EUROFASISMI:
menneisyyden opetukset ja nykyiset tehtävät

Todistamme suurta pelkoa, pelkoa siitä, että fasismi olisi jälleen kerran poliittinen voima Euroopassa.

Polttopullohyökkäykset ja rasistiset murhat, jotka ovat saatelleet Le Penin Kansallisen rintaman nousua Ranskassa, republikaanien nousua Saksassa ja niiden vastineiden nousua kautta Euroopan, ovat ruokkineet miljoonien ennakkoaavistuksia. Mutta huolestuneet lehtiartikkelit ja televisiopaljastukset, niin tervetulleita kuin ne ovatkin, eivät ole pystyneet hillitsemään nousuvettä. Vieläkin huolestuttavampaa on, etteivät satojen ja tuhansien natsismin vastustajien vastalauseet eri puolella Eurooppaa ole saaneet natsien kasvua pysähtymään.

Tuollaisissa oloissa pelko voi muuttua halvaantumiseksi. Tunne siitä, että historia, natsien voiton historia 30-luvulla, toistaa itseään, voi alkaa puuduttaa vastarinnan jänteitä. Historian ei silti tarvitse toistaa itseään, ei niin kauan, kuin opimme historiasta. Menneestä oppiminen edellyttää kuitenkin tarkkuutta siitä, mitä fasismi on ja mikä sitä aiheuttaa, siitä, mitkä strategiat ovat epäonnistuneet ja miksi, ja miten välttää menneiden virheiden toistamista.

Täsmällisyys fasismi-termin käyttämisessä on tärkeätä, ei pedanttisuuden vuoksi, vaan koska 1920- ja 30-luvuilla se, ettei ollut selvyyttä fasistisen uhkan luonteesta, auttoi kattamaan tietä Hitlerin ja hänen italialaisen vastineensa, Mussolinin, menestykselle.

Tärkein tuollaisen epäselvyyden lähde ovat tänään suurvaltojen poliitikot. Persianlahden sota 1990-91 kaikui 30-luvun retorisia sävyjä. Länsivaltojen oli käytävä sota Irakia vastaan, muuten ne olisivat syyllistyneet "myöntyväisyyteen" – termi, jota käytettiin kuvaamaan länsivaltojen yhteistyöpolitiikkaa Hitlerin kanssa juuri ennen toista maailmansotaa. Irakin diktaattori Saddam Hussein esitettiin "uutena Hitlerinä". Myös entisen Jugoslavian sodan suhteen Lännen sekaantumisen kannattajat kuvasivat kansallisten puhdistusten kauhuja uusiksi polttouhreiksi ja leimasivat kerkeästi Serbian fasistiseksi valtioksi.

Kaikki tuo vähättelee Hitlerin natsidiktatuurin uhrien muistoa. Mitä kauheuksia tahansa Saddam Hussein tai entisen Jugoslavian sota ovatkin saaneet aikaan, ne kalpenevat niiden kuuden miljoonan juutalaisen, 2,5 miljoonan puolalaisen, puolen miljoonan mustalaisen, yli 400.000 venäläisen vangin ja 100.000 "alemman", henkisen tai fyysisen sairauden takia tuomitun ihmisen sekä kymmenien tuhansien sosialistien, kommunistien, homojen ja muiden "epäterveiden" ainesten kohtalon rinnalla, jotka tulivat Hitlerin järjestelmällisesti murhaamiksi. Eivätkä tuollaiset vertailut sovi yhteen sen seikan kanssa, että tuon tieteellisen murhaohjelman käynnisti yksi maailman kehittyneimmistä ja teollistuneimmista valtioista.

Nuo huolimattomat vertaukset polttouhreihin auttavat vain niitä, jotka yrittävät vähätellä natsien aikaansaamia kauheuksia. Mutta mikä pahempaa, tuollainen fasisti-termin väärinkäyttö hämärtää eroa natsistisen yhteiskunnallisen liikkeen ja muiden autoritaaristen järjestelmien välillä. Se estää meitä näkemästä fasismin ainutlaatuista luonnetta ja estää meitä vastaamasta siten, miten voitaisiin ottaa huomioon tuo erityinen uhka.

