KAPPALE 4

Fasistien vallan lujittuminen

Mussolini, toisin kuin Hitler, kohtasi hallitsevan luokan instituutiot paljon vähemmän juurtuneina kuin suhteessa kehittyneemmässä Saksassa. Hitlerin piti muokata suuri osa valtiokoneistoa ja luoda oman hallitukselle uskolliset joukkonsa, kuten SS. Mussolini pystyi helpommin integroimaan fasistisen hallinnon olemassa oleviin instituutioihin.

Niinpä fasistimiliisi Italiassa ei milloinkaan vastannut SS:ää. Poliisi oli edelleen pääasiallinen sortoväline:

Valtion poliisi oli kuitenkin keskeinen ja hallitseva kontrollin väline järjestelmän aikana... Saksassa poliisihallinto joutui ideologisesti inspiroituneen eliitin käsiin, joka tuli puolueesta. Italiassa se pysyi koulutettujen byrokraattien valvonnassa, ja tämä oli ratkaisevan tärkeä tosiseikka.

Saksan hallitseva luokka, toisin kuin vastineensa Italiassa, oli suhteellisen homogeeni. Mussolinin täytyi toimia tilanteessa, jossa hallitsevan luokan vanhat jaot voisivat nousta uudelleen. Toinen ero oli, että alussa Mussolinilla oli parlamentissa vähemmistö, vain 35 paikkaa. Pystyttääkseen diktatuurin hänen oli heikennettävä liittolaisiaan ensimmäisessä hallituksessaan, erityisesti liberaaleja ja kansanpuoluetta. Mussolini vaati ja sai liittolaisiltaan täyden kontrollin verotukseen, mahdollisuuden järjestää uudelleen kaikki valtion elimet lukuun ottamatta tuomioistuimia, mukaan lukien maistraatit, armeijan ja koulut. Liberaalit hyväksyivät tämän - kuten myös CGL!

Joulukuussa 1922 Mussolini määräsi pidättämään PCI:n johdon. Myös satoja puoluejäseniä vangittiin. Mustapaidat ”tuhosivat työväenluokan Torinon... lopulta he tuhosivat L'Ordine Nuovon toimiston”. Seuraavassa kuussa fasistijoukkiot järjestettiin valtiojohtoiseksi fasistiseksi miliisiksi. Heinäkuussa 1923 liberaalit hyväksyivät vaaliuudistuksen, joka takasi tulevissa vaaleissa kaksi kolmannesta paikoista suurimmalle puolueelle. Heinäkuussa 1924 Mussolini tunsi pystyvänsä julistamaan vaalit luotuaan vahvan ehdokaslistan fasisteille:

Vaaleja varten hallitus pystyi saamaan valtavan virallisen lahjoituksen Confindustrialta ja Associazione fra le Societa per Azionilta; ne muodostivat keskusvaalirahaston, joka rahoitettiin säännöllisellä jäsenmaksulla jäsenten pääomasta... Teollisuusjohtajat olivat voimakkaasti mukana hallituksen listalla Confindustrian puheenjohtajan ja sihteerin Benni ja Gino Olivettin johdolla. Heihin kuuluivat Motta ja Donegani Edisonista ja Montecatinista, vesivoima- ja kemianteollisuuden voimakkaimmista yrityksistä; toinen vaaleihin osallistunut magnaatti oli SIP:n Ponti; Marzotto Veneton tekstiilitehtailijoiden kuuluisasta dynastiasta; Torinon Lega Industrialen puheenjohtaja; Mazzini; ja ligurialainen laivanvarustaja Biancardi.

Roomaa lukuunottamatta missään suuressa kaupungissa ei kansallisen lista saanut ehdotonta enemmistöä: Milanossa se sai 34,4 % (16.000 ääntä vähemmän kuin työväenpuolueiden yhteinen äänimäärä), Torinossa 36,6 %, Genovassa 47,2 %, Venetsiassa 36,5 %, Napolissa 49,6 % ja Palermossa 30,4 %.

