KAPPALE 11

Mitä me voimme tehdä

1) On oltava selkeitä fasismin luokkapohjan suhteen.

Monet vasemmistolaiset katsovat fasismin luokkaluonteen muuttuneet 30-luvusta ja sanovat, että fasistit ovat tänään pääasiassa työväenluokkaa. Tämä on kiistattomasti totta, kun puhutaan ”iskujoukoista”, jotka osallistuivat tapahtumiin, kuten pakolaisvastainen isku itäisen Saksan Rostockissa elokuussa 1992. Viisi yötä työläiskaupunginosassa 1000 huligaania, joita tuki huomattava määrä sivustakatsojia, hyökkäsi Mecklenburg-Länsipommerin keskeiseen pakolaiskeskukseen. Mutta jotta ymmärrettäisiin koko kuva, on katsottava, kuinka Saksan yhdistäminen on vahingoittanut Itä-Saksaa luoden miljoona työtöntä ja vielä useita enemmän lyhennetyllä työajalla olevia. Kokonaisia yhteisöjä on tuhoutunut. Se oli katkera tulos yhdistymisen luomille unelmille ja toiveille. Tämä tilanne ruokkii toivottomuuden politiikkaa, johon natsit nojaavat.

Silti uudet natsit vetoavat vielä laajasti keskiluokkaan. Saksassa:

yksityiskohtaiset tutkimukset äärioikeistolaisista puolueista viittaavat, että kun REP saa pääosan tuestaan pettyneistä kristillisdemokraattien (CDU) kannattajista… toiset tutkimukset, joista erään on tehnyt SPD:tä lähellä oleva poliisien ammattiliitto, katsovat, että REP:n tuki poliisien keskuudessa on erityisen suuri. Esimerkiksi Baijerissa yli 60 % poliiseista osoitti samanlaista lojaaliutta. Lisäksi REP saa nyt huomattavaa tukea Liittotasavallan asevoimista, joissa yli 1000 palveluksessa olevaa sotilasta on sen jäseniä.

Ranskassa Le Monden tutkimus Front Nationalin äänestäjistä huhtikuussa 1988 havaitsi, että äänestäjistä 31 % oli pienyrittäjiä, 21 % ammatinharjoittajia (lääkäreitä, juristeja jne.), 21 % liiketyöntekijöitä, 19 % työttömiä, 8 % maanviljelijöitä ja maataloustyöläisiä ja 16 % tehdastyöläisiä. Pariisissa Meyer osoittaa, että ”toisin kuin tavallisesti oletetaan, sen kannattajakunta tuli pikemminkin klassisesta oikeistosta, mutta oli myös voimakas vähemmistö entisiä vasemmiston ja nukkuvien puolueen äänestäjiä.” Keskimääräisestä FN:n äänestäjästä hän sanoo: ”Jos tarkastelee näiden äänestäjien keskimääräisiä piirteitä, heillä on jopa korkeampi tulotaso kuin ranskalaisilla keskimäärin, heillä on enemmän perittyä omaisuutta ja he ovat useammin oman yrityksen omistajia; heillä on todennäköisemmin jokin koulutus ja heidän työttömyysasteensa ei ole keskimääräistä korkeampi.”

Sama malli toistuu Britanniassa. Elokuussa 1978 Colin Sparks keräsi raportteja 40 National Frontin osastosta ja tulokset sisältyivät artikkeliin, jonka hän kirjoitti International Socialism Journaliin. National Frontia on aina pidetty etupäässä työväenluokkaisena koostumukseltaan, ja Sparkskin ”oletti” näin olevan. Mutta tutkituista 40 osastosta:

fasistien jäsenkunnan raportoitiin koostuvan työläisistä 34 tapauksessa; valkokaulustyöläisistä 23 tapauksessa ja klassisesta pikkuporvaristosta 26 tapauksessa. Paikallisjohdon ollessa kysymyksessä kymmenen oli työläisiä, yhdeksän valkokaulustyöläisiä ja 13 klassista pikkuporvaristoa (vain kahdessa tapauksessa ”kapitalistin” raportoitiin olevan jäsen).

Sparks päätteli, koska keskiluokat muodostavat pienen osan väestöstä, että ”heidän osallistumisensa fasisteihin on suhteettoman suurta”. British National Partyn nykyiset johtajat, John Tyndall ja hänen varamiehensä Richard Edmonds, heijastavat samaa luokkakoostumusta, olivat heidän rivisotilaansa mitä alkuperää tahansa.

