KAPPALE 6

Keitä natsit olivat?

Saksan työväenluokka pysyi suhteellisen immuunina fasismin tunkeutumiselle. 1931 natsien ”ammattiliitto” NSBO kävi kiivaan tehdaskomiteavaalikampanjan. Siitä huolimatta se sai vain 5 % äänistä verrattuna SPD:tä lähellä olevien riippumattomien ammattiliittojen 83,6 %:een. ”Maaliskuussa 1933, Hitlerin ollessa vallassa, se kaikista yrityksistään huolimatta sai osittaisissa tehdaskomiteavaaleissa vain 3 % äänistä.”

Erich Fromm tutki 1100 aktivistia kaikista puolueista (nämä ovat lomakkeet, jotka hän sai kerättyä ja käsiteltyä ennen karkotustaan). Hän sai niistä seuraavanlaisen erittelyn:

	NSDAP	KPD	SPD
työläiset	0	6	6
ammattityöläiset	17	52	52
valkokaulustyöläiset	36	22	31
työttömät	17	18	6
muut	30	2	5

Natsien onnistui saada tukea takapajuisimmista ja järjestäytymättömimmistä työntekijöistä. He olivat kuitenkin usein ihmisiä, jotka olivat työväenluokan ja pikkuporvariston välisellä jakolinjalla. Tutkimus Berliinissä 1932 pidätetyistä kommunisteista ja natseista selvitti, että:

...elintarvikealan työläisistä: meijerin apumies, karamellintekijä, meijerityöläinen, kolme teurastajaa ja peräti 12 leipuria... 11 heistä oli natseja ja vain kolme kommunistia. Nähdään tässä sitten tavallisesti kansallissosialistiseen liikkeeseen liittyvien taantuvien pienkauppiaiden tai perinteisesti alijärjestäytyneen työvoiman ryhmä... on selvää, että tuo ryhmä edustaa pienoiskoossa oikeistoradikalismia ruumiillisen työn tekijöiden joukossa.

Fromm raportoi:

Nämä työläiset, jotka tukivat natsipuoluetta tai kuuluivat siihen, ilmaisivat kielteisellä asenteellaan rationalisointitoimiin (irtisanomisiin) perusvihamielisyyttä kapitalisteja kohtaan. Poliittisessa mielessä tuo viha oli natsipropagandan kääntämänä suuntautunut sellaiseen ryhmään, kuin ahneet kapitalistit, tavaratalojen omistajat tai juutalaiset.

Tärkein työläisryhmä, jonka keskuudessa natsien onnistui saada kannatusta, olivat työttömät:

...1932 oli 26 % työttömistä alle 24-vuotiaita. Laajat nuorten proletaarien joukot joutuivat jättämään kotinsa ja vaeltamaan katuja ja teitä ilman toivoa enää työnsaannista tai koskaan työssä edes olleina. Juurettomina, luokastaan irronneina, usein rikollisina, nämä nuoret kulkurit eivät enää odottaneet pelastustaan luokkansa toiminnasta ja voitosta. He liittyivät nuorten työttömien intellektuellien armeijaan.

Natsit pyrkivät etsimään keinoja värvätä heitä:

Joillain alueilla kansallissosialistien onnistui pystyttää omia ”työnvälitystoimistojaan”, luvata jäsenilleen töitä hyvien liikemiessuhteidensa takia. Tavallisempaa oli pika-apu ruoanjakelun ja yöpymispaikkojen muodossa - kanttiineissaan ja soppakeittiöissään ja ennen kaikkea SA:n kuppiloissa, jotka toimivat samalla asuntoloina.

Työttömät olivat jakautuneet niihin, jotka odottivat yhteistä vastaiskua ja niihin, jotka olivat vaipuneet toivottomuuteen:

Näytti olevan kaksi työttömien ryhmää: jotkut näkivät työttömyyden ja yhteiskunnallisen puutteen muutettavissa olevana ja uskoivat, että parannus voitaisiin saada aikaan vain muuttamalla vallitsevaa talousjärjestelmää. Toiset olivat tulleet lopputulokseen, että he olivat kyvyttömiä, arvottomia ja itse vastuussa omasta kriittisestä tilanteestaan... Niinpä enemmistö kansallissosialisteista, 59 %, uskoi selvänä erona vasemmistopuolueisiin yksilön omaan vastuuseen.

