Ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin suosikki- ja manipulointijärjestelmä nousi, sitä hallitsi viisinkertaisen pääministerin ja kaksinkertaisen sisäministerin, Giovanni Giolittin, hahmo. Tuki tuli teollistuneesta Pohjois-Italiasta ja hän naitti yhteen valtion kanssa keski- ja eteläosissa paisuneen porvariston ja pikkuporvariston antamalla etuoikeuksia ja tukiaisia. Hän tasapainotteli liberaalipuolueeseen samaistuneiden pohjoisen teollisuudenharjoittajien ja hallitsevan luokan vanhemman, enemmän maatalouteen liittyneen katolisen poliittisen blokin välillä. Hänellä oli myös menestystä saada sosialistipuolue PSI:n ja suurimman keskusammattiliiton CGL:n johto kumppanikseen. Tämä järjestelmä johti takaiskuun. Italian hävittyä Etiopialle Adowassa 1896 Italian hallitseva luokka vetäytyi imperialistisen laajentumisen politiikasta. Uusi romanttinen ja kansallismielinen kirjallisuus nousi, sen merkittävimpänä edustajana runoilija d'Annunzio, ja kapinoi tuota imperialismista luopumista vastaan vaatien Italian lähtöä historialliseen tehtäväänsä laajentua yli meren, etenkin Adrianmeren. Teräs- ja laivanrakennuspääoma tunsi yhä enemmän vetoa tuohon nationalistiseen retoriikkaan. He tukivat imperialistisen laajentumisen politiikkaa Giolittia vastaan, ja toivoivat saavansa sille Ranskan ja Britannian tuen seuraavassa sodassa.

PSI:ssäkin reagoitiin puolueen johdon mukautumiseen Giolittiin. Tämän muotoili Benito Mussolini, sosialistisen sepän poika ja koulunopettaja radikaalilta Romagnan alueelta. Mussolinin muokkasi ennen kaikkea Italian syvä kriisikausi 1911—12. Vuonna 1911 Giolitti aloitti Libyan valloituksen aiheuttaen imperialistisen hullaantumisen purkauksen. Vastaukseksi CGL julisti yleislakon, joka sai laajaa tukea. Mussolini pidätettiin ratakiskojen rikkomisesta ja jakoi sellin tulevan sosialistijohtaja Nennin kanssa, joka silloin oli tasavaltalainen.

Parin seuraavan vuoden aikana oli laajoja taisteluita etenkin Torinossa, nousevan autojätti Fiatin seudulla. PSI:n ja CGL:n johto sai pidettyä tilanteen valvonnassaan vain vaivoin. Milanolaisen Avanti-lehden päätoimittajana Mussolinista tuli vasemmiston edustaja. Avantin levikki kaksinkertaistui 60.000:een vuoteen 1914 tultaessa.

Mussolinin politiikka perustui vähemmistöeliitin ”uskontekoon”. Hänestä Italian työväenluokan oli elettävä ”sankarillinen ja historiallinen päivä”. Hänellä oli jo kontakteja nationalistipiireihin, kun hän järkytti tovereitaan lokakuussa 1914 artikkelissaan, jossa kehotti Italiaa liittymään sotaan Ranskan rinnalla, ”niin että ”kansakunnalle” ja sen ongelmille omistautunut sosialismi saavuttaisi niiden ”vallankumouksellisen” ratkaisun.”

PSI vastusti sotaa ja Mussolini erotettiin. Hän perusti sitten Il Popolo d'Italia -lehden laivanrakennusjätti Ansaldon omistaneiden Perronen veljesten tuella. Uudessa lehdessä hän kehitteli fasismin ideologiaa. Fasistit aloittivat sotaveteraaniyhdistyksenä. Mussolini otti sen käsiinsä ja kehitti liikettä omiin tarkoituksiinsa, antaen sille nimen Fasci di azione rivoluzionaria.