Atlantin toisella puolella lousianalainen senaattori David Duke, Ku Klax Klanin johtaja, valittiin osavaltion edustajainhuoneeseen, ei valkoisen työväenluokan asuinalueelta, vaan hyvinvoivalta keskiluokan alueelta. Tämä ei tarkoita, etteivätkö fasistit voisi saada kannatusta työväenluokalta tai työttömiltä. Nonna Mayer toteaa huomioissaan Front Nationalista:

Vuodesta 1986 se on alkanut saavuttaa kerroksia, jotka olivat vähiten oikeistolaisia – sosialistihallitusta kohtaan tunnetun pettymyksen seurauksena. Sen äänestäjäkunta muuttui monipuolisemmaksi. Pariisin tapaus on erittäin merkittävä tässä suhteessa: 1984 eurovaaleissa FN sai ääniä ennen kaikkea länsiosan rikkailta alueilta; vuodesta 1986 tilanne on ollut päinvastainen ja FN tukikohdat ovat siirtyneet itäosiin.

Tuo uhka ulottuu jopa St. Denisiin, historialliseen kommunistien valvomaan kaupungin ”punaiseen vyöhön”. Kaksi seikkaa Mayerin tutkimuksessa osoittaa kuitenkin myös perustan Le Penin vastustamiselle:

Ihmiset, jotka asuvat lähellä kortteleita ja taloja, joihin on keskittynyt voimakkaasti siirtolaisia, äänestävät todennäköisemmin FN:ää kuin ne, jotka asuvat siirtolaisten keskuudessa… Nuorison keskuudessa FN sai huonoimmat lukunsa. Useimmissa tapauksissa nuorten ja FN:n äänestämisen suhde on käänteinen.

Väite fasismin perustasta on tärkeä. Fasismin sosiaalinen perusta ovat yhteiskunnan keskikerrokset. Se ei tarkoita, että kaikki natsijärjestöjen jäsenet olisivat ainoastaan pikkuporvaristosta. Mutta natsien poliittinen ohjelma ja ideologia ilmaisevat sen kokemusta ja ongelmia. Hylkäämällä niin järjestäytyneen työväenluokan kuin pääoman – joka usein samaistetaan tiettyyn ryhmään, kuten suurpankkeihin tai ylikansallisiin yhtiöihin – he syyttävät yhteiskunnallisista ongelmista erityisiä syntipukkeja, kuten juutalaisia, mustia tai vierastyöläisiä. Tällä perustalla he voivat mobilisoida ihmisiä, joihin lama on iskenyt kovimmin ja jotka ovat vailla toivoa, koska työväenluokka ei reagoi mitenkään. Tämä on erityisen totta työttömien osalta.

Se merkitsee myös, että siellä, missä mobilisoidaan voimakkaasti hallitsevaa luokkaa vastaan, nämä ihmiset voidaan vetää mukaan. Näin tapahtui Saksassa julkisen alan lakoissa 1992 ja koneenrakentajalakoissa 1993 sekä Ranskan opiskelijakamppailuissa joulukuussa 1986 ja rautatielakossa tammikuussa 1987, jolloin fasistit jäivät suoranaisesti tapahtumien varjoon.

2) Asioita on kutsuttava oikeilla nimillään.

”Fasisti”-sanan käyttäminen kuvaamaan eurooppalaisia natseja on ristiriitaista. Richard Stoss, kirjan Politics Against Democracy kirjoittaja, pitää parempana käyttää termi ”äärioikeistolainen”. Saksan perustuslainsuojelutoimisto ei edes pidä heitä ”äärioikeistona”! Ranskassa johtava vallankumouksellinen järjestö, Lutte Ouvrière, kuvaa Front Nationalia vain ”äärioikeistolaisena vaalijärjestönä”. Nämä argumentit sanovat, että termiä ”fasisti” tai ”natsi” voi avoimesti käyttää vain pienempiin huligaani- ja skiniryhmiin, jotka avoimesti ilmoittavat sellaisia olevansa, koska sellaisissa järjestöissä kuin Republikaner tai Front National ei ole mitään puolisotilaallista siipeä. Toiset vasemmalla väittävät samaan tapaan, että fasismi keskittyy tänään pelkästään terroriin eikä yritykseen rakentaa 30-luvulla nähtyjen kaltaisia joukkoliikkeitä. Mutta vaikka Republikaanit tai Front National haluavat ottaa etäisyyttä hetkeksi Solingenin kaltaisista hyökkäyksistä, jossa 1993 tapettiin kuusi turkkilaisperheen jäsentä tai hyökkäyksestä juutalaiselle hautausmaalle Carpentrasissa, Etelä-Ranskassa, toukokuussa 1990, ei sen pitäisi silti estää meitä näkemästä niiden todellista luonnetta. Kuten Rick Kuhn sanoo:

