KAPPALE 8

Vältetty fasismi: Ranska 1934—36

Fasismin voitolla Saksassa oli Euroopan työläisiä radikalisoiva vaikutus. Fasisminvastainen refleksi tuli rinnan kasvavan vihamielisyyden kanssa kapitalismia kohtaan vastauksena suureen lamaan. Reformistinen ”älä tee mitään” -linja fasismin edessä joutui huonoon huutoon laajojen työväenluokan ryhmien keskuudessa ja sosialidemokraattisissa puolueissa ja liitoissa nousi vasemmistosuuntauksia. Helmikuussa 1934 Wienin sosialistinen miliisi taisteli urheasti, mutta menestyksettä Dolfussin diktatuuria vastaan, ja lokakuussa Espanjan Asturian työläiset nousivat kapinaan oikeistohallitusta vastaan, joka näytti kattavan tietä fasismille. Fasismi näytti olevan voittoisa tai ainakin saavan jalansijaa kaikkialla. Katsoen Eurooppaa Trotski totesi:

Mussolini ei ole italialainen vaan maailman ilmiö. Barbaarisen taantumuksen kuolio leviää maasta toiseen. Ranska on seuraavana.

Ranskaa riivasivat poliittinen epävakaus ja skandaalit: ”18 kuukautena ennen vuotta 1934 oli ollut viisi eri hallitusta, mutta jokaisessa asiallisesti ottaen samat voimat”. 1928 entinen valtiovarainministeri Kloetz pidätettiin katteettomien sekkien kirjoittamisesta. 1930 oli Oustric-skandaali, johon liittyi epämääräinen pankki-imperiumi, joka oli rakennettu Ranskan valtionpankilta saaduilla lainoilla. Hallitus kaatui.

Tammikuussa 1934 tapahtui suurin skandaali. Ukrainanjuutalainen keinottelija, Stavisky, löytyi kuoliaaksi ammuttuna alppihuvilasta. Virallisesti se oli itsemurha, mutta uskottiin laajasti, että poliisi olisi ampunut hänet estääkseen häntä paljastamasta yhteyksiään huippupoliitikoihin. Staviskylla oli nähtävästi rajoittamaton määrä yhteyksiä politiikassa, lehdistössä ja oikeuslaitoksessa. Häntä vastaan nostettua oikeusjuttua oli lykätty 19 kertaa. Asiaa hoitanut syyttäjä oli pääministerin lanko. 30. joulukuuta 1932 oli ollut suuri skandaali, johon liittyi miljoonia frangeja Bayonnen kunnan panttilainaamon omaisuutta. Se liitettiin nopeasti Staviskyyn. Bayonnen pormestari, radikaalipuolueen kansanedustaja, pidätettiin ja oli viittauksia siihen, että asiaan liittyi suurempiakin kaloja.

Stavisky-skandaali toi kiukkuisia joukkoja kansalliskokouksen eteen huutamaan ”Alas rikolliset”. Hallitus erosi. Tässä tilanteessa ranskalaiset fasistiset voimat ryhtyivät hyökkäykseen. 6. helmikuuta Action Française, jonka päätoimittaja oli pahamaineinen antisemitisti Charles Maurrais (joka teloitettiin 1945 yhteistyöstä natsien kanssa), julisti:

Varkaat kokoontuvat koloonsa. Tätä vastenmielistä hallitusta vastaan kaikki edustajakamarin eteen tänä iltana.

Kahdesti Camelots du Roi, Action Françaisen iskujoukot, mursivat tiensä kansalliskokoukseen. Lopulta ”40.000:sta mielenosoittajasta 16 oli kuollut ja ainakin 655:n tiedettiin haavoittuneen; yli tuhat poliisia sai vammoja”.

Seuraavana päivänä eversti de la Rocque, Croix de Feun (entisten upseerien äärioikeistolainen yhdistys) johtaja julisti salaisesta ”taistelupäämajastaan”, että ” Croix de Feu oli piirittänyt kamarin ja pakottanut kansanedustajat pakenemaan”. Virassa ollut pääministeri, radikaalipuolueen Daladier, erosi, ja entinen presidentti Gaston Doumerge astui tilalle, luvaten vahvan järjestyksen hallituksen. 77-vuotias marsalkka Pétain nimitettiin puolustusministeriksi liigojen, kuten Croix de Feu, Action Française ja muut ryhmittymät, rauhoittamiseksi. Sodan jälkeen Pétain esitettäisiin höperöksi vanhaksi mieheksi. Totuus on, että jo 1934 hänellä oli pyrkimystä tulla Ranskan diktaattoriksi ja että hän oli korviaan myöten poliittisessa juonittelussa.