Ensimmäinen maailmansota oli tuhoisa Italialle, joka oli eurooppalaisen kapitalismin heikkoja lenkkejä. Sotakokemus vain lisäsi syvälle meneviä jännitteitä. ”Noin 5.750.000 miestä osallistui sotaan; 600.000 kaatui, 700.000 vammautui pysyvästi.” Lokakuussa 1917 Italian armeija piiritettiin Caporettossa ja Venetsian ympäristö miehitettiin. Italian armeijan johto valitti, että upseereita solvattiin ja ivattiin avoimesti kaduilla.

Caporetton jälkeen alkoi jyrkän nopea teollistamispolitiikka. Italialla oli sodan päättyessä enemmän tykkejä kuin Britannialla ja se vei kuorma-autoja ja lentokoneita liittolaisilleen. Terästuotanto nousi 50 %. Sähköntuotanto kaksinkertaistui. Fiatin, Ansaldon, Ilvan ja Pirellin kaltaiset jättikonsernit hallitsivat Italian teollisuutta. Sodan loppuessa konepajateollisuudessa oli puoli miljoonaa työläistä. Fiatin työntekijämäärä nousi 7000:sta 30.000:een.

Ammattiliitot paisuivat 3 miljoonaan. Inflaatio kuitenkin heikensi työnväenluokan elintasoa ja tilannetta pahensivat vakavat ruokapulat, koska Italian maatalous ei pystynyt ruokkimaan uusia teollisuuskeskuksia. Toisaalta teollisuudenharjoittajien voitot kasvoivat ja kasvoivat. Tätä saatteli joukko skandaaleja. Pirelliä epäiltiin renkaiden myynnistä itävaltalaisille. Kolme teollisuusmiestä pidätettiin 1918 silkin myynnistä Sveitsin kautta saksalaisille. Tähän soppaan sekoittuivat maaseudun suuret levottomuudet. Vuonna 1917 Torinossa oli leipämellakoita.

Sodan loppu näki kahdenlaista kehitystä - työväenluokan taistelutahdon valtavan kasvun ja vakiintuneen poliittisen järjestyksen hajoamisen. Italia ei suinkaan hyötynyt voittoisista liittolaisistaan: se ei saanut haluamiaan alueita, etenkään Dalmatiaa, joka oli liitetty uuteen Jugoslavian valtioon, joka kuului Saksan rajoille perustettuihin puskurivaltiohin. Italia oli yhtä paljon Versailles'n sopimuksen uhri kuin sodan hävinnyt Saksakin. Nationalistiset aatteet, jotka olivat olleet Italian politiikan marginaalia, alkoivat nyt saada vastakaikua, etenkin kotiutettujen upseerien ja aliupseerien sekä palvelukseen jääneiden upseereiden keskuudessa.

Syyskuussa 1919 italialainen varuskunta alkoi vetäytyä Fiumen kaupungista Adrianmeren rannalla Versailles'n sopimuksen mukaisesti. Nationalistirunoilija d'Annunzio, nyt sotasankari, valtasi kaupungin 2000 kapinallissotilaan kanssa. Italian hallituksen onnistui saada hänet vetäytymään vasta suorien neuvottelujen jälkeen, joissa armeijan ylijohto selvästi tuki d'Annunziota. Tuo tapaus antoi voimakkaan nosteen nationalisteille ja nouseville fasisteille. Se osoitti niille, että hallitus oli heikko ja että heillä oli ystäviä armeijassa. Tässä vaiheessa Mussolinin fasistit pystyivät saavuttamaan tietyn asteista tukea: ”Fasismi vetosi... entisten sotilaiden eliittiin, iskujoukkoihin (arditi) ennen kaikkea, vapaaehtoisiin ja upseereihin yleensä.” Huhtikuussa 1919 tällaiset ainekset tekivät ensimmäisen hyökkäyksen fasistien organisoimina ja polttivat Avantin Milanon toimiston. Vuoden 1919 myöhemmät tapahtumat saivat äärioikeiston sivuraiteelle.

