KAPPALE 3

Keitä olivat mustapaidat?

Kaksi kaupunkia, Arezzo ja Genova, antavat hyvän kuvan fasistien tuesta. Fasistijoukkioiden kokoonpano Arezzossa osoittaa, että ”karkeasti 50 % tuli kaupustelijoitten, kauppiaitten ja työnantajien alemmasta keskiluokasta, ja 25 % tuli ammatinharjoittajaluokasta ja opiskelijoista...” Genovassa ”kaupungin fascio... oli suhteellisen yhtenäinen organisaatio; se ei varsinaisesti värvännyt juurikaan työväenluokasta, mutta sillä oli hyvä pohja valkokaulustyöläisissä ja pikkuporvaristossa sekä vähemmän varakkaissa ammatinharjoittajissa, etenkin vasta kaupunkiin muuttaneissa, jotka havittelivat kunniallisen ”syntyperäisen” porvariston korkeampaa asemaa.”

Fasistit värväsivät myös työttömien keskuudesta, jotka olivat demoralisoituneimpia ja luokastaan pudonneita ja olivat eniten irrallaan työväenliikkeestä. Heidän muodostamansa taistelujoukot ottivat tilannettaan heijastavia nimiä - ”Villit”, ”Epätoivoiset” ja ”Kirotut”. Eräs fasisti kirjoitti, että ”Mussolini ja fasismi olivat vedonneet yhteiskunnan sakkaan”. Työväenluokan kannatusta fasismi ei kovin paljon saanut, ei edes tultuaan valtaan:

1921-22 noin kolmasosa koko (fasistisen puolueen) jäsenkunnasta laskettiin työläisiksi ja talonpojiksi, monet olivat epäilemättä liittyneet tosin pelosta tai työttömyyttä paetakseen. Silonen julkaisemat tulokset osoittavat, että vuoteen 1927 mennessä työläisten ja talonpoikien osuudet yhteensä ylittivät harvoin 20 %. Omat otokseni jäsenkunnasta kahdessa suuressa kaupungissa, Roomassa ja Milanossa, vuoden 1926 alussa, osoittavat, että työväenluokkaa jäsenistössä oli vain 10-12 %.

Fasistit perustivat ammattiliittoja, mutta:

Valtaosa jäsenistöstä muodostui fasistien valvonnassa olleiden seutujen maatyöläisistä; seuraavaksi suurin ryhmä olivat satamatyöläiset, koska tiukka kilpailu työstä sai monet tavallisista työläisistä liittymään liittoihin ja jopa puolueeseen; fasistiammattiliittoihin kuului myös huomattava määrä kuljetusalan, kunta-alan ja palvelualojen työntekijöitä; suurteollisuuden työntekijöiden keskuudessa heillä oli vähän menestystä... Kirjapainotyöläisten, koneenrakentajien, metallityöläisten, rakennustyöläisten jne. työläisaristokratiassa (sic) oltiin uskollisia CGL:lle. 1923 tehdaskomiteoiden (commissioni interne), vaaleissa fasistien osuus äänistä ei ylittänyt missään 10-15 %, kun kahta vuotta aiemmin kommunistit olivat saaneet selvän enemmistön Fiatin komiteassa.

Miltä pohjalta Mussolini siis värväsi iskujoukkonsa? Lähtökohtana oli hänen kuvansa kohtalon miehenä, puolimystinen johtajan, Il Ducen, ympärillä oleva henkilökultti. Milanoon perustettiin ”fasistisen mystiikan koulu”, joka heijasti Mussolinin omaa lausuntoa, että ”fasismi on uskonnollinen käsite”. Fasismin symbolit, sotilaallinen kuva, ”juoksuhautojen toveruus”, joka oli kehitetty sotaveteraanien keskuudessa ja valtavat kokoukset ja paraatit, olivat kaikki tärkeitä luotaessa kuvaa voimakkaasta liikkeestä, jossa pieni ihminen voisi sulautua tavoitellessaan arvokkuutta. Ennen kaikkea fasismi esitti itsensä ”isänmaan uskontona”. Rooman-marssin aattona Mussolini julisti: ”Meidän myyttimme on kansakunta. Meidän myyttimme on kansakunnan suuruus”, ja lisäsi, ”imperialismi on ikuinen ja muuttumaton elämän laki.”

