KAPPALE 7

Trotskin analyysi natseista

Trotskin fasismi-analyysi oli täysin vastakkainen Stalinin Kominternin kehittämälle ja tuotti hyvin erilaiset suositukset. Trotskille fasismi ei ollut vain yksi kapitalistisen hallinnon tai taantumuksen muoto: Hän varoitti marraskuussa 1931:

Kansallissosialistien valtaantulo merkitsisi ennen kaikkea Saksan proletariaatin parhaimmiston tuhoamista, sen järjestöjen hävittämistä, sen uskon itseensä ja tulevaisuuteensa pyyhkimistä pois. Kun ottaa huomioon Saksan yhteiskunnallisten ristiriitojen suuremman kypsyyden ja ankaruuden, Italian fasismin helvetintyö näyttäisi todennäköisesti kalpealta ja miltei inhimilliseltä kokeelta verrattuna Saksan kansallissosialistien työhön.

Trotski oli oikeassa Saksan fasismin raivokkuudesta verrattuna italialaiseen vastineeseensa. Hän jatkoi tekemällä eron fasismin ja muiden diktatuurimuotojen välille:

Fasismi ei ole vain kostohyökkäysten, raa'an voiman ja poliisiterrorin järjestelmä. Fasismi on erikoinen hallitusjärjestelmä, joka perustuu kaikkien porvarillisessa yhteiskunnassa olevien proletaarisen demokratian ainesten juurimiseen… Tähän ei riitä työläisten vallankumouksellisimpien osien fyysinen tuhoaminen. On tarpeen murskata myös itsenäiset ja vapaaehtoiset järjestöt, hävittää kaikki proletariaatin puolustusvarustukset ja kaikki, minkä sosialidemokratia ja ammattiliitot ovat saavuttaneet vuosisadan kolmen neljänneksen kuluessa.

Natsit eivät todellakaan polttaneet vain Marxin teoksia. vaan myös Darwinin; he kielsivät paitsi vasemmistopuolueet ja ammattiliitot, myös kaikki valtiosta riippumattomat järjestöt mukaan lukien partiojärjestön ja NMKY:n. Hitlerin tavoite oli vähentää yhteiskunta armeijan parakkien tasolle.

Tämä sorto oli laadullisesti erilaista kuin sotilas- tai poliisidiktatuuri. Otetaan esimerkiksi Espanjan diktaattori Primo di Rivera, joka hallitsi maata 1923—29. Tämän kaudella liitolla Barcelonan teollisuudenharjoittajien kanssa hän kävi täyttä sotaa anarkosyndikalistisen CNT-ammattiliiton kanssa. Di Riveran nimitti kuningas Alfonso XIII ja hän hallitsi poliisin, valtion byrokratian ja upseerikunnan avulla ohuen parlamentarismikerroksen verhon takana. Tämä ”järjestyksen” diktatuuri pyrki esittämään itsensä Espanjan eri luokkien ja puolueiden yläpuolella olevana – vaikka todellisuudessa se oli säilyttämässä vallitsevaa tilaa. Mutta kärjistyneiden luokkajännitteiden tilanteessa se oli liian kapea pohja hallitukselle. Di Rivera yritti löytää tiettyä riippumatonta tukea neuvottelemalla sopimuksen sosialistisen ammattiliittojohtajan, Largo Caballeron, kanssa. Yritys osoittautui epäonnistuneeksi. Hallituksen kaatamiseen tarvittiin vain joukko suuria katumielenosoituksia.

Fasismi saattaa olla ääriratkaisu jopa hallitsevalle luokalle, mutta vähemmän äärimmäiset ratkaisut, kuten sotilaskaappaukset, tuovat myös riskejä. Esimerkiksi maaliskuussa 1920 Saksassa armeija, Reichswehr, marssi Berliinin keskustaan ja ilmoitti hallituksen tulleen kaadetuksi. Epämääräinen virkamies, Kapp, nimitettiin kansleriksi.