Punaiset vuoden 1919 ja 1920, Biennio Rosso, todistivat todellista joukkojen vallankumouksellista nousua, jolla ei ollut Saksaa lukuun ottamatta vertaa Länsi-Euroopassa. Teollisuustyöläiset saavuttivat paremmat palkat, kahdeksan tunnin työpäivän, työehtosopimusten tunnustamisen ja sanansijan tuotannossa ”tehdaskomiteoiden” kautta. Vuonna 1919 oli 1663 lakkoa ja vuonna 1920 niitä oli jo 1881. Genovassa ja muissa pohjoisen satamissa ahtaajien lakko nujersi voimakkaat laivanvarustajat. Syyskuussa 1920, kun konepajateollisuuden työnantajat vastasivat lakkoon työsululla, puoli miljoonaa työläistä yksinkertaisesti valtasi tehtaat julistaen ne työläisten valvontaan. Fiatin omistaja Agnelli tarjoutui antamaan tehtaansa työläisille! Parlamenttivaaleissa PSI nousi suurimmaksi yksittäiseksi puolueeksi ja sai 156 paikkaa.

Sen että vallankumous oli mahdollisuus, osoittaa seuraava sananvaihto puhelimessa Albertinin, milanolaisen Il Corriere della Seran, johtavan porvarillisen sanomalehden, päätoimittajan, ja hänen roomalaisen poliittisen liittolaisensa, Amendolan, välillä:

Rooma (Amendola): ”Mutta mitä tässä tilanteessa voidaan tehdä?”
Milano (Albertini): ”Antaa valta CGL:lle.”
Rooma: ”Mutta sehän on loppu!”
Milano: ”Ei, ei, se olisi paljon parempi kuin se mitä nyt tapahtuu. Näin ei ole mahdollista jatkaa, hyvä ystävä.”
Rooma: ”Mutta se mitä sanot: tehdään vallankumous ja näkemiin! Ja siinä loppu! Mutta eikö ole mitään mitä voimme tehdä tekemättä vallankumousta?”
Milano: ”Juuri niin, ainoa keino välttää vallankumous on antaa valta CGL:lle.”

Torinossa tehdasvaltaukset saivat ”kaksoisvallan” aineksia työväenluokan vallan vastustaessa virallisen hallituksen valtaa. Aseistautuneet työläiset puolustivat tehtaita ja vaaleilla valitut tehdasneuvostot saivat kaupunginneuvostojen luonnetta. Vallankumoukselliset olivat keskeisinä Torinon tapahtumissa. Nuori sardinialaisintellektuelli Antonio Gramsci, L'Ordine Nuovo -lehden päätoimittaja, katsoi, että tehdasneuvostoista voisi tullut aidon neuvostovallan perusta. Alusta alkaen nämä ajatukset, jotka saivat enemmistön PSI:n Torinon piiristä puolelleen, saivat ”kiivasta vastustusta ammattiliittotoimitsijoiden, sosialistipuolueen johdon ja Avantin taholta”.

Raportissaan Kommunistiselle internationaalille heinäkuussa 1920 Gramsci oli sitä mieltä, että neuvostojen tavoite oli ”saada ammattiliitot kommunismin kannalle, siirtää ammattiliittojen taistelu kapeasta osuustoiminnallisesta ja reformistisesta kentästä vallankumouksellisen taistelun, tuotannon valvonnan ja proletariaatin diktatuurin alueelle.”
Jälkeenpäin 1924 Gramsci kirjoitti:

1919-1920 me teimme hyvin vakavia virheitä, joista nyt maksamme täyttä hintaa. Peläten, että meitä pidettäisiin nousukkaina ja karriäristeinä me emme muodostaneet ryhmittymää (siis erillistä vallankumouksellista puoluetta) ja yrittäneet järjestäytyä kautta Italian. Me emme halunneet tehdä Torinon tehdasneuvostoista riippumatonta johtokeskusta, joka olisi voinut saada huomattavan vaikutusvallan koko maassa, peläten hajottavamme ammattiliitot ja saavamme ennen aikoja lähtöpassit sosialistipuolueesta.

