KAPPALE 5

Saksan fiasko

Saksaa pyyhkineen taloudellisen ja poliittisen kriisin mitta 1929-33 oli suurempi kuin Italian. Suuri lama, joka alkoi Wall Streetin pörssiromahduksesta 1929 iski Saksaan voimalla ja syvensi jakoja maassa, joka jo oli jakautunut luokkalinjojen mukaan. 1929-32 teollisuustuotanto romahti 42 prosenttia. Työttömyys nousi 5,5 miljoonaan - 30 %:iin koko työvoimasta ja 45 %:iin ammattiliittojen jäsenistä. Kriisin ratkaisemiseksi hallitseva luokka tarvitsi lääkkeen, joka oli vieläkin äärimmäisempi kuin Mussolinin fasistit. Arno Meyer kirjoittaa: ”Saksalla oli ehdottomasti keskeisempi paikka kansainvälisessä järjestelmässä ja saksalaisen fasismin, kansallissosialismin, ideologia oli yleispätevämpi ja uskontunnustukseen sidotumpi sekä lisäksi antisemitismin kyllästämä”. Hitler piti itseään ”vallankumouksellisena vallankumousta vastaan”. Se on sopiva kuvaus.

30-luvun alussa Saksan sosialidemokraattinen puolue (SPD) oli maailman suurin työväenpuolue. Saksan kommunistinen puolue (KPD) oli suurin Neuvostoliiton ulkopuolella, yhteiskunnassa, joka oli jo käynyt läpi kaksi vallankumouksellista nousua - sodan lopussa 1918-19 ja jälleen 1923, jolloin vain kommunistisen puolueen viivyttely oli estänyt työväenluokkaa ottamasta valtaa. Lyödäkseen ensimmäisen vallankumousaallon Saksan heikentynyt kapitalistiluokka joutui luomaan ”vapaaehtoisjoukkoja” ja ”taisteluliittoja”, jotka koostuivat kotiutetuista sotilaista.

Tärkein niistä oli Freikorps - varjoarmeija, jonka armeijan ylijohto oli organisoinut. Münchenissä eräs tällainen joukko otti nimekseen ”Kansallissosialistinen puolue”.

Saksan kapitalisteille oli toinenkin käyttö näille joukoille. Versailles'n sopimus oli vienyt heiltä raaka-aineet ja tärkeät teollisuusalueet Lothringenissa, Sleesiassa, Saarissa ja muualla. 1919 suurliike-elämä palkkasi 50.000 ”Baltian” sotilasta, jotka saapuivat Liettuaan murskaamaan neuvostovallan ja varmistamaan, että juuri luodut Baltian maat pysyisivät Saksan piirissä. 1923 Musta Reichswehr, joksi näitä eri divisioonia kutsuttiin, vastusti Ranskan miehitystä Ruhrilla, jäykistäen virallista Saksan liikemaailman ja viranomaisten ”passiivista vastarintaa”. Wall Streetin romahduksen jälkeen suurliike-elämä alkoi jälleen katsoa menetelmiin, joita se oli menestyksellä aiemmin käyttänyt.

Taantumalla oli valtava vaikutus Saksan keskiluokkiin. Ne olivat jo kärsineet tuotannon ja kaupan keskittymisestä yhä harvemman suurkonsernin käsiin:

30-luvun kriisin myötä alkoi kolmas koettelemus keskiluokalle. Ne kärsivät ankarammin kuin proletariaatti, jota jossain määrin suojelivat liittojen sopimukset ja työttömyyskorvaukset. Pikkukaupan ja -teollisuuden tilanne alkoi olla epätoivoinen. Toimistotyöntekijät ja teknikot näkivät palkkojensa laskevan alle ammattityöläisten palkkojen. Heitä heitettiin kaduille kuin varsinaisia proletaareja.