Tällä hetkellä menestyneimmät fasistijärjestöt Saksassa keskittyvät vaalitaktiikkaan, jota fasistijärjestöt käyttivät myös 20- ja 30-luvulla, joskaan eivät poissulkien julkisia mobilisaatioita. He vähättelevät, joskin epämääräisin termein, liittymiä toista maailmansotaa edeltäneeseen tai sen aikaiseen fasismiin. Vaalien tai väkivallan korostaminen menetelmänä on kuitenkin pikemmin taktiikan kuin strategian kysymys. Sama poliittinen näkemys, yhteiskunnallinen pohja ja suuntaus ovat usein skinheadien kömpelön poliittisen väkivallan ja vaaleihin osallistuvan kunnioitettavan ja pukuja käyttävän äärioikeiston takana… Järjestöt, jotka muodostavat nykyfasismin kahdet taktiset kasvot, jakavat myös jäsenet.

Glyn Fordin tutkimus Saksan natseista väittää:

REP:n, Deutsche Allianzin, Deutsche Volksunionin ja toisaalta Freiheitliche Arbeiter Partein ja Nationalistische Frontin kaltaisten väkivaltaisten ryhmien välillä on todistettuja yhteyksiä. Nämä ”militanttijärjestöt” vastaavat usein toisten puolueiden kokousten turvajärjestelyistä.

Ranskassa monet näistä ”militanteimmista” ryhmistä ovat marginalisoituneet FN:n edetessä. On silti selviä linkkejä eri rotuhyökkäystapauksista pohjoisafrikkalaisia, mustia ja juutalaisia vastaan, joita on käsitelty Ranskan oikeuksissa. Pieni ja avoimesti natsistinen Parti Nationalist Français et Europeén (PNFE), jolla on yhteyksiä British National Partyyn ja joka edustaa ”vahvaa ja hierarkkista Uutta järjestystä, joka perustuu kansalliseen ihanteeseen, yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen ja rotutietoisuuteen”, kehottaa äänestämään FN:ää.

Le Pen on mennyt pisimmälle viljellessään kunnioitettavuuden kuvaa. Mutta FN:n kokouksissa Petainin puheet, juutalaisvastaiset kirjaset ja hitleriläinen kirjallisuus ja levyt ovat myynnissä ja mielipidemittauksia tekevä SOFRES selvitti vuonna 1984, että FN:n jäsenistä ”neljännes kannatti vallankaappausta vallan saamiseksi”.

Osa tarpeesta olla hienotunteinen johtuu polttouhrien perinnöstä, jonka Le Pen, republikaanit ja kaikki natsiryhmät päättäväisesti kiistävät olevan totta. Linkit löytyvät jälleen, kuten tässä satunnaisessa New Statesmanin raportissa:

Entinen Gestapon agentti, jonka elämä on kulunut äärioikeiston palveluksessa, saattaa nousta tärkeän ranskalaisen paikallishallituksen johtajaksi 22. maaliskuuta paikallisvaalien jälkeen. Hänen nimensä on Paul Malaguti ja hän on uusnatsilaisen National Frontin listan kärjessä Bourgesin ympäristön alueella Keski-Ranskassa. 17-vuotiaana Malaguti värväytyi Gestapon agentiksi 1944 Cannesissa ja oli vartiossa Gestapon ampuessa vapautustaistelijoita.

Tämä haluttomuus selvästi nimetä fasismin kunniallista julkisivua sen oikealla nimellä johtuu hämäännyksestä heidän julkisuudessa käytettäväksi valitsemansa poliittisen naamion ja heidän usein kätkettyjen päätavoitteidensa välillä. Saadakseen vaalikannatusta ja saadakseen perinteiset oikeistolaiset puolueet hyväksymään heidät legitiimeiksi kumppaneiksi, he korostavat ”perinteisiä kristillisiä arvoja” – isänmaata, turvallisuutta, lakia ja järjestystä. Siksi on tärkeätä yhdistää heidät selvästi heidän ideologisiin ja väkivaltaisiin esiratsastajiinsa.

On myös tärkeätä ymmärtää, että fasismi ei vastaa saksalaisia ja italialaisia sotaa edeltäneitä vastineitaan. Tämän päivän fasistien on oltava varovaisia, etteivät he omaksu kuvastoa, joka liitetään Hitleriin ja Mussoliniin. Heidän täytyy nationalisteina ennen kaikkea omaksua asianmukainen symbolismi. Tässä on olemassa jatkuvuus 30-luvun fasistien kanssa. de la Rocquen tavoin Le Pen marssii vappuna Jean d'Arcin patsaalle. Ranskalainen 30-luvun fasismi oli juurtunut juutalaisvastaiseen, katoliseen ja tasavallan vastaiseen traditioon, josta se haki kannatuksensa.