Toisaalta CGL:n ja PSI:n johtajat pelasivat korkeammin panoksin. Syyskuussa pidetyssä yhteiskongressissa CGL:n johtajat tarjoutuivat luovuttamaan valtansa PSI:n johdolle, jos nämä suostuisivat vallankumoukseen. PSI:n johto kieltäytyi tarjouksesta. Tämän jälkeen konferenssin päätettäväksi annettiin kysymys, jossa CGL:n johto ehdotti liikkeen suuntaamista ammattiliittovalvonnan turvaamiseen teollisuudessa ja PSI:n johto aloitteen vallankumouksen puolesta! CGL:n ehdotus hyväksyttiin. Mutta liikkeen johtajien keskustellessa vallankumouksesta Torinossa tehdasneuvoston johto kieltäytyi lähtemästä kapinaan.

Tämä horjuminen antoi vanhalle ketulle Giolittille mahdollisuuden tulla uudelleen pääministeriksi kesken kriisin, tehdä sopimuksen CGL:n kanssa lupauksin liittojen ja työnantajien yhteisestä komissiosta liittojen valvonnan luomiseksi teollisuudessa. Konepajatyöläisten liitto vei sopimuksen jäsenäänestykseen, jossa se voitti helposti, huolimatta heikosta vaaliosallistumisesta. Tehdasvaltaukset päättyivät syyskuun lopussa.

Samaan aikaan talonpojat osoittivat yhtä lailla taisteluhenkeä. Palattuaan juoksuhaudoista he vaativat maan jakoa. Hallitus oli luvannut maareformia, mutta kun sitä ei kuulunut, talonpojat valtasivat maat. Syyskuussa 1919 hallituksen oli pakko hyväksyä tilanne, sillä ehdolla, että talonpojat järjestäytyisivät osuuskunniksi.

Maataloustyöläiset muodostivat voimakkaat liitot, ”punaiset liitot”, jotka tunnustettiin, sekä saivat muita myönnytyksiä maanomistajilta. Kahden punaisen vuoden aikana lakot pyyhkivät Pon laaksoa, Venetoa, Umbriaa ja Toscanaa. Niiden voima oli niin suuri, että jopa katoliset ammattiliitot ottivat osaa. Maanomistajat valittivat valtion suojelun puutetta ja alkoivat etsiä avukseen muita voimia.

Taistelun ollessa huipussaan Mussolinin oli pakko kääntyä vallitsevan tuulen mukana. Milanossa hän vetosi henkilökohtaisesti konepajatyöläisten liiton johtajaan kriisin huipulla sanoakseen tälle, ”Hänelle merkitsi vähän, olivatko tehtaat työläisten tai teollisuusmiesten käsissä ja jos valtaus johtaisi rakentavaan vallankumoukselliseen liikkeeseen, hän olisi vallankumouksellisten puolella.” Italian tehdasvaltausten johtava historioitsija kommentoi:

Oli opportunismi, joka sai hänet seuraamaan liikkeen perässä, sitten kuinka henkilökohtaista tahansa, se osoittaa kuitenkin, kuinka voimakas työläisten hyökkäyksen noste oli tuohon aikaan ja kuinka täydellinen halvaannus vallitsi konservatiivipiireissä. Squadrista-taantumus (fasistiosasto) kolmion suurissa kaupungeissa oli vielä täysin mahdottomuus.

Carocci, Italian fasismin historioitsija, taas osoittaa:

”Niin kauan kuin varakkaat olivat puolustuskannalla, fasismi ei ollut edes vähääkään menestyksekäs.”