Kaikki tämä tapahtui samaan aikaan kuin lama raivosi ja vieraantuminen virallisesta politiikasta kasvoi. ”Vaikka lama iski Ranskaan myöhemmin kuin muuhun maailmaan, se kesti paljon kauemmin.” Se loi luokkapolarisaation, joka vaikutti etenkin radikaalipuolueeseen:

Radikaalisosialistit (tai radikaalit, kuten heidät tavallisesti tunnettiin) eivät itse asiassa olleet radikaaleja eivätkä sosialisteja. 1900-luvun alussa he olivat olleet puolue, joka tiukimmin puolusti tasavaltaa. Tämä teki heistä vahvasti kirkonvastaisia ja sijoitti heidät vasemmistoon. Mutta heidän vaalikannatuksensa tuli etenkin niiltä, jota ranskaksi kutsutaan nimellä classes moyennes – talonpojilta, kaupanpitäjiltä, pikkuliikemiehiltä jne. Sodan jälkeen tämän valitsijakunnan yhteiskunnallinen konservatismi oli ollut yhä enemmän ristiriidassa puolueen yrityksen kanssa olla uskollinen vasemmistolaisille juurilleen … Siten radikaaleista oli itse asiassa tullut keskustalainen hallituspuolue, joka oli korvaamaton miltei mille tahansa oikeisto- tai vasemmistokokoonpanolle.

Radikaalit olivat puolue, johon eri skandaaleissa viitattiin useimmiten ja heidät tunnettiin siitä, että he kävivät kyynisesti kauppaa saadakseen valtionvirkoja.

Lama iski näihin keskiluokkiin erityisenjulmasti. Talonpoikien tulot putosivat 30 % viidessä vuodessa vuoden 1930 jälkeen ja pienyrittäjien tulot samalla kaudella 18 %. Kaikki tämä näytti ennakoivan väistämätöntä fasismin nousua Ranskassa:

Helmikuun 6. päivän jälkeen fasismin uhka jäi pysymään. Liigat jatkoivat agitaatiotaan ja väkivaltaansa työläisiä vastaan, joista monet joutuivat puolisotilaallisten ryhmien uhreiksi. Croix de Feu piti useita autoparaateja ja sen johtaja käytti jokaista tilaisuutta julistaakseen, että ”tilinteon päivä” oli käsillä.

Asiat muutti työväenluokan näyttävä astuminen keskeiselle näyttämölle. Tärkeimmän keskusammattiliiton, CGT:n, johtaja Jouhaux ymmärsi, että jonkinlaista toimintaa tarvittiin helmikuun 6. päivän mielenosoituksen jälkeen. Hän julisti lakon 12. helmikuuta. Sosialistipuolue tuki vastahakoisesti lakkoa ja kehotti mielenosoitukseen Pariisin halki samana päivänä.

Ranskan kommunistisella puolueella (PCF) oli 30.000 jäsentä vuonna 1933. Se kärsi edelleen Saksassa koetusta tappiosta. Ja se oli edelleen omistautunut ”sosialifasismi”-linjalle. Se merkitsi, että 6. helmikuuta se oli kieltäytynyt yhteistyötarjouksesta vasemmistolaisten johtaman sosialistien Seinen liiton taholta. Sen sijaan L'Humanité, kommunistisen puolueen sanomalehti, kutsui mielenosoitukseen samaan paikkaan ja samaan aikaan kuin fasistit, julistaen ”samaan aikaan fasistijoukkoja, hallitusta ja sosialidemokraatteja vastaan”. Sitä seuranneessa sekaannuksessa kommunistit joutuivat fasistien rinnalla taisteluun poliisin kanssa. Kaksi kommunistijohtajaa valitteli ”tuskallista näkymää… työläisten… ja Camelots du Roin veljeillessä… työläisten ollessa fasistien joukossa”. Kun CGT ja sosialistit kehottivat lakkoon ja mielenosoituksiin 12. helmikuuta PCF aluksi torjui kutsun, selittäen L'Humanitéssa:

Kuinka meillä voisi olla yhtenäisyys ihmisten kanssa, jotka äänestävät hallituksia, jotka leikkaavat palkkoja? Ihmisten kanssa, jotka murtavat lakkoja? Ihmisten kanssa, jotka hylkäävät luokkataistelun tehdäkseen yhteistyötä kapitalistisen järjestelmän puolustamiseksi, ja jotka, niin Ranskassa kuin Saksassakin, valmistavat pohjaa fasismille?