Mutta keskiluokkien tuki natseille ei ollut väistämätöntä. Vuonna 1919 laajat joukot keskiluokista olivat ensimmäisen kerran äänestäneet sosialidemokraatteja. Monet toimistotyöntekijät ja toimitsijat liittyivät liittoihin. Vuonna 1923, Ruhrin miehityksen aikana ja hyperinflaation hävittäessä heidän investointejaan ja osinkojaan, monet vararikkoon joutuneet epätoivoiset pikkuporvarit liittyivät kommunisteihin. Mutta 1919 sosialidemokraatit olivat hallituksessa ja käyttivät Freikorpsia murtamaan vallankumousta. Kommunistinen puolue epäonnistui 1923 tarttumaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen. Kaksi työväenpuoluetta olivat aiheuttaneet pettymyksen uusissa kannattajissaan. Vuonna 1929 hallitusta johti sosialisti Richard Müller ja valtiovarainministerinä oli SPD:n talousasiantuntija Rudolf Hilferding. Keskiluokat syyttivät sitä ja keskustapuolueita heille tapahtuneesta. Ne tulivat kaunaisiksi työväenluokalle ja pelkäsivät menettävänsä asemansa yhteiskunnassa.

Hitlerin ”nerous” oli ymmärtää näiden ihmisten pelkoja. Mein Kampfissa hän oli kirjoittanut, että ”suhteellisen vaatimattomissa asemissa olevilla ihmisille, jotka kerran ovat nousseet tuon yhteiskunnallisen tason yläpuolelle, on sietämätöntä painua sille takaisin edes hetkeksi”. Vuodesta 1929 hän näytti antavan äänen heidän sisimmille ajatuksilleen ja tarjoavan heille arvokkuuden. Trotski kirjoitti: ”Ei kenestä tahansa epätoivoisesta pikkuporvarista olisi voinut tulla Hitleriä, mutta hitunen Hitleriä asuu jokaisessa epätoivoisessa pikkuporvarissa”.

Kuka oli Hitler? Hän syntyi 1889 Linzissä, Itävallassa, jossa hänen isänsä oli tullivirkailija, hän sai opettajiltaan antisemitismin ja pangermanistisen nationalismin perusteet ja hänestä tuli antisemitistisen sanomalehden, Linzer Fliegende Blätter, lukija jo koulussa. Muutettuaan Wieniin hän ei päässyt kaupungin Taideakatemiaan 1907 ja 1908.

Hitler eli Wienin yhteiskunnan reunamilla saaden töitä rakennuksilta. Mein Kampfissa hän tunnustaa, etteivät hänen työtoverinsa herättäneet hänessä muuta kuin inhoa ja että hänet uhattiin työntää alas rakennustelineiltä liittokurin rikkomisesta. Hän sai lohtua kaupungin pormestarin, Karl Luegerin, aatteista ja metodeista. Tuo demagogi oli rakentanut voimakkaan poliittisen koneiston kaupungin keskiluokkien pariin esittäen puolueensa ”pienen ihmisen” puolueena. Tämän saavuttaakseen hänen oli heikennettävä olemassa olevia liberaalista ja kirkollista puoluetta.

Antisemitismi oli hänen käyttämänsä keino. Mein Kampfissa Hitler kirjoittaa Luegerista:

Hän näki hyvin selvästi, että meidän aikakaudellamme yläluokkien poliittinen taisteluvoima on hyvin vähäinen... Niinpä hän omisti suurimman osan poliittisesta toiminnastaan saadakseen puolelleen ne väestön osat, joiden olemassaolo oli uhattuna ja edistäen heissä militanttia henkeä pikemmin kuin yrittäen halvaannuttaa sitä.

Hitler muutti Wienistä Müncheniin 1913 omien sanojensa mukaan ”ehdottomana antisemitistinä, koko marxilaisen maailmankatsomuksen vannoutuneena vihollisena ja mieleltään pangermanistina. Trotski kirjoitti 1940:

Hitlerissä on merkkejä monomaniasta ja messianismista. Henkilökohtaisella katkeruudella oli valtava osa hänen kehityksessään. Hän oli luokastaan suistunut pikkuporvari, joka kieltäytyi ryhtymästä työläiseksi. Normaalit työläiset hyväksyivät tilanteensa normaalina. Mutta Hitler oli luulotteleva ja epäonnistunut yksilö, jolla oli sairas psyyke. Hän saavutti yhteiskunnallista korvikenousua kiroamalla juutalaisia ja sosialidemokraatteja. Hän oli epätoivoisen päättäväinen nousemaan korkeammalle. Matkallaan hän kehitti itselleen ”teorian”, joka on täynnä lukemattomia ristiriitoja ja äänettömiä ehtoja - sekasotku Saksan laajentumishaaveita ja luokka-asemansa menettäneen pikkuporvarin kaunaisia päiväunia.