Italiaa pidettiin ”proletaarikansakuntana” – sinä kansakuntana, joka oli hävinnyt imperialistisessa maailmanjaossa. Tuo pyrkimys uuden Rooman valtakunnan luomiseksi oli tärkeä osa fasistista ideologiaa. Sillä oli erityisesti vetovoimaa,

...fasistisen imperialismin tunnukselle oli suurin teho köyhtyneiden keskiluokkien (morti di fame), maaseudun väestön ja etelän kaupunkien ryysyköyhälistön keskuudessa. Italian imperialismista on sanottu, että se oli ”köyhyyden imperialismia”, joka jakoi kansallissosialismin kanssa keskeisen huolen ylikansoittumisesta.

Tuolla nationalismilla oli luonnollisesti valtavan rasistinen luonne suhteessa slaaveihin, kreikkalaisiin ja afrikkalaisiin, Italian laajentumisen uhreihin, mutta se ei voinut saada Saksan kansallissosialismin äärimmäisiä rodullisia luonteenpiirteitä arjalaisen ”rodun” ylistämisineen. Maassa, jossa vain vähemmistö kansasta puhui ”kansallista” kieltä, jossa oli suuria alueellisia eroja ja jossa oli merkittäviä vähemmistöjä raja-alueilla, joilla puhuttiin saksaa, kreikkaa, albaniaa ja ranskaa, oli ”puhtaan” italialaisen rodun nostamisella vähän käyttöä.

Mitä vastarintaa tuli vasemmalta?

Koko Mussolinin nousun ajan sosialisti- ja ay-johtajat olivat jääräpäisesti kieltäytyneet laittamasta joukkoja liikkeelle fasismin uhkaa vastaan. Maaliskuussa 1921 sosialistijohtaja Matteotti neuvoi:

pysykää kotona: älkää vastatko provokaatioihin. Vaikeneminen, jopa pelkuruuskin, on joskus sankarillista.

Sosialistipuolueen tai CGL:n liittojen antamatta minkäänlaista johtoa eri vasemmistolaiset ja entiset sotilaat muodostivat fasisminvastaisen miliisin, Arditi del Popolo, johon kuului useita PSI:n jäseniä ja tukijoita. Lenin raportoi Kominternin kolmannessa kongressissa, että heinäkuussa 1921:

Pidettiin Roomassa kokous taistelun järjestämiseksi fasisteja vastaan; kokoukseen osallistui 50.000 työläistä, jotka edustivat kaikkia puolueita - kommunisteja, sosialisteja sekä myös tasavaltalaisia. Viisituhatta entistä sotilasta tuli kokoukseen univormuissaan eikä yksikään fasisti uskaltanut näyttäytyä kadulla.

Niissä harvoissa tapauksissa, joissa antifasistit tarjosivat järjestäytynyttä vastarintaa fasismille, he saivat voiton, kuten Parmassa elokuussa 1922, kun Arditi del Popolo järjesti joukkomielenosoituksen, joka sai mustapaidat perääntymään. Mutta juuri kun tämä liike oli laajenemassa, PSI allekirjoitti Mussolinin kanssa ”rauhansopimuksen”, jossa molemmat osapuolet lupasivat aseistariisuntaa. On tarpeetonta sanoa, että tuo sopimus jäi kuolleeksi kirjaimeksi mustapaitojen puolelta. Paikallisesti viranomaiset käyttivät sitä perusteena tehdä etsintöjä työväenjärjestöissä muutamien kerättyjen aseiden saamiseksi.