Sen sijaan he asettivat tätä vastaan oman mielenosoituksensa Pariisissa 9. helmikuuta tunnuksin:

Chiappen [oikeistolainen turvallisuusministeri] ja fasistijoukkojen johtajien pidättäminen! Alas teurastajat Daladier ja Frot [radikaalijohtajat]! Hajottakaa fasistijoukot! Palkkojen puolustaminen! Alas taantumuksellinen ja fasistinen hallitus, jota radikaali- ja sosialistipuolue valmistelevat! Eläkööt työläisten ja talonpoikien hallitukset!

Jos nämä tunnukset olisi otettu vakavasti, ne olisivat tarkoittaneet kehotusta kapinaan. Sen sijaan vain kommunistisen puolueen jäsenet ja kannattajat kokoontuivat Itä-Pariisiin. Käyttäen heidän eristyneisyyttään hyväkseen poliisi hyökkäsi ja surmasi kuusi työläistä. Vielä 11. helmikuuta L'Humanité jatkoi hyökkäystään CGT:n ja sosialistien mobilisaatiota kohtaan julistaen nämä ”sosialifasisteiksi” ja ennustaen ”työläisten torjuvan sosialistijohtajat inhoten”. 11. ja 12. päivän välisenä yönä puolueen johto ei pystynyt pitämään tätä linjaa rivijäsenten keskuudessa. Tuki yhteisrintamalle CGT:n ja sosialistien kanssa kasvoi.

12. helmikuuta kaksi marssirivistöä kohtasi Pariisin keskustassa, toinen kommunistien johtama ja suurempi Jouhauxin ja sosialistijohtaja Leon Blumin johtama. Rivistöt liittyivät spontaanisti yhteen laulaen jatkuvasti ”yhtenäisyys, yhtenäisyys” ja ”ne eivät pääse läpi”. CGT arvioi miljoonan työläisen olleen lakossa Pariisin alueella, kaikkiaan neljä ja puoli miljoonaa työläistä lopetti työt kautta Ranskan ja Marseillessa 100.000 osoitti mieltään. Muualla Ranskan kaupungeissa oli 346 mielenosoitusta, joista 19:ssa oli yli 5000 osallistuja ja 161:ssa mukana sekä sosialistit että kommunistit.

PCF ei muuttanut linjaansa heti mielenosoitusten jälkeen. Mutta vasemmisto kasvatti vaikutustaan sosialisteissa. Kaksi ristiriitaista painetta esiintyi. Ensimmäinen oli jälleen spontaani. Nuori virkamies ja eräät hänen älymystöystävänsä muodostivat valvontakomitean fasismia vastaan heti 12. helmikuuta jälkeen. Kautta Ranskan nousi vastaavanlaisia järjestöjä: ”Yksin Languedocissa muodostettiin 47 helmikuun 12. ja heinäkuun 15. päivän välillä; toukokuussa 1934 niitä oli 74 pelkästään Lotin ja Garonnen läänissä.” Eräs PCF:n johtaja raportoi, että jäsenistö ”äänesti jaloillaan” liittyen yhteisiin järjestöihin.

Onnistunut mobilisointi fasisteja vastaan tuotti uudelleen laajempaa työväenluokan vastarintaa. Elokuussa 1935 hallitus ilmoitti palkkojen leikkaamisesta 10 %:lla kaikilla valtion palveluksessa olevilla. Laivaston telakoilla Brestissä ja Toulonissa oli lakkoja ja niiden muodostuessa kapinoiksi armeija tappoi viisi työläistä. CGT:n johtaja Jouhaux kirjoitti myöhemmin:

Liike alkoi ilman että kukaan tiesi miten tai missä. Meidän edessämme oli joukkojen tyytymättömyyden räjähdys niiden ollessa vuosia nöyryytettyinä ja alistettuina.