On tärkeätä keskittyä avoimen natsististen, ”kunniallisten fasistien”, perinteisten konservatiivipuolueiden ja valtion suhteeseen. Avoimen natsistisilla ryhmillä ja ”kunniallisilla fasisteilla” on ensinnäkin keskenään vahvistava suhde.

Natsihuligaanien hyökkäykset luovat poliittista ilmapiiriä, jossa ”kunnialliset fasistit” näyttäytyvät pienempänä pahana, kun taas ”kunniallisten natsien” rasismi toimii suojana väkivallanteoille.

Samalla natsijärjestöjen olemassaolo, ”kunniallisten” tai muiden, voi viedä koko poliittista karttaa oikealle, mahdollistaen rasismin ja osien äärioikeistolaisesta poliittisesta ohjelmasta tulla osaksi valtavirran poliittista argumenttia. Tietysti tämä prosessi voi edetä toisestakin lähtöpäästä, valtavirran konservatiiviset poliitikot voivat pitää oikeistopopulistisia puheita, kuten Enoch Powellin ”verivirta”-puhe, Thatcherin ”suo”-kommentit tai viime aikoina, Winston Churchillin purkaus siirtolaisuutta vastaan, ja niin he, ryhtymättä fasisteiksi itse, tekevät natsiaatteista hyväksyttävämpiä.

Lopulta tämä kaikki voi tuottaa ilmaston, jossa valtio itse osallistuu tapahtumien ketjuun. Maahanmuuttorajoitukset, karkotukset ja koko valtiollisen rasismin rakenne antaa uskottavuutta natsien propagandalle.

Keino murtaa tuo ketju on murtaa sen ensimmäinen lenkki. Natsipolitiikot pitäisi armottomasti paljastaa sellaisiksi. Linkit ”kunniallisten natsien” ja huligaanien välillä pitäisi tuoda esille. Huligaanit itse pitäisi karkottaa kaduilta. Konservatiivipoliitikot, jotka kannattavat rasistista politiikkaa olematta natseja, tulisi leimata ihmisiksi, jotka haluavat edistää poliittista ilmastoa, jossa natsit voivat kasvaa. Tällä avoin me voimme katkaista ketjun, joka muuten vetäisi koko poliittisen rakenteen oikealle ja lisäisi sitä mahdollisuutta, että natsit itse ottaisivat vallan.

3) Natseja on vastustettava fyysisesti.

Le Penin nousun takana on Ranskan vasemmiston jatkuva kieltäytyminen ottamasta yhteen Front Nationalin kanssa. 80-luvulla tärkein rasisminvastainen järjestö tyytyi vain pitämään rasisminvastaisia konsertteja ja festivaaleja. Se ei sinänsä ole huono asia,mutta se ei riitä, kun toimintaa FN:n iskulauseiden poispyyhkimiseksi, rasististen hyökkäysten ja marssien vastustamiseksi ei ollut. Yhteenotto toimii.

1992 Front National uskoi, että se nousisi paikallisvaaleissa suurimmaksi puolueeksi Le Penin tukikohdakseen ottamassa Provence-Alpes-Côte d'Azurin läänissä. Tämä ei toteutunut:

Mitä tapahtui? Vaaleja edeltäneiden kahden kuukauden aikana oli aktiivinen kampanja FN:ää vastaan. Sen kokouksia häirittiin ja estettiin järjestelmällisesti, useita kokouksia kiellettiin yleisen järjestyksen ylläpitämisvaikeuksien nojalla ja usein oli väkivaltaisia yhteenottoja FN:n aktivistien ja fasismia vastustavien aktivistien välillä.

FN:n väkivaltainen, fasistinen ydin tuli hyvin selvästi esille, kun Le Peniä vastustettiin suoraan. Mutta Front Nationalin on annettu enimmäkseen kasvaa vapaasti ilman uhkaa. Näin sille on annettu mahdollisuus lujittaa kannatustaan. 1986 ja 1987 Le Penin oli valittava ehdokkaita, jotka olivat jollain tavalla samaa mieltä hänen kanssaan. Monet ovat myöhemmin lähteneet. Tänään Le Pen on onnistunut rakentamaan tiiviin puolueen.

Saksan esimerkki 1966—1969 ja 1977—79 on myös valaiseva. 1966 Nationaldemokratisches Partei Deutschlands pääsi parlamenttiin useissa osavaltioissa 5,8—9,8 % kannatuksella. Militantti fasisminvastainen mobilisaatio otti yhteen NPD:n kanssa kokouksissa ja mielenosoituksissa kautta vuoden 1968. Vuoden 1969 liittopäivävaaleissa NPD joutui tämän seurauksena peruuttamaan kaikki suuret julkiset kokouksensa. Sen äänimäärä laski 4,3 %:iin, alle valtiopäiväpaikkoja taanneen viiden prosentin äänikynnyksen.

