, joka voisi lopulta yrittää nousta Amerikan ylivaltaa vastaan". Ne, joita on hajotettava ja hallittava, ovat Saksa, Venäjä, Kiina, Iran ja Japani.²⁶

Juuri Brzezinski puolusti pahamaineisesti Yhdysvaltain tukea Talibanille seuraavasti: "Mikä on tärkeämpää historian maailmankuvassa? Taliban vai neuvostoimperiumin kaa tuminen? Pari sekaisin olevaa muslimia vai Keski-Euroopan vapauttaminen ja kylmän sodan päättyminen?"²⁷ Ja kun tuo tehtävä oli suoritettu ja NATO:n laajentuminen saavutettu, Brzezinskistä tuli luja Balkanin sodan ajaja. Se johtui osin siitä, että hän näki Balkanin sodan USA:n politiikan testikenttänä koko Kaspian ja Keski-Aasian alueella: "Brzezinskin kaavailussa... "Serbia" on Venäjä, ja Kroatia, Bosnia, Kosovo ym. ovat Ukraina, Baltian maat, Georgia ja "Euraasian Balkanin" entiset neuvostotasavallat."²⁸ Ja tietenkin: tultuaan Kaukasuksen ja Keski-Aasian entisiin neuvostotasavaltoihin asettautumista haluavien amerikkalaisten öljy-yhtiöiden asioiden ajajaksi, Brzezinski pitää Amerikan vaikutusvaltaa tällä alueella... ensisijaisena tavoitteena. Tämä mielessään, Kiinan ja Turkin kanssa liittolaisuuden ohella, demokratian puolustajamme suhtautuu myönteisesti niin Pakistanin ja Afganistanin suhteiden lujittumiseen (talibanien toimiessa laastina) ja islamilaisuuden nousuun Saudi-Arabiassa sekä Iranissa (jonka kanssa hän ajaa liittoutumista).²⁹

Ei tarvita suurta tarkkanäköisyyttä nähdäkseen tässä hahmotelmassa USA:n diplomatian suuntaviivat Afganistanin konfliktissa, lukuun ottamatta sitä pientä muutosta, että "muutama sekaisin oleva muslimi" aiheuttaa USA:n eliitille enemmän murhetta kuin Brzezinski arvasi.

Brzezinskin strategia on saanut myös vastustusta Amerikan hallitsijoiden parissa. Jotkut, kuten Clintonin ulkoministeri Warren Christopher, suhtautuivat kaksijakoisesti NATO:n laajenemiseen. Jotkut ovat pitäneet islamia pikemminkin uhkana kuin hyödyllisenä pelivälineenä geopoliittisen reaalipolitiikan pelissä. Strobe Talbottin tapaan eräät alkoivat alkoivat 1990-luvun alussa suhtautua Venäjään hyväntahtoisemmin toivoen, että se voitaisiin saada mukaan läntiseen leiriin enemmän liittolaisena kuin kilpailijana. Mutta yhdistelmä Venäjän ja entisten neuvostotasavaltojen talouksien katastrofimaisista tuloksista, hyvin autoritaarisista hallituksista kautta alueen ja kahden kolmen vuoden aikana käydyn sodan logiikka ovat antaneet myötä "ekspansionistien" nousulle.

Bushin hallitus itsessään on mielenkiintoinen ryhmä ihmisiä. Varapresidentti Dick Cheney on öljy-yhtiön toimitusjohtaja ja entinen puolustusministeri. Condoleezza Rice on ylikansallisen öljy-yhtiön johtaja ja Venäjän tutkija. Ulkoministeri Colin Powellilla ei ole diplomaattista koulutusta, mutta hän oli tietysti yleisesikuntapäällikkö Persianlahden sodan aikana. Puolustusministeri Donald Rumsfeld on entinen Searle-lääkeyhtiön toimitusjohtaja ja oli Dick Cheneyn lailla tähtipuhujia venäläis-amerikkalaisessa yritysjohtajien foorumissa toukokuussa 2000. Rumsfeld ja hänen apulaisministerinsä Paul Wolfowitz vaativat innokkaasti Saddam Husseinin kaatamista 90-luvun lopussa. Voi varmasti sanoa, että tämän ryhmän pääasiat ovat öljy, Venäjä ja armeija.

Joka tapauksessa voidaan sanoa, että todellinen este "ekspansionisteille" ei ole niinkään Amerikan hallitsevan luokan sisäinen jakautuneisuus kuin Amerikan voiman rajat. Ja vaikka USA:n voima tuntuu kiistattomalta, sillä on tosiasiassa hyvin todellisia rajoituksia.

USA:n suurvaltaprojektin suurin paradoksi 2000-luvun alussa on seuraava: sen sotilaallinen kyky on useimpien sen kilpailijoiden tavoittamattomissa, mutta sillä ei ole taloudellista kykyä jälleenrakentaa maailmantaloutta, joka ytimessään kärsii lamasta ja hitaasta kasvusta, ja tuhosta suurissa osissa reuna-alueitaan. Tämä on kontrastissa Amerikan herruuden kanssa heti toisen maailmansodan kauden jälkeen. Silloin Amerikan taloudellisen voiman osuus maailmantaloudessa kokonaisuutena oli paljon suurempi ja tuki sen sotilaallista ja taloudellista jälleenrakennusta Euroopassa ja sitä, että se peri vastuun niistä alueista maailmassa, jotka jäivät Euroopan siirtomaavallan perääntymisen jäljiltä.³⁰ Silloin Amerikan asemenot saattoivat pitää yllä kapitalismin historian pisintä nousukautta. Nyt, auttoi se sitten miten paljon tahansa USA:n taloutta lyhyellä ajalla, asevarustelu ei enää pysty uudestaan nostamaan maailmantaloutta laajenemisen kauteen, jona kasvuluvut jälleen kaksinkertaistaisivat teollisuusmaiden keskiluvut.