Tuo työväenluokan kiukun pohjamaininki seurasi viittätoista vähäisten taisteluiden ja heikkojen ammattiliittojen vuotta, jolloin sosialistipuolue oli liittoutunut radikaalipuolueen kanssa ”vasemmistoblokiksi”.

Toinen paine tuli Moskovan ja PCF:n taholta. Moskovassa tyytyväisyys, jolla Stalin oli seurannut Hitlerin nousua, oli muuttunut levottomuudeksi, kuten hän itse myönsi:

Olemme tietysti kaikkea muuta kuin innostuneita Saksan fasistisesta hallituksesta. Mutta kysymys ei ole tässä fasismista, yksin siitäkin syystä, että fasismi Italiassa esimerkiksi ei ole estänyt Neuvostoliittoa luomasta mitä parhaimpia suhteita tuohon maahan. Mutta on eri asia, jos Hitler ottaisi ”uuden” politiikan, joka pääasiassa muistuttaa entisen Saksan keisareiden politiikkaa, jotka yhdessä vaiheessa miehittivät Ukrainan ja marssivat kohti Leningradia… tämä ”uusi” politiikka on selvästi saavuttamassa voittoa.

Stalin pyrki nyt liittoon Britannian ja Ranskan kassa torjuakseen uuden natsiuhan. 23. toukokuuta 1934 Pravda antoi ymmärtää, että sopimukset kommunististen ja sosialidemokraattisten puolueiden välillä olivat nyt sallittuja. 25. kesäkuuta PCF:n johtaja, Thorez, kirjoitti artikkelin L'Humanitéssa vedoten sosialisteihin:

Yhtenäisyys mihin hintaan tahansa… Kenenkään propagandisteistamme suusta tai kenenkään kirjoittajamme kynästä, L'Humanitéssa tai edes Cahiers du Bolchevismessa eikä koko lehdistöstämme tule vähäisintäkään hyökkäystä näitä järjestöjä vastaan tai Sosialistisen puolueen johtajia vastaan.

Tällä pohjalle allekirjoitettiin yhteinen sopimus kahden puolueen välillä. Toukokuussa 1935 Stalin ja radikaalipuolueen johtaja Laval – joka oli oikeistolaistumassa tullen Pétainin varamieheksi Vichyn Ranskassa – allekirjoittivat keskinäisen avunantosopimuksen. Virallinen tiedonanto totesi: ”Herra Stalin ymmärtää ja hyväksyy täysin Ranskan kansallisen puolustuspolitiikan, joka vaatii riittävän asevoimien tason turvallisuustarpeiden tyydyttämiseksi”. Tämä oli täysin PCF:n politiikan vastaista, sillä se vastusti Ranskan puolustusmenoja. Puolue teki nopean u-käännöksen ja painatti yhdessä yössä julisteita, joissa julistettiin, että ”Stalin on oikeassa”.

PCF esitti nyt sen sosialistien kanssa solmiman sopimuksen laajentamista koskemaan myös radikaalipuoluetta. ”Teoreettinen” argumentti tämän oikeuttamiseksi oli, että se merkitsisi liittoa työväenluokan, jota edustivat sosialistit ja kommunistit, ja keskiluokan, jota edusti radikaalipuolue, välillä – liittoa, joka estäisi fasismin kasvun keskiluokkien keskuudessa. Uusi Kansanrintama allekirjoitettiin ja sitä juhlistettiin jättimäisellä mielenosoituksella Pariisissa Bastiljin valtauksen vuosipäivänä. Sen ohjelma rajoittui radikaalien kantoihin. Nyt nostettu tunnus oli ”Rauhaa, leipää, vapautta”. Kommunistijohtaja Thorez kehuskeli, että he olivat pelastaneet trikolorin, Ranskan kansallislipun, ja Marseljeesin, Ranskan kansallishymnin, oikeistolta.

Trotski oli jo 1934 varoittanut, että:

Eilen suurin vaara oli yhteisrintaman sabotointi. Tänään suurin vaara on yhteisrintaman harhakuvissa, jotka liittyvät hyvin läheisesti parlamentaarisiin harhakuviin: diplomaattisiin nootteihin, pateettisiin puheisiin, kädenpuristuksiin, blokkiin vailla vallankumouksellista sisältöä – ja joukkojen pettämiseen.