1914 Hitler oli siinä juhlivassa kansanjoukossa, joka täytti kaupungin keskusaukion juhliakseen Saksan sodanjulistusta. Hitler lähti vapaaehtoisena sotaan ja sai viisi urhoollisuusmitalia, mukaan lukien Rautaristin. Hänen sotansa päättyi kaasuhyökkäyksen seurauksena sotilassairaalaan. Etulinjan sotilas, kuten Hitler, joka oli perehtynyt Saksan miltei voittoon 1918 vieneeseen uuteen iskujoukkotaktiikkaan, oli varma, ettei Saksa hävinnyt sotilaallisesti, vaan että sen oli ”pettänyt” kotirintaman romahdus, vallankumouksen puhkeaminen.

Sodan jälkeen Hitler toimi sotilasvakoilijana Baijerissa ja tuossa tehtävässä hän liittyi 1919 Saksalaiseen työväenpuolueeseen, pieneen oikeistopuolueeseen, jossa oli 50 jäsentä. Seuraavana vuonna hän otti sen haltuunsa ja muutti nimen Kansallissosialistiseksi Saksan työväenpuolueeksi, natsipuolueeksi.

1920 Baijerin valtiosta tuli koko Saksan liittovaltion oikeistolaisimpien ainesten linnoitus Freikorpsin murskattua neuvostohallituksen Münchenissä. Sisäministeri muodosti ”kotijoukot” ja teki yhteistyötä Hitlerin natsipuolueen kanssa. Tammikuussa 1923 Hitlerillä oli käytössään 6000 iskujoukkolaista, SA:n (Sturm Abteilungin), jäsentä.

Saksan kulkiessa kohti vallankumousta Hitler paneutui nationalistiseen agitaatioon Ruhrin miehityksen ympärillä ja hyperinflaation vaikutuksia vastaan. Lokakuussa hänellä oli 100.000 kannattajaa Münchenissä. Häneen liittyi puhujalavalla kenraali Ludendorff, Saksan armeijan sodanaikainen kakkosmies, ja amiraali Scheer, maan johtava meriupseeri.

Jäljitellen Mussolinia Hitler uskoi, että paikalliset sotilaskomentajat liittyisivät häneen vallankaappauksessa Baijerissa. Sitten hän saattaisi marssia Berliiniä kohti. Mutta työväenluokan vallankumouksellisen uhkan romahdettua tuo suunnitelma ei toteutunutkaan. Hitler johti noin 2000 kannattajaansa oluttuvasta vain valtion poliisin yhteislaukauksen hajotettavaksi. Hän pakeni paikalta ja joutui myöhemmin muutamaksi kuukaudeksi vankilaan, vaikkakin varsin vapaissa oloissa. Münchenin tappio oli tärkeä Hitlerin myöhemmälle strategialle:

Hitler ei ollut orjallinen matkija; hän oppi 1923 vaaran pysyä liian lähellä Mussolinin reseptiä. Hitlerin oli omaksuttava ”laillisuustaktiikka” ja nojattava joukkopropagandaan, pikemminkin kuin paikallisvallan väkivalloin ottamiseen, laajentaakseen liikkeensä vaikutusta. Tämä puolestaan teki tarpeelliseksi rakentaa poliittinen koneisto, joka oli selvästi fasistipuoluetta tehokkaampi. Tämän koneiston avulla Hitler pystyi viemään läpi ”vallankumouksensa ylhäältä” paljon nopeammin ja huolellisemmin kuin Mussolinin oli onnistunut.

Oluttupakaappauksen epäonnistumisesta huolimatta natsien onnistui vallata muiden äärioikeistolaisryhmien jäänteet Saksassa. Puolueen johdon ydin oli jo olemassa; Hermann Göring, entisen Saksan Namibian-kuvernöörin poika ja sodanaikainen lentäjä-ässä; siipikarjafarmari Heinrich Himmler; entinen upseeri ja kauppiaan poika Rudolf Hess; arkkitehti Alfred Rosenberg; lakimies Wilhelm Frick; ja puolueen Berliinin päällikkö, Josef Göbbels. Silti puolueen vetovoima oli vähäinen kautta suurimman osan 20-lukua. Helmikuussa 1925 Ludendorff oli äärioikeiston presidenttiehdokkaana, mutta sai vain 285.793 ääntä (1,1 %). Syyskuussa samana vuonna eräs puolueen jäsen valitti, että ”Hitlerin toimia rajoittaa tällä hetkellä hänen työnsä Mein Kampfin toisen osan parissa”. Toukokuussa 1928 natsipuolue sai valtiopäivävaaleissa 810.000 ääntä – 2,6 % äänistä.

