Noin 200 suuryhtiön, joita johtaa noin 15 000 rikasta, tulos on suunnilleen yksi neljännes koko maailman vuotuisesta tuloksesta. Yksittäiset monikansalliset ovat suurempia kuin monet maat. Viisi suurinta monikansallista, joita johtaa noin 40 henkilöä, tuottavat enemmän kuin Lähi-Itä ja Afrikka yhteensä ja kaksi kertaa enemmän kuin koko Etelä-Aasian tuottaa vuodessa.

Nämä viisitoistatuhatta päättävät, mitä maailmassa tuotetaan, kenellä on töitä ja minne raha menee, sekä kuka elä köyhyydessä.
168 näistä monikansallisista suuryhtiöistä on viidestä kehittyneimmästä teollisuusmaasta – Yhdysvalloista, Japanista, Ranskasta, Saksasta ja Britanniasta. Suurin osa lopuista on maista kuten Italia, Ruotsi, Sveitsi, Hollanti ja Belgia.
Nämä maat määräävät IMF:n, Maailmanpankin ja WTO:n kokouksissa.

Monikansalliset painostavat hallituksia toimimaan haluamallaan tavalla.
Viime vuosina monikansalliset suuryhtiöt ovat organisoineet tapaamisia, kuten mm. European Round Table of Industrialists (Euroopan yritysjohtajien kokous), Transatlantic Busines Dialogue (yhtiöjohtajat Atlantin kummaltakin puolelta) sekä Maailman vesikomissio, joka kampanjoi veden yksityistämisen puolesta.
Yksikään näissä kokouksissa istuvista ei ole vaaleilla valittu puhumattakaan siitä, että hän olisi vastuullinen tavallisille kansalaisille. TBD näyttelee suurta roolia WTO:n esityslistaa suunniteltaessa. The European Round Table of Industrialists on taas hyvin lähellä ei-äänestettyä EU:n komissiota.

IMF:n, Maailmanpankin ja WTO:n toimintalinjat ovat monikansallisten suuryhtiöiden toimintalinjoja, joiden avulla rikkaat haluavat rikastua entisestään ja uudet pikkurikkaat pyrkiä varakkaampien joukkoon.

Silloin kun yksikään näistä instituutioista puhuu sopeutuksista, he tarkoittavat sopeutuksia jotka sopivat monikansallisille yrityksille ja niiden miljardööreille. Kun ne puhuvat vapaudesta, ne tarkoittavat monikansallisten yritysten vaputta liikkua maasta toiseen omien toiveidensa mukaan.
Nämä instituutiot ovat löytäneet kumppaneita Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta, jotka haluaisivat mukaan kansainväliseen jetsetluokkaan.
Kuten kansainvälinen kampanjoitsija, Attac-aktivisti, Susan George sanoo: ”heidän intresseissään on tulla osaksi kansainvälistä globaalia eliittiä. Pelata samalla kentällä kun heidän kumppaninsa New Yorkissa, Pariisissa ja Lontoossa.”

Näkymätön nyrkki IMF:n takana

Uusliberalistisen politiikan puolustajat väittävät heidän politiikkansa johtavan rauhaan. He jopa väittävät, että kaksi maata joissa on ollut McDonalds eivät ole koskaan sotineen. Kuitenkin maat, jotka määräävät IMF:ssä, Maailmanpankissa ja WTO:ssa ovat maailman raskaimmin aseistetut.

Yhdysvaltojen aseellinen voima on suurempi kuin kenenkään muun. 1995 se oli 270 miljardia dollaria – enemmän kuin Afrikan 200 miljardin dollarin laina.
Yhdysvaltojen suurimmat liittolaiset löytyvät Natosta – Englanti, Saksa, Ranska ja Italia – ovat pienempiä. Silti ne saavat kaikki muut näyttämään kääpiöiltä Venäjää ja Kiinaa lukuun ottamatta.
Kahdesti viime vuosikymmenen aikana sodittiin. 1991 Nato hyökkäsi Irakiin ja 1999 Jugoslavian kimppuun.
Lännen johtajat väittivät kummallakin kertaa puolustavansa ihmisoikeuksia hyökkäyksellä armottomia diktaattoreja vastaan. Samaan aikaan he kuitenkin jatkavat kaupan käyntiä samanlaisten diktaattorien kanssa eri puolilla maailmaa.

1980-luvulla IMF antoi (tietoisena siitä, että entisetkin lainat olivat menneet suoraan Mobutun omille tileille) suuret lainat Kongon diktaattorille Mobutulle, koska hän oli Yhdysvaltojen liittolainen. Silti Kongon ihmisten odotetaan tänään maksavan Mobutun velat.

Brasiliaa johti 1980-luvulla sotilashallinto, joka otti paljon lainaa. Hyvinvointipalveluja on leikattu rankalla kädellä 1980- ja 1990-luvulla tarkoituksena maksaa nämä lainat pois.

Kun talouskriisi iski Indonesiaan kolme vuotta sitten. IMF:n selviytymispaketin tärkein asia oli Suharton aikana otettujen velkojen takaisin maksu. Puolet maan väestöstä ajautui köyhyysrajan alapuolelle, mutta IMF ei silti pehmentänyt linjaansa.

Kesään 1990 asti lännen johtajat olivat tukeneet Saddam Husseinia. Viime vuosikymmenen puoliväliin asti he näkivät Milosevicin Jugoslavian yhteistyökykyisempänä kauppamiehenä.

Yhdysvaltojen hallintoa lähellä oleva toimittaja Thomas Friedman sanoi: ”Markkinoiden näkymätön käsi ei ikinä toimisi ilman näkymätöntä nyrkkiä.”
”McDonalds ei voi selviytyä ilman McDonnell Douglasia (aseiden valmistaja). Näkymätön nyrkki joka pitää huolen Silikonilaakson teknologiasta on Yhdysvaltojen armeija, ilmavoimat ja merivoimat.”

Aivan kuten Yhdysvallat dominoi Maailmanpankissa ja IMF:ssä. Niin sen aseellinen osasto Pentagon määrää Natossa. Ei ole olemassa kahta Yhdysvaltojen hallitusta, joista toinen ryöstäisi maailman rahat läntisille pankeille ja toinen huolehtisi ihmisoikeusrikkomuksista. On olemassa yksi Yhdysvaltojen hallitus – käyttämällä hyväkseen kansainvälisiä instituutteja se haluaa taata yhdysvaltalaisten monikansallisten suuryhtiöiden edut. Joskus tämä johtaa yhteenottoihin muiden teollisuusmaiden kanssa.

Muun muassa Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen välillä on ollut useita kiistoja esimerkiksi siitä kuka määrää maailman banaanikaupasta (nk. banaanisota). Afrikassa on ollut yhteyden ottoja ryhmien kesken, joista toisia ovat tukeneet ranskalaiset ja toisia amerikkalaiset.
Mutta yhdessä teollisuusmaat ajavat uusliberalismia kehitysmaihin, koska he haluavat markkinat monikansallisille suuryhtiöille. Tämän tuloksena ei synny rauhaa vaan yhä enemmän sotia.
1990-luvulla on ollut lukemattomia sotia ja melkein sotia maiden (joissa on ollut McDonald´s) välillä, kuten Kroatia ja Serbia, Intia ja Pakistan, Ecuador ja Peru, Naton voimat ja Jugoslavia – kuten myös sisällissotia entisen Neuvostoliiton alueella, Afganistanissa ja osissa Afrikkaa.