Myöhemmin, 1936, hän lisäsi:

Kartellin tehtävä[siis Kansanrintamasopimuksen]on aina muodostunut joukkoliikkeen jarruttamisesta, sen suuntaamisesta luokkayhteistyön kanavaan. Tämä on juuri myös Kansanrintaman tehtävä… Yhteiskokoukset, paraatit, valat, kommuunin ja Versaillesin lippujen sekoittaminen, meteli, sekaannus, demagogia – ne kaikki palvelevat yhtä tavoitetta: joukkoliikkeen patoamista ja demoralisoimista… klassinen kansanrintaman määritelmä: joukkoliikkeen varaventtiili.

Radikaalipuoluetta repivät ristiriidat heidän keskiluokkaisten tukijoidensa hajotessa vasemmalle ja oikealle. Fasistit solvasivat radikaalien korruptoituneisuutta ja Kolmatta tasavaltaa, jota Kansanrintama oli niin omistautunut puolustamaan. Niinpä Trotski varoitti:

Kriisin poliittinen olemus on siinä, että kansaa oksettavat radikaalipuolue ja sen Kolmas tasavalta. Fasistit pyrkivät hyötymään tästä. Mutta mitä ovat sosialistit ja kommunistit tehneet? Heistä on tullut radikaalien takuumiehiä kansan silmissä. He ovat esittäneet radikaalit viattomina ja mustamaalattuina. He ovat vakuuttaneet työläisille ja talonpojille, että täydellinen pelastus on – Daladierin hallituksessa.

Thorez esitti asiat vielä tylymmin, sanoen, että ”kommunisteista on kirjaimellisesti tullut vararikkoutuneen kapitalistisen kulttuurin varjelijoita.”

Luokkapolarisaatio lisääntyi vuodesta 1934 Ranskan antautumiseen 1940, kunnes Ranskan porvaristo ja osat keskiluokkia omaksuivat tunnuksen ”parempi Hitler kuin Blum”. Näissä oloissa työväenluokka halusi yhtenäisyyttä, koska käsitti sen avaimeksi lyödä fasistit ja puolustaa elintasoa. Helmikuusta 1934 maaliskuuhun 1937 ”yhtenäisyys” saattoi merkitä työväenluokan luokkataistelun viemistä puolustuksesta hyökkäykseen, tai ”yhtenäisyys” saattoi tarkoittaa, kuten Kansanrintama tarkoitti, sen varmistamista, että taistelua hillittiin ja heikennettiin.

Toukokuun 1936 vaalit osoittivat siirtymistä pois radikaaleista Kansanrintaman saavuttaessa voiton:

Radikaalien kannatus aleni 66 läänissä. Radikaalit menettivät kannattajia niin vasemmalle, koska heidät samaistettiin helmikuun 1934 ja helmikuun 1936 konservatiivisiin hallituksiin, kuin oikeallekin, johtuen heidän uudesta kansanrintamaidentiteetistään. Keskustalaisesta politiikasta tuli yhä vähemmän puolustettavissa olevaa.

Päävoittajia oli PCF, jonka paikkaluku nousi kymmenestä 72:een! Ensimmäistä kansanrintamahallitusta johti radikaalien johtaja Daladier. Nyt sosialistijohtaja Blumin oli otettava pääministerin paikka. Vasemmiston voitto oli merkki työväenluokan taistelutahdon räjähtämiselle, kun maailman siihen mennessä laajin lakkoaalto pyyhki Ranskaa touko- ja kesäkuussa.

Yli kolme neljännestä kesäkuun lakoista (8941) oli tehdasvaltauksia. Alexander Werth kuvasi Pariisin esikaupunkien erikoista näkyä kesäkuussa 1936: ”rakennus toisensa jälkeen – pienet tehtaat, jopa suhteellisen pienet pajat – liehuttivat punalippuja tai punalippuja ja trikoloreja – lakkovartioiden ollessa suljetuilla porteilla.”

Eräs radikaali, Kansanrintaman kannattaja, valitti puolueensa jäsenille:

Tehtaiden, kauppojen ja maatilojen valtaukset eivät olleet Kansanrintaman ohjelmassa…Se on paitsi laitonta, jotain vielä pahempaa: isännän [työnantajan] nöyryyttämistä. Valtausten on loputtava.