Presidentti Ebert ja sotaministeri Noske, kaksi SPD:n johtajaa, jotka olivat liittoutuneet samojen, nyt kaappauksen järjestäneiden, upseereiden kanssa murskatakseen vuoden 1919 vallankumouksen, pakenivat Berliinistä ilman vastarintaa. Laukaustakaan ei ammuttu. Huolimatta sotilaallisesta menestyksestä kaappaus epäonnistui, koska oli yksi voima, jota se ei voinut lyödä – yhdistynyt työväenluokan vastarinta.

Kaikki reformistijohtajat eivät luopuneet viroistaan yhtä helposti kuin Ebert ja Noske. Oli eri asia liittoutua sotilaiden kanssa Rosa Luxemburgin kaltaisia vallankumouksellisia vastaan, kuin taipua näiden edessä, kun kaappaus uhkasi itse SPD:n ja sitä lähellä olevien ammattiliittojen koko olemassaoloa. Oikeistolainen ammattiliittojohtaja Legien, joka oli ankara vasemmistolaisten vastustaja, käynnisti yleislakon, johon ryhdyttiin välittömästi. Kautta Saksan teollisuusseutujen kommunistit vastasivat kutsuun ja menivät pitemmälle ottamalla valvontaansa kaupunkinsa ja aseistamalla työläisiä. He pystyivät saamaan kymmeniä tuhansia SPD:n kannattajia mukaansa.

Näin rohkealla reaktiolla oli toinen vaikutus. Monet konservatiivisemmista valkokaulustyöläisistä ja osat keskiluokasta, jotka olivat siirtyneet oikealle alkuperäisen vallankumouksellisen nousun jälkeisinä kuukausina vuotta aiemmin, tukivat kaappauksen vastaista oppositiota. Kuten kommunistisen puolueen kongressi kuuli kuukautta myöhemmin:

Keskiasemassa olleet rautatie-, posti-, vankila- ja oikeusvirkailijat eivät ole kommunisteja, eikä heistä nopeasti tulekaan. Mutta ensimmäistä kertaa he taistelivat työväenluokan rinnalla.

Huolimatta sotilaallisesta menestyksestään edes koko armeija ei pystynyt selviytymään yhdistyneestä ja päättäväisestä yleislakosta. Kaappausyritys romahti. Koko kokemus toimi kipinänä, joka sytytti uudelleen työväenluokan taistelutahdon.

Tämä kokemus oli vielä hyvin tuoreena Saksan hallitsevan luokan muistissa 1933. Kuten Trotski kirjoitti syyskuussa 1932: ”Satatuhatta sotilasta, olivat he kuinka yhtenäisiä ja vankkumattomia tahansa (mikä on vielä koeteltava), eivät pysty hallitsemaan 65 miljoonan ihmisen kansakuntaa, jota repivät syvät sosiaaliset ristiriidat.”

Tässä astuu fasismi näyttämölle. Se pystyi antamaan paljon laajemmat voimat kuin armeijan ja poliisin – taistelijat, jotka olivat poliittisesti ja ideologisesti omistautuneempia kuin tavallinen rivisotilas tai poliisi. Nämä ydintaistelijat, Trotski sanoo, on vedetty pikkuporvaristosta – klassisessa marxilaisessa määritelmässä ammatinharjoittajaluokista, talonpojistosta, esimiesasemassa olevista työläisistä jne. Fasismi:

nostaa jaloilleen ne luokat, jotka ovat välittömästi proletariaatin yläpuolella ja jotka koko ajan pelkäävät joutuvansa sen riveihin; se järjestää ja militarisoi ne finanssipääoman kustannuksella, virallisen hallituksen suojaamana ja suuntaa ne hävittämään proletaarijärjestöjä vallankumouksellisimmista kaikkein konservatiivisimpaan.