Mutta kun pakkolunastuksen uhka oli nyt ohitse, Italian teollisuudenharjoittajat, varsinkin Genovan laivanvarustajat, olivat valmiit menemään pitkällekin päästääkseen ”työläisvalvonnan” aaveesta. Heitä tukivat maanomistajat, jotka halusivat murskata maatyöläisten liitot. Maaliskuussa 1920 pidettiin Milanossa ensimmäinen teollisuusmiesten konferenssi, joka pani liikkeelle paljon vahvempana Yleisen teollisuusliiton, Confindustrian. Kun valtausten aiheuttama välitön kriisi oli ohitse, teollisuusmiehet halusivat siirtyä Giolittin yhteistyöpolitiikasta hyökkäykseen. He itse eivät kuitenkaan voineet ryhtyä taistelemaan erittäin järjestäytynyttä ja taistelutahtoista työväenluokkaa vastaan. Armeija ei ollut osoittautunut olevansa tehtävän tasalla. Se oli piirittänyt Torinon valtausten aikana, mutta ylijohto ei ollut uskaltanut hyökätä joutuessaan vastakkain työläisten päättäväisen vastarinnan ja sotilasjoukkojen epävarman uskollisuuden kanssa.

Tähän työhön työnantajat kutsuivat nyt Mussolinin fasistien aseistetut joukkiot. Heti kun ammattiliittojen ja PSI:n johtajat olivat ryhtyneet lopettamaan valtauksia, Mussolinin ääni oli muuttunut. Hän mylvi: ”Nyt, me toistamme koko ääneen, me vastustamme bolševistista kokeilua kaikin käytettävissämme olevin keinoin.” Myöhemmin heinäkuussa 1923 hän korosti, että Italian vasemmisto ei ollut tiennyt ”kuinka hyötyä vallankumouksellisesta tilanteesta, jota historia ei toista.

Hän oli jo saanut rahaa Milanon liikemaailmalta 1919, mutta ”vasta etenkin syksyllä 1920, työläisten tehdasvaltausten päätyttyä, alkoivat teollisuudenharjoittajien ja maanomistajien tuet sataa hänen kirstuihinsa. Raskas teollisuus, etenkin teräs- ja aseteollisuus sekä laivanvarustamot, antoivat rahoituksen, mutta maanomistajat päästivät mustapaidat ensiksi irti:

Talvi ja kevät 1920-21 olivat ratkaiseva kausi fasistien laajentumiselle. Fasistiset squadristat kävivät systemaattista terrorikampanjaa sosialisteja ja näiden paikallisia elimiä (kunnallisneuvostoja, puolueosastoja, ammattiliittoja, osuuskuntia ja jopa kulttuurikerhoja) vastaan. Taantumus levisi kautta Pon laakson ja yhä raivokkaampana kautta valtaosan Toscanaa, Umbriaa ja Apuliaa.

Fasistit eivät olisi saavuttaneet niin monta voittoa ilman armeijan tukea. Armeijan eversti kiersi maata sisällissota-asiantuntijana. Hän esitti yksityiskohtaiset ”sosialistien vastaisen hyökkäyksen” suunnitelman. Hän neuvoi:

On luotava ihanteellinen miliisi, jonka organisoivat meistä asiantuntevimmat, rohkeimmat, vahvimmat ja aggressiivisimmat. Tuon miliisin on pystyttävä sekä sotilaalliseen vastarintaan että poliittiseen toimintaan.

Sotilasjohto halusi jo värvätä 25000 palkkasotilasta palauttamaan järjestystä. Kenraali Badoglio, yleisesikunnan päällikkö, lähetti kiertokirjeen kaikkien sotilaspiirien komentajille kehottaen, että kaikki silloin kotiutetut upseerit (kaikkiaan 60.000) piti lähettää tärkeimpiin keskuksiin ja heidän olisi liityttävä fasistiosastoihin. Hyökkäyksen alkamispaikaksi valittiin Emilian maakunnan ”punainen” keskus, Bologna. Yleislakko oli ravistellut kaupungin porvaristoa huhtikuussa 1920, sen jälkeen kun kahdeksan työläistä oli saanut surmansa poliisin ampumina. Paikallinen mustapaitajohtaja, Arpinati (entinen anarkisti), kirjoitti:

On varmasti totta, että nämä bolognalaisporvarit (ja kun sanotaan bolognalainen, sanotaan apaattinen ja pelkurimainen) eivät liikahtaneetkaan ennen kuin viime lakon myötä tunsivat turvallisuutensa ja taskujensa olevan vaarassa; mutta pitäisikö meidän tästä syystä hylätä raha-ase, joka on niin tarpeellinen taistelullemme, ja jota nämä porvarit (tosin pelkästään pelosta) tarjoavat meille nyt.