Tämän kaiken keskellä työväenluokka jatkoi edelleen vastarintaa fasistijoukkojen kasvavalle uhalle näiden saadessa hyötyä radikaaleista ja perinteisestä oikeistosta. Croix de Feun jäsenmäärä kasvoi 50.000:sta helmikuussa 1934 450.000:een kesäkuussa 1936. Tuolloin Blum kielsi sen kansan painostuksesta. De la Rocque kuitenkin vain uudisti sen Ranskan yhteiskunnalliseksi puolueeksi, joka kasvoi vuoden 1938 alkuun tultaessa 700.000:sta 1,2 miljoonaan jäseneen. Sen ”puolustusosastot” korvattiin ”lentävillä propagandayksiköillä”. Ranskan kansanpuolue, joka oli käynnistetty 1936 Mussolinin ja liikemiesten rahoilla, laski jäseninään olevan tuon vuoden lokakuussa 100.000.

Vuoden 1938 alussa tuo luku oli kasvanut 295.000:een. Eräs oikeistolainen katolilaisintellektuelli kiteytti rikkaiden keskuudessa vallitsevan ilmapiirin kirjoittaessaan: ”Jos me joskus otamme vallan, tämä tapahtuu: kuudelta sosialistilehdistö lakkautetaan; seitsemältä vapaamuurarit kielletään; kahdeksalta Blum ammutaan.”

Mutta työläiset olivat nyt ne, jotka kävivät taistelua fasisteja vastaan:

Liigat järjestivät vielä suuren mielenosoituksen Jeanne d'Arcin patsaan luona 17. toukokuuta [1936], mutta jatkuvassa sissisodassa työläisten ja fasististen lehtien myyjien välillä jälkimmäiset olivat harvoin voitolla. He olivat tavallisesti eristyksissä, kun taas työläisaktivistit saivat paikallisten ihmisten tuen.

Kesäkuussa sosialistinen sisäministeri kertoi kansanedustajille: ”Lillen esikaupungeissa työläiset aseistautuivat työkaluin tai improvisoivat aseita puolustaakseen itseään oletettua fasistiuhkaa vastaan.” Kuukaudet kesäkuun 1936 jälkeen de la Rocquen PSF jatkoi agitaatiotaan:

Taistelut työläisaktivistien kanssa jatkuivat katkeamatta. PSF yritti estää kommunistien kokouksen Pariisin Parc des Princesissä valtaamalla väkisin stadionin, mutta yritys epäonnistui.

Tässä työväenluokan kasvavan varmuuden ja yhteiskunnallisen jakautumisen tilanteessa Trotski julisti samana kesäkuuna: ”Ranskan vallankumous on alkanut”. Oli vain yksi puolue, jolla oli voimaa työväenluokassa rajoittaa tätä nousua – kommunistinen puolue. Kommunistit kokosivat parhaat työläisaktivistit, joilla oli eniten varmuutta ja kykyä. Heidän jäsenmääränsä oli paisunut kesäkuuhun 1936 tultaessa 288.000:een ja lisäksi nuorisoliitoissa oli 100.000 jäsentä. Mutta Ranskan kommunistit olivat päättäneet säilyttää blokin radikaalien kanssa ja sen myötä Ranskan ja Neuvostoliiton yhteistyön. Venäjän ulkoministeri, Litvinov, oli jo todennut toukokuun vaalien jälkeen:

Oleellista on, ettei Ranska anna sotilaallisen voimansa heikentyä. Toivomme, etteivät mitkään sisäiset vaikeudet auta Saksan suunnitelmia.

Kesäkuussa Thorez, toistaen tätä mielipidettä, antoi seuraavan lausunnon:
Kun ottaa huomioon tavallisten ihmisten huolen ja epäilyn lähteenä olevien oikeiston kampanjoiden kehityksen, on parempi olla käyttämättä tätä taistelumuotoa [valtauksia]; levottomuutta ja epävarmuutta kylvävien taantumuksellisten kampanjoiden kehittyessä… meidän on tiedettävä kuinka lakko lopetetaan.

14. kesäkuuta L'Humanité julisti, että ”Kommunistinen puolue merkitsee järjestystä”. PCF käytti kaiken voimansa lakkojen päättämiseen sopimuksella pelästyneiden pomojen kanssa, joka takasi palkalliset lomat ja 40 tunnin työviikon.