Trotski lisäsi:

Fasismi yhdistää ja aseistaa hajaantuneet joukot. Ihmistomusta se organisoi taisteluosastoja. Näin se antaa pikkuporvaristolle harhakuvan olemisesta itsenäinen voima. Se alkaa kuvitella, että se todella hallitsee valtiota. Ei ole yllätys, että nämä harhakuvat ja toiveet kääntävät pikkuporvariston pään.

Että pikkuporvaristo voitaisiin voittaa laajoin joukon fasismin puolelle ei ollut itsestään selvä johtopäätös. Olivathan Saksan keskiluokat 1918 innokkaasti tukeneet keisarin kaatamista ja äänestäneet vasemmistopuolueita (etenkin SPD:tä). 1920, kuten näimme, työväenluokan päättäväinen toiminta Kappin kaappausta vastaan veti mukaansa pikkuporvariston tuen. Mutta tehdäkseen nuo saavutukset pysyviksi piti johtavien työväenpuolueiden seuraaman strategian pystyä nostamaan jatkomenestyksen näköala. SPD:n ja KPD:n epäonnistuminen tässä mielessä oli traaginen:

Lopuksi on tärkeätä nähdä tuo luokkavoimien balanssi laajassa yhteydessä, Trotski sanoo:

fasismi on joka kerta viimeinen lenkki erityisessä poliittisessa syklissä, joka muodostuu seuraavasti: kapitalistisen yhteiskunnan erittäin vakava kriisi; työväenluokan radikalisoitumisen kasvu; sympatian lisääntyminen työväenluokkaa kohtaan ja muutoksen tavoittelu osan kaupunkien ja maaseudun pikkuporvariston toimesta; suurporvariston äärimmäinen hämmennys; sen pelkurimaiset ja petolliset manööverit vallankumouksellisen huipentuman välttämiseksi; proletariaatin uupumus; lisääntyvä hämmennys ja piittaamattomuus; sosiaalisen kriisin paheneminen; pikkuporvariston epätoivo; sen valmius uskoa ihmeisiin; sen valmius väkivaltaisiin toimiin; vihamielisyyden kasvu proletariaattia kohtaan, joka on pettänyt sen odotukset. Tässä edellytykset fasistisen puolueen nopealle muuttumiselle ja sen voitolle.

Trotski kehottaa yhteisrintamaan

Joukkomittainen työväenluokan toiminta oli avain natsien nousun pysäyttämiseen. Yksin se olisi voinut rikkoa syklin, jota Trotski kuvasi mekanismina, jolla natsit tulivat valtaan. Marraskuussa 1931 Trotski kirjoitti, että:

Vaalitilastoissa tuhat fasistien ääntä painaa yhtä paljon kuin tuhat kommunistien ääntä. Mutta vallankumouksellisen taistelun mittakaavassa tuhat työläistä yhdessä suuressa tehtaassa edustaa voimaa, joka on suurempi kuin tuhat pikkuvirkamiestä ja toimistotyöntekijää vaimoineen ja anoppeineen. Fasistien pääosa koostuu ihmistomusta.

KPD ei voinut saada aikaan sellaista joukkotoimintaa yksin. Sellainen vaati SPD:n ja sitä lähellä olevien liittojen organsioimien työssä olevien työläisten enemmistön osallistumista. Puolet Berliinin työväenluokasta seurasi edelleen SPD:n johtoa – prosenttiluku oli vielä suurempi pääkaupungin ulkopuolella. Oli löydettävä keino saada heidän tukensa taistelulle natseja vastaan. Tämä merkitsi heidän ”älä tee mitään” -linjansa vastustamista natsiuhan kyseessä ollessa. Oli vain yksi keino tehdä se – soveltaa Kommunistisen internationaalin alkuvuosinaan laatimaa yhteisrintamataktiikkaa.