Järjestelmän poliitikot, joilla on omat aikalaisprojektinsa mielessään, eivät kuitenkaan ole ainoita, jotka käyttävät väärin termiä "fasismi". Akateemikot, joilla on tietty historiallinen näkemys, voivat olla yhtä piittaamattomia. Eräs brittiläinen akateemikko syyttää fasismista "aktivistiperinnettä", joka juontuu 1700-luvun valistusajasta ja Ranskan vallankumouksesta 1789. Tämä perinne ulottuu Ranskan vallankumouksen Robespierrestä ja St Justista Italian jälleenyhdistäjiin Garibaldiin ja Mazziniin ja sitä kautta Leniniin ja bolševikkeihin ja Rudolf Hössiin, Auschwitzin komentajaan, joka myönsi vastuun kahden miljoonan vangin kaasuttamisesta! Niinpä:

Robespierrelle vapauden vihollisia olivat papit ja aateliset; Leninille heitä olivat "porvarilliset" ryhmät, kuten kulakit; natseille heitä sattuivat olemaan juutalaiset. Jokaisessa tapauksessa vapaus oli saavutettavissa vain asianmukaisella tuhoamiskampanjalla.

Ja eräs Natsisaksasta paennut puhuu "bolševismin yhtymisestä fasismin kanssa täysin kehittyneessä stalinistisessa järjestelmässä vuoden 1940 vaiheilla" Huolimatta stalinistisen järjestelmän kauheuksista, useiden varsin erilaisten historiallisten tilanteiden kaataminen yhteen muottiin tekee kuitenkin vaikeammaksi nähdä fasismin erityisiä piirteitä ja siksi diagnosoida erityistä parannusta.

Edes vasemmisto ei ole ollut immuunia tuollaiselle erehtymiselle. 20- ja 30-luvun kommunistiset puolueet näkivät fasismin usein vain yhtenä kapitalistisen hallinnon muotona, joka ei laadullisesti eronnut muista autoritaarisista hallituksista tai edes parlamentaarisista hallituksista. Kommunistiset puolueet menivät jopa niin pitkälle, että väittivät, Stalinin sanoin:

Fasismi on porvariston taistelujärjestö, joka nojaa sosialidemokratian aktiiviseen tukeen. Sosialidemokratia on objektiivisesti ottaen fasismin maltillinen siipi... Järjestöt eivät sulje pois toisiaan, vaan täydentävät toinen toistaan. Ne eivät ole vastakkaisia, ne ovat kaksosia.

Tuo politiikkaa auttoi jakamaan työväenliikkeen natsien uhan edessä.

Kun verhot viimein avautuivat stalinistien silmien edestä, kommunistiset puolueet tekivät kuperkeikan suoranaisesta vihamielisyydestä suhteessa minkäänlaiseen yhteistyöhön reformististen työläisten kanssa uskomaan, että liitto "edistyksellisten kapitalistien" kanssa hidastaisi fasistista uhkaa. Lahkolaisesta kieltäytymisestä liittoutua reformististen työläisten kanssa taistelussa fasismia vastaan ne siirtyivät palvomaan kritiikittömästi juuri sen luokan ryhmiä, joiden etuja fasistit palvelivat. Tuo politiikka johti kommunistiset puolueet hillitsemään suoraa taistelua natseja ja näiden kapitalistisia tukijoita vastaan "yhtenäisyyden" nimissä.

Tänään nähdään vasemmisto ympäri Eurooppaa toistamasta jotain molemmista virheistä. Berliinin autonomit käyvät suoraan ja fyysisesti natseja kimppuun vaivaamatta itseään koskaan kysymyksellä yhteisen rintaman rakentamisesta reformististen työläisten kanssa. Ranskan SOS Racisme ja eräät brittiläiset rasismin vastustajat sekoittavat taistelun natseja vastaan laajempaan rasismin vastaiseen taisteluun ja sitten, kohdatessaan natsit, sitovat itsensä toimiin, jotka heidän tukijansa porvariston liberaaleissa piireissä voivat hyväksyä.

Tehokkaassa strategiassa natsien lyömiseksi on oltava selvää, että
1) fasismi on kriisissä olevan kapitalismin tuote,
2) se eroaa muusta kapitalismia tukevasta järjestelmästä siinä, että sen ydin on pikkuporvarillisessa joukkoliikkeessä,
3) se pyrkii tuhoamaan työväenluokan järjestäytymisen jakamalla sen itseään vastaan. Tämä malli on selvä, ja se tulee fasismin vastaisen taistelun historiasta 20- ja 30-luvulla Italiassa, Saksassa ja Ranskassa.