CGL ja konepajatyöläisten liiton johtajat olivat huolestuneempia tehdasvaltausten ympärille syntyneiden tehdasneuvostojen murskaamisesta. Huhtikuussa 1921 Fiat irtisanoi 1500 työntekijää Torinossa, mukaan lukien neuvostojen johtajat. Neuvotteluissa yhtiön omistaja, Agnelli, vaati työläisiä noudattamaan konepajatyöläisten liiton kanssa tehtyä valtakunnallista sopimusta, johon kuului neuvostojen purkaminen. Työntekijät menivät lakkoon. Mutta ammattiliiton johdon vastustaessa ja asiallisesti ottaen sisällissodan ollessa käynnissä kaupungissa militantit olivat äärimmäisen eristyksissä. 26. huhtikuuta mennessä puolet työntekijöistä oli palannut työhön hyväksyen yhtiön heikon tarjouksen. Tuona päivänä fasistikolonna saapui kaupunkiin ja poltti lakkokeskuksena toimineen kansantalon.

Toukokuun alkuun mennessä lakko oli lopetettu. Gramsci saattoi syyllä kysyä helmikuussa 1921: ”Onko CGL:ää olemassa?”

Helmikuussa 1922 CGL muodosti eri ammattijärjestöjen kanssa liiton demokratian puolustamiseksi. 31. heinäkuuta se julisti äkkiä päivän varoitusajalla yleislakon. Ei ole ihme, että osallistuminen oli alhaista ja lakko lopetettiin miltei heti. Lakon romahdus vain voimisti fasistien hyökkäystä työväenluokkaa kohtaan. CGL ryhtyi nyt neuvottelemaan Mussolinin kanssa ja Mussolinin Rooman-marssin aikana se oli jopa valmis harkitsemaan Mussolinin tarjousta hallituspaikasta.

PSI:n ja CGL:n johdon vastainen oppositio oli tammikuusta 1921 alkaen keskittynyt kommunistiseen puolueeseen. Italian kommunistinen puolue PCI oli syntynyt PSI:n hajoamisesta. Syntyessään sillä oli 40.000 jäsentä. Luku laski 25.000:een vuoden 1922 lopulla. Sosialisteilla oli 80.000 jäsentä. PCI oli:

valtaosaltaan työväenluokkainen... Se oli keskittynyt pohjoiseen ja erityisesti Piemonten-Ligurian alueelle. Sen suurin tukikohta oli Torino. Ainakin 98 prosenttia sen jäsenistöstä oli työväenluokasta.

Uuden puolueen hallitseva hahmo oli Amadeo Bordiga, joka periaatteesta vastusti kaikkea yhteistyötä sosialistien kanssa ja oli Leninin ja Trotskin yhteisrintamapolitiikkaa vastaan. Tässä vaiheessa Gramsci ja muut olivat tiukasti Bordigan kannalla. Puoluekokouksessa 1922 Bordiga ”torjui hypoteesin fasistien vallanotosta ja uskoi kompromissin kaikkien porvarillisten puolueiden kesken olevan väistämätön”. Tämä johtui siitä, että hän kiisti fasismin olevan erityinen vaara, ja katsoi sen olevan vain eräs porvarillisen vallan muoto.

PCI:n koko johdon asenne tuohon aikaan pyrki olemaan, että liberaalin porvarillisen valtion tuho tuskin oli kommunistien huolenaihe; että fasismin eteneminen johtaisi PSI:n reformistien ja maksimalistien paljastumiseen; ja että nämä väistyisivät kommunistisen puolueen suoranaisina kilpailijoina.

Mustapaitojen liikekannallepanon aikana 28. lokakuuta 1922 Bordiga lähetti PCI:n osastoille kiertokirjeen, jossa arvioi, ettei ”marssi Roomaan ikinä toteudu”. Historioitsija Gwyn Williams kirjoittaa, että Italian kommunistinen puolue ”uskoi fasismin olevan väliaikainen ilmiö kapitalistisen järjestelmän uudelleenintegroitumisessa, ja että järjestelmä selvitäkseen omaksuisi sosialidemokraattisen muodon.”

