KAPPALE 10

Fasismi kohti 2000-lukua

1990, kun Berliinin muuri kaatui, kapitalismin tulevaisuuden ja ”uuden” yhdentyneen Euroopan suhteen oli laajaa optimismia. Tänään elämme kuitenkin maailmassa, jossa vallitsee kolmas taantuma sitten vuoden 1973, taantuma, joka on laajentunut koskemaan sellaisia ”moottorina” toimineita talouksia, kuten Saksaa. Kautta Länsi-Euroopan ”joka neljäs 18—25-vuotias on työtön”. Vain parin tunnin ajomatkan päässä Venetsiassa käydään sotaa ensimmäistä kertaa Euroopan mantereella sitten vuoden 1945. Aatteet, jotka vallitsivat 80-luvulla – Reaganin, Thatcherin ja ”monetarismin” aatteet – ovat joutuneet epäsuosioon. Syvenevä poliittinen kriisi on kuluttanut Italian hallitsevan pääpuolueen, kristillisdemokraattien, kannatusta, luonut kriisin Saksan ja Ranskan sosialidemokraattisissa puolueissa ja ruokkinut rasismin ja fasismin nousua.

Talouskriisi ei tietenkään vastaa 30-luvun kriisin tasoa. Työttömyys ei missään ole 40—50 %:n tasolla, kuten Saksassa ennen vuotta 1933. Emmekä ole myöskään nähneet poliittisen epävakauden saavuttavan pistettä, jossa jopa parlamentaarisen demokratian rakenteet horjuisivat, kuten Weimarin Saksassa. Mutta vaikka kriisi ei ole yhtä syvä, siinä on alkiona kaikki sen syklin elementit, joista Trotski näki fasismin viimeisenä – hämmennys porvariston keskuudessa, työväenluokan radikalisoituminen, tyytymättömyys pikkuporvariston keskuudessa, syvenevä vieraantuminen ”virallisesta” politiikasta ja vakiintuneiden poliittisten rakenteiden heikentyminen.

Italiassa totesi eräs kommentaattori jo ennen Tangentopoli-juttua, suurta lahjonta- ja korruptioskandaalia, joka ravisti poliittista järjestelmää 1993, kuinka syvää vieraantuminen järjestelmästä jo oli:

Vastauksena kysymykseen: ”Oletteko tyytyväinen siihen, miten demokratia maassanne toimii?”, keskimäärin 75 % italialaisista vastasi 1978-87, että he ”eivät olleet lainkaan tyytyväisiä” tai että he ”eivät olleen kovin tyytyväisiä”. Taso oli korkeampi kuin missään merkittävässä Euroopan maassa. Ranskassa vastaava luku oli 45 %, Britanniassa 38 % ja Länsi-Saksassa 22 %.

Tangentopoli vei entiset kristillisdemokraattiset ja sosialistiset pääministerit Andreottin ja Craxin tutkittaviksi korruptiosta ja mafiayhteyksistä.

Saksassa eräs vaikutusvaltainen kommentaattori myöntää, että maa on ”liukumassa talouskriisiin eikä kukaan tiedä, miten se sieltä vedetään”. Siitä huolimatta Kohlin hallitus yrittää kiistää totuutta väittämällä diplomaattisessa lausunnossa:

”Olen varma, että pystymme ratkaisemaan talousongelmamme – ei tietenkään päivässä, mutta kohtuullisessa ajassa.” Tämä vakuutus, jonka liittokansleri Kohl antoi 2. lokakuuta 1990, Saksan yhdistymisen aattona, on edelleen oikea kaksi vuotta tuon historiallisen päivän jälkeen.

Vuoden 1933 alussa Saksassa oli 3,5 miljoonaa työtöntä, 2,5 miljoonaa lännessä ja miljoona idässä sekä lisäksi 1, 5 miljoonaa hallituksen työllistäminä.

Tämä kriisi osuu yhteen perinteisten työväenluokan puolueiden taantumisena, olivat ne sosialidemokraattisia tai kommunistisia. Saksan SPD:ssä esimerkiksi on juurien näivettymistä. Ruumiillisen työn tekijöiden määrä SPD:hen liittyvistä on 1955—1982 pudonnut 55 %:stä 21 %:een. Opiskelijoiden osuus on pudonnut vuodesta 1972 vuoteen 1982 miltei 16 %:sta 12,8 %:iin. Puolueen päätös 1992 tukea turvapaikkojen rajoittamista Saksan perustuslaissa edisti kriisiä puolueen riveissä 30.000 jäsenen jättäessä puolueen 1992. Nuorsosialistien jäsenet ottivat osaa antirasistiseen toimintaan ja avasivat keskustelun puolueen tulevaisuudesta.