Tällä taloudellisella kontekstilla on syvä merkitys tutkimallemme Euraasian konfliktivyöhykkeen kohtalolle. Globalisaatio ja Venäjän vaikutusalueen avautuminen ovat taanneet USA:n ja muiden länsivaltojen taloudellisen ja sotilaallisen ryntäyksen tälle alueelle. Mutta taloudellinen näkökulma tähän ei varmastikaan ole ollut mikään uusi Marshallin suunnitelma, joka voisi tuoda vaurautta, jonka niin monet olettivat seuraavan stalinismin romahdusta. Venäjän itsensä talous kävi läpi tuhoisan kriisin 90-luvulla ja sitä syvensi Kaakkois-Aasian romahdus 1997. Entisiin neuvostotasavaltoihin on luvattu paljon investointeja, mutta annettu vähän, etenkin jos ei oteta huomioon öljyyn ja kaasuun liittyviä resursseja. Ja vuosina 1997-1999 keskisen Euraasian kauppa muun maailman kanssa taantui 40 %. Seurauksena on ollut, että vuoden 1997 jälkeen odotettavissa oleva elinikä, lukutaito, hedelmällisyys- ja ravitsemustasot ovat laskeneet miltei jokaisessa alueen maassa. Väestönlasku Kyrgyzstanissa laski 31 % vuonna 1999, Armeniassa 25 % vuonna 1998 ja Afganistanissa keskimäärin 15 % vuodessa.³¹

Tämä kaikki on kaukana siitä "vauraasta käytävästä", josta kansallisen turvallisuusneuvoston parhaat ja fiksuimmat haaveksivat 90-luvun puolivälissä. Nyt USA:lla ja muilla johtavilla valloilla on synkempi näkemys tarkoituksestaan alueella. 90-luvun edetessä he olivat taipuvaisia näkemään sen Afganistanin laajennuksena - jota eräs intialaisasiantuntija kuvasi "ikuisena myrskyn pyörteenä, joka oksentaa kaikenlaista pahaa".32 Unohtaen sopivasti oman osuutensa tuon myrskyn synnyttämisessä, "kaikki suurvallat, joilla on etuja keskisessä Euraasiassa, pitävät vakauden säilyttämistä siellä tärkeimpänä kysymyksenä".33

Niinpä siellä, missä globalisaatio on epäonnistunut, on sotilaiden astuttava esiin. Tämä on malli, joka yhä uudestaan liittyy öljyputkiin. Baku-Ceyhan -öljyputkea viivästytti pitkän aikaa Turkin valtion kyvyttömyys nujertaa kurdien kapinaa. Baku-Suspa -reittiä vaaransivat tšetšeeniseparatistit, jotka kerran räjäyttivät olemassa olleen putken. Bulgaria-Albania -putki oli mahdoton ennen NATO:n voittoa Balkanilla. Afganistanin sisällissota pakotti lopulta peruuttamaan aiotun Unacolin öljyputken Tadzhikistanista Afganistanin kautta Pakistaniin. Näin geopoliittinen strategia sekä on ristiriidassa kaikkien muiden kanssa että vahvistaen keskinäisesti niitä.

Venäjä, Kiina ja uusi imperialismi

Suurvallat ovat keskenään yhtä mieltä "vakauden tarpeesta", mutta eri mieltä siitä, miten se saavutetaan. Yksi kriittinen suhde, USA:n ja Venäjän välinen, on ilmeisesti heikentynyt Yhdysvaltojen nyt noudattaman "laajentumispolitiikan" takia. Vladimir Putin saattaa toivottaa tervetulleeksi sen luvan, jonka "terrorisminvastainen sota" antaa hänelle sodan käymiseksi Tshetsheniassa. Hän saattaa saada jopa lisää vaikutusvaltaa tingittäessä ABM-sopimuksesta luopumisesta, koska USA tarvitsee hänen tukeaan Afganistanin-operaatioille. Mutta Venäjän ulkopolitiikan pääsuunta sitten 1990-luvun lopun ja etenkin Balkanin sodan on ollut olla itsevarmempi eduistaan "lähiulkomailla".

Muutos alkoi "Primakovin opista", joka oli saanut nimensä Venäjän ulkoministerin 1996-1998 mukaan, ja joka vaati vastarinnan voimistamista "ulkopuolisten" vaikutusvaltaa vastaan Venäjän "lähiulkomailla". Mutta 90-luvun lopulla lähestymistavasta tuli vasta vakavampi. Venäjä julkaisi uuden puolustusopin, jossa kehotettiin voimakkaampiin puolustusjärjestelyihin entisten Neuvostoliiton maiden kanssa ja huomattavaan sotilasmenojen lisäämiseen. Itsenäisten valtioiden yhteisön IVY:n huippukokouksessa tammikuussa 2000 Putin ehdotti, ja ensimmäistä kertaa muut IVY-johtajat hyväksyivät sen, että Venäjällä olisi suurempi rooli koordinoitaessa puolustautumista "terrorismia vastaan". Tämä Putinin liittouma edelsi Bushin liittoumaa yli puolellatoista vuodella. Putin on hyvin selvillä, että läheisempi Neuvostoliiton seuraajavaltioiden yhteistyö "terrorismin" suhteen voi johtaa suurempaan yhteistyöhön USA:n ja NATO:n laajentumisen vastustamisessa.

Kiinalla on omat etunsa "vakauden säilyttämisessä" Afganistanin vastaisessa rajamaakunnassaan. Laajemmassa kuvassa se on niin Venäjän kuin USA:n lähestymisyritysten kohde. USA esimerkiksi yrittää sekä auttaa Kiinaa pääsemään Maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi että ohittaa Kiinan vastustus sen ohjuspuolustusjärjestelmästrategiaa vastaan. Kiina puolestaan on ajanut "moninapaisen" maailman oppia, jonka tarkoitus on rajoittaa USA:n yksipuolisia toimia, viedä pohjaa sen pyrkimykseltä käyttää voimiaan alueella ja hämmentää maita, joissa on USA:n tukikohtia. Tämä lähestymistapa oli aiheena Kiinan ja Venäjän yhteisessä kommunikeassa presidentti Jian Zeminin vieraillessa Moskovassa marraskuussa 1999.