Natsipuolueen ydin tuli kuitenkin kaupunkien ja maaseudun pikkuporvaristosta. Kuten olemme nähneet, Hitler pelasti näiden ihmisten epävarmuudella. Hän pystyi myös pukemaan heidän pelkonsa sanoiksi ja tarjoamaan toivoa:

Pikkuporvari on vihamielinen kehityksen ajatuksia kohtaan, koska kehitys kulkee aina häntä vastaan; edistys ei ole tuonut hänelle muuta kuin velkoja, joita ei pysty maksamaan takaisin. Kansallissosialismi torjuu paitsi marxilaisuuden, myös darwinismin. Natsit kiroavat materialismin, koska teknologian voitot luonnosta ovat merkinneet suurpääoman voittoa pienpääomasta... Pikkuporvaristo tarvitsee korkeamman auktoriteetin, joka on aineen ja historian yläpuolella ja joka on suojattu kilpailulta, inflaatiolta, kriisiltä ja meklarin vasaralta. Evoluutiota, materialistista ajattelua ja 1900-, 1800- ja 1700-lukujen rationalismia - vastaan hänen mielessään asettuu herooisen inspiraation lähteenä kansallinen idealismi. Hitlerin kansakunta on pikkuporvariston itsensä mytologinen varjo, tuhatvuotisen valtakunnan pateettinen humala. Nostaakseen kansakunnan historian yläpuolelle kansakunnalle annetaan rodun tuki. Rodun ominaisuudet rakennetaan ilman suhdetta muuttuviin yhteiskunnallisiin oloihin. Torjumalla ”taloudellisen ajattelun” perustana kansallissosialismi laskeutuu askelta alemmaksi: taloudellisesen materialismin sijasta se vetoaa eläintieteelliseen materialismiin.

Hitler saattoi hyökätä suurpääomaa vastaan, mutta siksi, koska se ei ”palvellut kansakuntaa”. ”Joukkojen kansallistaminen” oli Mayerin sanoin ”natsien korkein tavoite”. Tämä veren uskontunnustus nojasi rasismiin.

Antisemitismi antoi Hitlerille mahdollisuuden luoda syntipukin, johon pienen ihmisen katkeruus trusteja, suurpankkeja ja kartelleja vastaan voitaisiin suunnata. Saksalaissosialisti August Bebeliä lainataksemme, ”antisemitismi oli hölmöjen sosialismia”, ja Mayer sanoo, että ”osa suuren johtajan neroutta oli tehdä hyvinkin kaukana toisistaan olevat vastustajat näyttämään siltä, kuin ne kuuluisivat samaan kategoriaan”. Juutalainen esitettiin ”saksalaisen arjalaisen antiteesinä, loismaisen kapitalismin tärkeimpänä liikuttajana, marxilaisen kumouksen agenttina ja bolševistisen Venäjän herrana”.

Hitlerin ohjelma vetosi myös hallitsevaan luokkaan. Saksan hallitsevaa luokkaa hirvitti se, että taloudellisen elpymisen tullessa työväenluokan organisaatio olisi ennallaan. Lebensraum, elintila, jota Hitler halusi idästä Saksan kansakunnalle, sopi hallitsevan luokan imperialistisiin tavoitteisiin. He olivat yhtä mieltä natsien kanssa vihamielisyydessään kommunismia, sosialismia, ammattiliittoja ja Versaillesin sopimusta kohtaan. Hitler sanoi heille, että ”ei tule sisäistä rauhaa, ennen kuin marxilaisuudesta on tehty selvää”. Sisäinen rauha oli tarpeen sodan käymiseen. Ja marxilaisuudella Hitler tarkoitti kaikkea työväenluokan organisaatiota.

Hitlerin uusi natsivaltio vuonna 1935 perustui ”valmiustalouteen”. Lebensraum antoi Hitlerin lupauksen mukaan ”varmat raaka-ainelähteet ja ruokatarvikkeet kansallemme”. Tärkeimmät pääomat pysyisivät koskemattomina, mutta niiden yksityiset edut alistettaisiin keskeiselle pyrkimykselle sotaan. Tämä aluepolitiikka tarkoitti vientisektorin supistamista modernille sodankäynnille oleellisen raskaan teollisuuden hyväksi. Kun Hitlerin vanha maksumies Fritz Thyssen vastusti tätä, hänen tehtaansa takavarikoitiin. Toimet yksittäisiä varakkaitakin kapitalisteja kohtaan eivät tehneet tästä ”kapitalisminvastaista vallankumousta”. Saksan kapitalismi kokonaisuutena teki valtavia voittoa kansallissosialismin ansiosta.