Yrittäessään hyötyä taantumasta NPD pyrki luomaan pohjaa erityisesti Frankfurtissa järjestämällä useita kokouksia ja marsseja. Tässä vaiheessa NPD estettiin saamasta vaaleissa läpimurtoa. Militantit mielenosoitukset, erityisesti 7000 ihmisen mielenosoitus 17. kesäkuuta 1977 ja 50.000 ihmisen mielenosoitus 17. kesäkuuta 1979, estivät NPD:tä marssimasta.

Britanniassa National Front yritti 70-luvun loppupuolella rakentaa taantuman, labour-hallitusta kohtaan tunnetun pettymyksen ja Labourin rasismin hyväksikäytön pohjalle esittämällä NF kunniallisena vaihtoehtona. 1976 NF sai 16,2 % äänistä West Bromwichin täytevaaleissa ja seuraavan vuoden Lontoon aluevaaleissa se sai 119.000 ääntä ja työnsi liberaalit neljännelle sijalle.

NF käynnisti sarjassa marsseja sen natsiveteraanijohtajan John Tyndallin selittäessä: ”Uskon, että suuret marssimme, rumpuineen, lippuineen ja viireineen, saavat hypnoottisen vaikutuksen yleisöön ja että niillä on valtava vaikutus kannattajiemme uskollisuuden lujittamisessa.”

Labour-puolue, Jewish Board of Deputies, kommunistinen puolue ja muut olivat kaikki yhteenottoja vastaan. Oltiin haluttomia laittamaan natsileimaa NF:ään. Tapahtumat huipentuivat elokuussa 1977 Lewishamissa, jossa natsit aikoivat marssia. Paikallinen Labour-puolue ja kommunistinen puolue järjestivät marssin eri suuntaan kuin natsit.

Socialist Workers Party järjesti 5000 hengen vastamielenosoituksen, johon osallistui paljon paikallista mustaa nuorisoa ja joka hajotti NF:n marssin. Vaikutus oli sähköistävä ja rohkaisi yhä useampia ja useampia ottamaan selkeän kannan, paisuttaen rasisminvastaisia protesteja ja antaen SWP:lle mahdollisuuden esittää keskeistä roolia laajan Anti Nazi Leaguen käynnistämisessä.

Useat ihmiset ovat sanoneet, ettei NF menettänyt mahdollisuuksiaan ANL:n takia, vaan pikemminkin, koska Margaret Thatcher kykeni vetämään puoleen sen rasistista tukijakuntaa puheellaan, kuinka britit ”saattaisivat joutua poljetuksi suohon eri kulttuuria edustavien ihmisten toimesta”. Aikajärjestys puhuu tätä näkemystä vastaan.

Thatcher piti puheensa 1978. Samana vuonna oli paitsi kaksi suurta ANL:n karnevaalia, myös Itä-Lontoon Brick Lanen alueella laaja mobilisaatio bangladeshilaisyhteisön puolustamiseksi, joka huipentui 8000 ihmisen paikalliseen lakkoon rasisteja vastaan. Vuoden 1979 vaalien aikana 5000 natsien vastustajaa esti NF:n marssin Leicesterissä ja laaja protesti NF:n kokousta vastaan Southallissa johti SWP:n jäsenen Blair Peachin kuolemaan poliisin käsissä. Southallissa marssi 15.000 ihmistä hänen kunniakseen ja 13 ammattiliittoa sekä hänen oma opettajaliittonsa otti osaa hänen hautajaisiinsa lippuineen. Itä-Lontoossa NF:n äänimäärä pysyi pienenä.

Marraskuussa 1980 ANL:n täytyi mobilisoida 4000 ihmistä British Movementia, NF:n kovan linjan kilpailijaa vastaan Paddingtonissa. Huhtikuussa 1980 se mobilisoi natseja vastaan West Hamin jalkapallostadionilla, pani liikkeelle 2000 ihmistä heinäkuussa natseja vastaan Oxfordissa ja järjesti kampanjan Harrogatessa NF:n johtajan Andrew Bronsin häätämiseksi luennoitsijan tehtävistään. Elokuussa ANL levitti rasistisen murhan jälkeen Coventryssa 50.000 lentolehtistä yhdessä päivässä ja lopulta samassa kuussa järjesti 40.000 hengen karnevaalin rasismia vastaan Leedsissä pohjoisessa, ”nuorimman ja työväenluokkaisimman, Socialist Workerin mukaan.