Vuosina 1921-22 talouden suuri lama antoi työnantajille mahdollisuuden ryhtyä hyökkäykseen. Fasistit päättivät testata PSI:n johtajia näiden marssiessa tuona vappuna. Arpinati kuvaa, kuinka ”meidän partiomme tekivät erilaisia liikkeitä, kulkivat kautta kaupungin pääkatuja Giovinezzan (fasistinuorten laulu) , tahdissa, mutta eivät kohdanneet koskaan vastarintaa... Olen varma, etteivät he (sosialistit) tee koskaan vallankumousta.” Eräs bolognalaisfasisti muisteli: ”Muutama nuorisojoukko... oli pystynyt pitämään vallankumouksellisen liikkeen aisoissa; nyt heihin liittyivät kansalaisten parhaat osat, rikkaat, maanviljelijät, kauppiaat... vähä vähältä puolustusliikkeestä tuli hyökkäävä liike, ja kun aiemmin oli pitänyt kestää punaisten valtaa, nyt hallitsee fascio.”

Marraskuussa mustapaidat hyökkäsivät kunnallisneuvostoon, jossa oli sosialistienemmistö. Kevääseen 1921 mennessä mustapaidoilla oli arviolta 5000-8000 jäsentä kaupungissa. Koska he eivät olleet kohdanneet mitään merkittävää vastarintaa PSI:ltä tai liitoilta ja koska heillä oli käytännössä kaupunki valvonnassaan, heidän toimintaryhmänsä siirtyivät ympäröivälle maaseudulle murskatakseen sosialistisen maatyöläisten liiton. Tuon vuoden ensimmäisten kuuden kuukauden aikana fasistijoukkiot ”... tuhosivat 59 kansantaloa, 119 kokoushuonetta, 107 osuuskuntaa, 83 talonpoikaisliittoa, 141 sosialistikeskusta; he surmasivat yli sata, haavoittivat tuhansia ja terrorisoivat kokonaisia yhteisöjä, pakottaen sosialistiset valtuustot eroamaan.

Talouskriisi syveni. Tammikuuhun 1921 mennessä työttömiä oli 600.000. Sellaiset jätit, kuin teräs- ja koneenrakennusyhtiö Ansaldo, kaivos- ja laivanvarustamoyhtiö Ilva ja näiden pankki, Banca di Sconto, romahtivat. Ne olivat olleet eräitä fasismin tärkeimpiä tukijoita. Suurteollisuus alkoi yhä enemmän vaatia, että hallitus pelastaisi sen verohelpotuksin ja tukiaisin, hintavalvonnan avulla, asetilauksin ja ennen kaikkea auttamalla murtamaan työväenluokan organisaation ja leikkaamaan palkkoja. Mussolini otti kaikki teollisuudenharjoittajien päävaatimukset omikseen. Erityisesti se tarkoitti keskittymistä kasvavaan tyytymättömyyteen Giolittin politiikkaan tehdä yhteistyötä PSI:n ja CGL:n johdon kanssa. Taantuma antoi työnantajille mahdollisuuden kehittää vaihtoehtoista politiikkaa:

Vuosien 1921 ja 1922 aikana tilanne muuttui. Lama antoi työnantajille mahdollisuuden aloitteeseen. Lakot olivat tehottomia aikana, jolloin työttömyys oli kasvussa ja johtavat militantit saattoi syyllistää.

Giolitti yritti saada fasisteja mukaan uskoen, että heidät voitaisiin kesyttää parlamenttipolitiikalla. Keväällä 1921 hän julisti vaalit ja osallistui ”kansalliseen vaaliliittoon”, johon Mussolinikin kuului. Kolmekymmentä fasistia tuli valituksi, mikä antoi heille valtakunnallisen äänen.