Seuraavana vuonna puhjennut kriisi toi jyrkän muutoksen natsien menestykseen. Vuonna 1929 puolueen jäsenmäärä nousi 175.000:een. Vuoden 1931 lopussa se oli 800.000 ja SA:ssa oli 225.000 iskujoukkolaista. Muutos Hitlerin vaalimenestyksessä oli vieläkin dramaattisempi. Valtiopäivävaaleissa syyskuussa 1930 (jotka aiheutti SPD:n Müllerin johtaman kokoomushallituksen ero) natsit saivat 6.409.000 ääntä, 18,3 % kaikista äänistä, etupäässä keskustapuolueilta, joiden keskiluokkaiset äänestäjät jättivät ne.

Tässä oli kuitenkin vain yksi puoli jyrkän yhteiskunnallisen polarisoitumisen puoli. Ei yhtä dramaattinen, mutta kuitenkin merkittävä, oli kommunistien kannatuksen 40 % nousu 4.592.000 ääneen. KPD kasvoi: ”Melko vakaasta 125.000:sta 20-luvun lopulla sen jäsenmäärä kasvoi 170.000:een vuonna 1930, 240.000:een vuonna 1931 ja 360.000:een katastrofin aattona.

Silti vain SPD:n saama äänimäärä, joka silti putosi yli puolella miljoonalla, oli suurempi kuin natsien. SPD, huolimatta vaalikannatuksen laskusta, oli edelleen voimakas organisaatio. Noin 3.500.000 työläistä kuului Reichsbanneriin, sen puolisotilaalliseen siipeen, jonka tarkoitus oli suojella tasavallan perustuslakia. Ja tärkeintä oli, että sen perusta oli järjestäytynyt työväenluokka. Syyskuussa 1930 oli 89,9 % valituista tehdaskomiteajäsenistä SPD:n kannattajia.

Erona tähän tutkimus KPD:n jäsenkunnasta Die Kommunistische Internationalessa raportoi: ”Berliinissä se oli vielä huonompi; vain 1,5 % jäsenistä työskenteli yli 5000 työntekijän tehtaassa... Suuret tehtaat ovat kaikkialla SPD:n dominoimia.” Kuten eräs silminnäkijä muistelee: ”... KPD sai kannatuksensa kasvavalta työttömien joukolta tai kovia kokeneilta pikkuporvareilta, kun taas sosialidemokraatit vaikuttivat enimmäkseen tehdastyöläisiin ja ammattiliittojäsenten enemmistöön”. Tämä oli epäsuhta, johon jokaisen vakavasti otettavan vallankumouksellisen puolueen pitää puuttua.

Avain SPD:n riviväen houkutteluun tehtaissa oli olla kosketuksissa SPD:n jäsenkunnan kasvavaan tyytymättömyyteen puolueen johdon politiikkaan. Mutta pikemminkin kuin käyttäen hyväksi SPD:n johdon passiivisuutta ja lyhytnäköisyyttä, kommunistit toimivat kaikkein lahkolaisimmalla tavalla vieraannuttaen suuremman puolueen jäsenet ja kannattajat. Tällä lahkolaisuudella oli todellista vetovoimaa KPD:n riveissä. Olihan Preussin sosialidemokraattinen hallitus 1929 kieltänyt KPD:n vappumielenosoituksen Berliinissä ja kun kommunistit olivat lähteneet kaduille, sosialidemokraattinen poliisipäällikkö Zorgiebel oli komentanut miehensä ampumaan.

Kaksikymmentäkahdeksan työläistä sai surmansa. Koko pääkaupunkiseudulle määrättiin ulkonaliikkumiskielto, KPD:n päivälehti ja puolueen maakuntalehdistö kiellettiin useiksi viikoiksi ja puolueen puolisotilaallinen siipi, Punaisten rintamasotilaiden liitot, kiellettiin.