Kiinan ja Venäjän liitto on USA:n eniten pelkäämä kehitys, kuten Brzezinski teki selväksi. On ollut merkkejä, että jonkinlainen yhteisymmärrys saattaa syntyä, huolimatta siitä, ettei Kiinalla tai Venäjällä kummallakaan ole tällä hetkellä varaa vieraantua USA:sta. Viime viiden vuoden aikana on luotu uusi alueellinen järjestö, Shanghain ryhmä. Sen jäseniä ovat Kiina, Venäjä, Kazahstan, Kyrgyzstan ja Tadzhikistan. Ryhmä tekee yhteistyötä useissa kaupan, kulttuurin, turvallisuuden ja sotilasalan alueilla. Liitto on johtanut venäläisten C-30 -hävittäjien myymiseen Kiinalle. Ja tietenkin sekä Kiina että Venäjä vastustavat molemmat Yhdysvaltain ohjuspuolustussuunnitelmia.

Muut pienemmät vallat, joista Pakistan on ilmeisin nykyesimerkki, ovat vaarallisilla vesillä yrittäessään miellyttää suurvaltoja samalla kuin ylläpitävät omia etujaan.

Tämä kuvaa kahta uuden imperialismin perusaspektia, jotka kirjasin sen syntyessä. Ensimmäinen on, että uusi imperialismi on paljon monimutkaisempi ja epävakaampi kuin kylmän sodan kaksinapainen maailma:

...uuden imperialismin keskeinen piirre on, että suurinkaan suurvalloista ei enää ole niin suuri, että sillä olisi samaa voimaa muokata maailmaa tai edes tiettyjä maailman alueita, kuin kahdella suurvallalla oli kylmän sodan huippukautena. Ne yrittävät nyt hallita epävakaampaa maailmaa ja kilpailla edelleen toistensa kanssa. Joskus ne saavuttavat tämän keskinäisen, mutta epävakaan sopimuksen kautta, joskus sodalla tai sodanuhkalla, ja useimmiten näiden kaikkien yhdistelmällä...Juuri tälle yhdistyneelle ja epätasaiselle kilpailulle järjestelmä perustuu.³⁴

Toiseksikin, uusi hajanainen "moninapainen" maailma estää USA:ta pystymästä toimimaan yksin. Kuten Persianlahden sota osoitti:

Kansainvälinen koordinointi ei ole vain USA:n voiman naamioimista monikansallisilla vaatteilla. USA on nähnyt tuollaisen monikansallisen koordinoinnin sekä tarpeelliseksi että toivottavaksi. Yhden tahon sotilastoimet Irakia vastaan olivat liian vaarallisia ja yksipuolinen taloudellinen toiminta mahdotonta. Niinpä tarve kansainvälisiin toimiin puhuu USA:n heikkoudesta, ei voimasta.³⁵

Nämä järjestelmän piirteet ovat tulleet selvemmiksi kahdessa Persianlahden jälkeisessä suuressa sodassa. Afganistanin sodassa tarvittavan lahjonnan aste kansainvälisen "liittouman" muodostamiseksi saavutti epidemian suhteet.

Pakistan oli "roistovaltio" ennen Afganistanin sotaa, koska se kävi sotaa Intian kanssa Kashmirista ja jatkoi ydinaseiden testaamista, ja koska kenraali Musharraf tuli valtaan sotilaskaappauksella. Nyt käyttöön otetut pakotteet on poistettu, velkojen maksamisaikataulua muutettu, apua ja lainoja tarjottu, ja USA ei piittaa uudestaan käynnistyneistä taisteluista Kashmirissa.

Venäjän Tshetshenian vastaisen sodan viimeisin, verinen versio käytiin NATO:n hyökättyä Balkanille. Tämä seikka, kuten Venäjän hallitus selvästi huomasi, nollasi lännen kritiikin. Nyt George Bush on antanut Putinin "terrorisminvastaiselle sodalle" legitimiteetin. Mutta USA:n joukkojen käyttäminen Uzbekistanissa, jossa hallitus jo kaavailee uudistavansa öljyputkiprojektinsa amerikkalaisten öljy-yhtiöiden ja muiden Keski-Aasian valtioiden kanssa, kylvää tulevien konfliktien siemeniä. Kiina, joka on USA:n toinen pitkäaikainen suurvaltakilpailija, on saavuttanut osittaisen aseidenmyyntikiellon purkamisen. Kielto tuli voimaan ensimmäisen kerran Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn jälkeen 1989.36

Lähi-idässä lahjonta merkitsee lisääntynyttä epävakautta joka käänteessä. "Terrorisminvastainen sota" on päästänyt Israelin valtion asevoimat palestiinalaisten kimppuun, tulehduttanut arabien yleisen mielipiteen ja asettanut kyseenalaiseksi USA:ta tukevien hallitusten vakauden alueella. Vastineena USA myy ohjuksia Egyptille, vieläkin enemmän hävittäjiä ja ohjuksia Omaniin ja on sallinut Syyrialle paikan YK:n turvallisuusneuvostossa. USA on myös pelkästään suullisesti sitoutunut Palestiinan valtioon. Aseet pysyvät Lähi-idässä - lupaus Palestiinan valtiosta ei. Kyynisyys ja kiukku "rauhanprosessin" johdosta syventyy, kun taas yksi suurvallan lupaus rikotaan.

Valkoiset siirtolaiset loivat Amerikan nykyaikaiseksi kansakunnaksi ja tarjosivat mantereen alkuperäisväestölle aseita ja tavaroita näiden yhteiskunnan tuhoamisesta. Yli kolme vuosisataa myöhemmin USA:n hallituksen tarve varustaa vastahakoinen maailma aseilla ja rahalla ylläpitääkseen suurvaltaherruuttaan kylvää tulevaisuuden sotien siemeniä.