Fasistien menestyksestä huolimatta parlamenttiin jäi silti voimakas oppositio. Ja vielä tärkeämpää, ammattiliitot olivat edelleen olemassa ja PCI, vaikka maan alle ajettuna, saattoi saada parlamenttipaikkoja ja sen edustajat toimia parlamentaarisen koskemattomuuden puitteissa. Fasistien riveissä oli myös huomattavaa tyytymättömyyttä puolueen byrokratisoituessa ja integroituessa yhä enemmän valtioon. Luvattu ”kansallinen vallankumous” ei näyttänyt tapahtuneen. Bolognan paikallisjärjestö vaati, että Mussolini sulkisi parlamentin.

Mussolini määräsi sisäministeriöstä toimivan erityisosaston pieksemään eräitä hänen vastustajiaan parlamentissa. Sosialistiedustaja Matteottin pidettyä purevan puheen, jossa hän tuomitsi vaalit väärennökseksi, tämä osasto kaappasi hänet kadulta Roomassa 10. kesäkuuta 1924. Asiat näyttävät menneen aiottua pitemmälle ja Matteotti murhattiin. Reaktio yllätti Mussolinin, ”Oppositiota tukevia spontaaneja mielenosoituksia puhkesi kaduilla, mitä ei oltu nähty pitkään aikaan.” Toinen lähde kirjoittaa:

Murha nostatti suurta vihaa Roomassa ja muissa kaupungeissa. Laaja sympatia, jota fasismi oli herättänyt, hävisi tai suli pois, ja rikosta seuranneella viikolla hallitus olisi kaadettu helposti. Mussolini oli pelästynyt. Onneksi hänelle kukaan hänen vastustajistaan ei ollut tilanteen tasalla. Ainoa, mitä he tekivät, oli vastalauseena marssia ulos parlamenttisalista...

Roomassa Mussolinin ensireaktio oli kutsua paikalle fasistimiliisi. Gramsci kirjoitti: ”Ensimmäinen yritys mobilisoida kansallinen vähemmistö epäonnistui täysin vain 20 % vastatessa kutsuun; Roomassa vain 800 miliisiä ilmoittautui parakeilla”. Tuo epäonnistuminen merkitsi, ”että 14.-16. kesäkuuta antifasisteilla oli mahdollisuus valvoa piazzaa.” Tämä oli käännekohta. Mutta PSI sitoi itsensä täysi toisinajatteleviin liberaaleihin ja muihin porvarillisiin poliitikoihin:

”Ainutlaatuisella hetkellä”, Nenni [PSI:n johtajia] kirjoittaa, taktiikka vaihtui työläisten kehottamisesta kaduille kapinaan laillisuustaisteluksi oikeus- ja parlamenttitasolla”... ”Mitä vastustajamme tekevät?” pilkkasi Mussolini parlamentissa. ”Kutsuvatko he koolle yleislakkoa tai edes osittaisia lakkoja? Järjestävätkö he mielenosoituksia kaduilla? Yrittävätkö he provosoida kapinoita armeijassa? Ei mitään tuollaista. He tyytyvät lehdistökampanjoihin.”

Sosialistit ottivat käyttöön kolmoistunnuksen: Hallituksen ero, miliisin hajottaminen, uudet vaalit. He esittivät edelleen uskollisuutta kuninkaalle, jota he anoivat katkaisemaan välit Mussoliniin; he vetosivat hänen valistuneisuuteensa kirjelmä kirjelmän jälkeen. Mutta kuningas tuotti heille toisen kerran pettymyksen.

Kuningas oli ottanut Mussolinin vastaan jo viikko murhan jälkeen osoittaakseen tukeaan Il Ducelle. Giolitti tuki häntä. Filosofi Croce äänesti häntä sanoen fasismin ”tehneen paljon hyvää”. Paavi esti kansanpuoluetta liittoutumasta PSI:n kanssa asiassa. Kommunistit kieltäytyivät periaatteesta mobilisoimasta asian vuoksi tai lähestymästä PSI:tä paikallisesti tai valtakunnallisesti yhteisen toiminnan merkeissä.