On kuitenkin todisteita siitä, että siellä, missä yhtenäinen johto oli, työläiset saattoivat taistella menestyksekkäästi natseja vastaan. Braunschweigin kaupungissa syksyllä 1931 työväenluokka lähti liikkeelle ajaakseen ulos kaupungissa kokousta pitävän SA:n. Braunschweig oli konepajateollisuuden keskus, jossa työläisillä oli voimakas traditio toimia riippumatta SPD:n tai KPD:n johdosta. Kaupungissa jouduttiin erottamaan joukoittain jäseniä KPD:stä ennen kuin saatiin läpi linja, että reformistit olivat ”sosialifasisteja”, vain hiukan parempia kuin varsinaiset natsit.

Huhtikuussa 1932 KPD käynnisti Antifan (Antifasistinen toiminta). Aluksi sillä oli jonkin verran menestystä.

Sisäministeriön raportti kertoi ”yhteisrintaman perustamisesta paikallistasolla, joskus paikallisten ammattijärjestöjen päätösten pohjalta, antifasististen yhteiskomiteoiden ja antifasististen puolustuskuntien muodostamisesta, yhteisistä joukkomielenosoituksista jne. SPD vastasi julkaisemalla kiertokirjeen, jossa annettiin sen järjestöille ohje välttää ”paikallisia neuvotteluja”, jotka tuottivat ”vain epäyhtenäisyyttä ja sekaannusta”. KPD:n johtajat seurasivat esimerkkiä. Historioitsija E. H. Carr kertoo:

Joskus kesäkuussa KPD:lle lähetettiin ohjeet [Moskovasta]..., joissa leimattiin ”opportunistisiksi virheiksi” ”avoimet kirjeet”, joita oli lähetetty sosialidemokraattisille järjestöille ehdotuksin yhteisestä toiminnasta ja muista veljeilyn muodoista; ja KPD:n keskuskomitea lähetti tämän vastalauseen mukaisesti kiertokirjeen osastoilleen ja järjestöilleen selittäen, että sosialidemokraattiset työläiset eivät vielä olleet kypsiä yhteismielenosoituksiin KPD:n kanssa.

Tämä merkitsi, että vaikka ”Antifan ryhmien perustaminen vastasi todellista tarvetta puolustaa työväenluokan järjestöjä ja alueita natsien iskujoukkojen yhä röyhkeämpiä hyökkäyksiä vastaan”, puolueen '”vaatimus, että ei-kommunistit voisivat osallistua vain yksilöinä kommunistien johdossa ja että ei voisi olla ”paluuta Weimarin tasavaltaan”, vaikka menestyksekäs puolustus merkitsisi sen muuttumista puhtaasti kommunistiseksi operaatioksi”'.

Näin kommunistisen puolueen lahkolaisuus erkaannutti heidät reformistisista työläisistä juuri hetkellä, jolloin SPD:n johto teki kommunistiselle puolueelle helpoksi vaikuttaa SPD:n jäseniin.

Seurasi kaksi tärkeätä voimankoetusta, jotka kattoivat tietä Hitlerin valtaantulolle. Heinäkuussa 1932 Hampurin työläiskaupunginosa Altona nousi pysäyttämään natsien marssin katujensa läpi. Yhdeksäntoista kuoli ja 285 haavoittui, mutta natsit joutuivat vetäytymään huolimatta poliisilta saamastaan tuesta. von Papenin hallitus päätti kokeilla SPD:n ja ammattiliittojen johdon päättäväisyyden voiton jälkeen. Keskushallitus ilmoitti hajottavansa Preussin sosialidemokraattisen hallituksen, sanoen sen olleen kyvytön säilyttämään lakia ja järjestystä Altonassa.

Preussin sosialidemokraattinen pääministeri Severing sanoi von Papenille, että ”taipuisi vain voiman edessä... tasavallan ministeri ei luovu tehtävästään kuin karkuri”. Myöhemmin uusi virkamies saapui ottaakseen hänen paikkansa, seurassaan vastavalittu poliisipäällikkö ja armeijan upseeri. He kehottivat Severingiä lähtemään, mutta tämä kieltäytyi. Sitten hänelle ilmoitettiin, että viranomaiset turvautuisivat voimaan. Severing vastasi, ettei hän halunnut antaa merkkiä verilöylylle Saksassa ja että ”Saksan ja Preussin eduissa hän taipuisi voiman edessä”.