Vasemmisto ja imperialismi

Stalinismin kaatumisella on ollut syvä vaikutus vasemmistoon. Kylmän sodan kestäessä suurvaltakilpailu oli määritelmällisesti kaksinapainen juttu. Tämä piti paikkansa siitä huolimatta, että varsinaiset konfliktit taisteltiin useimmiten kolmannessa maailmassa, joskus edustajan kautta. Neuvostoliiton, jonka hyvin monet samaistivat sosialismiin, romahtaminen johti vasemmiston keskuudessa laajalle levinneeseen pessimismiin. Monista tuntui ikään kuin USA oli nyt maailman kiistaton hallitsija, jota muut vallat eivät enää voisi uhata. Suuri joukko teoreetikkoja on tullut todistamaan tätä pidäkkeetöntä voimaa.

Suuntaus alkoi 90-luvun alussa Francis Fukuyaman ajatuksen siitä, että stalinismin kaatuminen merkitsi, ettei ollut enää mitään vakavaa uhkaa liberaalille demokraattiselle, vapaiden markkinoiden mallille, joka ruumiillistui USA:ssa, tullessa suosituksi. Luonnollinen seuraus oli, etteivät mitkään tälle perustuvat kaksi valtiota voi käydä sotaa keskenään. Yleinen tai puutarhaversio tästä ajatuksesta kuului, että "mitkään kaksi valtiota, joissa on McDonald's, eivät ole koskaan sotineet keskenään". Vasemmistolaisemmissa selityksissä USA esiintyi kaikkivaltiaana "hegemonina", jonka toimista tehdään tiliä yksinkertaisesti sen perusteella mikä on sen kyky velvoittaa liittolaisiaan ja vihollisiaan täyttämään käskynsä. Näillä selityksillä on tutunomainen kaiku, koska ne uudistavat jotkut argumenteista, jotka ensimmäistä kertaa esitti Karl Kautsky, toisen internationaalin teoreetikko.

Kautskyn mukaan 1900-luvun alun kapitalistinen järjestelmä oli tullut "ultraimperialistiseen" kauteen. Tärkein ultraimperialismin piirre oli, että suurvaltojen välinen konflikti oli nyt mahdoton, koska kapitalistisista yhtiöistä oli tullut niin suuria ja johtavien kapitalististen valtojen talouksista niin integroituneita, että niiden välinen konflikti olisi liian haitallinen harkittavaksi. Kautsky ennusti "voimakkaimpien suurvaltojen federaatiota, joka luopuisi asekilpailustaan" ja siten "uhasta maailmanrauhalle". Nykyaikaiset selitykset USA:n monoliittisesta voimasta yltävät samaan johtopäätökseen. "Siirtomaasotia" saattaa esiintyä, mutta mitään yleistä yhteenottoa ei niistä voi seurata, koska USA:n valta on niin ylivoimainen.

Tietenkin tässä argumentissa on rahtunen totuutta. USA:n sotilasmahti on maailman suurin. Ja USA:n talous on kasvanut 90-luvulla samalla kun joidenkin sen kylmän sodan jälkeisten kilpailijoiden, kuten Japanin, on horjunut. Mutta mitä Kautsky jätti huomiotta, ja mitä nykyiset monoliittisen imperialismin ajajat jättävät huomiota, on että imperialistinen järjestelmä on edelleen suurvaltojen välisen konfliktin paikka. USA:lla on ylivoimaisesti suurin sotilasarsenaali maailmassa, mutta sen kyky tukea järjestelmän taloudellista vakautta on sodan jälkeen heikentynyt huomattavasti. Ja tästä seikasta johtuva sosiaalinen ja poliittinen epävakaus tuo uhkia USA:n vallalle.

Nämä uhkat alkavat harvoin suurvaltakonflikteista. Tyypillisempää on, että niihin osallistuu, kuten on ollut kautta imperialismin historian, pikkuvaltoja - nykykielellä "roistovaltioita". Mutta imperialististen valtojen ja pienempien kansakuntien väliset konfliktit tuovat usein mukanaan imperialististen valtojen itsensä kilpailun. Yhdysvaltain suhteellinen taloudellinen taantuminen sekä se, että sotilaallisestikin se on voimakas, muttei kaikkivaltias, merkitsee, ettei voida välttää hankalaa liittouman rakentamista. Samoin ei voida välttää sitä, mitä USA:n strategit kovasti pelkäävät, että muut kansakunnat saattavat rakentaa liittoumia USA:ta vastaan. Useat "siirtomaayhteenotot" saattavat olla tarpeen, ennen kuin tuollaiset suurvaltojen jaot uhkaavat suursodalla - mutta tuollaisen konfliktin alkusyyt ovat olemassa uudessa imperialismissa.

Tämä tilanne muistuttaa huomattavasti niitä epävakaita ja vaihtelevia liittoumia, jotka olivat ominaisia imperialistiselle järjestelmälle ennen kylmää sotaa. Silloinkin oli hallitseva valta, Britannia. Mutta se ei estänyt siirtomaasotia eikä lopulta olosuhteiden syntymistä suurvaltojen väliselle sodalle. Voidaan itse asiassa väittää, että nykyiseen maailmanjärjestykseen luonnostaan kuuluvat kilpailut tekevät imperialismista paljon herkemmän sodalle kuin kaksinapaisen kylmän sodan pelokas vakaus.

Stalinismin kaatumisella on ollut myös toinen ja yhtä syvä vaikutus vasemmiston ajatteluun. Tämä koskee taistelua imperialismia vastaan. Venäjän vallankumouksen rappeutumisesta 20-luvun lopulla alkaen suuri osa vasemmistosta on kansainvälisesti samaistanut sosialismin talouden valtion kontrolliin, oli hallitus sitten kuinka autoritaarinen ja epädemokraattinen. Tämä samaistaminen muuttui huomattavasti suuremmaksi kuin stalinistinen malli ulotettiin Itä-Eurooppaan, Kiinaan, Kuubaan ja useisiin muihin siirtomaavaltaa seuranneisiin järjestelmiin toisen maailmansodan jälkeen. Kommunistipuolueille ja heidän kanssamatkustajilleen, mukaanlukien monia sosialidemokraattisista puolueista, merkitsi, että järjestelmät, jotka olivat imperialismia vastaan, olivat myös yhteiskunnalliselta rakenteeltaan "edistyksellisiä". Kuubaa ja Pohjois-Vietnamia piti esimerkiksi tukea ei vain siksi, että niillä oli oikeus kansalliseen itsemääräämiseen, vaan myös siksi, että ne jollakin tavalla olivat luonnostaan edistyksellisiä, jopa sosialistisia.