Stalinin Komintern ja natsien nousu

Natsien nousua ei voida, kuten ollaan nähty, ymmärtää ilman että ymmärrettäisiin KPD:n roolia. KPD:n roolia muokkaisi kuitenkin huomattavasti Stalinin Komintern.

Kommunistisen internationaalin viides kongressi vuonna 1924 oli ensimmäinen Leninin kuoleman jälkeen. Trotski oli jo syrjässä. Kongressin teesit totesivat, että:

Porvarillisen yhteiskunnan jatkaessa mätänemistään kaikki porvarilliset puolueet, etenkin sosialidemokraatit, saavat enemmän tai vähemmän fasistisen luonteen... Fasismi ja sosialidemokratia ovat kapitalistisen diktatuurin saman välineen kaksi puolta.

Stalin alkoi kehittää tätä muotoilua kiihkeästi 1928 ja 1929. Ajatus, että fasismi ja sosialidemokratia olisivat ”kaksoset” ja että sosialidemokratia todella olisi työväenluokan päävihollinen, heijastui KPD:n käytännössä aina hirvittävään lopputulokseen, Hitlerin valtaantuloon tammikuussa 1933 asti. Miksi näin?

Vastaus piilee Stalinin Venäjän ulkopolitiikassa. Vuoden 1928 alussa:

Stalin seurasi huolestuneena Britannian ja Ranskan politiikkaa… Hän ajatteli, että suunnitteilla oli uusi Neuvostoliiton vastainen interventio… se määritti hänen äärivasemmistolaisen suuntansa… Nyt ei ollut aika lakkauttaa Kominternia, vaan päinvastoin… heittää se raivokkaaseen hyökkäykseen Saksan sosialidemokraatteja ja katolista Keskustapuoluetta, Ranskan sosialisteja ja radikaalipuoluetta ja Britannian Labour-puoluetta vastaan – ne kaikki nähtiin vaarallisimpina englantilais-ranskalaisen interventiosodan apureina.

E. H. Carr raportoi, että Kreml näki Saksan laajan kokoomushallituksen vuonna 1929, pääministerinä sosialidemokraatti Richard Müller, erityisen vaarallisena. Carrin mukaan 1930:

Sodan pelko, joka riivasi Moskovaa aina 20-luvun lopusta, sai nyt välittömät ja uhkaavat mitat. Kriisin syveneminen toi lähemmäksi pelätyn vaaran, että imperialistiset vallat pyrkisivät sovittelemaan keskinäisiä kaunojaan yhdistyneellä hyökkäyksellä Neuvostoliittoon, ja että Saksa, rampana ja epätoivoisena, pakotettaisiin tai taivuteltaisiin tähän yhdistelmään.

Stalinin huolenaihe ei ollut natsien pysäyttäminen, vaan Venäjän talouskehitys. Marraskuussa 1931 hänen kerrotaan kysyneen eräältä KPD:n johtajalta, että jos natsit tulisivat valtaan Saksassa, ”omistautuisivatko he niin täysin lännen suuntaan, että me voisimme rakentaa sosialismia rauhassa?”

Lahkolainen suhtautuminen Saksan sosialidemokraatteihin vietiin mielipuolisiin päätelmiin. Puhuessaan 1932, tuhon aattona, Saksan kommunistien johtaja Ernst Thällman väitti:

Mikään ei olisi tuhoisampaa kuin ”Hitlerin fasismin” opportunistinen yliarviointi… Sosialidemokraatit, niin nyt kuin aikaisemminkin... edustavat porvarillisen politiikan fasistisen kehityksen tärkeintä joukkopohjaa työväenluokassa… pääisku on suunnattava sosialidemokraatteja vastaan… Ei saa olla mitään yhteiskokouksia KPD:n, SPD:n, SAP:n tai Brandlerin ryhmän välillä.

Tuollaiset päätelmät saattoivat vain estää kommunistista puoluetta ja sen kannattajia omaksumasta oikeata taktiikkaa suhteessa SPD:hen, mikä oli perusehto Hitlerin valtaantulon estämiseksi.