Samana iltapäivänä panssariauto kapteenin, kahden luutnantin ja 123 sotilaan kera saapui poliisin päämajaan. Kolme erotettua poliisipäällikköä, kaikki SPD:n jäseniä, antautui nöyrästi. Kun heitä saatettiin pois, aseistettu poliisi seisoi asennossa!

SPD:n johto oli julistanut Preussin hallituksen ja sen 50.000 poliisia, joista monet puolueen jäseniä, tärkeimmäksi esteeksi fasismille. Nyt he antoivat sen kaatua valittamatta. Monet SPD:n jäsenet eivät olleet yhtä rauhallisia. Eräs silminnäkijä kertoi SPD:n johdon ja jäsenistön reaktion erosta:

19. kesäkuuta iltana Berliinissä ja muissa kaupungeissa oli joukkokokouksia. Sanomalehti Vorwärts [SPD:n päivälehti] raportoi, että kuin puhujat vaativat ”Saksan työväenluokan päättäväisyyttä käydä yhteistä taistelua fasismin vaaraa vastaan, huuto ”Vapaus! Vapaus! nousi tuhansien huulilta heidän nostaessaan nyrkkinsä kuin vannoakseen valan”. Kun hallituksen provokaatiot tulivat ilmi, Rautarintaman (Reichsbanner yhdistyneenä ammattiliittojen urheiluseuroihin) ja SPD:n jäsenet kiirehtivät kokouspaikkoihin odottamaan taistelukutsua. Rautarintama ja SPD:n johto julkaisivat lentolehtiset, joissa ne varoittivat provokaatioista ja kehottivat odottamaan vastuullisten johtajien päätöksiä. ”Vastuulliset johtajat” päättivät olla tekemättä mitään. Ei ollut tunninkaan yleislakkoa, ei vastalausetta.

Näin ”demokratian linnoitus” antautui vastarinnatta. Tämä oli natsien kuusi kuukautta myöhemmin tapahtuneen vallanoton kenraaliharjoitus.

Ammattiliittojohtajat julistivat, ettei ”tilanne ollut riittävän vakava oikeuttaakseen työläisten valmistautumista taisteluun oikeuksiensa puolustamiseksi”. KPD kieltäytyi mobilisoimasta hyökkäystä vastaan, koska se olisi merkinnyt ”sosialifasistien” puolustamista.

Toinen tärkeä koetus tuli, kun presidentti Hindenburg nimitti Hitlerin kansleriksi juuri, kun natsien kannatus näytti olevan taantumassa. Valtiopäivävaaleissa marraskuussa 1932 natsipuolueen äänisaalis laski 13,7 miljoonasta 11,7 miljoonaan, alle SPD:n ja KPD:n yhteisen äänimäärän. Eräs silminnäkijä kertoo, että uutinen Hitlerin nimittämisestä:

antoi tosiasiassa vaikuttavimmat osoitukset siitä, että Saksan työläisillä oli tahto vastustaa. 30. tammikuuta iltapäivällä ja illalla Saksan kaupungeissa oli spontaaneja ja väkivaltaisia joukkomielenosoituksia. Tehtaiden valtuuskunnat... kaikkialta maasta saapuivat samana päivänä Berliiniin odottamaan taistelumääräyksiä.

Saksan IG Metall -ammattiliiton virallinen historia kertoo, että tuossa tilanteessa ”työväenluokka odotti turhaan merkkiä toimia ”. SPD:n lehti Vorwärts julkaisi erikoispainoksen, jossa sanottiin, että ”valtiokaappauksella uhkaavan hallituksen edessä sosialidemokraatit seisovat lujina perustuslain ja laillisuuden pohjalta”. KPD:n virallinen linja oli, ettei Hitler pysyisi virassa kauan ja että hänen nimityksensä saatteli lopullista vallankumouksellista kriisiä. Natsit romahtaisivat ja sitten, erään KPD:n johtajan sanoin, ”Hitlerin jälkeen on meidän vuoromme!” Kommunistisen puolueen johto keskitti hyökkäyksensä SPD:hen, mutta kehotti nyt yleislakkoon. Mutta puolueen juurten puuttuminen tehtaissa kävi hyvin selväksi:

31. tammikuuta, päivää Hitlerin valtaantulon jälkeen, Saksan kommunistinen puolue kutsui koolle tehdasneuvostojen kokouksen. Vaikka osanotto oli korkea, mitään päätöstä ei pystytty tekemään joukkomittaisen poliittisen lakon käynnistämisestä Hitleriä vastaan... Kommunistinen puolue oli eristynyt liitoista ja tässä tilanteessa myös liittojen byrokratia pystyi sabotoimaan taistelua.