Vuoden 1922 alussa fasistikolonnat, joista jotkut olivat tuhatpäisiä, terrorisoivat maaseutua. Elokuussa 1922 ne tunsivat olevansa tarpeeksi voimakkaita vallatakseen Milanon ja Livornon kaupungintalot (molemmissa sosialistiset valtuustot), vallatakseen Genovan sataman murtaakseen ammattiliiton aseman ja polttaakseen useita vasemmistolehtien toimistoja.

Giolitti ei pystynyt enää valvomaan tapahtumia: todellista hallitusta ei ollut. Kansanpuolue, jolla oli pohja maaseudulla ja katolisissa, oli PSI:n jälkeen suurin puolue, mutta maan kahtiajakautuminen oli aiheuttanut siinä asiallisesti ottaen hajaannuksen sen pikkuporvarillisen kannattajakunnan liukuessa fasisteja kohti. Oli selvää, että fasismi oli nyt riippumaton voima, joka voitaisiin saada kuriin vain asevoimin. Italian hallitsevan luokan ryhmät, joihin luultavasti kuningaskin kuului, eivät pitäneet Mussolinista, mutta hallitsevan luokan yhteinen etu esti ”kansallisia” voimia käymästä toistensa kimppuun.

Tämä oli tausta Rooman-marssille, Mussolinin vallanotolle. Confindustrian ja Banca Commercialen (joka oli juuri muodostettu Banca di Sconton jäänteistä) johtajat päättivät lokakuun alussa taata rahoituksen Mussolinin liikkeelle. 28. lokakuuta:

Mussolinin... ja Yleisen teollisuusliiton johtajien, Bennin ja Olivetin välillä oli hyvin reippaita konferensseja. Pankkiyhdistyksen johtajat, jotka maksoivat 20 miljoonaa rahoittaakseen Rooman-marssin, teollisuusliiton ja maatalousliiton johtajat, sähköttivät Roomaan, että heidän mielestään ainoa mahdollinen ratkaisu oli Mussolinin hallitus.

Paavi teki selväksi tukensa Mussolinille Vatikaanin lehdessä Osservatore Romanossa: ”Me havaitsemme suureksi tyydytykseksemme, kuinka korkeimman vallan aikeet, puolueiden tahto ja hän, joka nyt on kutsuttu muodostamaan hallitus, ovat tähän asti noudattaneet Pius XI:n hurskaita neuvoja.”

Tässä vaiheessa poliittinen tasapaino oli niin herkkä, että vähäisinkin sysäys oli ratkaiseva. Mussolinin Rooman-marssi oli suunniteltu sellaiseksi. Suunnitelman mukaan Mussolinin mustapaidat kokoontuisivat rautateitse neljään kohtaan pääkaupungin ympärillä. Lyttelton kuvaa Mussolinin fasistien liikekannallepanoa seuraavasti:

Todellisuudessa Rooman-marssi oli itse asiassa valtava bluffi. Kaupunkia puolusti 12.000 miehen vakinainen armeija hallitukselle uskollisen kenraali Pugliesen johdolla ja olisi pystynyt hajottamaan fasistijoukot vaikeuksitta. Monet fasistit eivät päässeet kokoontumispaikkaansa; he matkustivat rautateitse ja heidät pysäytti helposti ottamalla pari pätkää rataa pois. Paikalle saapuneet olivat huonosti aseistautuneita eikä heillä ei ollut paljon ruokaa. He eivät voineet muuta kuin maleksia surkeina syksyn kaatosateessa. Suurenmoinen ”pihtiliike” Roomaan ei olisi koskaan onnistunut.

Mussolini saapui Roomaan makuuvaunussa aamulla 30. lokakuuta 1922. Hänet saatettiin mustassa paidassaan kuninkaan luo. Hänen kerrotaan ilmoittaneen: ”Majesteetti, tulen taistelukentältä, onneksi veren tahrimatta.” Rooman-marssi oli poliittista teatteria, mutta tässä vaiheessa se riitti vallan varmistamiseksi.

Kappale 1 Kappale 3

Takaisin nettikirjastoon Sosialistiliitto Solid. Prod.