Samankaltainen kriisi Ranskassa sosialistipresidentin kaudella loi olosuhteet FN:n kasvulle, sosialistihallituksen tappiolle maaliskuussa 1993 ja puolueen sisäiselle kriisille, mikä toi entisen sosialistipääministerin Pierre Bérégovoyn tekemään itsemurhan paikallisesta vapputilaisuudesta tultuaan.

On todella olemassa ”vasemmistotyhjiö”, jonka ovat aiheuttaneet sosialidemokraattien juurten näivettyminen ja kommunististen puolueiden romahtaminen Neuvostoliiton hajoamisen ja Itä-Euroopan vallankumousten seurauksena. Vuoden 1968 synnyttämän äärivasemmiston suuren osan kuolema on saatellut tätä.

Mitä kauemmin talouskriisi kestää ilman, että hallitseva luokka tai työväenluokka pystyy tarjoamaan ratkaisua, sitä enemmän rasismin ja itse asiassa fasismin vetovoima todennäköisesti kasvaa. Ranskassa on nähty, että Le Pen on pystynyt luomaan itselleen kunnioitettavanpalan.

Vuoden 1979 eurovaaleissa hän sai vain 0,3 % äänistä, mutta 1984 hänen Kansallisrintamansa sai 10,9 % ja kymmenen paikkaa. Vuoden 1983 parlamenttivaaleissa FN sai 2,7 miljoonaa ääntä ja 35 paikkaa. Vuoden 1988 presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella Le Pen voitti 4.367.926 ääntä, 14,4 %. Maaliskuun 1992 paikallisvaalien jälkeen FN:llä oli 239 kunnanvaltuutettua. Seuraavan maaliskuun eduskuntavaaleissa FN:n ei onnistunut saada paikkoja, mutta se pysytti kannatuksensa 13 %:ssa päästen viiden prosentin päähän sosialisteista, tappion kärsineestä hallituspuolueesta.

Le Pen pyrkii luomaan laillisuuden auran FN:n ympärille ja toimimaan vakiintuneen oikeiston mukaisesti. Hänen täytyy laskea liittouman muodostamisen varaan näiden ryhmien kanssa luodakseen vielä suuremman ympäristön aatteilleen. Le Pen on kuitenkin kaikkea muuta kuin ”kunniallinen”. Jean Marie Le Pen on entinen laskuvarjojääkäri, joka osallistui kidutuksiin Algerian sodan aikana, oli OAS:n jäsen (terroristiryhmä, joka taisteli Algerian itsenäisyyttä vastaan), erilaisten äärioikeistolaisten ja fasististen ryhmien veteraanijäsen, joka on tuomittu ainakin kolme kertaa rotusyrjinnästä. Eräs hänen tunnetuimpia kommenttejaan oli, että polttouhrit olivat ”vain toisen maailmansodan yksityiskohta” sekä että väite ”juutalaisinternationaali toimii Ranskan kansallisia etuja vastaan”. Yksi hänen Kansallisrintamansa käytetyimpiä julisteita kertoo, että ”kaksi miljoonaa maahanmuuttajaa tarkoittaa kahta miljoonaa työtöntä”.

Le Penin kokonaiskannatus on jo suurempi kuin Hitlerin vuonna ennen suurta lamaa 1928. FN:llä väitetään olevan 100.000 jäsentä – Nonna Maer tosin sanoo luvun olevan todellisuudessa 50.000. Sen päivälehti, Présent, myy 100.000 ja sen viikkolehti, National Hebdo, 200.000. Liikkeen ytimessä oleva kaaderi on selvästi kasvanut. Sillä on myös selvästi potentiaalia kasvaa edelleen.

Mikään tästä ei kuitenkaan merkitse, että FN:n kasvu olisi väistämätöntä. FN:n 50.000 on vähemmän kuin Hitlerin natsipuolueessa 20-luvulla eikä Le Pen komenna kymmeniä tuhansia taisteluiden karaisemia iskuryhmäläisiä. Myöskään FN tai mikään muu uusfasistisista ryhmistä ei voi toivoa saavuttavansa sitä, mihin Mussolini pystyi maassa, joka oli vielä suhteellisen kehittymätön – ottamaan valvontaansa kokonaisia seutuja maaseudulla, joilta lähteä vaatimaan valtaa. Perinteisen pikkuporvariston osuus kaikkineen on paljon pienempi tänään kuin Saksassa 1933 tai Italiassa 1922. Niinpä näköalat antifasistien kannalta, edellyttäen, että he omaksuvat oikean strategian, ovat hyvät.