Stalinismin taktiikka

On usein väitetty, että fyysinen yhteenotto on avain onnistuneeseen taisteluun fasisteja vastaan. Väitteessä on osa totuutta, mutta fyysinen yhteenotto on yhdistettävä oikeaan poliittiseen strategiaan, kuten KPD:n kokemus osoittaa. 1931:

puolue palasi tunnukseen: ”Lyökää fasisteja missä ikinä tapaatte heitä” vuodelta 1924. RFB:n ja SA:n välillä oli katutaisteluita. Puolueen sanallisten iskujen pääkohde olivat sosialidemokraatit, mutta fyysiset yhteenotot käytiin fasistien kanssa.

Pelkästään loka-marraskuussa tuona vuonna:

21 kerrottiin kuolleen ja 1138 haavoittuneen koko Saksassa; kuolleista 14 oli natseja, kuusi kommunisteja ja yksi Reichsbannerin jäsen… Tammikuusta syyskuuhun 1932 yksin Preussin alueella raportoitiin 70 natsin, 54 kommunistin, 10 sosialidemokraatin ja 21 ”muun” kuolleen.

Ongelma ei ollut katutaistelun puuttuminen, vaan KPD:n poliittisen strategian umpikuja. Eve Rosenhaft tutki KPD:n vastarintaa natseille Berliinissä. KPD:llä oli pääkaupungissa 30.000 jäsentä ja kolmanneksi suurin kannatus – sen olisi pitänyt tehokkaaseen vastarintaan. Mutta puolue joutui vaikeuksiin. Se kieltäytyi yhdistymästä ei-kommunististen työläisten kanssa. Sen sijaan se laski omien jäsentensä ja kannattajiensa varaan. Se näki myös avaimena puhtaasti ja yksinkertaisesti katutaistelut:

”Taistelu kaduista” SA:n kanssa, jonka molemmat puolueet määrittelivät taisteluiksi asuinalueista, sopi suoraan KPD:n ”katupolitiikkaan”, [oli] itse suoranainen vastaus tapaan, jolla joukkotyöttömyyden olot vaikuttivat työväenluokan toimintamahdollisuuksiin.

Berliinin työläisistä 45 % oli työttöminä. Berliinin-Brandenburgin KPD:n piiristä Rosenhaft raportoi:

Noin 30.000:sta KPD:n jäsenestä vuoden 1930 lopulla noin 40 % työskenteli tehtaissa ja 51 % oli työttömänä… Berliinissä oli 621:sta uudesta jäsenestä 396 alle 30-vuotiaita, 237 alle 25-vuotiaita. Enemmistö näistä uusista oli työttömiä... Vuoden 1931 Berliinin-Brandenburgin piirissä oli 451 tehdasosastoa ja 605 katuosastoa.

Näissä oloissa KPD:n jäsenet tehtaissa eivät pystyneet lakkotoimintaan, eivätkä puolueen ”sosialifasismi”-linjan vuoksi pystyneet liittoutumaan niiden SPD:tä kannattavien työläisten kanssa,jotka halusivat taistella, mutta jotka eivät vielä olleet valmiita irtautumaan reformistisesta politiikasta.

Natsien päähyökkäys alkoi elokuussa 1929 Nürnbergissä pidetyn 60.000 ihmisen kokouksen jälkeen. SA:n iskujoukot ”puhdistivat” Horst Wesselin johdolla kaksi kommunistien tavernaa Kreuzbergin kaupunginosassa. Berliinin natsijohtaja Göbbels kehuskeli ”etsineensä vihollisen tämän omasta linnoituksesta”. Poliisipäällikkö Grezesinski raportoi, että ”tavanomaiset tappelut olivat muuttuneet murhanhimoisiksi hyökkäyksiksi”; hän ajoittaa poliittisten murhien kierteen kommunisti Heimansburgin murhaan toukokuussa 1930.”

Nyt KPD:n päivälehti nosti esille tunnuksen ”Lyökää fasisteja missä ikinä tapaatte heitä”. Punaisen rintaman taistelijat kävivät taistelua kaduilla. Mutta tämä nosti esille poliittisia ongelmia:

Siinä määrin kuin RFB:llä oli vetovoimaa vuoden 1929 jälkeen [jolloin se kiellettiin], se oli nimenomaan salaliiton romantiikassa, jota voitiin ylläpitää vain joukkovetovoiman kustannuksella… Jo toukokuussa 1930 oli Berliinin johdon pitänyt sensuroida RFB:n osastoja ”vasemmistolahkolaisesta suuntauksesta” – haluttomuudesta värvätä uusia jäseniä ja epäonnistumisesta saada joukkoja mukaan heidän omiin toimintoihinsa (erityisesti natseja vastaan) – ja valitus, että kaikista ohjeista huolimatta RFB mobilisoi vain omia jäseniään, tuli rutiiniksi.

