IMF:n ja Maailmanpankin ajamaa poliittista linjaa kutsutaan uusliberalismiksi. Samaa linjaa kutsuttiin 1970-luvulla monetarismiksi ja thatcherismiksi ja reaganismiksi 1980-luvulla.
Sen ydinajatus on, että valtion pitäisi puuttua mahdollisimman vähän talouden toimintaan.
Uusliberalistit haluavat että valtion tuet kansallisille tuotteille, kuten ruualle, öljylle ja asunnoille, pitäisi lopettaa. Kansallinen teollisuus pitäisi yksityistää sekä veroja pitää laskea. Köyhien maiden pitäisi luopua rikkaiden maiden tuotteiden tulleista. Monikansallisten yhtiöiden pitäisi antaa hallita mm. vesiyhtiöitä ja terveys- ja koulutussektoria.
Jos tämä kaikki toteutuu niin uusliberalistien mukaan köyhätkin maat vetävät puoleensa investointeja ja heidän taloutensa kasvaa. Mailla on uusliberalistien mukaan mahdollisuus maksaa velkansa kun uusi tuontiteollisuus kasvaa ja tuo uusia työpaikkoja tehden kaikkien elämän paremmaksi.
Uusliberalistit myöntävät, että aluksi rikkaat rikastuvat. He kuitenkin lisäävät, että se köyhien maiden on maksettava. Myöhemmin kun rahaa tippuu myös alaspäin köyhille. Uusliberalistien mukaan meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. Elämme ”globaalissa” taloudessa ja jos yksi maa toteuta ohjeita, niin firmat investoivat muualle ja näin köyhät maat köyhtyvät entuudestaan.

UUSLIBERALISMI EI PARANNA KÖYHIEN ASEMAA

Ekonomisti Rehman Sobhan tutki 76 maata, jotka toteuttavat IMF:n rakennesopeutusohjelmia. Hänen mukaansa vain muutama oli pystynyt nostamaan taloutta rakennesopeutusohjelmia edeltäneestä ajasta. Kaikille yhteistä oli se, että rikkaista tuli rikkaampia ja pankkiirit saivat dollarinsa. Samaan aikaan kuitenkin suurin osa ihmisistä köyhtyi.
Jopa Flemming Larsen, IMF:n Euroopan johtaja, kertoi tämän keskustellessaan globalisaatiokriitikko Susan Georgen kanssa kesäkuussa 2000: ”Monet köyhät maat ovat itse asiassa taantuneet viimeisinä vuosikymmeninä. Pelkään, että kuilu köyhien ja rikkaiden välillä kasvaa entuudestaan.”

UUSLIBERALISMIN ENNÄTYS

Yhdysvaltojen taloutta on esitelty mallina, jota kaikkien maiden tulisi seurata, mutta uusliberalismi ei ole muuttanut asioita paremmaksi.
Talouden uudelleenjärjestely on johtanut talouden kasvuun, mutta se on ollut pienempää kuin 30 vuotta sitten. Talouskasvun voitot on jakautunut paljon aikaisempaa selvemmin. 1940-luvulta 1970-luvulle välisenä aikana amerikkalaisten perheiden tulot kaksinkertaistuivat.
Uusliberalistisen politiikan alettua 1970-luvulla 60 prosentilla amerikkalaisista perheistä tulot eivät ole nousseet. Samaan aikaan kuitenkin työssäoloaika on pidentynyt vuosittain yli 160 tunnilla (kuukausi)!
Joka kahdeksas amerikkalainen elää nykyisin köyhyysrajan alapuolella ja liki 45 miljoonaa ihmistä on vailla terveydenhuoltoa. Minimipalkka on 22 prosenttia vähemmän kuin vuonna 1968.
Vuonna 1980 yritysjohtajat saivat 42 kertaa enemmän palkkaa kuin tavalliset työläiset. 1990 he saivat 85 kertaa enemmän palkkaa ja 1998 419 kertaa enemmän palkkaa, kertoo Business Week.
Sama tapahtuu kaikkialla muualla, mutta ei yhtä kärjistyneenä. Euroopassakin työajat ovat pidentyneet ja yhä enemmän ihmisiä tippuu köyhyysrajan alapuolelle.

l Edellinen kappale l Seuraava kappale l Vihkon alkuun l Nettikirjasto l SL l