Tammikuussa 1989 sai Saksassa Republikaner Partei (REP) vain 300:lla jäsenellä Länsi-Berliinissä 90.000 ääntä. Kaksi kuukautta myöhemmin REP:n kilpailija, Nationaldemokratische Partei Deutschlands (NDP) sai seitsemän paikkaa Frankfurtissa. Kesäkuussa 1989 REP sai 2 miljoonaa ääntä eurovaaleissa saaden kuusi paikkaa ja EU:n rahoituksen. Republikaner Partein johtaja on Franz Schönhuber, Waffen-SS:n entinen jäsen, joka on sanonut, ettei ”Saksan historiaa pitäisi samaistaa Auschwitziin”; jonka ”jumalallinen tehtävä” on luoda ”Suur-Saksa”;ja joka jonka vastaus kysymykseen lisääntyneestä juutalaisvastaisuudesta oli, että ”juutalaiset ovat itse kerjänneet sitä”. Puolue kannattaa ammattiliittojen alistamista, tyttöjen pakollista kouluttamista vaimoiksi ja äideiksi, sensuuria ja sosiaaliturvan ja poliittisten oikeuksien epäämistä ulkomaalaisilta.

Sosialidemokraattinen europarlamentaarikko totesi, että ”REP:n poliittisen merkityksen myötä ovat rasistiset hyökkäykset ulkomaalaisia kohtaan lisääntyneet Liittotasavallassa”. Ranskalainen Le Monde raportoi, että republikaanien ensimmäisen läpimurron jälkeen Länsi-Berliinin eri puolille ilmestyi iskulauseita, kuten ”hävittäkää turkkilaiset” ja ”juutalaiset savuksi”.

Samaan aikaan Italiassa on ilmaantunut Front Nationalia tai republikaaneja monimuotoisempi uusoikeistolaisen voima. Pohjoisen liitto ei ole fasistinen, mutta se on ulkomaalaisvastainen, populistinen ja taantumuksellinen. Guardianin Ed Vulliamy puhui Liitosta Milanossa ”uutena röyhkeänä alempien keskiluokkien, bisnesetujen, roomalaiskatoliten kirkon jalkapallokovisten ja puolen kaupungin köyhistä liittona”. Sen ajama rasismi kohdistuu mustiin, arabeihin ja eteläitalialaisiin.

Kun journalistit syyttivät Liiton nuorisojohtajia etnisen puhdistuksen tukemisesta, nämä eivät kieltäneet tukevansa ulkomaalaista ja eteläitalialaisten palauttamista.

1987 sai Pohjoisen liitto vain 0,5 % äänistä koko maassa. Vuonna 1992 he saivat äänistä 8,7 % ja heistä tuli Italian neljänneksi suurin puolue. Paikallisvaaleissa kesäkuussa 1993 Liitto sai Milanon äänistä 40,8 % ja heidän ehdokkaastaan Formetinista tuli pormestari. Torinossa puolue sai 23,4 % ja Paviassa 44 %.

Liitto on hyötynyt Tangentopoli-kriisistä, joka johti kristillisdemokraattien romahdukseen, kommunistisen puolueen jakautumisesta ja sen pääperijän, PDS:n (Demokraattinen vasemmisto) ja tärkeimmän keskusammattiliiton CGIL:n epäonnistumisesta heijastaa nousevaa ärtymystä Italian työläisten keskuudessa.

Liiton politiikan moniselitteisyys merkitsee, että heidän hallituksenvastainen retoriikkansa on antanut heille mahdollisuuden saada tiettyä kannatusta työväenluokassa ja yritykselle rakentaa oma ”ammattiliitto”, Autonomistinen Lombardian liitto (SAL). Todellisuudessa SAL edustaa luokkienvälistä ”Lombardian tuottajien liittoutumaa”. Liiton johtajan, Umberto Bossin, mukaan:

SAL:n ei pidä taistella niin paljon lakoilla, jotka ovat vanhentunut väline; sen on toimittava eriytyneellä tavalla vastapuoltaan, työnantajia, kohtaan; tiukka kamppailu suurpääomaa vastaan, mutta hyväntahtoinen lähestyminen pien- ja keskisuurta yrittäjää kohtaan. Me olemme keskiluokkien ilmaisu emmekä petä niitä niin kuin fasismi teki.

