IMF:n ja Maailmanpankin politiikan seurauksena kehitysmaiden maanviljelyteollisuus on painajainen sekä luonnolle että ihmisille.
Kun viljaa tuotetaan vientiin viljelijöitä kehotetaan tuottamaan yhtä lajia, jota voidaan puida mahdollisimman nopeasti ja halvalla kuin mahdollista suurten ruokayhtiöiden tarpeisiin.
Tämänlainen monokulttuuri tekee hyönteisten ja kasvivirusten leviämisen helpommaksi ja tuhoaa satoa.

Monokulttuuri vähentää myös mahdollisuuksia käyttää lannoitteena halpaa, orgaanista lantaa. Monsaton kaltaisten monikansallisten yhtiöiden tavoitteena on kuitenkin myydä niin paljon lannoitetta ja siemeniä kuin mahdollista. Monokulttuuri myös vähentää hallitusten ja maanviljelijöiden kynnystä siirtyä käyttämään geenimanipuloituja siemeniä.
Geenimanipuloitujen tuotteiden haitat luonnolle voivat olla valtavat – esimerkiksi muiden satojen vahingoittaminen ha tuholaisten luonnollisten vihollisten hävittäminen.

Samoja monokulttuurimetodeja käytetään kalateollisuudessa. Viennin takia maat kuten Ecuador, Intia ja Kaakkois-Aasia ovat muuttaneet koko rannikkonsa katkarapujen tuottamiseen, vaikka se on tarkoittanut paikallisen ympäristön ja elimistön tuhoamista sekä ihmisten elinkeinon menettämistä. Yksittäiset kalastajat on korvattu kalastajilla jotka työskentelevät monikansallisille yrityksille.
Siirtyminen monokulttuuriin ei hyödytä kehitysmaiden asukkaita, mutta IMF ja Maailmanpankki painostavat kehitysmaita seuraamaan niiden määrittelemää mallia. Kun monet köyhät maat tuottavat pelkästään samaa yhtä tuotetta, sen hinta laskee.
Yli vuosikymmenen monikulttuurinen kausi Afrikassa on pienentänyt ei lisännyt viljan vientiä. Ihmisten käsketään tehdä työtä nopeammin vaikka heidän tulonsa laskevat koko ajan. Trendi rakentaa teollisuusviennin varaan lisää myös saasteiden määrää.

Mikään ei ole ilmaista – aseet ja apu

Lännen johtajat ovat pitäneet suurta melua kehitysmaille antamastaan avusta, kertomatta ettei mikään ole ilmaista. IMF:n ja Maailmanpankin luomat säännöt johtavat leikkauksiin julkisella sektorilla ja valtion yritysten yksityistämiseen.

Yksi tuntemattomimmista tapauksista oli Pergaun padon rakentaminen Malesiaan, johon Thatcherin hallitus antoi 234 miljoonan punnan ”avustuksen”. Projektin toteutti kaksi brittiläistä monikansallista – Balfour Beatty ja Cementation (jonka neuvonantajana on Thatcherin poika). Tälle hetkellä suunnitellaan patoa Ilisuun, Turkkiin. Padon rakentaminen ajaisi yli 25 000 kurdia kodeistaan ja se uhkaisi Syyrian ja Irakin veden saantia.

Kehitysapua on sidottu myös kehitysmaiden aseostoihin. Brittien hallituksen ”apuun” Pergaun patoon oli yhdistetty salaisessa sopimuksessa pykälä, että Malesian hallitus ostaa briteiltä 1 000 miljoonalla punnalla aseita.
YK:n kehitysohjelmat ovat kertoneet, että paljon aseisiin käyttävät maat saavat kaksi ja puoli kertaa enemmän apua kuin vähän aseisiin käyttävät.

1990-luvun alussa Yhdysvallat päätti panostaa yhä enemmän asekauppoihin. Yhdysvaltojen osuus asekaupoista kehitysmaihin nousi vuoden 1991 49 prosentista vuonna 1993 75 prosenttiin. Brittienhallitukset, niin oikeistolaiset kuin työväenpuoluekin, myivät Indonesian diktaattori Suhartolle aseita ja kidutusvälineitä joita käytettiin Itä-Timorilla.

Tämä on sairas karuselli. Aseiden ostot lisäävät kehitysmaiden hallitusten velkaa. Tämä taas tarjoaa IMF:lle ja Maailmanpankille mahdollisuuden vaatia maita noudattamaan rakennesopeutusohjelmia. Rakennesopeutusohjelmien tulokset taas ajavat maita sotaan ja ostamaan lisää aseita. Tuloksena on Angolan, Somalian, Kongon Demokraattisen Tasavallan ja Sierra Leonen kaltaisten maiden pirstoutuminen.

l Edellinen kappale l Seuraava kappale l Vihkon alkuun l Nettikirjasto l SL l