Suurelle osalle Italian vasemmistoa oli 20-luvun alussa aivan liian helppoa nähdä fasismi vain yhtenä kapitalistisen taantumuksen muotona. Tässä mielessä fasismi ei siis eronnut olemukseltaan liberaalista demokratiasta tai itse asiassa reformistisesta sosialismista, sosialidemokratiasta. Tämä heijastui useissa puheissa ja kirjoituksissa, joita ilmestyi kommunistisen internationaalin piirissä tuohon aikaan. Niinpä Gramsci, Mussolinin otettua vallan lokakuussa 1922, oli se joka totesi:

Fasismi, ravistamalla työväenluokkaa, on palauttanut ”demokratian” mahdollisuuden olemassaoloon. Porvariston aikeissa työnjaon pitäisi sujua täydellisesti: fasismin ja demokratian vaihtelun pitäisi sulkea pois ainiaaksi työväenluokan uudelleennousun mahdollisuus.

Tässä tilanteessa vallankumouksellisten pitäisi vain huutaa: rutto teille kummallekin, ja keskittyä hankkimaan sosialistista vallankumousta. Vain kolme kuukautta ennen Mussolinin Rooman-marssia, sosialistien ja ammattiliittojen uhatessa yleislakolla parlamentaarisen demokratian puolustamiseksi, PCI:n johtohahmo Bordiga kirjoitti:

Haluavatko fasistit lakkauttaa parlamentaarisen sivuesityksen? Meillehän se sopisi. Haluavatko yhteistoimintamiehet [PSI ja ammattiliittojohtajat] yleislakkoa - jota he ovat aina vastustaneet ja sabotoineet, kun se on ollut liian tehokas työläisten puolustaja - jos se on tarpeen heidän manöövereittensä auttamiseksi kriisissä? Mainiota. Suurin vaara on, että he kaikki menevät yhteen ja sopivat olevansa keikuttamatta venettä, laillisen ja parlamentaarisen ratkaisun nimissä.

Ennen pitkää Gramsci tajusi:

Työväenluokan sanomalehtien pienestä joukosta on tuho käynyt kuitenkin jo Triesten Il Lavoratoressa, Pulan Il Proletariossa; Firenzen La Difesassa, Reggio Emilian La Giustiziassa ja Avantin sekä Milanon että Rooman painoksissa... työväenluokan tilat, sosialistien ja kommunistien ryhmien tiloja on poltettu kymmenin ja sadoin. Jopa kadut on kielletty kansanjoukoilta... Sata aseistettua yksilöä - taattu rankaisemattomuus mistä väkivallanteosta tahansa ja ehdoton tuki yleisen järjestyksen voimilta tarpeen vaatiessa... riittää pitämään proletariaatin kurissa ja viemään siltä vapauden tulla ja mennä, sen vapauden kokoontua ja keskustella.

Muutkin asettivat kyseeksi tuon argumentin. Unkarilainen kommunisti Gyula Sas, joka oli Italiassa Mussolinin noustessa valtaan, kirjoitti:

Ei ole syytä edes yrittää peitellä PCI:n virhettä. Sen virhe oli olla kiinnittämättä erityistä huomiota fasismiin alkuvaiheessa, ja sen jälkeen sen näkemisessä vain porvariston laittomana asejoukkona, jota nuori kommunistinen puolue ei voisi vielä kohdata omalla asevoimallaan, sen epäonnistumisessa vastustaa sitä fyysisesti, vaikka fasistien voitto Italiassakaan ei ollut vain aseiden voitto, vaan yhtä lailla poliittinen voitto... poliittinen voitto, joka yksin mahdollisti sotilaallisen. Fasismin poliittinen voitto oli välttämätön edellytys fasismin aseiden voitolle.

Toinen PCI:n johtaja, Togliatti, myönsi myöhemmin:

Aina Rooman-marssin aattoon asti, ja marssin aikanakin, kommunistinen puolue kielsi valtiokaappauksen mahdollisuuden ja ajankohtaisuuden. Heti Rooman-marssin jälkeen puolueen teoreettinen lehti julkaisi artikkelin, jossa väitettiin, ettei Mussolinin valtaannousu muuttaisi maan poliittista tilannetta oleellisesti.