Stalinismin kaatuminen on ajanut tämän maailmankatsomuksen hämmennykseen. Jokaisessa viime kymmenen vuoden suuressa sodassa osa vasemmistoa on käytännössä ollut imperialismin puolella, koska ne ovat samaistaneet autoritaariset ja epädemokraattiset hallitukset, jotka ovat olleet imperialismin uhreja, imperialismiin itseensä. Fred Hallidaylle, pitkäaikaiselle imperialismin vastustajalle, esimerkiksi Saddam Husseinin Irak oli siinä määrin vastenmielinen järjestelmä, että se oikeutti maailman suurimpien sotilasvaltojen hyökkäyksen. Mark Seddonille, Tribunen päätoimittajalle, ja monille muille vasemmistolaisille Milosevicin järjestelmän luonne oikeutti imperialistien pommihyökkäyksen Serbiaa vastaan. Ja tänään monet vasemmistossa pitävät talibania niin ainutlaatuisen taantumuksellisena järjestelmänä, että se oikeuttaa USA:n ja Britannian sodan Afganistania vastaan.

Näissä argumenteissa on nähtävästi ohitettu ainakin perustavimmat loogiset erottelut. Ei esimerkiksi tarvitse olla minkään näistä hallituksista kannattaja - voi todellakin vastustaa niitä kaikkia - ja olla silti imperialistista hyökkäystä vastaan. Kansallisen itsemääräämisoikeuden perusperiaate vaatii meitä sallimaan näiden kansakuntien riistettyjen ja sorrettujen ihmisten tekevän tiliä omien tyranniensa kanssa. Kukaan vasemmistosta tai oikeistosta ei vaatinut Etelä-Afrikan pitkän ja verisen apartheidjärjestelmän aikana, että asiaankuuluva vastaus tuollaiseen tyranniaan olisi päästää irti Amerikan tai Britannian asevoimat. Mikään suurvaltahyökkäys, kuten pitkä kokemus Afrikasta on opettanut, ei olisi auttanut. Vain Etelä-Afrikan työtätekevien ihmisten toimet, vaikka heidän taistelunsa oli pitkä ja täynnä takaiskuja, saattoi lopulta haudata järjestelmän. Vasemmisto saattoi kansainvälisesti auttaa tätä taistelua ja teki sen, torjuen siten syytöksen, että kansojen itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen merkitsisi paikallisen väestön hylkäämistä diktaattoriensa armoille.

Suurimmalle osalle stalinistien vaikutusvallassa olevasta vasemmistosta näitäkään kriteerejä ei sovellettu tasavertaisesti. On esimerkiksi olemassa diktatorinen järjestelmä, jota johtaa autoritaarinen keulakuva, jolla on hyvin kehittynyt henkilökultti ja joka tukahduttaa puhevapauden, riistää työläisiä ja talonpoikia ja pistää keskitysleiriin yksilöitä, joiden seksuaalista suuntautumista se ei hyväksy. Järjestelmä on Fidel Castron Kuuba. Minkään tästä ei pitäisi vähentää vasemmiston tahtoa vastustaa USA:n imperialismin yritystä kaataa Kuuban hallitus, mutta sen olisi ohjattava meitä siinä, kuinka käsittelemme autoritaarisia järjestelmiä, joilla ei sattumalta ole edistyksellistä retoriikkaa.

Sellaiset järjestelmät todennäköisesti ovat paljon monilukuisempia. Valtiokapitalistinen kehitysmalli on paljon harvinaisempi. Siirtomaavallan vastaiset taistelut ovat nostaneet uusien kansakuntien hallitsevia luokkia, jotka nyt yhä enemmän yrittävät ottaa oman osansa maailmanjärjestelmästä tekemällä sopimuksia suurvaltojen kanssa. Tuollaiset sopimukset eivät tietenkään takaa, että tämän päivän suurvallan liittolainen ei olisi huomispäivän suurvallan uhri - kuten Saddam Hussein, Slobodan Milosevic ja mullah Omar voivat kaikki todistaa. Mutta mitä se näyttää on, ettemme voi päättää, vastustaako imperialismia yksinkertaisesti sen perusteella, pidämmekö järjestelmän aikaisempaa tai nykyistä käyttäytymistä edistyksellisenä.

Stalinismin nousua edeltäneellä kaudella tämä ymmärrettiin selvemmin, ainakin vallankumouksellisessa vasemmistossa. Kirjoittaessaan 20-luvun alussa Georg Lukács kommentoi seikkaa, että 1800-luvun "liikkeet Saksan ja Italian yhdistämiseksi olivat viimeisiä näistä objektiivisesti vallankumouksellisista taisteluista" kansallisen vapautuksen puolesta. Erona nykyisiin kansallisen vapautuksen puolesta käytyihin taisteluihin, Lukács havaitsi, että ne ovat nyt:

Eivät enää vain taisteluita omaa feodalismia ja feodaalista itsevaltiutta vastaan, siis vain epäsuorasti edistyksellisiä, koska ne on pakotettu suurvaltojen imperialistisen kilpailun kontekstiin. Niiden historiallinen merkitys, niiden arvio, riippuu siksi siitä, mitä konkreettista osaa ne esittävät konkreettisessa kokonaisuudessa.³⁷

Seuraa, että:

Voimat, jotka toimivat vallankumouksen hyväksi tänään, voivat aivan hyvin toimia päinvastaiseen suuntaan huomenna. Ja on elintärkeätä huomata, että nämä muutokset... johtuvat ratkaisevasti historiallisen tilanteen ja toiminnassa olevien yhteiskunnallisten voimien kokonaisuudesta. Ei siten ole suuri paradoksi sanoa, että esimerkiksi Kemel Pasha saattaa edustaa vallankumouksellista voimien asetelmaa tietyissä oloissa samalla kun suuri "työväenpuolue" saattaa olla vastavallankumouksellinen.³⁸