Näin siis Thatcherin puheen jälkeen natsien toiminta saavutti huippunsa ja vielä myöhemmin ANL lopulta ajoi heidät maan alle. Thatcher itse pidättäytyi tuon puheen jälkeen uusista samanlaisista lausumista yleisen rasisminvastaisen ilmapiirin vuoksi.

Tutkitaan lopuksi ajatusta, että Margaret Thatcherin valinta esti natseja kasvamasta. Tällaisilla väittämillä on esi-isänsä. Saksan SPD väitti, että sotamarsalkka Hindenburgin valinta estäisi Hitlerin nousun valtaan. Hindenburg kuitenkin ojensi vallan Hitlerille. Lähempänä meidän aikaamme Ranskan presidentti Mitterrand suostutteli sosialistipuolueen vetäytymään Marseillessa miljonääri Bernard Tapien hyväksi, sanoen tämän syövän Le Penin kannatusta. Sitä hän ei tehnyt. Totuus on, etteivät natsit asetu establishmentin poliitikoiden sopeutuessa rasistisiin ja fasistisiin ajatuksiin. Ainoa mikä natsit pysäyttää on suora vastarinta – ja ANL:n suora vastarinta mursi natsit 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa.

Toinen arvostelun kohde ANL:ssä on ollut, että sen mielenosoitukset eivät merkinneet mustien asuinalueiden omaa organisoitumista. Silti voimakkaan ANL:n ja rasisminvastaisten liikekannallepanojen vaikutus synnytti aasialaisia nuorisoliikkeitä Lancashireen, Bradfordiin ja Southalliin ja johti laajalle levinneeseen bengalijärjestön kehitykseen Brick Lanella, minkä vaikutukset näkyvät edelleen.

4) Ei tule luottaa järjestelmän poliitikkoihin tai sosialidemokraattisiin johtajiin.

Keskustaoikeistolaisten ja sosialidemokraattisten puolueiden yritykset suitsia rasismin ja uusnatsien kasvu rajoittamalla turvapaikkoja ja hyväksymällä ajatuksen, että kyseessä oleva maa on ylikansoitettu, lietsovat vain rasismin ja fasismin lieskoja. Silti on niitä, kuten historioitsija Martin Kitchen, jotka puolustavat 30-luvun tyylisiä kansanrintamia ”kansallisen porvariston antifasistisen siiven kanssa”. Kyseessä on johtopäätös, joka nykytodisteiden valossa on selvästi väärä.

1991 Saksan kristillisdemokraattinen hallitus menestyi huonosti mielipidemittauksissa ja oli kohdannut lännen kaivostyöläisten ja idän työläisten vastalauseita näiden puolustaessa työpaikkoja ja työehtoja. Paikallisvaalien alla Bremenissä kristillisdemokraatit käynnistivät laajan kampanjan yrittäen estää pakolaisten saapumista kaupunkiin. Kaupunginhallitusta johtanut SPD antautui väitteelle, että Bremen oli turvapaikanhakijoiden ylikansoittama.

Seuraavissa vaaleissa he menettivät vallan. Deutsche Volksunion lisäsi edustustaan yhdestä paikasta kuuteen.

Ranskassa on Front Nationalin nousu johtanut oikeistosiirtymään poliittisissa asenteissa. Paikallistasolla perinteiset konservatiiviset puolueet, Rassemblement pour la République ja Union pour la Democratie Française ovat tehneet epämuodollisia sopimuksia FN:n kanssa auttaen tämän vaalimenestystä. Laajemmalla tasolla totesi Le Monden tutkimus lokakuussa, että joka kolmas ranskalainen oli samaa mieltä FN:n ajatuksista.

Maaliskuussa 1993 oikeisto palasi valtaan sosialistihallitusten 12 vuoden jälkeen (poikkeuksena oli lyhyt oikeistohallitus 1986—87). Eräs raportti veti yhteen heidän hallituksensa muutamat ensi kuukaudet:

Tärkein tapahtuma ovat olleet siirtolaisuutta rajoittava lait ja kansalaisuuden rajoittaminen, osa prosessia, jota viimeksi on yrittänyt Vichyn hallitus, purkaa Ranskan vallankumouksen malli anteliaasta turvapaikasta… Siirtolaislait ovat kuitenkin häikäilemätön yritys uskotella valitsijoille, että suuri osa National Frontin ”Ranska ranskalaisille” -filosofiasta on hyvä paitsi maalle, myös sisäministeri Charles Pasquan presidenttiystavoitteille.