Heinäkuussa puhkesi uusi kriisi Kansanrintaman suhteen Espanjan sisällissodan alettua. Espanjan tasavaltalaishallitus pyysi lentokoneita ja aseita aiempien sopimusten mukaisesti. Blum suostui aluksi, mutta muutti mieltään radikaalipuolueen ministereiden ja armeijan painostuksesta. Kuten yksi Blumin puolustajista, Colette Audry, kirjoitti:

Ranskan kansanrintamahallituksen sosialistinen johtaja piti käsissään kahden proletariaatin kohtaloa, ja olisi riittänyt, jos hän olisi sallinut edeltäjiensä solmiman porvarillisen kauppasopimuksen noudattamisen ja yhteisen rajan hyväksikäyttämisen pelastaakseen yhden proletariaatin ja vahvistaakseen toista. Sellaista tilaisuutta ei tule toista kertaa elämässä.

Tällä kohtalokkaalla hetkellä PCF vähätteli agitaatiota avun saamiseksi Espanjalle:

Kun Espanjan sisällissota puhkesi kommunistit puhuivat välittömästi intervention puolesta, mutta varsin rajoitetuin sävyin. Elokuussa he ottivat esille ajatuksen ”Ranskan rintamasta”, Kansanrintaman laajentamisesta kattamaan osa oikeistosta.

Thorez ojensi ”käden” radiopuheessa jopa Croix de Feun jäsenille. Kautta koko tuon syksyn PCF oli menestyksekäs vaimentaessaan työläisten taistelua. Hinta maksettiin pian. Maaliskuussa 1937 PSF:n piti pitää kokous Pariisin Clichyssä. Kansanrintamapuolueet johdattivat 10.000 mielenosoittajaa pois kokouspaikalta, mutta työläiset murtautuivat sinne. Poliisi avasi tulen ja viisi työläistä sai surmansa. Heidän hautajaisissaan arkkujen perässä marssi 80.000. CGT:n ja PCF:n yrityksistä huolimatta järjestettiin useita vastalauselakkoja. Blumin hallitus kaatui seuranneissa katkerissa yhteenotoissa.

Marraskuussa 1938 radikaalipuolueen johtama oikeistohallitus peruutti kesäkuussa 1936 voitetun 40 tunnin työviikon. CGT, jossa PCF:llä oli nyt voimakas vaikutusvalta, julisti yleislakon, mutta vaati, ettei mielenosoituksia ja voimannäytöksiä pidettäisi. Lakko oli hajanainen ja CGT keskeytti sen. Renaultilla ”poliisit pakottivat tappion kärsineet työläiset marssimaan ulos tehtaasta tehden fasistitervehdyksiä ja huutaen ”eläköön poliisi”, poliisin lyödessä metalliputkea ja huutaen ”yksi Blumille, yksi Timbaudille [konepajatyöläisten liiton kommunistijohtaja], yksi Jouhauxille””. Thorez oli varoittanut:

Meidän on ajateltava, mitä meidän maastamme tulee, jos pääoman palveluksessa olevat fasistijengit onnistuvat tässäkin provosoimaan epäjärjestystä ja kansalaissotaa, etenkin hetkellä, jolloin paitsi sisäiset syyt vaativat rauhaa ja tyyneyttä, välttämättömät tarpeet vaativat myös ulkoista järjestystä. Jokainen tajuaa, että sisällissodan haavoittama Ranska olisi helppo saalis Hitlerille.

Seuraamalla Thorezin neuvoa Ranskalle kävi kuitenkin juuri niin kesäkuussa 1940. Kuten eräs 1934 valvontakomiteoiden perustajista kirjoitti: ”Me olimme halunneet taistella fasismia ja sotaa vastaan ja me saimme molempia, bonuksena vielä tappionkin.” Parlamentaarikot, lukuun ottamatta laittomiksi julistettuja kommunisteja, äänestivät vallan antamisesta Pétainille kesäkuussa 1940. Kotimainen fasismi oli ollut liian heikko joukkomittaisen työväenluokan vastustuksen edessä seuraamaan Mussolinin ja Hitlerin mallia. Ranskan hallitsevan luokan oli etsittävä pelastajansa rajojen ulkopuolelta.