Tämän kaiken alla Bordiga ja liian pitkään Gramsci ja muut PCI:n johtajat kannattivat ”puhdasta” kommunistista puoluetta, asialle omistautunutta vähemmistöä, joka ei voisi tehdä kompromissia periaatteittensa kanssa tekemällä yhteistyötä ei-vallankumouksellisten kanssa. Niinpä PCI kieltäytyi työskentelemästä Arditi del Popolossa asettaen vaatimuksen kommunistijohtoisista puolustusjoukoista. Myöhemmin 1926 Gramsci kirjoittaa, että Lenin oli sanonut kommunisteille:

”Irtautukaa Turatista (PSI:n johtaja) ja tehkää sitten hänen kanssaan liitto.” Tuo kaava meidän olisi pitänyt omaksua hajoamiseen asti... Toisin sanoen, meidän olisi pitänyt, ehdottomana ja historiallisesti välttämättömänä tehtävänämme, irtautua... Mutta sen jälkeen, vaikka jatkaen ideologista ja järjestöllistä taistelua heitä vastaan, meidän olisi pitänyt pyrkiä liittoon taantumusta vastaan.

Veteraanisosialisti Clara Zetkin, Rosa Luxemburgin läheinen toveri ja Saksan kommunistisen puolueen (KPD) perustajajäsen, ajatteli ilmeisesti Italian tapahtumia puhuessaan seuraavasti Kominternin toimeenpanevassa komiteassa kesäkuussa 1923:

Proletariaatin itsepuolustus on tämän hetken vaatimus. Fasismia vastaan ei pidä taistella Italian reformistien tapaan: ”Älä koske minuun, niin minä en koske sinuun.” Ei. Voima voimaa vastaan. Ei voimaa yksilöterrorin muodossa, vaan voima proletariaatin järjestäytyneen vallankumouksellisen luokkataistelun voimana... Proletariaatin taistelun ja itsepuolustuksen on kuitenkin tarkoitettava proletariaatin yhteisrintamaa. Fasismi ei kysy, onko tehdastyöläinen uskollinen valkosiniselle (äärioikeiston hallitsemalle) Baijerille, musta-puna-keltaiselle porvarilliselle tasavallalle vain sirpillä ja vasaralle koristetulle punalipulle. Se ei kysy, tukee hän Wittelsbachien (1918 kaadettu Baijerin kuningassuku) paluuta, onko hän innoissaan Ebertistä (Saksan sosialidemokraattinen presidentti) vai näkisikö hän mieluummin toveri Brandlerin (Saksan kommunistisen puolueen johtaja) Saksan neuvostotasavallan presidenttinä. Riittää, että fasismi näkee luokkatietoisen proletaarin edessään. Työläisten on siksi tehtävä taistelusta yhteinen asiansa, riippumatta puolueesta tai ammattiliitosta. Proletariaatin itsepuolustus fasismia vastaan on eräs vahvimmista tekijöistä proletaarien yhteisrintaman organisaation ja lujittumisen aikaansaamiseksi. Ilman yhteisrintamaa on proletariaatin mahdotonta toteuttaa omaa puolustustaan.

Zetkinin puhe edusti Leninin ja Trotskin 1921 omaksuman politiikan jatkoa näiden tajuttua, että kapitalismi oli saanut itsensä tasapainoon ja että Lännen työväenluokka oli joutunut puolustuskannalle. Tuollaiset puolustustaistelut vaativat tietyn asteista yhtenäisyyttä sosialidemokraattisten puolueiden kanssa, joista kommunistit olivat hiljan irrottautuneet. Jos PCI olisi omaksunut Zetkinin lähestymistavan, olisi vielä Rooman-marssinkin jälkeen ollut aikaa pysäyttää Mussolini.

Kappale 2 Kappale 4

Takaisin nettikirjastoon Sosialistiliitto Solid. Prod.