Lukács yleistää Leninin ensimmäisen maailmansodan aikana kehittämiä kantoja. Lenin esimerkiksi oli hyvin selvillä sorrettujen maiden kansallisen porvariston puutteista:

...havaitsemme usein, että sorrettujen kansakuntien porvaristo vain lörpöttelee kansallisesta kapinasta, mutta todellisuudessa tekee taantumuksellisia sopimuksia sortavan kansakunnan porvariston kanssa oman kansansa selän takana ja omaa kansaansa vastaan, niin tällaisissa tapauksissa vallankumouksellisten marxilaisten kritiikin ei tulisi suuntautua kansallisliikettä vastaan, vaan sen halventamista, mataloittamista, pikkumaiseksi tappelunkahinaksi muuttamista vastaan.³⁹

Siten Lenin oli päättäväisesti niitä vastaan vasemmistossa, jotka määrittelivät imperialisminvastaisuutensa sen perusteella, etteivät imperialismia vastassa olevan kanna edistyksellisiä aatteita:

Sen kuvitteleminen, että yhteiskunnallinen vallankumous on mahdollinen... ilman pikkuporvariston osan kaikkine ennakkoluuloineen vallankumouksellisia purkauksia, ilman poliittisesti tiedostamattomien proletaaristen ja puoliproletaaristen massojen liikettä... on hylätä yhteiskunnallinen vallankumous...(joka) ei voi olla mitään muuta kuin kaikkien sorrettujen ja tyytymättömien elementtien joukkokamppailun purkaus. Ne tuovat väistämättä liikkeeseen omat ennakkoluulonsa, vallankumoukselliset kuvitelmansa, heikkoutensa ja virheensä. Mutta objektiivisesti ne hyökkäävät pääomaa vastaan...

Historian dialektiikka on sellainen, että pienet kansakunnat, jotka ovat voimattomia riippumattomana tekijänä taistelussa imperialismia vastaan, esittävät osaa yhtenä käyteaineena, yhtenä basilleista, jotka auttavat todellista imperialisminvastaista voimaa, sosialistista proletariaattia, astumaan näyttämölle.⁴⁰

Me emme elä Venäjän vallankumouksen aikakautta, mutta silti on totta, että vastustimme me imperialismia tai ei, riippuu suhteiden kokonaisuudesta yhdessä vaiheessa, eikä vain niiden hallitusten sisäisestä luonteesta, jotka joutuvat, miten tehottomasti tahansa, imperialismia vastaan.

Imperialismi, anti-imperialismi ja sosialismi

Imperialismi on kehittyvä järjestelmä. Kapitalismin varhaisimmista päivistä lähtien on kansainvälinen laajentuminen ollut kirjoitettuna sen rakenteeseen. Liitto Skotlannin kanssa ja Irlannin alistaminen siirtomaavallalle muodostivat yhden ensimmäisistä kapitalistisista valtioista, Britannian. Molempia tapahtumia muokkasi ratkaisevasti 1600-luvun vallankumous. Ja yksi Britannian ensimmäisistä sodista vallankumouksen jälkeen oli aikansa toisen johtavan kapitalistisen valtion, Hollannin tasavallan kanssa. Nousevat kapitalistiset valtiot ja taantuvat esikapitalistiset valtakunnat kamppailivat Amerikan, Afrikan, Aasian ja Kaukoidän herruudesta. Kahden vuosisadan ajan Britannia, Hollanti, Ranska, Saksa, Italia ja muut johtavat vallat taistelivat valloittaakseen maapallon ja alistaakseen alkuperäiskansat ja pienemmät vallat.

Huippu saavutettiin 1900-luvulla, jolloin täysin kapitalistiset vallat ottivat yhteen kahdessa maailmansodassa ja yhä uudelleen lukemattomissa siirtomaayhteenotoissa. Vuosisadan alussa Lenin ja Buharin hahmottelivat ne kaksi ristiriitaista pyrkimystä, jotka hallitsevat edelleen kapitalistista järjestelmää. Buharin kirjoitti: "Yhdessä talouden ja pääoman kansainvälistymisen kanssa kulkee pääoman "kansallisen" kietoutumisen, pääoman "kansallistumisen" prosessi, täynnä mitä suurimpia seurauksia".⁴¹ Globalisaatio yhtäällä ja nykyaikaisen valtion mahtava sotilaallis-teollinen verkosto toisaalla ovat tämän ristiriidan nykyaikainen muoto. Tulos on, että taloudellinen kilpailu, sekä epätasa-arvoisuus ja epävakaus, joita se luo tuottavat jatkuvasti sotilaallista kilpailua ja sotaa. Pyrkiminen sotaan on rikkonut ja luonut uudelleen imperialistista järjestelmää kautta 1900-luvun.

Toisen maailmansodan jälkeen muodolliset siirtomaat ovat pitkälti saavuttaneet itsenäisyytensä. Sorretut kansakunnat ovat tulleet ja menneet, taistelleet taistelunsa ja liittyneet kansainväliseen valtioiden järjestelmään enemmän tai vähemmän alempiarvoisissa riveissä. Tämä prosessi alkoi Amerikan siirtokunnista 1770-luvulla ja kulki Irlannin ja Intian vapauttamiseen monien muiden joukossa 1900-luvulla. Se ei merkitse, että kansallinen kysymys olisi kadonnut - vain sitä, että se imperialismin itsensä tavoin on kehittänyt uusia muotoja. Kotoperäiset hallitsevat luokat, jotka ottivat siirtomaaisäntiensä paikan, ovat usein kamppailleet tukahduttaakseen uusia nationalistisia voimia usein keinotekoisten rajojensa sisällä. Niinpä esimerkiksi uusi itsenäisyyden jälkeisen Indonesian hallitseva luokka taisteli tukahduttaakseen itätimorilaiset. Samoin nämä uudet hallitsevat luokat ovat taistelleet edelleen kaikkialla läsnäolevaa suurvaltojen taloudellista ja sotilaallista voimaa vastaan. Ja tämä tuo meidät takaisin tarpeeseen, kuten Lukács esitti, arvioida jokaista imperialisminvastaista kamppailua siitä näkökulmasta, mikä on koko nykyinen voimien asetelma imperialistisessa järjestelmässä.