KPD:n johto valitti militaristista ajattelutapaa, joka esti mobilisaatiot iskujoukkoja vastaan, sillä ”liian usein… natsihyökkäyksen vuoksi päiviä, joskus viikkojakin, meni ilman muuta vallankumouksellista työtä kuin ”sisällissodan” harjoittelua pienoismuodossa. Oli valituksia, että RFB:n taistelijat leikkivät villiä länttä aseineen, laukoen niitä baareissa jne. (KPD:llä oli aseita, joita oli kerätty peruttua kapinaa varten 1923). Braunschweigin työläisten SA:n kokousta vastaan lokakuussa 1930 osoittaman joukkovastarinnan jälkeen KPD:n johto yritti vetää linjaa ”joukkoterrorin” ja ”yksilöterrorin” välille:

Mutta jokainen yritys muuttaa wehrhafter kampf [fyysistä taistelua] sai vastustusta, ja vuoden 1931 liikkeen lohkot olivat avoimessa kapinassa johdon yritystä vastaan tukahduttaa ”yksilöterrori” ainiaaksi. Kapinoivat olivat ryhmiä, jotka eniten osallistuivat fyysiseen taisteluun, puolueen nuoriso ja antifasistiset puolustusjärjestöt…

Mutta nuoret työläiset, jotka kantoivat päävastuuta katutaistelussa ja jotka ehkä ovatkin havitelleet vallankumousta ainoana ratkaisuna sietämättömiin olosuhteisiin, näyttävät nähneet taistelun fasismia vastaan miltei tyystin vastaamisena SA:n uhalle heidän liikkeensä vapaudelle ja heidän elämäntavalleen.

Taistelua fasismia vastaan supistui nyt ei vain kommunistisen puolueen ympärille ryhmittyneiden työläisten vähemmistön, vaan nuorten ”kovisten” osalle. Näiden ”sakilaisten” kanssa, jotka ihannoivat kulman kundien elämää, oli jatkuvia ongelmia. Oli raportteja kiusaamisesta RFB:ssä. Eräässä tapauksessa Rosenhaft kuvaa, kuinka RFB:n taistelijat kutsuivat SA:n miehiä kapakkaansa yhteisille jouluoluille. Jotkut ”sakilaiset” jopa siirtyivät SA:han, kun KPD yritti muokata RFB:n linjaa. Yritykset muuttaa linjaa olivat puolinaisia. Jopa stalinistinen johto oli lopulta joutunut myöntämään virheensä:

Koko maan mitassa tarkasteltuna suuntaus kohti yksilöterrorismia näyttää refleksiltä todisteisiin joukkotoiminnan yhä suuremmasta hyödyttömyydestä … Vuoden 1932 lopulla oli selvää, että joukkopuolustuksen politiikkaa ei ajettu tarkoitetulla tavalla… Poliittisia lakkoja ei ollut helpompaa organisoida kuin taloudellisia… Se mitä Die Rote Fahne otsikoi ”lakkoliikkeeksi” Berliinissä Felsenachin ampumisten [KPD:n kannattajien] jälkeen tammikuussa 1932 oli korkeintaan puolen tunnin vastalauselakko, johon osallistui 180 työläistä – koko tehtaan työväki, ja joukko vastalausekokouksia ja päätöslauselmia muista tehtaista… Inprekorin [Kominternin aikakauslehti] kirjeenvaihtaja raportoi: ”vaikka tämän vuoden kesäkuussa oli miltei 100 poliittista lakkoa, tämä taistelu [natseja vastaan] tapahtui pitkälti kaduilla. Tehtaat ja kaivokset osallistuivat vain vähäisessä määrin. Joulukuussa Berliinin poliittisen sihteerin, lakkotaktiikan spesialistin, kuultiin myöntävän, ettei KPD:llä ollut asemaa käynnistää yleislakkoa omineen. Johdon näkemyksessä yksilöterrori oli helppo ulospääsy: se ei noussut yritettyjen ja vajavaisiksi todettujen menetelmien aiheuttamasta pettymyksestä, vaan epätoivosta menestyksen mahdollisuuksien suhteen.