Ranskassa sosialistipuolue, joka oli voittanut vuoden 1981 presidentinvaalit innostuksen aallolla, huomasi, että heidän politiikkansa epäsuosio söi heidän kannatustaan ja reagoi syyttämällä siirtolaisia. 1989 presidentti Mitterrand totesi, että ”sietokynnys” oli siirtolaisuudessa saavutettu 70-luvulla. Kantakaupunkimellakoiden jälkeen 1991 hänen pääministerinsä puhui erityislentokoneiden vuokraamisesta turvapaikan hakijoiden ja laittomien siirtolaisten karkottamiseksi. Mikään tästä ei vähentänyt Le Penin kannatusta. Sen sijaan hän oli oikeassa vastatessaan Cressonille, että ”ihmiset pitävät alkuperäistä aina parempana kuin kopiota”.

Samanlaista on tapahtunut kautta Euroopan, kun hallitukset ovat kiirehtineet lakeja, jotka rajoittavat turvapaikkaoikeutta ja ovat siten rohkaisseet rasistista väitettä, että pakolaiset ovat syypäitä työttömyyteen, huonoon asuntotilanteeseen ja palveluiden puutteeseen.

Porvaripoliitikkoja voidaan pakottaa tekemään eroa natseihin ja jopa olla käyttämättä rasistista korttia työväenluokan mobilisaatiolla. Mutta heihin ei voi luottaa natsien vastustamisessa. Sellaiset yritykset vain heikentävät tehokasta natsien vastaista liikettä.

5) Yhteisrintaman puolesta, sekä ultravasemmistolaisuutta että kansanrintamia vastaan.

Monien, jotka tarkastelevat kehitystä Euroopassa, täytyy tuntea 90-luvun alussa nousseet nationalismi ja rasismi hirvittävän väistämättöminä. Mutta katkeruus yhteiskunnan pohjalla ei aina kulje yhteen suuntaan.

Rostock, natsihyökkäyksen näyttämö, oli myös telakkavaltauksen näyttämö. Saksassa on ollut merkittäviä yhteenottoja, jotka ovat yhdistäneet saksalaisia ja vierastyöläisiä. Kautta Italian, Espanjan ja Britannian on nähty suuria nousuja vastauksena vyönkiristystoimiin, jotka otettiin käyttöön syksyllä 1992 Euroopan valuuttajärjestelmän romahdettua ensimmäisen kerran. Italiassa vasemmistolaiset aatteet ja järjestöt ovat tavallaan syntymässä uudelleen. Syyskuussa joukko alueellisia lakkoja toi kaikkiaan kymmenen miljoonaa työläistä kaduille, kun taas uusi pommikampanja, jonka laajasti uskottiin liittyvät salaiseen palveluun, aiheutti spontaaneja mielenosoituksia.

Milanossa vasemmisto johto mielenosoitusta pommeja vastaan, joka sai Liiton vihan kanavoimiseksi järjestämän mielenosoituksen näyttämään pieneltä.

Natsien nousu on provosoinut myös laajoja mielenosoituksia kautta Euroopan. 1991 maaliskuussa 120.000 ihmistä osoitti Brysselissä mieltään rasismia ja Vlaams Blokin nousua vastaan. Vuoden vaihteessa 1992—93 marssi 500.000 ihmistä Münchenissä natsiterroria vastaan, 100.000 Hannoverissa ja 200.000 Berliinissä. Saksan mielenosoitukset levisivät Itävaltaan, ruokkien vastustusta Haiderin FPÖ:lle.

Paradoksaalisesti tämän taistelun jälleensyntyminen on silti ollut järjestäytyneen vasemmiston jatkuvan pessimismin saattelemaa. Suuri osa vasemmistosta on 80-luvun tappion säikäyttämää ja uskoo, että sen on aina oltava eristynyt vähemmistö. Niinpä Saksan autonomit uskovat, että valtaosa Saksan väestöstä on kyvytöntä vastustamaan fasismia, koska on sopeutunut rasismiin. Heille natsien vastustaminen on tehtävä, johon voi osallistua vain vannoutunut vähemmistö toimilla, jotka kantavat KPD:n ”joukkueiden” kaikua 30-luvulta. Britanniassa, jossa tähän mennessä ei olla nähty samanlaista natsijärjestöjen kasvua, monet vasemmistolaiset uskovat, että valkoiset työväenluokan alueet ovat ”kiellettyä aluetta” rasismin vastustajille samanlaisista syistä.