On kuitenkin yksi verrattain johdonmukainen yhteiskunnallinen kanta, josta tämä arvio on parhaiten tehtävissä. Kun heidän hallitsijansa ja hallitsijoiksi pyrkivät kääntyilevät kolonialismin ja itsenäisyyden välillä, sopeutumisen ja sotaisuuden välillä, kansainvälisen talouden ja suurten valtioiden paino asettuvat näiden yhteiskuntien työläisten ja talonpoikien harteille. Sieltä me löydämme yhden suuren ja kestävän voiman, joka on ollut suurvaltajärjestelmää vastaan kautta koko pitkän kehityksensä. Oli sen muuttuva muoto sitten mikä tahansa - orjakaupan alkuperäisestä kasautumisesta varhaisten siirtomaiden kautta suuriin suurvaltasotiin 1900-luvulla - nämä luokat ovat olleet järjestelmää vastaan. Niiden taistelu ei todellakaan ole aina ollut voittoisaa. Se on usein uinunut pitkiä aikoja. Mutta se on kuitenkin noussut yhä uudelleen ja uudelleen niin suurvaltoja kuin niitä synnyttänyttä kapitalistista järjestelmää vastaan.

Karl Marx otti esille oleellisesti, että muuttivat kapitalistiset suhteet kuinka tahansa nyt kolmanneksi maailmaksi kutsutun taloudellista rakennetta, sai kuinka moni kansakunta tahansa itsenäisyyden, ihmiskunnan vapauttamisen perustava tehtävä lankeaa silti työtätekeville ihmisille. Kirjoittaessaan brittien hallinnosta Intiassa hän sanoi:

Kaikki, mitä Englannin porvaristo saatetaan pakottaa tekemään, ei vapauta eikä korjaa aineellisesti ihmisten enemmistön yhteiskunnallisia oloja, jotka eivät riipu vain tuotantovoimien kehityksestä, vaan myös niiden ottamisesta haltuun ihmisten toimesta. Mutta se missä he eivät epäonnistu, on aineellisten edellytysten luominen molemmille. Onko porvaristo koskaan tehnyt enempää? Onko se koskaan saanut aikaan edistystä raahaamatta yksilöitä ja kansoja veressä ja kurassa, kurjuudessa ja alennuksessa?

Intialaiset eivät korjaa yhteiskunnan uusien elementtien hedelmiä, jotka Britannian porvaristo on heidän keskeensä heittänyt, ennen kuin Isossa-Britanniassa itsessään nyt hallitsevat luokat on syrjäyttänyt teollisuusproletariaatti, tai kunnes hindut itse ovat tulleet niin voimakkaiksi, että voivat heittää syrjään Englannin ikeen.⁴²

Britit ajettiin lopulta Intiasta, mutta Marxin hahmottelema perustehtävä on edelleen suorittamatta. Sitten Marxin päivien työväenluokka Intiassa ja muualla kolmannessa maailmassa on kasvanut voidakseen ottaa paljon merkittävämmän roolin taistelussa suurvaltojen perijöitä vastaan, olivat ne sitten oma porvaristo tai uudet ulkovallat. Kansainvälisen työväenluokan kasvu on kuitenkin ollut hidas prosessi. Ehkä vasta nyt työläiset ovat maailman sorrettujen ja riistettyjen enemmistö. Erilaiset "talouden ulkopuoliset^[KH1]" työvoiman pakottamisen muodot olivat järjestelmän piirre pitkälle 1900-luvulle. Vähemmän teollistuneissa talouksissa työväenluokka on enemmän jakautunutta maatalous- ja puoliproletaarisiin kerroksiin kuin muualla. Ja talonpojat muodostavat vielä hyvin laajan osan maailman sorretuista ja riistetyistä. Mutta kaikesta huolimatta, kuten eräs tärkeä tutkimus osoittaa, "siirtomaakauden väistyessä postkolonialismin tieltä toisen maailmansodan jälkeen perinteinen työvoiman jako alkoi muuttua. Merkittävä, vaikka epätasainen, teollisuuden kehittyminen alkoi monilla kolmannen maailman alueilla, mikä muutti huomattavasti työn yhteiskunnallisia ja taloudellisia oloja."⁴³ Tämä oli uusi kansainvälinen työnjako, joka:

Perusteellisesti muutti tuotantosuhteita kolmannessa maailmassa, kun merkittävä teollisuussektori, joka oli suuntautunut maailmanmarkkinoille, nousi. "Maailmanmarkkinatehtaat" harjoittivat pääasiassa naisista koostuvien työläistensä superriistoa, mutta loivat olot "klassisen" työn ja pääoman ristiriidan nousulle.⁴⁴

Me olemme nähneet tämän pitkän ajan taloudellisen luokkien muodostumisen prosessin alkavan ilmetä, vaikkakin epätasaisesti, luokkatietoisuudessa ja luokkajärjestäytymisessä. Jos ajatellaan ammattiliittoja niinkin kaukana toisistaan kuin Etelä-Afrikassa, Etelä-Koreassa, Brasiliassa ja Indonesiassa, voimme nähdä mahdollisuudet. Ja osana tätä luokkajärjestäytymisen prosessia poliittinen tietoisuus ja poliittiset, joskus avoimesti sosialistiset, järjestöt ovat alkaneet kasvaa. Nämä suuntaukset eivät ole millään tavalla homogeenisiä edes sosialistien keskuudessa, jossa niin reformistiset kuin vallankumoukselliset vaihtoehdot ovat molemmat olemassa. Eikä sosialismi, määriteltiin se miten tahansa, ole suinkaan ainoa tai johtava aatekokoelma, joka kilpailee vastarinnan ilmaisemisessa järjestelmälle. Nationalistiset ja islamistiset aatteet, mainitaksemme vain kaksi huomattavinta suuntausta, saavat monien miljoonien työläisten, talonpoikien ja köyhien tuen kautta maapallon.