7. helmikuuta 1933 SPD:n Berliinin johtaja antoi tämän ohjeen:

Ennen kaikkea, älkää provosoituko. Berliinin työläisten henki ja terveys ovat liian kalliita riskeerattaviksi kevyesti; niitä on varjeltava taistelun hetkeen.

Sitä hetkeä Berliinin työläiset odottivat turhaan.

Lujittaakseen asemaansa Hitler päätti varmistaa vaalivoiton pelon ja sorron ilmapiirin keskellä. KPD:n kokoukset kiellettiin ja sen lehdistö suljettiin samalla kuin 50.000 miehen poliisin lisävoimat, jotka oli värvätty SA:sta, kävivät terrorikampanjaa Berliinin työläiskaupunginosissa. 5. maaliskuuta pidettävien vaalien loppusuoralla natsit panivat suunnitelman täytäntöön. 24. helmikuuta KPD:n päämajaan tehtiin suuretsintä. Hitlerin varamies Göring ilmoitti välittömän kommunistisen vallankumouksen suunnitelman löytymisestä. Sitten 27. helmikuuta natsit pistivät tuleen valtiopäivätalon väittäen, että se oli merkki kommunistien kapinalle. Seuraavana päivänä presidentti Hindenburg allekirjoitti asetuksen, jolla keskeytettiin ne perustuslain kohdat, jotka takasivat ilmaisun, lehdistön, kokoontumis-, järjestäytymisvapaudet sekä muut kansalaisvapaudet. Tuhansia KPD:n ja SPD:n virkailijoita pidätettiin. Vain natsien ja oikeistopuolueiden annettiin kampanjoida viimeisellä viikolla ennen vaaleja.

Siitä huolimatta natsien ei onnistunut saada enemmistöä – he saivat vain 43,9 % äänistä. SPD sai edelleen 7.182.000 ääntä ja laiton KPD 4.848.000 ääntä. 24. maaliskuuta uudet edustajat, lukuun ottamatta kommunisteja, jotka olivat joko vankilassa tai maanpaossa, antoivat Hitlerille vallan säätää lakeja ”seuraamatta perustuslain mukaista järjestystä”. SPD äänesti vastaan, mutta teki selväksi, että se esittäisi ”vastuullisen opposition” roolia eikä tekisi mitään ”laitonta”. Kaksi kuukautta myöhemmin SPD kiellettiin ja ammattiliitot hajotettiin.

Ammattiliittovirkailijat olivat yrittäneen kaikkensa pitääkseen asemansa koskemattomana. Saksan yleinen ammattiliitto lähetti vastalauseen Hindenburgille valtiopäivätalon palon jälkeen, vedoten:

Liitot ovat aina vastustaneet terroria kaikissa sen muodoissa. Ne ovat kasvattaneet jäseniään taistelemaan uuden yhteiskuntajärjestelmän puolesta käyttämättä väkivaltaa.

Vaalien jälkeen ne muodollisesti katkaisivat linkkinsä SPD:hen ja julkaisivat manifestin, jossa todettiin, että ”liittojen yhteiskunnallinen tehtävä on suoritettava, oli valtion järjestelmä mikä tahansa”. Vappuna ne kehottivat jäseniään liittymään natsien järjestämään ”kansallisen työn päivän” paraatiin. Mutta lopuksi ne eivät siitä hyötyneet. Saksan työväenluokan parhaimmisto pistettiin aidan taakse. ”1933 lopussa 130.000 kommunistia oli heitetty keskitysleireihin ja 2500 murhattu”.

Hitler käytti kahden raiteen lähestymistapaa yhdistäen parlamentaariset lailliset keinot katuterroriin. Kun Mussolini käytti kolme vuotta lujittaakseen diktatuurinsa, Hitler saavutti tavoitteensa pari viikkoa nimityksensä jälkeen.

Kappale 4 Kappale 6

Takaisin nettikirjastoon Sosialistiliitto Solid. Prod.