Pessimismin ei tarvitse silti saada ultravasemmistolaisia seurauksia. Se voi johtaa myös sopeutumiseen reformistijohtajiin, mikä muistuttaa 30-luvun kansanrintamapolitiikasta. Ranskassa johtava rasisminvastainen järjestö, SOS Racisme, oli 80-luvulla Harlem Desirin johdossa, jolla oli yhteys presidentti Mitterrandiin ja hallitsevaan Sosialistiseen puolueeseen. Se vastusti fasistien kohtaamista fyysisesti. Sen sijaan se järjesti joukon festivaaleja, jotka nähtiin keinona kasvattaa ihmisiä rasismin suhteen. Saksassa ”valoketju”-protestit vuoden 1992 lopussa ja Roomassa ”kädet läpi kaupungin” -protesti ovat symbolisia toimia, jotka ovat organisoineet ne, jotka eivät näe tarvetta yhdistää tällaisia joukkotapahtumia natsien fyysiseen kohtaamiseen. Britanniassa Anti Racist Alliance on tehnyt kaikkensa kosiskellakseen konservatiivikansanedustajia, saaden yhden tuen ja luoden lämpimät suhteet toiseen, entiseen ministeri Peter Bottomleyyn.

Tuollaisilla strategioilla on seurauksensa. Nuoren mustan koululaisen, Stephen Lawrencen, murhan jälkeen lähellä British National Partyn toimistoa, lähinnä mustat mielenosoittajat ovat osoittaneet vihaansa natsien luolaa vastaan.

Eräät hahmot vasemmalla ovat hyökänneet mielenosoitusta vastaan siksi, että ”se käyttää kyynisesti paikallisia tunteita rasistisista murhista hyväkseen… piittaamatta millään tavalla ihmisten turvallisuudesta”. He jatkoivat hyökätäkseen ”väkivaltaa” vastaan yleensä, osaamatta erottaa raakaa rasistista murhaa ja voimankäyttöä murhaajien organisoitumisen jatkumisen estämiseksi alueella.

Tämä on monien 30-luvun opetusten unohtamista – tarpeen joukkomittaisesta yhteistoiminnasta, johon osallistuvat työtätekevät, jotka eivät ole keskenään samaa mieltä kaikista yleisistä poliittisista kysymyksistä.

6) Taistelu fasismia vastaan on myös taistelua sosialismin puolesta.

Vaikka on väärin vaatia, että ihmisten on oltava vallankumouksellisia tai edes sosialisteja, ennen kuin he voivat taistella natseja vastaan, on yhtä väärin olla näkemättä yhteys kapitalisminvastaisen ja natsienvastaisen taistelun välillä. Natsien järjestäytymisen estäminen on oleellinen tehtävä, mutta se on vain jäävuoren huippu.

Piittaamatta siitä, kuinka monta natsien marssia tai kokousta me estämme, natsit saavat kaikua yhteiskunnassa, joka tuottaa jatkuvasti taantumia ja sotia, työttömyyttä, huonoja asuinoloja ja huonoa terveyttä suurille osille väestöä. Sosialistien on siksi vältettävä näkemästä taistelua fasismia vastaan liian kapeasti. Työläisten yhdistäminen paikallisen sairaalan puolustamiseen, huonoja asuinoloja vastaan, taisteluun työpaikkojen ja paremman koulutuksen puolesta on ennen kaikkea sen näyttämistä, että työväenluokan oma toiminta voi tuoda paremman ratkaisun ihmisten elämän polttaviin ongelmiin, kuin natsit .

Osan esittäminen tällaisissa taisteluissa vaatii kuitenkin politiikkaa, joka ylittää pelkän fasisminvastaisuuden. Se vaatii sosialistista politiikkaa. Sosialistinen taistelu kapitalismia vastaan on siksi ainoata taistelua, joka voi lopulta päästää meidät fasismin painajaisesta.

Me emme saa aliarvioida, kuinka kiperä tuollaisen politiikan tarve jo on. Harva olisi voinut ennustaa tapahtumia näin kauas 90-luvulla: fasismin nousu, sota entisessä Jugoslaviassa ja nationalismin jälleennousu itäisessä ja Keski-Euroopassa. Tapahtumien filmi kulkee hitaammin kuin 30-luvulla. Se antaa meille enemmän aikaa korjata virheitämme kuin mitä vasemmistolla oli Saksassa 1920—33. Mutta filmi pyörii silti.

On mahdollisuuksia, että tapahtuu samanlaista, kuin Ranskassa 30-luvulla, jossa fasismin uhka nosti työväenluokan reaktion, joka kasvoi hyökkäykseksi itse pääomaa vastaan. Rasisminvastaisten protestien laajuus, yleislakot, jotka ravistivat Saksaa, Kreikkaa ja Italiaa 1992 ja 1993, ja Britannian konservatiivihallituksen hajoaminen näyttävät potentiaalia. Tuon prosessin kehittyessä meidän tulisi muistaa ranskalaisen sosialistihistorioitsijan Daniel Guerinin sanat: ”Fasismi on meidän rangaistuksemme, jos annamme sosialismin hetken päästi ohitse.”