Sosialisteilla on kuitenkin parempi mahdollisuus kuin monilla aiemmilla sukupolvilla luoda kannatusta näkemyksilleen. Globalisaatio on luonut kansainvälisen työväenluokan, joka on suurempi kuin koskaan kapitalismin historiassa. Mutta se ei ole pystynyt luomaan järjestelmää, joka voisi taata kunnollisen toimeentulon miljoonille työläisille. Yksi seuraus tästä on uudistunut sotaan hakeutuminen, mikä on luonteenomaista nykyiselle suurvaltarakenteelle. Stalinismin kaatuminen merkitsee, ettei ole mitään ideologista vihollista syytettäväksi. Tämä tilanne on siksi luonut järjestelmässä luottamuskriisin. Tuon kriisin fyysinen ilmaus on kansainvälinen antikapitalistinen liike.

Tässä antikapitalistisessa liikkeessä, jossa käydään keskustelua sen tulemisesta myös anti-imperialistiseksi liikkeeksi, sosialistit voivat alkaa saada paljon laajempaa kuulijakuntaa ajatukselle, että työtätekevillä on voima kaataa kapitalismin ja imperialismin valta. Lisäksi he voivat alkaa menestyksekkäästi viedä eteenpäin näkemystä, että järjestelmän voi korvata kansainvälisellä osuustoiminnallisella työllä, joka on järjestetty niin, että se täyttää niiden tarpeet, jotka tuottavat yhteiskunnallisen vaurauden. Vaihtoehto on, että me sallimme hallitsijoidemme jatkaa imperialismin rutiinibisnestä - ihmisten kurjuuden organisoimista.

Viitteet

1 R. Leger Sivard, World Social and Military Expenditure 1996 (Washington, 1996), s. 17

2 M. Parvizi Amineh, Towards the Control of Oil Resources in the Caspian Region (New York, 1999), s. 5-6

3 emt, s. 7-8

4 emt, s. 6-7

5 emt, s. 11

6 B. Sutcliffe, 1000 Ways of Seeing an Unequal (London, 2001), s. 14

7 Lainaus teoksessa A. G. Frank, "Caspian Sea Oil, Still the Great Game for Central Eurasia", arvio M. P. Croissantin ja B. Arasin (toim.) artikkelista Oil and Geopolitics in the Caspian Sea Region (Westport, Conn and London, 1999), http://csf.colorado.edu/archive/agrank

8 W. J. Clinton, `On Track In Kosovo Toward Balkan Renaissance', International Herald Tribune, 24.5.1999

9 `Me olemme osoittaneet, että olimme valmiita ryhtymään sotilastoimiin, ei alueen valtaamiseksi, ei laajentumiseksi, ei mineraalivarojen saamiseksi. Kosovossa ei ole öljyä... siellä on vain vähän likaista ruskohiiltä.' Robin Cook, John Lloydin haastattelussa, New Statesman, 5.7.1999, s.19

10 A. Rashid, Taliban: Oil, Islam and the New Great Game in Central Asia (London, 2000), s. 144

11 M. Parvizi Amineh, mt. s. 82-84

12 H. Pinter, `The NATO Action in Serbia', teoksessa T. Ali (toim.) Masters of the Universe? NATO's Balkan Crusade (London, 2000), s. 333

13 Lainaus teoksessa `Caspian Pipeline Tug of War: Washington Favours Geopolitics Over Economics', International Herald Tribune

14 Lainaus A. Rashidilla, mt. s. 156

15 Strategic Forecasts report, `Ajerbaijan Forces Pipeline Issue' (1999), www.stratfor.com

16 US Trade and Development Agency press release, 2.6.1999

17 Ks. A. G. Frank mt. s.

18 `Racing for Arms', the Economist, 5.6.1999. Yksityiskohtaisemmin, ks. J. Rees, `Oil, Gas and NATO's New Frontier', New Political Economy, vol. 5, no 1 (March 2000), s. 100-104

19 lainaus A. G. Frankilla, mt.

20 emt

21 Int. Institute for Strategic Studies, Strategic Survey 2000/2001 (London, 2001), s. 63

22 emt

23 K. Weisbrode, Central Eurasia: Prize or Quicksand?, Int. Institute for Strategic Studies, Adelphi Paper 338 (London, 2001), s. 23

24 emt, s. 24

25 Ks. G. Achcar, `Rasputin Plays Chess: How the West Blundered Into a New Cold War', teoksessa T. Ali (toim.), mt. s. 66-72

26 emt, s. 72

27 lainaus A. Rashidilla, mt. s. 130

28 D. Johnstone, `Humanitarian War: Making the Crime Fit the Punishment', teoksessa T. Ali (toim.), mt. s. 154

29 G. Achcar, mt s. 74

30 Enemmän tästä prosessista, ks. J. Rees, `The New Imperialism', teoksessa Marxism and the New Imperialism (London, 1994) s. 67-71

31 Ks. K. Weisbrode, mt. s. 19

32 emt s. 19-20

33 emt s. 20

34 J. Rees, `The New Imperialism', mt. s. 117

35 emt s. 21

36 J. Wilson, S. Goldenberg, E. MacAskill, J. Steele, `New Brothers in Arms - Cans and Intelligence', The Guardian, 20.10.2001

37 G. Lukács, Lenin: A Study in the Unity of His Thought (London, 1977), s. 46

38 G. Lukács, History and Class Consciousness (London, 1971), s. 311

39 Lenin, Marxilaisuuden irvikuvasta ja "imperialistisesta ekonomismista", Valitut teokset 10 osassa, (Moskova, 1976) osa 6, s. 158

40 emt

41 N. Buharin, lainaus A. Brewer, Marxist Theories of Imperialism: A Critical Survey (London, 1980), s. 106

42 K. Marx, lainattu edellisessä, s. 58

43 R. Munck, The New International Labour Studies (London, 1988), s. 33

44 emt

[KH1]Extra-economic

Nettikirjasto l Sosialistiliitto l Murros