Vuonna 1921, sodanjälkeisen vallankumouksellisen aallon laannuttua ja työväenluokan ollessa kautta Euroopan puolustuskannalla, Lenin ja Trotski olivat sanoneet, että nuorten kommunististen puolueiden, jotka vasta olivat irtautuneet sosialidemokraateista, oli siitä huolimatta lähestyttävä reformistisia työläisiä ja pyrittävä yhteiseen toimintaan näiden kanssa. Trotski oli tehnyt luonnoksen Kominternin teesiksi, jossa selitettiin:

…työtätekevät joukot tuntevat toimintayhtenäisyyden, kapitalismin hyökkäyksen vastustamisen yhtenäisyyden ja tarpeen yhtenäisyydelle ryhtyä hyökkäykseen sitä vastaan. Puolue, joka mekaanisesti asettaa itsensä tätä työväenluokan toimintayhtenäisyyden tarvetta vastaan, tulee työläisten mielissä varmasti tuomituksi… me olemme, kaikesta huolimatta, kiinnostuneita vetämään reformistit piilopaikoistaan ja asettamaan heidät meidän rinnallamme taistelevien joukkojen silmien eteen. Oikealla taktiikalla voimme vain hyötyä tästä… Kun reformistit alkavat painaa jarrua taistelulle liikkeen selväksi haitaksi ja toimia tilanteen ja joukkojen mielialan vastaisesti, me varaamme itsenäisenä järjestönä itsellemme aina oikeuden johtaa taistelun loppuun saakka ilman väliaikaisia liittolaisiamme…

Tästä syystä emme voi hyväksyä mitään järjestöllisiä sopimuksia, jotka rajoittavat arvostelun ja agitaation vapauttamme.

Kommunistisen puolueen olisi tullut yhä uudelleen kehottaa sosialidemokraattisia johtajia osallistumaan yhteiseen toimintaan fasisteja vastaan. Puolustakoot sosialidemokraatit ja kommunistit yhdessä sosialidemokraattien tiloja natsien hyökkäystä vastaan ja menkööt sitten puolustamaan kommunistien tiloja samoja hyökkäyksiä vastaan.

Sosialidemokraattiset johtajat yrittäisivät välttää tällaisia yhteisiä toimia kaikin käytettävissä olevin keinoin. Mutta natsien uhka heidän järjestölleen oli sellainen, etteivät he aina voineet sanoa ei vaarantamatta jäsentensä siirtymistä yhteiseen toimintaan kommunistien kanssa joka tapauksessa. Jos vetoomus tehtäisiin sosialidemokraattisille johtajille yhteisestä toiminnasta, yhteinen toiminta lopulta syntyisi – näiden johtajien kera tai ilman heitä.

Saksan kommunistit kieltäytyivät tätä vetoomusta tekemästä. Sen sijaan, että he olisivat opettaneet työläisiä vastustamaan reformismia samalla kun he taistelivat reformististen työläisten rinnalla natseja vastaan, KPD teki historiallisen rikoksen. Siitä hyötyivät eniten SPD:n johtajat. He pystyivät aina perustelemaan tuhoisaa passiivisuuttaan syyttämällä kommunisteja luokan jakamisesta. Sakilaisuus vahvisti KPD:n umpikujapolitiikkaa. Se korvasi vannoutuneen vähemmistön toiminnalla joukkojen toiminnan. Rosenhaft, käyttäen mallina Braunschweigin joukkotoiminnan menestystä, kirjoittaa:

Jos katsomme tapauksia, joita KPD itse piti joukkoterrorin malleina tietyssä vaiheessa, Braunschweigin ja Nowawesin tapahtumia syksyllä 1931, on selvää, että heidän periaatteellinen perustansa oli satunnainen yhteistyö työväenluokan eri ryhmien kanssa – mikä tavallisesti merkitsi paikallisen ”yhteisrintaman” toteutumista sosialidemokraattien ja kommunistien välillä… on selvää, että KPD:n johdon voluntaristinen vakaumus, että jos kommunistit vain tekisivät niin kuin käskettiin, puolue voisi muuttaa tilanteen yksin, oli vaarallinen harhakuva.