Opposition parlamenttiboikotti oli pisimmälle mennyt toimi, ”ajatus että arvokas, mutta olennaisesti passiivinen vastalause johtaisi jotenkin fasismin kaatumiseen, oli vaarallinen harhakuva.” Pian murhan jälkeen Mussolini pystyi saamaan 1600 fasistimiliisiä Firenzeen ja 1200 Milanoon. Mielenosoitusten puuttuessa hän pystyi sitten keskittämään provinssien miliisit pääkaupunkiin.

Joulukuussa fasistijoukot riehuivat Firenzessä, Pisassa ja Bolognassa liberaalia oppositiota vastaan tuhoten sen lehdistön painoja, sen vapaamuurarilooseja ja sen asianajotoimistoja. Seuraavassa kuussa kuningas antoi Mussolinille vapaat kädet hajottaa parlamentti. Teollisuusjohtajat ja liberaalit äänestivät hajottamisen puolesta.

Seurasi sortoaalto: ”Kerhoja ja klubeja suljettiin; oppositiopuolueiden osastoja hajotettiin; entisten rintamasotilaiden Italia Libera -järjestö tukahdutettiin kokonaan; jopa viiniravintoloita, joiden epäiltiin toimivan ”kumouksellisten” kokouspaikkoina, suljettiin...” Lokakuussa Matteottin oma puolue kiellettiin ja sitten kaikki oppositiopuolueet. PCI:n kansanedustajat, mukana Gramsci, pidätettiin. PCI joutui ankaran vainon kohteeksi. Matteottin juttu päättyi siten diktatuurin lujittumiseen.

Annettuaan oppositiolle tyrmäysiskun Mussolini pystyi nyt kääntymään omiin kannattajiinsa. Ne, jotka olivat haaveilleet fasistisesta vallankumouksesta ”pienen ihmisen” voittona, saivat julman herätyksen. Mustapaidat laitettiin kuriin. Lokakuun 1925 jälkeen suurin osa joukoista hajotettiin. Tammikuussa 1927 Mussolini lähetti kiertokirjeen kaikille prefekteille vahvistaen valtion korkeimman vallan ja sanoen ”kaikkien oppositiopuolueiden ja paikallisvaalien lakkauttaminen on tehnyt mahdolliseksi vähentää fasistipuolueen toimintoja selvästi.” Lyttelton päättelee:

Oli olemassa ”hiljaisuuden kriisi”; fasistiliike imettiin yhä enemmän rutiininomaisiin byrokraattisiin tehtäviin ja puoluejäsenten ja väestön neutraalien joukkojen indoktrinointi jätettiin... Näistä johtoklikeistä tuli useimmissa tapauksissa yhteenkietoutuneita paikallisen liike-establishmentin kanssa. Ne saattoivat olla jopa suoraan riippuvaisia siitä: suuryritykset, kuten Terni saattoivat hallita kokonaista liittoa. Tavallisempi oli ehkä mafian kaltainen tilanne, jossa puolue ja liike-elämä olivat tasaveroiset kumppanukset. Puoluejohtajat harjoittivat valvontaa ja rikastuivat liikeyhteyksillään; mutta liike-elämä vuorostaan kääntyi heidän puoleensa saadakseen asioita hoidettua, saadakseen palveluksia hallinnolta ja saadakseen etua kilpailijoihin nähden... vuoden 1926 jälkeen puhdas mielikuvitukseton karriärismi voitti räväkämmän hengen; fasismi kehitti keski-ikäisen vyötärön. Puolueen rivijäsenillä oli yhä vähemmän merkitystä. Tämä kehitys oli ennustettava ja huomattavissa myös totalitarismissa, jossa puolueella tai liikkeellä oli tunnustettu asema yli valtionelinten, kuten Natsisaksassa.

Kappale 3 Kappale 5

Takaisin nettikirjastoon Sosialistiliitto Solid. Prod.