Tuo asenne on auttanut rajoittamaan SAL:n menestystä ja estämään Liittoa muuttamasta vaalikannatustaan käsinkosketeltavammaksi työpaikoilla.

Bossin kunnianhimo voisi viedä häntä fasistiseen suuntaan, mutta hän ja Liitto voivat vaihtaa myös aivan toiseen suuntaan:

1992 huhtikuun parlamenttivaalien ja 1993 huhtikuun kansanäänestyksen [joka lopetti Italian suhteellisen edustusjärjestelmän] välinen vuosi näki Bossin haluavan yhä enemmän hylätä separatistisen unelmansa Pohjoisen tasavallasta vallan hajottamisen paikalliselle tasolle hyväksi hänen nähdessään viettelevän mahdollisuuden tulla Italian pääministeriksi uusien vaalien jälkeisessä kokoomushallituksessa vanhan korruption kärsiessä edelleen tappioita.

Liiton kehitys riippuu siitä, miten Italian kriisi kehittyy ja ennen kaikkea oppositiosta rasismia ja hallitsevaa eliittiä kohtaan. Se voi kehittyä joko klassiseksi ”keskustaoikeistolaiseksi” puolueeksi tai liikkua avoimesti fasistiseen suuntaan.

Italian tärkeintä fasistijärjestöä, Movimiento Sociale Italianoa, johti kuolemaansa saakka 1988 entinen Mussolinin hallituksen ministeri, Giorgio Almirante. Puolue perustettiin 50-luvulla ja sen onnistui eri vaiheissa saada suuria äänimääriä: 5,8 % vuoden 1953 vaaleissa, 5,1 % vuonna 1963 ja korkein äänimäärä 8,7 % vuonna 1972. MSI:n peruskannatus oli kuitenkin etelässä: ”Heidän äänensä tulivat etupäässä etelän kaupungeista… etelän opiskelijoilta, kaupunkien köyhiltä ja alemmilta keskiluokilta.”

Tätä kirjoitettaessa, huolimatta siitä, että puolueen jäsenmäärä näyttäisi olevan laskussa Pohjoisen liiton nousun edessä, MSI:llä on edelleen 35.000 jäsentä ja pelottava potentiaali, kuten Mussolinin pojantyttären menestys Napolin vaaleissa osoittaa.

Muualla FPÖ, Itävallan vapauspuolue, voitti 780.000 ääntä vuoden 1990 vaaleissa ja seuraavan vuoden tammikuussa se sai 22,6 % äänistä Wienissä. Puoluetta johtaa diktatorisin ottein Jörg Haider. Lokakuussa 1992 hän paljasti 12 kohdan ohjelman Itävallan ”maahanmuuttajaongelman” käsittelemiseksi.: ”Haider haluaa muun muassa kieltää täysin maahanmuuton, karkottaa välittömästi kaikki ulkomaalaiset, joilla on rikosrekisteri, tiukan rajavalvonnan erikoisjoukkoineen, ja ankarat rajat ulkomaalaislasten määrille kaikissa Itävallan koululuokissa.”

Belgiassa äärioikeistolainen flaamilaispuolue Vlaams Blok on noussut esiin yhteiskunnassa, jossa palkat ovat vuodesta 1982 vuoteen 1992 laskeneet 13 % ja rikkaiden tulot nousseet 37,7 %. Vlaams Blok sai 79.223 ääntä Antwerpenissa marraskuussa 1991 ja siitä tuli kaupungin suurin puolue 25,5 % kannatuksella. Sen päätunnus oli ”Eigen volk eerst” (”Oma kansa ensin”). Puolueella on yhteyksiä Vlaamse Militaren Orderiin (VMO), jonka toisen maailmansodan jälkeen perustivat entiset natsien kanssa yhteistyötä tehneet. VMO kiellettiin 80-luvun alussa, kun sen jäsenet sekaantuivat useisiin väkivaltaisiin hyökkäyksiin. Yksi Vlaams Blokin viidestä kansanedustajasta on Xavier Buisseret, entinen VMO:n jäsen, joka julkaisee natsien polttouhrit kiistävää lehteä. Puolueen ainoa europarlamenttijäsen liittyi Le Penin europarlamenttiryhmään.

Edellinen kappale (9) Seuraava kappale (11)